Arjentola. State of everyday life.

Savukeitaan Etela-Meksiko

2012-01-26T08:46:00.000-08:00

Savukeitaan Etela-Meksiko

Savukeitaan Etela-Meksikossa kohdataan Meksikon itsenaisyystaistelujen maaperana toiminut Guerrero ja moderni kansalaisaktivismi, etnisesti ja kielellisesti rikas Oaxaca, uudenaikaisten lattea siemailevien zapatistien ja ikiaikaisten maya-raunioiden Chiapas seka hipaistaan kevyesti olmeekkien patsaspuistoa ja Tabascoa.

Kirjailija Rita Dahl julkaisee faktaa ja fiktiota ja kaantaa runoutta Latinalaisesta Amerikasta Afrikkaan ja Eurooppaan. Pessoa-tuntija ei tyydy matkustamaan vain nojatuolissa, vaan liikkuu maailman syrjakylilla ja metropoleissa. Dahl julkaisee 2012 ensimmaisen lyhytproosakirjansa tyonimelta Persereikakadut (kustantaja Ivan Rotta). Dahl on julkaissut viisi runokokoelmaa, viisi tietokirjaa, yhden kaannoksen ja toimittanut kaksi antologiaa. Han on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri.

Aiheena antiikki ja Afrodite

2012-01-10T07:31:00.000-08:00

Aiheena antiikki ja Afrodite

Mary Plant, 62, elää lähes kirjaimellisesti raunioiden keskellä. Hän ei aina tiennyt tulevansa varttuneessa iässä kuvataiteilijaksi. Famagustassa syntynyt muistaa vieläkin hyvin Turkin miehityksen.

“Olin ostanut juuri talon Famagustassa ja minulla oli maata Kyreniassa. Rakastin arkeologiaa ja elämää paikassa, missä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat keskenään. Rakastan raunioita. Siksi maalaan näitä asioita. Lähden alusta, luen kreikkalaista runoutta antiikin ajasta lähtien. Konstantis Kavafis on eräs suosikeistani. Osasin ulkoa kaikki hänen runonsa. Hän puhuu kauniista miehistä, minäkin pidän heistä.”

Mary kasvoi poliittisesti herkässä ilmapiirissä, jossa piti jo varhain valita kenen puolella ja joukoissa seisoi. Maryn tilanne oli muita vaikeampi, koska hänen isänsä oli britti ja äiti kreikankyproslainen. Silti Mary ei koskaan liittynyt puolueeseen, eli ainoana poliittisena vaihtoehtona toimineeseen kommunistiseen puolue AKELiin. Britit perustivat parlamentin kosmeettisena eleenä, osoittaakseen kuinka demokraattisia olivat.

Vuodet 1955-1959 olivat kiihkeää aikaa Kyproksella: Grivasin johtama EOKA tähtäsi enosikseen Kreikan kanssa ja tuon ajan aktivistit taistelivat vapauden puolesta brittihallintoa vastaan. Britit hyödynsivät tehokkaasti propaganda, retoriikkaa ja viholliskuvia sekä retoriikassaan että konkreettisissa teoissaan.

“Britit käyttivät turkkilaisia kiduttamisessa. Eräs kidutustavoista oli kuumien kananmunien laittaminen sukupuolielimiin ja kainaloihin. Tuonaikainen poikaystäväni näki brittien pommittavan ja ottavan silminnäkijöitä vangiksi. Poikaystäväni vangittiin myös. Tästä tapahtumasta hänelle jäivät muistoksi tupakanjäljet kyynärvarsiin.

Humanistinen idealisti

Maryn isoisä oli tunnettu asianajaja, poliitikko ja humanisti. Hän oli myös eräs ensimmäisistä parlamenttiedustajista, jota kutsuttiin yleisesti “nasty lawyeriksi” Hän tapaili välillä Kyproksen itsehallintoa kannattanutta arkkipiispa Makariosta, jota useimmat kreikankyproslaiset pitävät kansallisena sankarina edelleen.

“Amerikkalaiset kutsuivat Makariosta Välimeren Castroksi. Muistan puheen, jossa hän sanoi: Menisin jopa Venäjälle hakemaan apua. Matkoillani olen havainnut, että Kypros tunnetaan maailmalla ennen muuta juuri Makarioksen hankkimasta itsenäisyydestä, ei Kyproksesta.”

Mary uskoo, että isoisä olisi tehnyt suuren omaisuuden, ellei hän olisi avustanut kyläläisiä ilman palkkiota. Apua saaneet toivat vähästä omaisuudestaan palkkioksi eläimen tai tiun munia.

Poliittinen aktivismi kulki sukupolvelta toiselle. 1931 tapahtui minivallankumous, jonka aikana pormestarin talo poltettiin.

“Isä oli mukana Famagustan kansannousussa, vaikka hän oli idealisti, joka ei voinut edes nähdä verta.

Monen kansakunnan alistuksesta kärsinyt Kypros etsii edelleen identiteettiään, Puutteesta aikoinaan kärsineet kyproslaiset ovat omaksuneet kulutuskulttuurin äärimmäisessä muodossaan. Jo opiskelijoilla on oltava oma auto – jos et osta tai pysty ostamaan, et aina täytä normatiivisen kulutuskansalaisen ihannetta. Vain taiteilijoille sallitaan erivapaudet ja vaihtoehtoiset elämäntavat. Mutta laittomia siirtotyöläisiä lukuunottamatta kenelläkään ei tunnu olevan ongelmia ehtojen täyttämisessä.

“Minä rakastan vapautta ja sosiaalista elämää: siksi minulla pitää olla koti Nikosiassa. Joskus olen yläluokan, toisinaan tavallisten kyläläisten seurassa”, kertoo Mary, joka muutti vasta pari vuotta sitten Lontoon hälystä kyproslaiseen kyläidylliin.

Mary asettui ensin toisen aviomiehensä kanssa hankkimaan loma-asuntoon Koukliassa, lähellä Pafosta ennen kuin löysi nykyisen asuntonsa Nikosiassa.

Kurjuuden kuvia näkee vain Kyproksen pohjoisosassa ja harvojen työläisten keskuudessa. On vaikea uskoa, että kaikki olisivat tehneet omaisuutensa pelkällä yritteliäisyydellä. Toisaalta virallisesti tunnustetun Kyproksen puolella vallitsee eräänlainen öky- tai riistokapitalismi: minkäänlaista hintakontrollia ei ole. Halvimpien “ravintoloiden” menujen hinnat alkavat muutamasta eurosta ja nousevat kohti taivaita, Mitään kattoa ei tunnu olevan.

Afroditeen kuvaaja

33-vuotiaaksi asti Maryllekaan ei ollut ehtinyt kehittymään omaa identiteettiä. Hän oli huolehtinut konservatiivisen liikemiehen aviovaimona cocktailtilaisuuksien ja kutsujen järjestämisestä, aamu- ja iltapäiväteen tarjoilusta,
Avioeron jälkeen heräsi halu toteuttaa omaa itseään. Mary lähti opiskelemaan kuvataidetta Chelsea School of Artiin. Myöhään heränneenä opiskelijana oppiarvot olivat hänelle tärkeitä.

“Olin onnellinen ja halusin viettää koko elämäni yliopistossa. Siellä kohtasin myös toisen aviomieheni, joka oli vieraileva tutor. Olin lukenut teini-ikäisenä venäläistä kirjallisuutta teini-ikäisenä, venäläinen aviomies oli romanttisen unelman täyttymys. Opetin venäläis-englantilaisen mieheni rakastamaan venäläistä puoltaan. Hän puolestaan oli hyvä taiteilija ja sivistynyt mies, jonka avulla kehityin taiteilijana.”

1980-luvun alun Englannissa nuoret taiteilijanalut maalasivat punkkareita ja mustiin pukeutuneita hahmoja, Mary mietti kuumeisesti omaa aihettaan: se oli tietenkin maaseutu. Mytologiasta tuli Marylle luontainen aihepiiri. Hän lopetti opintonsa ja mietti jatkotutkinnon aihetta päätyen Afroditeen, vaikka rakkauden ja sodan jumalattarena pidettyä hahmoa koskevaa kirjallisuutta ei löytynyt juurikaan. Mutkien kautta hän vaihtoi toiseen yliopistoon, josta löysi ohjaajan työlleen.

Afrodite on kuvattu varhaisimmissa representaatioissaan tavallista kookkaampana kartiomaisena, joka oli usein kivestä tai muusta mineraalista tehty. Mary hyödyntää teoksissaan tätä Afroditeen varhaista representaatiota. Jokaisessa kookkaamassa tai pienessä maalauksessa on yleensä keskellä Afroditea symbolisoiva kivi erivärisenä. Afroditeesta on ollut kaikeksi rakkauden jumalattaresta sodan symboloijaan.
Afroditeen pyhättö on Palepafoksen museossa Koukliassa, jossa kävimme Maryn kanssa katsomassa uuden ja vanhemman palvontapaikan jäännöksiä. Palvontapaikka koostui rustiikkisista rakennuksista, kuten useimmat antiikin ajan rakennuksista. Vuosisatojen kuluessa vain vähän on jäljellä alkuperäisistä rakennuksista. Roomalaisten 100 e.K.r. rakentamista uudisrakennuksista on myös vain muutama olemassa.

“Amerikkalainen arkeologiystäväni vitsailee, että puutarhassani oleva härän sarven muotoinen kivi on puuttuva osa häränsarvikivestä, joka on esillä täällä”, vitsailee taiteilija osoittaen kivirivistössä olevaa häränsarvien toisen puolikkaan näköistä kiveä. Samassa rivistössä on liuta muita antiikkisia kiviä. Afroditeen kultti alkoi Kyproksella 1500 e.K.r.

“Horns of consecration” on Sir Arthur Evansin nimitys minolaisessa kulttuurissa esiintyneelle häränsarvien muotoiselle symbolille.

Affektien runsas ilotulitus

2011-12-20T14:32:00.000-08:00

Affektien runsas ilotulitus

La Rondinea on usein kutsuttu Puccinin välityöksi; teokseksi, joka ei ole oikein ooppera, mutta ei operettikaan, vaan jotakin niiden väliltä. Tätä käsitystä tukee se, että La Rondinesta löytyy fox-trot,- tango- ja one-step-rytmejä. Tuttu Adami oli libretisti tilausteoksessa, jonka merkityksestä on kiistelty.

Varmaa on, että La Rondinen musiikki on runsasta, sentimentaalista, kevyttä, mutta eleganttia. La Rondine on kuin ylenpalttisen makea karamelli, musiikiksi puettu affektien ilotulitus, jota ilman ei voi olla.

Juoni on yksinkertainen: 1890-luvun Pariisissa on tullut muotiin romanttinen rakkaus. Tämä selviää rikkaan pankkiiri Rambaldo Fernandezin ylläpitämän Magda de Civryn asunnossa, jossa vieraina on Rambaldon ystäviä. Magda herättää eloon muiston Bal Bullierissa kohtaamastaan nuorukaisesta. Runoilija Prunier ehdottaa, että Magda tulee muuttamaan kuin pääskynen (la rondine) kohti unelmien maata ja rakkautta.

Voisi sanoa, että Magdan (Sirkka Lampimäki) ja taiteilijoiden Mekkaan ensi kertaa saapuvan Ruggeron, Rambaldon vanhan ystävän pojan (Mika Pohjonen) äkkiä toisessa näytöksessä Bal Bullierissa leimahtava rakkaus on tämän unelman näytöksen mittainen esitys. Liekit syttyvät yllättäen myös Magdan palvelijattaren Lisetten (Hye-Youn Lee) ja romanttisen rakkauden muodissaolon keksineen runoilija Prunierin (Juha Riihimäki) välillä. Kolmannessa näytöksessä ollaan Ruggeron huvilalla Rivieralla. Unelmat rikkoontuvat vihdoin molempien parien osalta.

Lampimäki ja Pohjonen loistivat pääparina: tämä oli monen bravon ja bravan ilta, eivätkä Lee ja Riihimäki jääneet paljon jälkeen. Erinomaiset laulajat vakuuttivat jälleen siitä, että omistautuneisuus riittää upeaan esitykseen: mitään lavastuksellista ylenmäärää ja turhaa visuaalista näyttävyyttä ei tällöin tarvita. Perinteisessä vara parempi, vaikka lavasteet runsaat ja ajanmukaiset olivatkin.

Rita Dahl

www.kansallisooppera.fi

Giacomo Puccini: La Rondine

Mais oú menos

2011-12-09T03:44:00.000-08:00

Mais oú menos

Posteljooni kiikutti tänään Rita Dahlin matkaoppaan ”Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia” (Savukeidas). Nimen loppuosa lupaa paljon, onhan kyseessä iso maa, mutta todellisuudessa kirja keskittyy edellä mainittujen kaupunkien lisäksi vain muutamiin paikkoihin. Siitä huolimatta opus toiminee virikkeen antajana sinnepäin suuntautuvalle reissaamiselle. Itseäni opus puhutti siksi, että kyseiset paikat ovat jollain tavalla tuttuja erilaisten elämysten muodossa, joista mainittakoon tajuttomaksi hakkaaminen, ryöstäminen ja putsaaminen.

Savukeitaan matkaoppaat, tai paremminkin matkaoppaat yleensä, ovat allekirjoittaneelle täysin vieras kirjallisuudenlaji, ellei Voltairen ”Candidea” ja Galeanon ”Las venas abiertas de América Latinaa” oteta huomioon, jotka eivät edes ole matkaoppaita. ”Candide” on seikkailuromaani ja ”Las venas abiertas” tulikiven katkuinen sosiaali- ja taloushistoriikki. Dahlin kirja asettuu niiden välille, mutta kirjan olisi kannattanut asettua siihen tukevammin: opuksen parasta antia ovat minäkertojan omakohtaiset kokemukset ja brassien kohtalot. Paikallisen ihmisen kautta lukija ymmärtää paremmin myös yhteiskuntaa ja sosiaalisia oloja.

Reissaamiseen/matkailuun liittyvää perustietoa löytyy paljon netistä, samoin kuin majoitus- ja ruokapaikkatietoa. Lisäksi jälkimmäisten luettelointi saattaa nopeasti olla vanhentunutta tietoa. Historiasta, kielestä ja kulttuurista ei sitä vastoin kukaan matkailija/reissaaja tiedä koskaan liikaa, joten niihin olisi voinut syventyä enemmän juuri eri luetteloiden kustannuksella. Olettaisin, ettei Dahlin kirja kuitenkaan päädy viiden tähden hotellin uima-altaalla lakattuja varpaitaan uittavan pakettimatkailijan rakennekynsiin, vaan omatoimisen reissaajan kouraan, joka löytää yöpaikkansa ja ruokansa ilman ulkopuolisen neuvojakin, välillä myös favelasta, missä käyminen on parasta Brasilian matkailua ja jonka parhaat ja luotettavimmat oppaat ovat asunnottomat diilerit ja pedran polttajat. Väittäisin, että sellaista reissaajaa kiinnostaa nimenomaan Brasilian kieli ja kulttuuri, jonka avautumista pakettimatkailijan ei tarvitse toivoa. Tiettyihin teemoihin keskittyminen ja syventyminen sekä toisenlainen jäsentely olisi siis terästäneet lopputulosta. Joka tapauksessa tekstiin kannattaa tutustua vaikkapa tilaamalla kirja suoraan Savukeitaalta, jos Brasilia kiinnostaa.

Ai niin. Mukava lisä teokseen oli viitteet kirjallisuuteen, muutamiin suomalaisiin lähihistorian jättiläisiin ja tälläkin äärireunalla tunnettuihin elokuviin. Niin mihin? Ottakaa itse selvää vaikka tästä: Savukeidas.

julkaistu Ivan Rotta & co:n Rottamediassa

Kaikilla on oikeus sydämeen

2011-12-08T07:40:00.000-08:00

Kaikilla on oikeus sydämeen

Rita Dahl: Bel canto nieriöille (Kesuura Oy 2010)

Romanttista tunnelmointia ja muotojen monipuolisuutta tarjoaa Rita Dahl kuudennessa runokokoelmassaan. Ilmaisu on hiottua ja soljuvaa. Teos tarjoaa pakomatkan harmaasta todellisuudesta sydämen kaipauksen maailmaan.

Dahl osoittaa hallitsevansa niin riimittömän kuin riimillisen runon, tankan, sonetin, proosarunon. Miljöössä liikutaan Gotlannin vanhasta saaristolaismaisemasta etelän lämpimiin öihin ja kotimaahan.

Mielenkiintoisia ovat myös Dahlin tulkinnat eri säveltäjien liedeistä. Sanasto ja kuvasto ovat kauttaaltaan romanttista kieltä. Dahl on palannut perinteiseen runolliseen ilmaisuun sortumatta kuitenkaan kliseisiin. Ilmaisu on ajatonta ja omintakeista. Kokoelma vastaa sydämen romantiikan ja eksotiikan nälkään.

Dahlin runoja on mainittu rakkausrunoiksi. Erityisesti koskettavat avaussikermän ’Mänty kasvaa kallionkielekkeellä’ rakkaudentunnustukset saaristolaismaiseman ikiaikaiselle luonnolle, vuosisataiselle elinkeinolle ja ajattomuudelle. Miljöö on Visby ja Gotlanti, mutta paikasta riippumatta runoista huokuu ajaton tunnelma ja ihmisen ja luonnon yhteys. Kuten Gotlannissa, Dahl on kotonaan myös eksoottisissa etelän maisemissa, joiden tunnelmaa soljuu sikermien ’Minun rakkaani tanssii käsillään ja sytyttää tähdet’ ja ’San Felipe del Aguan ilta’ proosarunoissa. Etelän lämmössä liikkuvien sulavien proosarunojen runsauden ja kotimaan talvessa liikkumattomien tankarunojen niukkuuden välille syntyy kuvaava vastakohtaisuus.

Mikä tällaisen teoksen sisällöllinen sanoma sitten voisi olla? Ehkä sen tehtävänä on tempaista lukija mukaansa ja osoittaa, ettei romantiikka ole maailmasta kuollut vaan että sillekin on tilauksensa. Unelmiin pakeneminen lienee ajoittain tarpeen nykymaailman realismin puristuksessa. Kaikkiaan vaatii tietynlaista uskallusta ottaa teoksen teemaksi sydämen kaipuu romantiikkaan, kun maailma täyttyy inhimillisen kärsimyksen ja luonnon tuhoutumisen hätähuudoista.

Katariina Perkiö

julkaistu Lumooja 4/2011:ssä

La ciudad de las escaleras blancas

2011-12-06T10:30:00.000-08:00

Rita Dahl nació en Finlandia en 1971, cursó dos maestrías en Ciencias políticas y Literatura comparada en la Universidad de Helsinki. Es escritora y periodista independiente.

Ha publicado cinco colecciones de poemas, además de los siguientes libros: uno de viaje sobre Portugal (Avain 2007), una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses (Kesuura 2009); y un libro sobre el tema de la libertad de la palabra finlandesa (Multikustannus 2009). Asimismo ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace - Women Writers and censorship, volumen que fue publicado como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central, organizado por el P.E.N. Finlandia, evento en el cual Dahl tuvo a cargo la coordinación. Así también la poeta se desempeñó como vicepresidenta del P.E.N. en Finlandia del 2006 al 2009.

Actualmente edita una antología de poesía joven finlandesa que será publicada en Brasil este año, además de una antología de poesía actual escrita en portugués que será publicada en lengua finlandesa. El poema que se publica pertenece al libro Tuhansien portaiden lumo. Se le puede contactar en: www.arjentola.blogspot.com y ritdahl@gmail.com.

La ciudad de las escaleras blancas

Lisboa, ciudad de las escaleras blancas, cuántos
poetas han descendido por ellas como por unas caderas
escribiendo sobre cómo es bajar al Tajo
centellando azul con una apariencia ligera de luz
amarilla. Ellos se han sentado
en los rincones más apartados de los bares oscuros
pensando por qué justamente su vida es tan miserable,
por qué su destino
es evocar algo que no puede traducirse en palabras,
vaciar estas copas y pedir más, por qué la vida
no les ha dado un papel diferente.
Ellos han escrito sobre el descenso por las escaleras
y la añoranza de lo que no puede decirse
y que nunca alcanzarán
y para sostener sus palabras beben más aguardiente
para aunque sea por un momento sentir la vida,
la ausencia causada por la ebriedad por ejemplo,
ellos escriben sobre el beber y al escribir sobre el emborracharse
quedan cada vez más ebrios.
Ellos vacían sus copas hasta el fondo, escriben versos sobre
las escaleras que conducen al Tajo,
las caderas que toman para que este rodar hacia abajo
se olvide y la vida agarre un rumbo ascendente,
como un presagio del volar o el acto mismo de volar,
ellos se elevan un poquitín de sus sillas como si estuvieran
a punto de levantarse y salir por la puerta del bar
cuando los últimos clientes los llaman por sus nombres.

publicado en Ciclo Literario Setiembre-Noviembre 2011

Nepin bussipysäkki

2011-12-03T03:37:00.001-08:00

Nepin bussipysäkki

Piazza del comunen tupakkakaupasta saan lipun bussiin, vaikka periaatteessa en sitä tarvitsisikaan: kuljettajia ei kiinnosta, kenellä on lippu ja kenellä ei. Tämän olen ymmärtänyt matkustettuani ensin Mazzano Romanosta ylellisellä suoralla yhteydellä Civittà Castellanan läpi Nepiin. Seitsemän aamubussissa seurana ovat vain koululaiset, joiden huuto täyttää auton. Lähes jokaisen penkin selkänojan taakse on jätetty huonolla käsialalla tuherrettu puumerkki: monen kenties suurin kirjallinen kontribuutio koskaan. Oikeastaan lippu ei hirveästi kiinnosta minuakaan tässä tilanteessa.

Huoahdan helpotuksesta viimeiselle pysäkille päästyäni. Sieltä on viiden minuutin palkitseva kävelymatka: näen akveduktin, keskustaan johtavan sillan alla virtaavan pienen vesiputouksen. Keskustaan vievät kaikki tiet, jopa Nepin kokoisessa maalaiskylässä Rooman lähellä.

Kahdeksalta piazzalla ei ole vielä kovin monta istujaa, mutta keskuskahvila, tupakkakauppa ja toinen kahvila ovat jo auki. Koululaiset virtaavat kouluun ja vanha mies silittää erästä pientä poikaa päälaelle ennen kuin tämä jättää äitinsä ja astuu koulun portista sisään. Näin hän menettää neitsyytensä, tulee pikku hiljaa vihityksi yhteisön (juhla)menoihin ja sukupuoleensa opettajien ja luokkatoveriensa ansiosta.

Myöhemmin lapsokaiset menettävät viattomuutensa tovereiden aloittamissa ”leikeissä”. Ja joskus lapset alkavat leikkiä itse aivan omia leikkejään, joita ei oikeastaan kukaan ole heille varsinaisesti opettanut, ei ainakaan koulussa, tai jättävät leikit kokonaan väliin. Lapsuus on tarkasti suojeltu aikakausi ihmistaimen elämässä, suojattu ja vaikeuksista vapaa, vaikka ei tietenkään mitenkään vapaa.

Istun Piazza del comunella, käytyäni tupakkakaupassa ostamassa bussilipun. Katselen penkeille kokoontuneita miehiä, jotka juttelevat toisilleen tai vain istuvat yksin tekemättä mitään sen kummempaa. Katseleminen käy työstä, siinä kuluvat katsojan silmät, jotka saavat tai joutuvat vastaanottamaan kaikenlaisia näkyjä, kuulemaan kaikenlaisia ääniä ja niin edelleen. Mieleeni juolahtaa, että kaikki on täällä mahdollista ja astun takaisin tupakkakauppaan kysyäkseni, mistä bussi lähtee. Se ei lähdekään keskusaukiolta, ei tietenkään, vaan läheltä linnaa.

Lähden kävelemään rivakkaa vauhtia kohti linnaa. Minulla on aikataulun mukaan 10-15 minuuttia aikaa bussin lähtöön Civittà Castellanaan. Pistän juoksuksi, onneksi matkaa ei ole paljon, mutta silti minulle ei ole valjennut pysäkin tarkka paikka.

”Scuse, dove paraggio di PULLMAN al Civittà Castellana”, kysyn persoonallisella italiallani, jossa on vaikutteita oikeastaan kaikista Välimeren kielistä.

Saan suhteellisen selkeän vastauksen, jota tarkennan vielä toiselta henkilöltä, ja kolmannelta, neljänneltä. Koskaan ei voi kysyä liian monta kertaa tiettyä faktaa missään, sen oppii matkustaessa. Tietyissä maissa kysyminen on lähes välttämätöntä, koska oikeastaan kenestäkään ei voi olla varma.

Pysäkki on linnan muurin vieressä. Oikeastaan pysäkkejä on useitakin ja vain yksi niistä on kohdettani varten. Olen paikalla kellon mukaan täsmälleen bussin tulohetkellä: en minuuttiakaan ennen, en minuuttia liian myöhässä. Odotan kärsivällisesti. Minuutit kuluvat, kello vierii vakaasti eteenpäin ja alkaa lähestyä uhkaavasti yhtätoista.

Kävelen kymmenisen metriä kurviin, josta näen tulevat autot ja etsin linja-auton näköistä. Ei yhtään bussia, vain kuorma-autoja, paljon kuorma-autoja, minusta tuntuu juuri nyt siltä kuin maailmassa ei muita ajoneuvoja olekaan kuin kuorma-autoja. Äkkiä viereeni on ilmestynyt mies, joka kysyy: ”Aspetti PULLMAN?”.

”Si, aspetto PULLMAN, má non lo ho visto.”

”Anche io aspetto PULLMAN al Civittà” tokaisee mies.

Hänen kätensä on kummasti hieman housujen alla. Käännän katseeni kadun toiselle puolen, pysäköintipaikalla norkoilevaan mieheen, joka on vaihtanut pari sanaa myös puhekumppanini kanssa.

”Ma deve arrivare al undici”, hihkaisee mies ja käsi on jo syvemmällä. Mies pyrkii asettumaan niin, että näen varmasti hänet.

“No lo sei.”

“Io voi al Civittá con la moto. Vuole venire con me?”

Käsi on syvällä ja liikkuu nyt aivan näkyvästi, kuin mies kalastaisi suuria kaloja omista housuistaan.

”Non voglio. Voi aspettar aqui per PULLMAN.” Vastaan hyvin päättäväisesti, en anna hymynväreenkään tulla muuten niin auliisti hymyileville kasvoilleni.

Katseeni on tiukasti toisessa suunnassa. Ateisti minussa yltyy rukoilemaan, kenties olen saanut sentään joitakin vaikutteita tästä maasta. Silmissäni näen Mazzano Romanon lähibaarissa istuvat nuoret ja vanhat ukot, jotka vain tuijottavat kahvilla käväiseviä vaaleita ihmisiä, haluten kenties vaihtaa sanan tai pari kanssamme. Sanat eivät satuta, sanat eivät tuhri ketään muuta kuin lausujansa. On pahempia asioita, joita ihmiset tekevät, eivätkä niitä tehdessään tuhri pelkästään itseään, vaan kenties myös tekonsa kohteen.

Mies ymmärtää. ”Scuse, e grazie.”

Vielä luo katseen minuun, nostaa käden housujen vyötärön alta ja käyttäytyy jälleen moitteettomasti kuin katolinen, joka käy messussa ahkerasti joka sunnuntai palaten sieltä ajoissa kapakan kautta takaisin kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Se, mitä hän on hetki sitten tehnyt, on unohdettu nopeasti, tehokkaasti ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia.

Vihdoin oranssi bussi tulee ja heilautan kättäni sen pysäyttääkseni, vaikka se ei muistuta lainkaan sitä PULLMANIA, jolla olen Nepiin saapunut. Kenties juuri tällä hetkellä osa pienistä koululaisista astuu ulos koulusta ja lähtee kävelemään kotiin, tai kaveriensa kanssa pysäkille, josta he pääsevät eteenpäin kotiinsa. Toivon, että he ovat turvassa pysäkillä tai siellä, minne ikinä menevätkin. Ettei heidän eteensä ilmesty nuorta, miellyttävän tuntuista miestä, joka kohta nostaa heidät polvilleen ja… Tai vanhempaa sukulaista, joka samalla tavalla yrittää tehdä sukulaisuutensa varjolla tuttavuutta tavalla, jolla sukulaiset eivät saisi lapsia lähestyä.

Olen astunut kiireessä ympäristössä kiertävään paikallisbussiin. Hyvin informoitu kuljettaja neuvoo minua astumaan ulos pysäkillä, josta näen avoimesta ovesta sisään pieneen kotiompelimoon. Vain muutamien minuuttien päästä Mazzano Romanoon saapuva bussi pysähtyy ja jatkan hyvin turvallisessa kyydissä takaisin sieltä mistä olen tullutkin. Kiitän mielessäni, että busseja tulee sentään kerran tunnissa. Paratiisilliset näkymät Trejan laaksoon sekä leppoisasti kotipiazzalla norkoilevat äijänkäppänät tuntuvat kotoisemmilta kuin koskaan. Arki jatkaa häiriintymättä juoksuaan.

Kuvankaunis Nepi linnanjäänteineen, akvedukteineen, katedraaleineen ja leppoisine piazzoineen jää mieleeni hatarasti kuin miellyttävä muisto, johon sekoittuu jotakin epämääräisen tahraista – kuin käytetty nenäliina, joka on pudonnut Nepin linnan bussipysäkillä seisoneen miehen taskusta. Se on täynnä keltaisia läiskiä.

A poética dos lugares

2011-12-01T12:55:00.000-08:00

A poética dos lugares
Rita Dahl

Observo espantada a rapidez com a qual os veículos passam na rua. Alguns rapazes que estão consertando suas motos na calçada me gritam em tom amigável: “Uluku Pepe!”. Depois de algumas semanas, observo a velocidade nas ruas de Helsinki, agora dentro dessa realidade dita “civilizada”. Será que os veículos passam nas ruas mais lentamente que em Lagos onde o tempo também é dinheiro – nunca tinha visto ambulantes passando tão rápidos pelos carros, para vender seus artigos.

Sujeito aos lugares, o poeta chega ao êxtase, pois estar fora de seu país não é só estar fora de sua terra, mas é também estar mais próximo de si mesmo. O poeta é si próprio, mas é, mesmo tempo, um outro. É ambos; alguém que espelha e é espelhado concomitantemente. Para mim, este sentimento leva ao êxtase. Sair da casa e ir a lugares estranhos é para mim a única possibilidade de agarrar-me a mim mesma, a minha identidade, mesmo que seja temporariamente. Na viajem, encontro o outro, que é o meu especulo, ainda que sempre um pouco diferente. Estou sempre à espera desse encontro. Talvez eu esteja também um pouco dependente deste encontro. Isso levanta a questão de saber porque nunca estou bem em casa. Se eu pudesse responder a essa pergunta, a minha vontade de viajar talvez acabasse. Mas não quero isso. Estou em um círculo do qual não posso sair, e talvez não queira. É um dos únicos círculos no qual estou firmemente assentada; os outros são a liberdade e a arte. Ser no ar.

Os lugares fertilizam a minha poesia. Sempre fertilizaram. Tanto nos países no norte, quanto nos países no sul (essa é uma diferenciação genérica, conhecida como polarização entre os países ricos e pobres – o Norte e o Sul). Quanto mais viajo pelos países do Norte e do Sul, mais fico convencida de que só temos um tema em comum. Esse tema é a globalização. Muitas vezes, parece-me que a globalização nos faz ser e se comportar de determinada maneira. Claro que existem os países “colonizadores” e os “colonizados”, os que compram e os que vendem, sempre com o preço sob-valorizado. às vezes, gostaria de saber como seria o nosso comportamento sem essa palavra com G? Mas essa é uma pergunta impossível de responder – a palavra com G será a ideologia dominante por m muito tempo ainda.

O que seria a poética dos lugares nesse mundo com e sem as fronteiras ao mesmo tempo? (As fronteiras verdadeiramente existem, especialmente entre lugares estrategicamente importantes, como Europa e Norte de África, México, América Latina e os Estados Unidos. Estas são fronteiras entre a realidade e a irrealidade; os mundos chamados real e imaginário. Certos passageiros, inclusive, são colocadas em barcos bem frágeis para poder chegar aos limites da sua própria existência, ou mesmo para poder transcendê-los. Mas, no outro lado, podem se deparar com uma grande surpresa – a polícia, em seu primeiro e ultimo encontro. Essa gente é chamada de “ilegais”.) A nós nos sobra somente um mundo verdadeiramente desejado: o mundo dos compradores, dos neo-colonizadores.

Isso é uma tentativa de ilustrar os poemas em prosa do meu livro “A Vida em Lagos” (ntamo 2008). Nesses poemas reflete/m-se o/s mundo/s similar/es do Norte e do Sul; o mundo assentado na rapidez e na afetividade, entre a razão e a loucura.

No livro “O Tempo dos Aforismos” (PoEsia 2007), comecei a utilizar os “discursos coletivos”, que selecionava através de motores de pesquisa na Internet. Esta poética é feita a partir de pesquisas diárias na internet, e vão de declarações angustiadas, cheias de gírias e palavrões, até os discursos mais burocráticos e acadêmicos.

A poética dos lugares nem sempre tem a ver com os lugares mais irreais, lugares cheios de imaginação ou sentimentos ligados a eles. O Brasil, por exemplo, é para mim um país, antes de tudo, romântico, que se realiza especialmente nas montanhas e nas praias do Rio, mas também nas ruas. Há vida real nas ruas do Rio com seus mendigos pedindo esmola, algo bem distante da vida esterilizada e limpa nas ruas dos países do Norte Europa.

Transe e poesia: a poética de resistência

A transcendência da poesia pode vir de outra forma também. A poesia é um meio clássico de transcender os limites da realidade, utilizada já desde a antiguidade. No princípio a poesia era cantada por gente especializada. Era a forma oral de divulgar a poesia para os membros das comunidades servia, com fins comunicativos. A poesia, nessa altura, servia para divulgar notícias importantes. Era um meio antigo que substituía o jornal, hoje em dia. Mas a transcendência pode ser obtida através de outros caminhos também; no meu caso com o canto lírico.

O canto lírico e a poesia são uma combinação perfeita para transcender os limites do mundo real em direção ao imaginário – porque um dos objetivos da poesia deve estar na resistência em só descrever a realidade em que vivemos. Para mim, a simples verossimilhança não é suficiente para se fazer poesia. No livro que estou escrevendo agora, quero que a poesia proponha algumas coisas para o humano e que seja algo político. A realidade em que vivemos (de agora e de sempre) é profundamente artificial. A nós nos são empurradas diversas necessidades, como o consumo e o sexo desenfreados, como formas errôneas de se chegar a uma “verdade”. Esse mundo com G já não respeita nenhuma lei. Não respeita a criatividade, o pensamento e nenhuma das tantas outras coisas que necessitam gerar-se de forma lenta, obscura e no campo da indefinição. Por isso, o mundo chamado “real” é para mim irreal, e, nesse mundo monótono, a poesia e as outras artes podem vir a ser um refugio distante. E é por isso que eu procuro refúgio nos outros mundos através da poesia e do canto combinados. Dessa maneira posso chegar ao limites do mundo real: um outro mundo, mais belo, mais justo, mais perto dos meus próprios valores e pensamentos. Alguns chamam isso de escapismo, que seja! Para mim não é isso. Para mim é a verdadeira realização de mim mesma.

E, com certeza, é também uma forma de resistência contra um mundo homogêneo. Uma resistência que tem o poder de criar mundos paralelos ao lado dessa realidade reduzida. Essa resistência só deseja libertar o mundo, esse que é, na verdade, uma prisão livremente escolhida, no qual lutamos para sobreviver um dia após o outro. Essa fuga voluntária e artística não só é libertadora para mim, mas para muitos outros também. Essa resistência quer dar a real importância ao mapa do imaginário, isso que, no mundo chamado “real”, é desprezado. Mas é o mundo mais belo dos todos. Por isso prefiro sempre chegar nele.

___________________
Rita Dahl é poeta finlandesa, autora de diversos livros de poemas, organizadora de antologias, atua de maneira constante na divulgação da poesia finlandesa em Portugal e no Brasil, através de coletâneas. Também realiza o caminho inverso, divulgando poesia portuguesa na Finlândia. Para nós, ficou a sensação de que a verdadeira pátria de Rita Dahl é, acima de tudo, a Poesia. Sem fronteiras.

Publicado por dEsEnrEdos, ano III, nro 11

Kalevi Jäntin palkintojuhlat

2011-11-27T14:11:00.000-08:00

Kalevi Jäntin palkintojuhlat

Olen saanut vahingossa kutsun Kalevi Jäntin palkinnon luovutusjuhliin ja sattumalta olen roudannut luuni paikalle, marmorisen kävelevän pystin. Liikahdan, tonnin painoinen esine sohvalta tarjoilupöydälle, kohti meren eläviä ja itsevalaisevaa shamppanjaa. Oikeastaan kaikki näyttävät silkkihameissaan, iltapuvuissaan ja boheemeissa asuissa vähintään henkilöstöjohtajilta valmiina palkkaamaan uusia alaisia. Iloluontoiset herrat heittävät shamppanjaa naisten(sa) suuhun, rouvien tai neitien, miten vain, näissä pirskeissä kaikki toki käy. Kala risteytyy hirven tai sian kanssa: mitä mielikuvituksekkaampi yhdistelmä sen parempi. Eihän kukaan haluaisi katsoa peilistä ujoa, puheliasta runoilijaa.

Lohet uivat liukkaasti liiveistä sisään, heti kun aperitiivit on juotu ja parit pikku puheet pidetty. Sosieté seurustelee pikkutunneille asti ja tarvittaessa siirtyy kymmenennen kerroksen uima-altaaseen virkistymään virvokkeineen. Altaan keksin päästäni: usko, jos haluat. Mutta muista Pessoan sanat, jotka mukaillen kuuluvat: ”Runoilija on teeskentelijä, hän teeskentelee senkin tunteen, jonka tuntee”. (Maaginen) realismi vai elämä, siinäpä vasta kysymys. Kirjallisuus on uskon ja toivon asia, kuten elämä on liike ohuen langan varassa. Se syntyy tai on syntymättä, sen ansioita palkitaan tai se vaietaan unohduksiin. Seurapiiri pyörii juhlissa joka tapauksessa: vapaan kirjailijankin pitää saada jokaviikkoinen ruokaryyppynsä.

Voit tulkita puheenvuoroni miten haluat: ehkä halajan vain siemausta yhteisestä ryyppylasista, kenties katselen keskelle mielelläni kammio(n)hämärästä. Päätä itse. Niin päätän minäkin: siksi nämä ajatukset purkautuivat aivopoimuistani, vähän rikkinäinen helminauha, jonka rakenne on silti päällisin puolin kasassa. Spekuloi, hyvä lukijani, niin spekuloin minäkin, varojen puuttuessa ajatusteni rihmastolla, oikealla joka suuntaan purkautuvalla lankavyyhdillä.

Euroopanlaajuinen moraalikriisi

2011-11-17T03:26:00.000-08:00

Suuret mantereenlaajuiset poliittiset toimijat, kuten Euroopan Unioni, käyttävät ”tiedottamiseensa” miljoonia euroja vuodessa. Tavoitteena on luoda kansalaisten keskuuteen yhteinen tahtotila merkittäviä eurooppalaisia asioita koskien. Viimeiseksi tällainen asia on ollut Kreikan velkatakuu, jonka tiimoilta talouskomissaari Olli Rehn kävi vakuuttamassa kotimaisia päättäjiä ”yhteisen poliittisen rintaman” tärkeydestä.

Suomi saa esittää Kreikan velkatakuisiin omia ”pieniä vaatimuksiaan”, mutta se ei saa lipsua eurooppalaisesta rintamasta ja ottaa asiaan täysin negatiivista kantaa. Euroopan Unioniin ja EMU:un liittyneet maat ovat vannoneet toisilleen taloudellista uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Jos yhdelle käy köpelösti, sitä on autettava erotuksetta kaikkien, muuten myöhemmin onnettomaan tilanteeseen joutunut maa ei saa itse tukea ongelmissaan.

Rehn lähestyi (entisen) kotimaansa keskeisiä poliitikkoja saadakseen viestinsä läpi EU-virkamiehen tapaan nopeasti ja tehokkaasti. En ole varma siitä, miten hänen sävynsä erosi esimerkiksi Venäjän turvallisuuspalvelun väitetystä sävystä: tukekaa nyt, tai muuten… Tai Yhdysvaltain CIA:n työntekijöiden toisella tavalla avoimesta painostuksesta ja sanktioista omia liittolaisvaltioita ja muita keskeisiä maailmanpoliittisia toimijoita kohtaan.

Eurolle ei ole vaihtoehtoa, vakuuttaa samaisessa Prima-lehdessä suuryritysten etuja ammatikseen ajava BusinessEuropen puheenjohtaja Jürgen R. Thumann. Vahva ja vakaa yhteisvaluutta onkin välttämätön maailman markkinoilla kilpaileville valtaville yrityksille ja monien kansantalouksien muodostamille poliittisille yhteenliittymille. Thumannin soveltaman suuryritysnäkökulman mukaan euro on ”välttämätön niin maailmankaupan valuuttana kuin sisämarkkinoillakin”.

Mutta kuten monet talouspolitiikan asiantuntijat ovat todenneet, tällaiset heitot ovat vain spekulointia. Kukaan ei voi oikeasti tietää, mitä tapahtuisi, jos eläisimme vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa kansalliset valuutat olisivat edelleen voimassa. Thumannin mielestä suuret maat eivät halua ottaa taloudellista vastuuta unionin pelastamisesta. Euroopan unionille on määritettävä uusi finanssipolitiikka, jota pitää valvoa tarkasti ja jonka rikkomisesta seuraa rangaistus.

Tässä kohdin täytyy muistuttaa, että Euroopan teräs- ja hiiliyhteisö syntyi aikoinaan Jean Monnet´n aloitteesta ja sen alkuperäisenä tarkoituksena oli vakauttaa toisen maailmansodan jälkeinen kaoottiseen tilaan joutunut Eurooppa. Vuosikymmenten aikana maailma on siirtynyt kylmän sodan asetelmista kohti yhtä maailmankulttuuria: Euroopan turvallisuus- ja talousyhteisönä toimii nyt ainoastaan Euroopan Unioni, jonka varaan rakentuu sekä eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka että talouspolitiikka.

Unioniin liittymisen aikoihin vuonna 1995 poliitikot ja politiikan tutkijat esittivät Euroopan Unionin liittymisen lähes ainoana vaihtoehtona lamasta toipuneelle Euroopalle. Sama vaihtoehdottomuus leimasi myöhemmin EMUun liittymistä. Ekonomistit, taloustoimittajat ja politiikan tutkijat alkoivat kyseenalaistaa Euroopan Unionin ja Euroopan rahaliiton merkityksen vasta 2011, Etelä-Euroopan ja Irlannin velkaongelmien pidettyä Euroopan päättäjät visusti kiinni neuvottelupöydissä. Konsensus rikkoontui vasta hyvin vakavien ongelmien myötä.

Euro on ennen muuta korporatistinen, suuryritysten kasvua ja tulevaisuutta hyödyntävä projekti, joka ei välttämättä tuo aina ”hyvinvointia” tavalliselle eurokansalaiselle. ”Eurojärjestelmän purkaminen lisäisi epävakautta” on yritysjohtajien suusta kuulunut tuttu mantra. Tällaisella retoriikalla (jonka yhteyttä propagandaan voisi pohtia) on tarkoitus pitää mielipiderintama yhtenäisenä: Eurooppa- ja euromyönteisenä.

Tähän asti eurooppalaiset pankit ovat voineet mellastaa vapaasti finanssipoliittisilla instrumenteillaan miten haluavat, kuten kansallisten pankkien tämänhetkinen kriisi osoittaa. Euroopan keskuspankki EKP joutui ostamaan maiden joukkolainoja huomattavilla rahasummilla. Tätä onkin ”Euroopanlaajuinen solidaarisuus” – valmiutta rahoittaa joidenkin yksilöiden, instituutioiden, valtioiden tai yritysten äärimmäinen ahneus ja keinottelu.

Edelliset vakavat taantumat aiheutuivat mahtavien investointipankkien, kuten Goldman & Sachsin maailmanlaajuisesta finanssipoliittisesta keinottelusta, eikä tästä ole vieläkään opittu. Tai kenties on opittu, mutta joidenkin suuryritysten tai yksilöiden ahneutta ei voi kahlita kuin oikeilla kahleilla.

Kotimaan yritysten tahtotila

Kotimaassa yhteistä tahtotilaa talouspoliittisessa mielessä rakentavat poliitikot ja elinkeinoelämän keskeiset puolestapuhujat Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK. EK:n toimitusjohtaja Pulkkinen uskoo, että eurooppalainen velkakriisi ja taantuma voitetaan "toimivalla teollisuudella, viennin ja yrittäjyyden määrätietoisella vahvistamisella sekä uusien sukupolvien yritysten (start-upien) synnyttämisellä." Pulkkinen uskoo, että myös kannusteiden, eli verotuksen ja työelämän pelisääntöjen on oltava kunnossa, jotta "menestyksen edellytykset" täyttyvät.

Myös EK:n varapuheenjohtaja, Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki jakaa kollegansa huolenaiheet ja tiivistää EK:n ja EVA:n toivoman talous- ja finanssipoliittisen linjan: ‎"Veropohjan heiketessä julkinen sektori ei suoriudu lisääntyvistä tehtävistään, ellei sen tuottavuus kasva olennaisesti. Merkittävä parannus syntyisi, jos suuri osa julkisista palveluista ostettaisiin yrityksiltä ja ammatinharjoittajilta. Vastuullista politiikkaa olisi karsia nykyisistä palveluista ja velvoitteista, jotta välttämättömimmät pystytään turvaamaan."

Mitä on tämä EK:n ja EVA:n juhlapuheenvuoroissaan kaavailema menestys? Kasvuun, tehokkuuteen ja eteenpäinmenoon perustuva maailma, jossa on mahdollisimman monia työikäisiä ja -kuntoisia tekijöitä, jotka valmistuvat yliopistoistaan tehokkaasti ja mahdollisimman lyhyessä ajassa ehtien silti samalla kokea ja nähdä maailmaa oman maansa ulkopuolellakin. Nämä "yhden alan fakki-idiootit" uskovat heille syötettyyn maailmankuvaan ja uusintavat sitä määrätietoisesti muillekin. Heidän maailmaansa tuskin mahtuu esimerkiksi sellainen perinteisesti täysin harmittomana, tuottamattomana ja boheemina puuhasteluna tunnettu taiteenala kuin runous.

Näiden fakki-idioottien aivot on ohjelmoitu tottelemaan Milton Friedmanin kehittämän monetaristisen talous- ja finanssipolitiikan mantroja, kuten julkisen sektorin yksityistäminen, tarjonnan lisääminen ja matala inflaatio. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ovat surullisenkuuluisia esimerkkejä lähihistoriamme "merkittävistä" monetaristeista. Thatcher sai jo ennestään heikossa asemassa olevat kansalaiset entistä heikompaan jamaan, yksityisti terveydenhoito- ja sosiaalisektorin ja vahvisti korporatismin voittokulkua Iso-Britanniassa. Reagan kunnostautui lisäämällä Yhdysvaltain sotilasmenoja ja näin vahvistamalla USA:n pakotettua asemaa (kuvitteellisena?) "maailmanhallitsijana". Veronalennukset ja kasvavat sotilasmenot johtivat valtionvelan huomattavaan lisääntymiseen. Reagan vastusti byrokratisoitumista, mutta ristiriitaisesti juuri hänen kaudellaan byrokratia(kin) lisääntyi vahvasti. Reaganin kauden päätyttyä USA ajautui pahaan taantumaan.

Tätä ”maailmankuvaa” kutsutaan monetarismiksi. Monetarismi maailmankuvana rinnastuu lähinnä korporatismiin, eli keskeisten suuryritysten vallan lisääntymiseen päätöksenteossa. Viimeisen vuosikymmenen ajan Suomessa on alettu määrätietoisesti harjoittaa monetaristista talouspolitiikkaa niin valtio- kuin kuntatasolla. Politiikan ja talouselämän kytkökset ovat aina olleet suhteellisen vahvoja myös ”lintukodossamme”, mutta monetaristisena aikana niistä on alkanut muodostua lähinnä kategorinen imperatiivi. Pikkuhiljaa se tulee merkitsemään julkisen sektorin vähittäistä yksityistämistä, tuloerojen kasvamista ja Suomen "amerikanisoitumista". Lahjonnan kirjaaminen Suomen rikoslakiin vasta lokakuussa 2011 on vain pieni edistysaskel. Esimerkiksi taloudellisten ja muiden sidonnaisuuksien ilmoittaminen on edelleen vapaaehtoista ja jokaisen oman oikeudentajun ja moraalin varassa. Mutta mitä korkeammasta viranomaisesta tai poliitikosta on kysymys, sitä suhteellisempaa tuntuu olevan tämä henkilökohtainen "oikeudentaju".

Poliittiset korupuheet ja jargon eivät peitä sitä tosiasiaa, että meidän ”demokratiamme” perustuu monesti ylemmällä taholla saneltuihin päätöksiin, joista poliitikot voivat tehdä muodollisen äänestyksen. Miten tällainen poliittinen järjestelmä käytännössä eroaa diktatuureista? Onko meillä mitään syytä ylpeillä ykkösasemillamme ja eri kolmansiin maihin tehdyillä valtiovierailuilla? Meidän tapauksessammehan lahjonta on ollut pitkään laillistettua eikä rikollisia ole rangaistu. Kolmannet maat sentään rankaisevat rikollisiaan, mikäli saavat heidät kiinni rysän päältä.

Tiedote: Rita Dahl valittu Confraria Cultural Brasil-Portugalin 1. suomalaisjäseneksi

2011-11-15T14:14:00.000-08:00

LEHDISTÖTIEDOTE 16.11.2011

Kirjailija-toimittaja-kääntäjä Rita Dahl on valittu brasilialaista ja portugalilaista tiedettä ja taidetta edistävän Confraria Brasil-Portugalin ensimmäiseksi suomalaiseksi kunniajäseneksi ansioistaan maailmankulttuurin ja erityisesti portugalinkielisten maiden kirjallisuuden levittäjänä.

Marlene Gandra kirjoittaa Cantares-lehdessä julkaistuissa perusteluissa:

”Dahl matkustaa ympäri maailman levittäen kulttuuria, painopisteenään erityisesti portugalilainen kirjallisuus. Hän osaa kymmentä kieltä ja on opiskellut kahdessa yliopistossa. Dahl on julkaissut useita kirjoja, muun muassa Brasilia-aiheisen matkakirjan Savukeitaan Brasilia (2011). Tapasin hänet Portuguesia-runotapahtumassa helmikuussa 2011, jossa hän esiintyi runoilijana ja sopraanona.”

Dahl on julkaissut myös Portugali-matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007). Lisäksi Dahl kääntää portugalin- ja muunkielistä runoutta suomeksi ja esittää muun muassa suomalaista musiikkia. Hän on kääntänyt ja toimittanut Alberto Pimentan 1970-luvun runoista koostuvan Kivenheittopeli-valikoiman (Palladium-kirjat 2009). Hän toimittaa portugaliksi ja espanjaksi suomalaisen nuoren runon antologioita, jotka julkaistaan Brasiliassa ja espanjankielisissä maissa ja toimii kulttuurisillan rakentajana portugalinkielisissä maissa Afrikassakin. Dahl on yksi harvoista Fernando Pessoa-tutkijoista Suomessa.

Suomen PENissä Dahl käynnisti kansainväliseen kirjailijakokoukseen ja kahteen antologiaan huipentuneen työn Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Keväällä 2011 hän koordinoi suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden välisen kirjeenvaihdon, jonka helmistä koostuvan antologian Palladium-kirjat julkaisee tämän vuoden aikana. Projektin suojelijana toimi taiteilijoiden rauhanyhdistys PAND.

Dahl on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, pääaineinaan yleinen valtio-oppi ja kirjallisuustiede. Portugalin kieltä ja kulttuuria hän on opiskellut Lissabonin yliopistossa.

Confraria Cultural Brasil-Portugal on perustettu vuonna 2008 ja sen kotipaikka on Divinópolis Minas Geraisin osavaltiossa. Muun muassa klassikkokirjailija Machado de Assisin kunniaksi perustettu veljeskunta edistää lusofonista kulttuuria esimerkiksi järjestämällä kirjoituskilpailuja ja erilaisia kulttuuritilaisuuksia. Veljeskunnan jäseninä on eri alojen taiteilijoita, muun muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita, sekä eri tieteenalojen edustajia.

Lisätietoja:

Rita Dahl, puh. 045-3104571
sähköposti: ritdahl@gmail.com

Internetsivut:

http://confrariaculturalbrasilportugal.com/estatuto.html

Sähköpostiosoite:

confrariacultbrasilportugal@gmail.com

Mis poemas en español en Revista Luna Insomne (Republica Dominicana)

2011-11-08T23:30:00.000-08:00

Mis poemas en Revista Luna Insomne (Republica Dominicana).

Valkoisten portaiden kaupunki

Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat
runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita
kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä
välkehtivää Téjoa jossa on hiven keltaista valon
kajoa. Tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden
syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän
elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa
on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä
pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole
suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita
alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota
he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat
lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen
aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta kirjoittaessaan
he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista
jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja elämällä olisi kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,
he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri
nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten
asiakkaiden huutaessa heitä nimeltä.

La ciudad de las escaleras blancas
Lisboa, ciudad de las escaleras blancas, cuántos
poetas han descendido por ellas como por una caderas
escribiendo sobre cómo es bajar al Tajo
centellando azul con una apariencia ligera de luz
amarilla. Ellos se han
sentado en los rincones más apartados de los bares oscuros
pensando por qué justamente su vida es tan miserable, por qué su destino
es evocar algo que no puede traducirse en palabras,
vaciar estas copas y pedir más, por qué la vida
no les ha dado un papel diferente.
Ellos han escrito sobre el descenso por las escaleras
y la añoranza de lo que no puede decirse y que nunca alcanzarán
y para sostener sus palabras beben más aguardiente
para aunque sea por un momento sentir la vida,
la ausencia causada por la ebriedad por ejemplo,
ellos escriben sobre el beber y al escribir sobre el emborracharse
quedan cada vez más ebrios.
Ellos vacían sus copas hasta el fondo, escriben versos sobre
las escaleras que conducen al Tajo,
las caderas que se toman para que este rodar hacia abajo
se olvide y la vida agarre un rumbo ascendente,
como un presagio del volar o el acto mismo de volar,
ellos se elevan un poquitín de sus sillas como si estuvieran
a punto de levantarse y salir por la puerta del bar
cuando los últimos clientes los llaman por sus nombres.]

Viimeinen melankolikko

Hänessä virtaa musta sappi, se tekee hänestä synkän ja tumman hahmon kuin itse kuoleman, hän
istuu joka päivä ravintolassa näkemättä ketään, näkemättä mitään muuta kuin luonnoskirjansa jonka sivut hän on sotkenut täyteen sanoja, nuotteja tai kuvia, hän on syventynyt muistiinpanoihinsa
kuin keskustelutoveriin jota hänellä ei ole, hän kuvioi lakkaamatta paperin hienoja syitä nostaen
välillä katseensa kohti viereisen pöydän pariskuntaa, hän suutelee vain paperilla, paperia, hän
tietää millaista on olla vangittu mutta vapaa, hän on väriltään musta mutta myös valkoinen, hän
ei ole aihe Louvren seinällä vaan elävä, kävelevä olento ravintolassa Chiadossa, hän antaa
pienen kolikon ohikulkevalle narkomaanille koska toisena aikana se voisi olla hän itse, hän
tuntee myötätuntoa Glórian portailla haitaria soittavaa mustalaispoikaa kohtaan ja pudottaa
kolikon tämän hattuun jota pienenpieni koira pitelee tiukasti kiinni hampaissaan, hän
kierrättää kynää lakkaamatta paperilla niin että jos kynä voisi sytyttää tulipalon
paperille, liekit nuolisivat jo kattoja, hän kiertää samoja kortteleita päivästä
toiseen tavaten samoja ihmisiä, hän voisi valita toisinkin, mutta hän ei
halua, hän on tyytyväinen elämäänsä, joka on kivien kääntämistä
ylösalaisin, salaisuuksien etsimistä onkaloista, hän
tietää että hänen työnsä ei ole turhaa vaikka hän
ei kenties eläkään siinä mielessä kuin elämän
käsittävät nämä porvarilliset olennot jotka
kulkevat ravintolan ohi, missä hän istuu,
ohikulkijat joiden näkymättömyydestä
hän kirjoittaa päivästä toiseen samoja
säkeitä vailla lohdun häivää.

El último melancólico

En él fluye bilis negra, eso lo hace una figura lúgubre y oscura como la
misma muerte, él
se sienta todos los días en un restaurante sin ver a nadie, sin ver nada más
que su cuaderno de bocetos cuyas páginas ha llenado con palabras, notas o imágenes, él está absorto en sus apuntes
como si fuera el compañero de diálogo que no tiene, él decora constantemente las fibras finas del papel levantando
de vez en cuando su mirada hacia la pareja de la mesa de al lado, él besa solamente en papel, el papel, él
sabe qué es ser detenido siendo libre, en cuanto a color él es negro pero también
blanco, él
no es un tema en la pared de Louvre sino un ser vivo, caminante en un restaurante en Chiado, él
da
una monedita al drogadicto pasajero porque en otra época éste podría haber sido él
mismo, él
siente compasión por el niño gitano que toca acordeón en la escalera del Gloria y
deja caer
una moneda en la gorra apretada entre los dientes de un perro enano, él
hace circular el lapicero en el papel y si el lapicero pudiera provocar un incendio en
el papel, las llamas ya correrían por los tejados, él recorre las mismas cuadras día a día encontrándose con las mismas personas, él podría optar por algo diferente pero él
no quiere, él está contento con su vida dedicada a darle vuelta a las piedras,
buscar secretos en oquedades, él
sabe que no trabaja en vano aunque él
quizás no viva según la percepción que tienen
de la vida estos seres burgueses que
entran al restaurante dónde él se sienta,
los paseantes sobre cuya invisibilidad
él escribe poemas día tras día los mismos versos
sin un resquicio de consuelo]

*Traducción: Roxana Crisólogo & Johanna Suhonen

Rita Dahl nació en Finlandia, curso las maestrías en Ciencias políticas y Literatura comparada en la Universidad de Helsinki. Escritora y periodista independiente. Fue editora-jefe de revista de poesia Tuli & Savu en año 2001 y fundó la revista cultural Neliö.
Ha publicado cinco colecciones de poemas, además de cuatro libros de referencias: uno de viaje sobre Portugal (Avain 2007), una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses (Kesuura 2009); y un libro sobre el tema de la libertad de la palabra finlandesa (Multikustannus 2009). Asimismo ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace – Women Writers and censorship, volumen que fue publicado como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central, organizado por el P.E.N. Finlandia, evento en el cual Dahl tuvo a cargo la coordinación. Así también Dahl se desempeñó como vicepresidenta del P.E.N. en Finlandia del 2006 al 2009.
Actualmente edita una antología de poesía joven finlandesa que será publicada en Brasil en el 2011, una antologia la poesia joven finlandesa en español y además de una antología de poesía actual escrita en portugués que será publicada en lengua finlandesa. Dahl participó en numerosos festivales y encuentros literários en Europa, Russia y América Latina.

Poetry in Italian

2011-11-08T03:11:00.001-08:00

Il parco avanza per la città, in un campo azzurro,
la porta scricchiola nell'erba,
i miei piedi scorrono,
un salto nella porta verde del paesaggio,
sporgo la testa dalla finestra,
in strada ballonzola un cuoricino,
continua a sbattere contro i muri,
la fine dei suoi giorni non è mai prossima,
la primavera è sempre nuova, ad un secondo sguardo nuova,
sopra la terra veleggio nell'ondata del sentimento
cammino leggera come le nuvole,
l'occhio amato sboccia in strada.

* * *

Cercavo un solo bacio

Cercavo un solo bacio, rivoltai
i continenti per averlo.
Diventai più vecchia
la mia età biologica era giovane. La mia capacità
di distinguere il vero dal falso è rimasta
precaria è ha portato allo scontro
con gli elementi forti. Caddi
dallo scoglio cercando la finestra nell'uomo;
invece della finestra incontrai la carne umana
serrata, che guardava allo stesso tempo
in malo modo e avidamente. Mi ritirai più lontano
in un angolo, sebbene fossi in realtà già lì.
In villaggi stranieri ho vissuto momenti solari
con i contadini. È stato come se avessimo
cotto insieme il pane nel forni del villaggio
pronti a condividerlo amorevolmente.
Questo è il mio ricordo. I neon
mi abbagliavano gli occhi, mi si fece avanti
la creatura più nobile, che parlò qualcosa.
Ma le sue parole furono elusive e pronunciate con un'altra voce
e non ci siamo mai nemmeno
conosciuti, sebbene conversassimo
varie volte per strada. Dalle crepe dell'asfalto
spuntarono fiori meravigliosi e io invecchiai
sebbene fossi già nata vecchia. Cercai
di andare avanti, ma sul luogo dell'incidente delimitato
dal nastro giallo si investigava
un crimine, apparentemente un delitto. È possibile
immaginare l'altro. È possibile immaginarlo
così che scompare del tutto dalla vista.
Potevo immaginarmi anche la sua bocca. Caddi.
Troppo pericoloso. Comunque continuai, sebbene sentissi che il mio
corpo era intorpidito e stanco di tutto;
il vecchissimo corpo di una giovane. Pensavo alle posizioni,
che si possono assumere nella tomba. Non portò a nulla.
Le mie gambe erano completamente indolenzite
per tutto quel camminare
in villaggi stranieri, per città, e per il continuo
inutile immaginare. Mi raggrinzivo sempre di più
nella trapunta e guardavo fuori più raramente.
Comprai il necessario. Rimasi a casa. Il sognare
cessò. Non ero attaccata al computer, non ricordavo più nemmeno
che queste cose sarebbero potute esistere. Spensi
le luci.

* * *

Lettera a un giovane poeta

ciò che è importante per te parlane

troppo spesso non sono esposti alle impressioni

apriti apre

sii aperto

le parole originano dal rapporto con altre persone né loro

devono fare altro

come andare in un caffè, le mani in tasca, ed essere interrotte

nasce un’idea

di una nuova amica scrissi un paio di parole

il modo in cui mi guardava

dritto negli occhi, come se non guardasse noi

spesso contavo i soldi

voleva solo un caffè e lo comprò sentii

il tintinnio delle monete

si voltò a guardare chi entrava e si alzava

si avviò con passo

risoluto verso la cassa del bar scrisse

nel suo blocchetto in nero

il bianco non è più un colore immacolato le tazze

sul tavolo loro

udivano quando l’altra guardava o camminava

una passante

sobria in mano una tazza vapori

nessuno più ricorderà la cosa più importante

passavano le gambe della donna

dalle belle forme

una mente imperturbabile le penne

incisive consumavano il tavolo

se ricordassi tra dieci anni il mattino terso

gli appunti parlano se le scarpe

zoccolassero anche, il caffè bere nel suo sorriso

sedeva in un angolo e guardava dalla finestra

il gelo a malapena visibile

il caffè vaporoso

beve

quando ha fame qualsiasi cosa guardava al suo fianco e la penna

la donna alzò la gonna

l’osservazione avrebbe richiesto molti centimetri

in ogni caso il caffè era quasi bevuto girò

la pagina del giornale nessuno parlava

solo loro due pertanto

la cameriera camminò con passo sicuro

sentì i suoi passi la donna

sorrise a se stessa, era sicura il fruscio

della carta

i loro sguardi furtivi esperienza

condivisa

la sedia, il caffè appartato sedevano soli

tranne l’un l’altra

* * *

Volevo una crepa nella frase

Volevo una crepa nella frase. Così sono andato in un bordello, dove la carne è a buon mercato. Chiesi cosa avrei potuto comprare coi miei dollari. La donna con le labbra rosse e in un corsetto stretto contò la mia mazzetta di un paio di banconote e rispose: “Dipende da ciò che desidera. La sottomissione e altri specialità si pagano extra.” La cosa iniziò ad infastidirmi. Come le era mai potuta venire l'idea che avrei voluto qualcosa di speciale? Non vedeva che io ero, dopo tutto, diverso dai normali padri di famiglia che si fermano lì tornando dal lavoro? Di crepe non ce ne sarebbero state mai più. Scesi di nuovo in strada, dove le insegne al neon indicavano che era giunto il momento per il cinema. Entrai nel cinema porno lì accanto e feci ciò che un uomo doveva fare.

Trad. Antonio Parente

Vasemmistoliiton Itä-Vantaan yhdistyksen blogi perustettu

2011-11-01T12:02:00.001-07:00

Perustin Vasemmistoliiton Itä-Vantaan yhdistyksen blogin tiedotuksesta vastaavana. Samalla kerron, että olen nyt virallisesti kunnallisvaaliehdokas. Tervetuloa mukaan vaalityöhön! Jos sinua kiinnostaa osallistua kampanjointiin, ole yhteydessä: ritdahl@gmail.com. Yhdistyksellä on myös sivu Facebookissa.

Kaksi runoa Vastakaanonista

2011-10-31T12:34:00.000-07:00

Stora Torget

Kuka kiekui yksin keskellä Stora Torgetia marraskuun alkupäivinä havaitessaan rajuilman salaman iskusta puhjenneen? Pyhän Katarinan kirkon fransiskaanimunkit jakelivat almuja jonottaville köyhille, eivätkä edes jalkapuun suunnalta kantautuneet huudot tahtia hiljentäneet. Raipaniskuja jaeltiin, soppakulhon kauha nousi, pappi saarnasi, kukon kaula katkaistiin, vihdoin talo hiljentyi. Edes tanskalainen kääntäjänainen ei tullut nauttimaan jokapäiväistä makkara-olut-annostaan. Menin hiljaiseen keittiöön vain lumihiutaleiden tömähtäessä ikkunan takana maahan. Laitoin kahvin tulemaan. Päivä oli ollut jännittävä ja jännittävänä se jatkuisi. Otin voileivät esille ja levitin niille voita ja juustoa. Koskaan aiemmin leivän sively ei ollut tuottanut näin paljon nautintoa kuin nyt. Tiesin, että tästä leivästä sain pitää kiinni, horisontissa lipuva laivakaan ei sen todellisuutta miksikään muuttaisi, vaikka minä toivoisinkin olevani sen kannella matkustamassa kohti määränpäätä, joka on tuntematon aina, vaikka sillä on joka kerta kaupungin nimi.

Sekatavaraliike

Asiakkaat vaativat tiskille niin viimeisen päälle valmistettua fasaania, että kauppias tiedusteli, saisiko tilalle olla tällainen tuote, tummien käsien koskettamatta tehty. Mutta asiakkaat kutistuivat kattoon asti ja karjuivat tulitikun kokoiselle kauppiaalle, kuinka tärkeää on pitää huolta tavaroiden eksoottisuudesta. Eksoottisuus merkitsi asiakkaille varmuutta alkuperämaasta ja tekijäryhmistä. Reiluutta oli se, että ostettiin oikealta farmilta, annettiin sioille oikeanlaista piiskaa ja lukittiin aasit päiväksi ainoastaan rautalanka-aitaan. Siinä ne makasivat keskellä omia jätöksiään. Vaatimuksista ei tingitty tuumaakaan. Vaativimmat asiakasryhmät olivat valmiita maksamaan vaikka karvaisesta aasinpäästä suoraan olohuoneeseen kuljetettuna.

(P.S. En itse pidä näitä runoja sen kummemmin kokeilevina, ainoastaan absurdeina ja tietysti leikkisinä (runoilija on terve, kun se leikkii). Nämä on sijoitettu osastoon kaksi, jossa on pakoitteella tuotettuja tai leikkiin ja peliin perustuvia runoja. Leikkisyydellä ja absurdilla ei ole minusta juurikaan tekemistä pakotteiden kanssa, pikemminkin aivan päinvastoin. Leikkivä runo nimenomaan pyrkii IRTAANTUMAAN pakotteista. VAPAUTUMAAN. Näin runolla voi olla myös jopa elämänpoliittista merkitystä foucault´laisessa mielessä.)

julkaistu Vastakaanonissa

Kirjamessuilla su 30.10. Takauma-standilla klo 11.30 & 13

2011-10-28T06:52:00.000-07:00

11.30 Teemamaa Viro. Sillanrakentaja Maimu Berg. Rita Dahl. Kirjailija ja Suomen Viron instituutin kulttuurisihteeri Maimu Berg on tehnyt tinkimätöntä työtä maiden kulttuurisuhteiden hyväksi. Omassa tuotannossaan hän on käsitellyt mm. virolaisten ja venäläisten suhdetta.

13.00 Teemamaa Viro. Piret Saluri. Rita Dahl. Saluri on kääntänyt suomalaista proosaa viroksi, mm. Olavi Paavolaista, Mika Waltaria, Antti Hyryä, Paavo Haavikko ja Elina Hirvosta. ”Kääntämään oppii ainoastaan tekemällä. Kääntäminen on hidasta käsityötä”, sanoo Saluri.

Aiheena ihmisluonto

2011-10-27T15:04:00.000-07:00

Aiheena ihmisluonto

Kirjailija Anni Sumari pohtii kuinka ihmisyys voisi toteutua mahdollisimman täydesti positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. Hänen laaja-alainen lukeneisuutensa ulottuu Raamatusta elämäkertoihin, maailmankirjallisuuden klassikoihin ja pornolehtiin. Varhaistuotantoaan varten kirjailija tutustui myös sadomasokismia käsittelevään kirjallisuuteen.

Rumuuden estetiikka näkyy sekä Sumarin proosassa että runoissa. Pari ensimmäistä kirjaa koostuivat makaabereja ja groteskeja aiheita käsittelevistä proosarunoista. Näissä teoksissa inhimillinen väkivalta sai fyysisiä ja henkisiä ilmaisumuotoja: minäkertoja roikkuu keskiaikaisissa teilirattaassa ja toisessa runossa paroni Siniparta tarkkailee viimeisintä uhriaan. ”Matala otsa” -runossa käsitellään rotuhierarkioita ja sitä, miten kätevästi ne sopivat ylempien rotujen aseman legitimoimiseen.

Henkisen ja fyysisen terrorin ja väkivallan kuvat eivät ole vähentyneet Sumarin runoista. Ihmisluonto ei ole kaunis, haavoittumiseen pitää olla aina valmis rakkaussuhteessa, mutta ihminen harrastaa terroria mikrosuhteiden lisäksi myös laajemmalla tasolla.

Sumarin runoudelle ja proosa koostuvat hybriditeksteistä, jotka liikkuvat runouden, proosan, esseen ja aforistiikan rajamaalla. Runoilija toteaa, että hybridimuoto on hänelle hyvin läheinen. Puhdas essee ei ole koskaan miellyttänyt Sumaria, koska sen muoto ei salli ironian toteuttamista.

Sumarin runoilmaisu on löytänyt oman uomansa erityisesti Tanssiva karhu –palkinnon voittaneessa Mitta ja määrä -kokoelmassa (Like 1998) ja sen jälkeen ilmestyneissä runokokoelmissa Sineriaani (Like 2001), Vuodet vetten päällä (Johnny Kniga 2003), Läpinäkyvä punainen (Johnny Kniga 2005) ja Valkoinen – arroganssi (Sanasato 2010).

Hänen Valitut runonsa ilmestyvät syksyllä. Ilmaisu on pistävän ironista, provosoivaa ja moniäänistä sekä vahvan omaelämäkerrallista. Runoilijalle kelpaavat materiaaliksi eletyn elämän lisäksi luettu kirjallisuus, koettu taide, filosofia, uskonnot, myytit ja tarvittaessa kaikki ylevästä alhaiseen.

Runojen puhujat vaihtelevat metafiktiivisestä kirjailijasta moralistiseen länsi-ihmiseen, hulluun ja melkein kaikkeen inhimilliseen näiden väliltä. Metafiktiivinen puhuja voi todeta materiaalistaan seuraavaa: ”ihmiset keksin / käytän apuna myös kasvi- ja eläintiedettä / ja sellaisten kielten sanakirjoja / joita en osaa.”

Kohti omaa ilmaisua

”Sarkofagissa (Like 1994) aloin pyrkiä pois proosarunosta kohti omaa runoilmaisuani, jonka olin tuolloin lakaissut maton alle."

1990-luvun kriitikkojen etsimiä modernismivaikutteita enemmän Sumariin on vaikuttanut eurooppalainen surrealismi ja esimerkiksi Samuel Beckettin tekstit ja näytelmät, joita hän on suomentanutkin. Sumari pitää myös Oscar Wilden ironiasta, Gustave Flaubert´istä ja Voltairen ja Diderot´n kaltaisista klassikoista.

”Suomi ei ole viktoriaaninen Englanti, vaikka toisinaan siltä tuntuukin. Ylenpalttinen viihdekulttuuri ja ihmisten kääriminen viihdemössöön. Kaikki on Kotikokkia, ja ihmiset juttelevat arkipäiväisesti kaikenlaisista asioista. Voltaire oli aikanaan hyvin pisteliäs, oikea skorpioni, joka kritisoi Candidessa kehitysaktivismin nimellä kulkevaa filosofista ajattelusuuntaa. Sen mukaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Myös Bertrand Russell teki Länsimaisen filosofian historiassaan selvää edeltävien filosofien virhepäätelmistä.”

Suurinta osaa Sumarin sympatisoimista ajattelijoista on omana aikanaan pidetty kerettiläisinä poikkeusajattelijoina, koska heillä oli keskivertoajattelun ylittäviä ajatuksia.”Esimerkiksi kirkkoisä Origenes päätyi uskomattomaan armo-oppiin, jossa pelastuvat minä, sinä ja saatana. Franciscus Assisilaisen köyhyyden veljeskuntaa pidettiin hullulaumana.”

Normatiivisuuden vastustaminen

Tekeillä olevaan uusimpaan kokoelmaansa, jonka työnimi on Kaikkein pyhin, Sumari on imenyt vaikutteita suomentamastaan Don Patersonin Varjojen kirjasta. Tuossa teoksessa häntä viehätti suvereeni aforismin ja proosarunon välisten raja-aitojen ylittäminen.

Uudessa kirjassaan Sumari käsitteleekin toistuvasti kysymystä plagiaateista:

”Kirjan ensimmäisessä versiossa oli minäkertoja, joka oli hyvin lähellä rajanylitystä. Varsinaisessa kokoelmassa käsitellään kipupisteitä eli mitä saa käyttää ja mitä ei, mikä on plagiaatti ja mikä ei-plagiaatti. Onko esimerkiksi suullisesti sanotun siteeraamisessa kyse tekijänoikeusrikkomuksesta? Tämä on tavallaan myös koe. Mielestäni voin perustella lainauksen käyttöä oikeudellani käyttää mottoa.”

Sumarin runot provosoivat usein kohti subjektiivisuutta, normatiivisuuden vastustamista ja oman yksilöllisyyden löytämistä. ”Normaalin säästän eläkepäiviksi”, toteaa runoilija, joka on antanut runoissaan puheenvuoron hulluille ja muille friikeille. Ihmisyyden täyteys edellyttää pikkuporvarillisista stereotypioista ja turvallisuutta luovista mielikuvista eroon pääsemistä. Elämän ottamista sellaisena kuin se sattuu vastaan tulemaan.

Ei ole yhtä rakkautta

”Euroopan läpi matkustavien kirjailijoiden yhteistä junamatkaa käsittelevästä Junanäytelmästä (Like 2001) lähtien totuin asenteeseen, että elämä on kirjallisuutta. Romaani alkaa realistisena, mutta muuttuu koko ajan unenomaisemmaksi subjektiivisen todellisuuden – rakkauden - vallatessa alaa. Romaanin taustalla on puolitoista kuukautta kestänyt suhde, jonka aikana unelmat, haaveet, väärinkäsitykset – ihmisen sisäiset illuusiot vahvistuivat. Varovainen ihminen pysyy maan pinnalla, eikä anna itsensä tempautua liiaksi subjektiiviseen maailmaansa.”

Rakkauden tarve on runoilijan mielestä yhtä syvällä ihmisessä kuin uskonnollisuuden ja henkisyyden tarve. Hän erottaa rakastumisen ja rakkauden tunteen toisistaan. Rakkaus on viisas tila, joka ulottuu rakkauden kohteen ulkopuolellekin. Jo Mitta ja määrä -kirjassaan (Like 1998) runoilija kehottaa minän ja sinän jatkuvaan vuoropuheluun, koska sinä eli esimerkiksi rakkauden kohde on aina uusi, katsojan vaihtuessa uusi.

”Jos autan yhtä ihmistä kehitysmaissa, voisin samalla myötätunnon määrällä auttaa sataa. Rakkaus tarjoaa väylän, jossa kaksi yksilöä voivat luoda maailman, joka on kaukana terrorin ja väkivallan maailmasta."

Sumarin runoissa kuvattu rakkaus on usein onnetonta, ja sidoksissa konkreettisiin paikkoihin. Rakkaus on erityisen vaikeaa erilaisilla turvalukoilla tai valvovalla yliminällä itsensä suojanneelle ihmiselle:

Noudatan ankaria sääntöjä.
Vanginvartija, ristikko otsaan uurtuneena
estää minua rakastamasta.
Yksittäiset persoonat ovat minulta kiellettyjä,
mutta Yhtä voin rakastaa, kaikkien muodostamaa Yhtä.
Rakkauden lopulla menen erämaahan, tavalla tai toisella;
ei mikään ongelma, aina seissyt toinen jalka erämaassa,
kuilun partaalla.

Miksi rakastaa ja kirjoittaa

Rakkauden syiden pohtiminen kiinnostaa myös inhimillisestä heikkoudesta ja haavoittuvaisuudesta kiinnostunutta Sumaria. Runoilija provosoi menemään toista kohti haavoittumisen uhallakin, koska toiset ihmiset tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin tunteisiin: ”ihmisiin oli uskottava tai muuten / ei tule rakkautta, ei ole toivoa. / Onneksi meitä liikuttavat / toisten osoittama myötätunto, omatunto, sääli, / jopa heidän itsesäälinsäkin.” Tai: ”Miten ihmisiin voisi uskoa? / Heitä pitää koskettaa, vaikka / liha onkin mätää, pettävää.” Tai rakastajan näkökulmasta: ”Rakastajat makaavat kyvyttöminä, sanattomina, / sarvet jauheena, luut murskana.”

”On olemassa ainakin mystisiä, maallisia tai animaalisia syitä rakkaudelle. Mystiset syyt palautuvat kohtalouskoon, joka on vähintään yhtä vanha kuin vanhimmat tunnustetut uskontomme sekä tuli- ja esi-isäkultit. Rakastuminen ei silti ole mahdollista vain uskonnoista ja myyteistä kiinnostuneille; myös sivistynyt ateisti on yhtä altis rakastumiselle hullun lailla.”

Muusat ovat antaneet Sumarille yllykkeen kirjoittamiseen. Kirjailija ei ole kuitenkaan lainannut muusiensa repliikkejä, vaan käynyt ikään kuin dialogia heidän kanssaan. ”Dialogin henkilöt syntyvät rooleihinsa, nousevat kulisseista, kun tarvitaan”, on runoilija itsekin todennut.Mitta ja määrä -kokoelman runossa
”Kiteytyminen” todetaan, että ”rakkaus on aina feminiininen, myös silloin kun kohteena on mies.”

”Jos feminiininen mielletään herkäksi ja ainutlaatuiseksi, jos se viittaa naisen vaistoon, yiniin ja yangiin sekä hämärään, yöhön: johonkin, jota on suojeltava ulkomaailmalta, niin minusta monet ihmiset etsivät rakkauden kohteesta juuri tällaisia asioita.”

Runoilija provosoi kuitenkin unohtamaan romanttisen ajatuksen rakkauden ainutlaatuisuudesta ja hyväksymään reilusti sen, että rakkaus on altis muutoksille ja sen kohteet ovat monet. Näin säilyy hengissä varmemmin.

Rita Dahl on viisi runokokoelmaa ja kolme tietokirjaa julkaissut kirjailija, VTM, FM. Hänen viimeisin runokokoelmansa on Bel canto nieriöille (Kesuura 2010).

julkaistu Hiidenkivi 5/2011:ssä

Kohtalokas Kanadan-matka

2011-10-18T08:47:00.000-07:00

Kohtalokas Kanadan-matka
Teksti Rita Dahl

Idea kustantamon perustamisesta syntyi kohtalokkaalla Kanadan-matkalla, jossa Uudenmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtaja Eija Tuomela-Lehti osallistui Artsperience-taidekesän luovan kirjoittamisen kursseille. Kesuura viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa.

Kustannusmaailma Yhdysvalloissa ja Kanadassa on toisenlainen; suuremmille kustantamoille pyrkivät kirjailijat tarvitsevat agentin kustantajalle pääsemiseksi. Meille Suomeen agentit ovat rantautumassa hyvin pienessä mittakaavassa vasta 2010-luvulla. Erityisesti suurten kustantamoiden kirjailijat käyttävät agentteja etsiessään kirjoilleen kustantajia ulkomailla.

Kahdenkymmenen vuoden aikana Kesuura Oy on julkaissut lähes 200 kirjaa yli 50 kirjoittajalta. Monet ovat useamman kuin yhden kirjan luojia. Joillekin on siunaantunut paikallista julkisuutta, toisista on kuultu myös valtakunnallisen median kautta.

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään. Niitä alkoi syntyä, kun musiikintekijät halusivat itse valvoa tuotantoprosessia ja pitää kaikki langat omissa käsissään. Kustannusmaailmaan ne tulivat vasta 1990-luvun alussa, jotkut pelkkinä kirjapainoina, toiset täyden palvelun kustantamoina, jotka tarjoavat kaikkea toimitustyöstä painamiseen ja ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen asti», sanoo Eija Tuomela.

Kesuura tekee yhteistyötä myös muiden kustantamoiden ja yhdistysten kanssa, tuottaa kirjoja muille ja tarvittaessa toimii agenttina ja kykyjenmetsästäjänä sekä ideasampona. Kesuuran julkaisema kirja voi olla myös työnäyte. Kesuuran kirjat eivät ole aina välttämättä automaattisesti kirjakaupan hyllyssä, kuten eivät muidenkaan pienkustantamoiden kirjat. Mutta tilaamalla niitä saa takuuvarmasti. Kirjoja voi kysyä myös kirjailijoilta ja kustantajalta.

Riskit jaetaan

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja. Kirjailija lunastaa sovitun määrän kirjoja, jotka hän myy ja jakelee parhaaksi katsomallaan tavalla; Kesuura vastaa kirjojen tukkumyynnistä, jotta kirjat ovat kirjakauppojen tilattavissa ja tiedot tiedostoissa. Osa kirjoista on täysin omakustanteita, mutta jokainen kirja toimitetaan; Eija Tuomela korjaa kielioppivirheet, tarjoaa kielenhuoltoa ja keskustelee sisällöstä tekijän kanssa ystävällisesti kunnioittaen kirjoittajan omaa ääntä. Puhtaat omakustanteet ovat usein esimerkiksi omalle suvulle kirjoitettuja sukutarinoita tai muita suppealle kohderyhmälle tarkoitettuja erikoisteoksia.

»Minä olen sellainen idealistinen hullu, että julkaisen kirjan, vaikka tiedän sen myyvän vain 15 kappaletta, jos teksti on hyvä. Vain sillä on merkitystä. Uskon, että sellainen teksti kertoo meidän ajastamme aikanaan esimerkiksi tutkijoille jotain sellaista, mitä ei näe bestsellereistä. On sietämätön ajatus, että tulevaisuudessa tutkijoilla olisi käytettävissään vain suurten kustantajien myyntimenestyksiä. Osa tämän ajan pienten ihmisten pienistä ajatuksista jäisi piiloon ikuisiksi ajoiksi, ellei niitä kirjattaisi johonkin muotoon. Kuka pystyy sanomaan, mikä kirja tulee olemaan meidän aikamme tärkein tulkki? Eihän Aleksis Kiveäkään aikanaan painettu kuin 75 kappaletta. Jos nuo harvalevikkiset näytelmät olisi jätetty julkaisematta, miltä kirjallisuutemme tänään näyttäisi?»

Tuomela kertoo esimerkiksi Muupe Horton proosarunokokoelman Köyhä-Matti myyneen vähän, mutta tarkkasilmäisen valtion kirjallisuustoimikunnan nostaneen sen valtion laatutuettavien kirjojen listalle.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja! Köyhä-Matti ilmestyi vain vähän koulusurmien jälkeen ja kuvaili koulukiusatun ampujan mielenliikkeitä kuin tuo kamala tapahtuma olisi jo ollut totta kirjoitusaikana. Horton teksti on niin eriskummallista, etten mitenkään voi kuvitella suurten kustantajien ryhtyvän niin omituiseen ja työlääseen toimitustyöhön vain muutaman kirjankappaleen tähden. Siihen vaaditaan mustan huumorin tajua, nöyryyttä ja uskoa johonkin, mitä muut eivät näe. Vielä.»

Laatu ennen kaikkea

Kesuuralla on tavallinen julkaisukynnys: Eija Tuomela valitsee julkaistavat kirjat nimenomaan laatua silmällä pitäen. Kesuuran tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluu muun muassa proosaa, runoja, aforismeja, esseitä ja novelleja julkaissut Olli Hyvärinen. Suomen aforismiyhdistys valitsi Hyvärisen kirjan Vielä kerran tulee toisenlainen aika vuoden 2007 aforismikokoelmaksi.

»Käsikirjoituksia tulee Kesuurallekin enemmän kuin yksi ihminen ehtii lukea. Ei ole mitään mahdollisuuksia julkaista läheskään kaikkea. Julkaisemme seitsemästä kahteentoista kirjaa vuodessa, emmekä pysty enempään, vaikka käytämmekin myös ulkopuolisia lukijoita.»

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintojen lisäksi Pekka Halosen akatemiassa kuvataiteen syventävät opinnot suorittaneen ja Seurakuntaopiston kuvallisen viestinnän linjan käyneen Tuomelan uusin aluevaltaus on kuvataidegallerian perustaminen Käpylään entisen jalkinekorjaamon tiloihin yhdessä galleristina toimivan poikansa Esko-Jaakko Lehden kanssa. Galleria Suutarissa nähdään vaihtuvia näyttelyitä ja tila soveltuu myös runo- ja musiikki-iltojen pitämiseen. Kesuuran omat kirjailijat ja muut kirjoittajat voivat hyödyntää tilaa runoutensa tai proosansa levittämiseen.

kesuura@hotmail.com

/// NOSTOJA

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään.»

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja!»

/// BOKSI

Ensimmäinen rauhanturvaajapataljoona
Teksti Rita Dahl

Roope Alftan on keskittynyt romaaneissaan erityisesti kokemuksiinsa ensimmäisessä Kyprokselle lähetetyssä rauhanturvapataljoonassa.

Roope Alftan on käsitellyt aihetta muun muassa kirjoissaan Våra gossar på Cypern (Rauhan soturit), Sinisen baretin tango, tarinakokoelmassa Ensimmäinen pataljoona. Kyproksella rauhaa turvaamassa 1964 (Kesuura 2006) sekä kuunnelmassaan Sopimaton käyttäytyminen. Tekeillä on Alftanin päiväkirjoihin, pakinoihin ja muun muassa viranomaisille kirjoitettuihin kirjeisiin perustuva Sopeutumaton sotilas, joka ilmestynee Kesuuran julkaisemana vielä tänä vuonna. Alftan on käsitellyt erityisesti jääkäri Matikaisen tapausta. Tämä sai surmansa yöllisessä hyökkäyksessä turkkilaisten kylän puolustajien luodeista. Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

»Suomalaista partiota ammuttiin sen palatessa pelloilta, missä se oli valvonut sadonkorjuuta. Bensatankkiin tuli reikä. Pataljoonan komentaja käski mukaansa taisteluosaston ja panssariautot, koska hän halusi rankaista ampujia. Tuli yö ja suomalaiset harhailivat tasangolla autojen valot välillä sammutettuina. Lopuksi heitä ammuttiin turkkilaisesta kylästä, jotka näkivät heidän lähestyvän kreikkalaisen kylän suunnasta. Matikainen sai surmansa. Hyökkäys oli vastoin YK-ohjeita, jotka kieltävät hyökkäyksen ilman lupaa. Hyökkäysluvan pitää tulla esikunnan ja yhteysupseerien kautta.»

Alftan löysi tapahtuneesta niin monia epäkohtia, että se on inspiroinut hänet kirjoittamaan monta kymmentä romaania, kuunnelmaa tai tarinakokoelmaa.
»Muun muassa auton valoja ei saa sammuttaa. Tapahtuneesta laati raportin pataljoonanupseeri, joka oli mukana suomalaisten hyökkäyksessä. Lautakunta totesi: mitään laitonta ei ollut tapahtunut. Suomalaiselle medialle asiasta tiedotettiin suorastaan valehtelemalla. Meitä asiasta tietäviä velvoitettiin pitämään suumme kiinni. Minä en pitänyt.»

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton, eikä pystynyt toimimaan välittäjänä ristiriitatilanteissa puutteellisen kulttuurintuntemuksen vuoksi. Alftan oli ainoa, joka kykeni komppaniassaan tulkkaamiseen. Miehistön menettäessä luottamuksen päällystöönsä syntyi henkilöristiriitoja ja muita ongelmia. Kansallisarkistossa on laaja arkisto rauhanturvaajien sukupuolitaudeista, alkoholismista, sekoamisista, varkauksista, vartiorikoksista ja tappeluista.

»Kohtasin vain yhden majurin, jonka osaaminen ja taidot hoitaa vaikeaa välitystehtävää osapuolten välillä oli kunnioitusta herättävää. Hänkin jätti eropaperit kahden kuukauden jälkeen. Muut olivat heikkoja ja tarrautuivat kiinni armeijan ohjesääntöihin ja sotilashierarkiaan.»

Alftan on toki käsitellyt muitakin aiheita kuin epäonnista ensimmäistä komppaniaa. Muistelmaromaani Toista luokkaa (Kesuura 2009) keskittyi Alftanin yläluokkaiseen lapsuuteen Tampereella. Helmi-maaliskuussa Alftanilta ilmestyi luonnonsuojeluaiheinen Keinupuu, jolla hän voitti Unicefin kirjoituskilpailun Japanissa. Kirjan kuvittaa hyvinkääläinen media-alan opiskelija Katri Järvenpää.

/// NOSTOJA

Roope Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton.

///// BOKSI

Murteesta marginaaliin
Teksti Rita Dahl

Seija Mustaneva tuli Kajaaniin opiskeltuaan ensin Hämeenlinnassa Wettwroffilla. Sairauden vietyä työkyvyn hän löysi uuden elämän kirjailijana.

»En ole junan tuoma, vaan tulin Pohjanmaalta Kankaan linja-autolla viivasuoraa Kokkola-Kajaani-tietä pitkin ja muutuin Kärsämäen ja Pyhännän välillä pöhölöstä pölijäksi.»

Seija Mustaneva ehti työskennella viisitoista vuotta käsityönopettajana ennen kuin sairaus vei hienomotoriikan käsistä ja vaikeutti myös puhumista, näkemistä ja kävelemistä. Hän jäi eläkkeelle 38-vuotiaana. Ystävä houkutteli Mustanevan kirjoittajapiiriin. Aluksi hän oli siellä kuunteluoppilaana, koska kynnys kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen oli korkea. Vihdoin joidenkin dramaattisten tapahtumien jälkeen runosuoni alkoi pulputa ja Mustaneva vei ensimmäiset tekstinsä ruodittaviksi.

»Äitini jäämistöstä löytyi päiväkirjoja ja sotilasmuistivihkoja 1930-40-luvuilta. Tämä johti sukukirjan kirjoittamiseen: aloitin mummojeni ja pappojeni elämistä ja jatkoin vuosituhanteen vaihteeseen. Mukaan tuli neljä-viisi sukupolvea. Halusin tallentaa kirjaan myös lapsuuteni ajan tunnelman ja kielen omien muistojeni pohjalta. Anja Vähäahon ja Liisa Enwaldin asiantunteva ohjaus auttoi minua kirjoittajana paljon eteenpäin. Oman sukuni tarina on myös sukupolvitarina; 1900-luvun historia koskettaa jokaista sukua.»

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä, joiden Mustaneva oletti olevansa vain itseään varten. Hän tunnisti kuitenkin runoilmaisun omaksi lajikseen ja hakeutui Oriveden opiston kirjoittajakursseille saadakseen vahvistuksen asialle.

»Heti alussa sain kannustusta, mutta hulluja murteella kirjoitettuja pöytälaatikkotekstejä en uskaltanut näyttää. Kerran otin niitä mukaan, opettaja nappasi niihin kiinni ja sanoi: Näistä teet ensimmäisen kokoelmasi. Läpireikätalo (Myllylahti 2005) kertoo 2-12-vuotiaan tytön elämästä 1950-60-luvuilla. Aloin nähdä tekstin myös monologina näyttämöllä. Sinä vuonna täytin loppuvuodesta 50. Päätin pitää Linnan juhlat Sissilinnassa, jossa on nykyään Kajaanin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Otin yhteyttä silloiseen teatterinjohtaja Ilkka Laasoseen, joka tutustui teksteihini, innostui ja auttoi minut esiintyjän tielleni. Esiintyminen jatkuu edelleen.»

Runoista syntyi kirjatrilogia, johon kuuluvat myös Tamburiinin tahisa (Myllylahti 2006) ja Äitin kiintiät silmukat (Myllylahti 2007). Esityksiä on nähnyt lähinnä Kainuussa ja Pohjanmaalla. Eräs kohokohdista oli 2008 talomuseoissa kiertänyt Samanlaine ku muukki –esitys, jonka oli ohjannut Aila Lavaste. Suurin kiitos oli, kun 90-vuotias mummo tuli esityksen jälkeen kommentoimaan: »Kiitos! Tässä on kaikki, mitä olen elämäni aikana kokenut.»

Mustanevan neljännessä runokokoelmassa Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura 2010) ääneen pääsevät otsikon mukaisesti normaalisti syrjään sysätyt ihmiset: työkyvyttömät, mielenterveyspotilaat, taiteilijat ja muut kylähulluiksi leimatut.

»Lähtökohta näille runoille on ollut oma sairastuminen ja sen myötä tulleet kokemukset. Olen ollut mukana vammaisjärjestötoiminnassa, kulkenut kuntoutuksissa, tutustunut moniin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, joutunut taistelemaan paikastani ja oikeuksistani yhteiskunnassa, etsinyt ja löytänyt oman tapani selvitä ja elää edelleen. Kirjan sivuilla ovat esillä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivat, mutta kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta? Kirjassa mennään silti valoa kohti pää edellä ja taide taittaa elämän ja antaa sille uuden suunnan.»

Raimo Leinosen kuvat maan haavasta ja Hyrynsalmen Hiidenkirkosta, jonka pohjalla on ikuinen jää, sitovat teoksen Kainuuseen ja Hyrynsalmelle – peräänantamattomuus tulee tekijän pohjalaisista juurista.

»Kuvat puhuvat samaa kieltä runojeni haavoitettujen ihmisten ja vammaisen yhteiskunnan kanssa. Runot ovat hautuneet 1990-luvulta saakka ja käyneet läpi monta muokkauskierrosta. Mietin pitkään julkaisenko näitä ollenkaan. Mitään valitusvirttä en ainakaan halunnut tehdä. Tutustuin Eija Tuomelaan, näytin runojani hänelle ja kirja alkoi muotoutua. Hän näki minua selvemmin teoksen rungon – taide joka on säilynyt elämässä mukana, vaikka fysiikka on välillä pettänyt.»

Paula Tapionmäki on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta kirkkoesityksen Odotit polkuni puolivälissä – sanoja ja säveliä kolhiintuneille. Ensiesitys oli tammikuussa 2010 Kajaanissa ja teos nähtiin viime vuonna myös Runoviikko Off´issa Kajaanin kirkossa.

/// NOSTOJA

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä.

Kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta?

Julkaistu Kulttuurivihkot 3-4:ssa

Runoja

2011-10-14T07:04:00.000-07:00

Eteinen

Vähintään taidemuseon johtaja piilottelee takataskuissaan varastettuja kinkkuja, koska ne on tarkoitettu seuraavan päivän näyttelyyn. Ulkomainen konsultti käy kilistelemässä raha-arkun lukkoa pohtien kuinka saisi liikutettua osan kilinästä mantereen yli Guggenheimin johtajille: he kärkkyvät kieli himosta vetisenä valtionkassasta vedeltyjä lihasiivuja, mahdollisuutta jatkaa omien taidekokoelmiensa laajentamista. Illan isäntä, harvahampainen kalju mies, kilisyttelee valtion kassan avaimia virkamiesten silmien edessä. Tie kohti valtavia elimiä on auki. Ovi sulkeutuu kaikkien nenän edessä.

Oikeussali

Tuomarit jakavat ruumiinosia tammisen pöydän ääressä.
Paksulta lakikirjalta puuttuu nenä, toiselta silmä,
tuomareiden ruumiinosat yltävät kattoon asti.
Kun he nostavat hikisiä hattujaan,
kesälomat alkavat.
Paksu lakikirja lojuu pöydällä käyttämättömänä,
kesälomat eivät ole alkaneet.
Asiakkailta puuttuu usein nenä.
Tuomareiden ruumiinosat ovat tallella,
oikeudenkäynnin aikana he nostavat hattujaan.
Kunnianarvoisuus on taattu kun hiki valuu.

Juhlasali

Juhlasalissa tumma kaviaari kiiltää, lakeerikengät
näkevät naisen helman heilahduksen.
Kameran silmä avautuu ja sulkee sisäänsä
laulajattaren, linnunluut & klassikot
epäilemättä. Kirkollinen hiippa häivähtää.

Promootiosali

Jykevällä karttakepillä tohtori osoittaa merkkihenkilöitä.
Nämä avaavat suunsa, alkavat loksuttaa.
Professorien kilpajuoksu kuluttaa portaita.
Yleisö on jähmettynyt kivisiin penkkeihin.
Lehteriltä lausutut sanat ovat vasikan suusta
pudonneita kultarahoja, katoavat
äärimmäisellä nopeudella.

Makuuhuone

Sängyllä istuvat rahamiehet etsivät liivejä. Naisten pyrstöjä ei kukaan pysty sammuttamaan. Mesenaatti anastaa makuuhuoneen avaimen, korvaansa rapsuttamalla taikoo esiin ihmeellisiä seteleitä. Naisen paljasta selkää metsästetään kaiken aikaa kaikkialla. Liivit hakeutuvat kohti dollareita; tämä liike pitää maailmaa yllä. Liivit avautuvat automaattisesti, käsi hakeutuu kohti pehmeää kumpua, joka muistuttaa ajasta jolloin vaunuista näki vielä koko maailman.

Huvipursi

Auringon värjätessä meren siniseksi huvipursi lipuu rantaan. Pukuasuinen mies ja hänen vaimonsa nielevät rasvaisia makkaroita, huuhtelevat samppanjalla, pyyhkivät suun pöytäliinaan. Hiljaisuuden rikkovat purtta ympäröivillä kivillä maleksivat lokit. Avioparin silmän välttäessä ne nousevat siivilleen, sieppaavat pöydässä tirisevän makkaran. Saadakseen sen takaisin aviopari on valmis mihin tahansa rikollisiin tekoihin.

julkaistu Kulttuurivihkot 4/5:ssa

Etruskiruumis

2011-10-11T23:42:00.000-07:00

Etruskin ruumis

Etruskin ruumis on joustava, se on sopusuhtainen ja fyysisesti hyvin kehittynyt runsaiden ruumiinharjoitusten ja luonnollisen metsässä käynnin ansiosta. Kuvassa etruski keihästää jalon metsäneläimen, olkoon vaikka kauris, ja jakaa saaliinsa demokraattisesti kaikkien perheenjäsentensä ja jopa tuttaviensa kesken. Etruskien jalomielisyys on jotakin ennenkuulumatonta, luontaista hengen syvyyttä ja halua välittää aivan lähimmistään, joskus jopa hieman kaukaisemmistakin henkilöistä. Kunpa etruskien aikaiset ihanteet olisivat edelleen voimassa!

Etruski on ihanteellinen alkuihminen, joka tuotti ruokaa riittävästi omiin tarpeisiinsa, eikä koskaan harrastanut ylenmääräistä mässäilyä rajoitetuilla luonnonvaroilla. Etruski ei varastanut toisilta, koska hänellä itsellään oli riittävästi. Hän ei tuntenut vetoa naapurinsa omaisuuteen, puolisoon eikä muuhunkaan maalliseen, ellei ollut kyse aistinautinnoista. Niitä etruskit osasivat tosiaan arvostaa. Sata suudelmaa, tuhat suudelmaa etruskin antamana.

Etruskinainen oli ruumiinrakenteeltaan vanttera, hieman karhumainen, mutta aistillisessa mielessä viehättävä ja aina halukas sukupuolten väliseen telmintään. Hän on varsinainen Vestan neitsyt, joka on tosin jo neitsytlupauksensa unohtanut. Solidaarinen jakaminen on lähimpänä hänen sydäntään, joka on tosi iso, ellei suorastaan avara. Etruskinaista pidetään modernin naisen esikuvana: hän hallitsi koko kotitaloutta feminiinisen järkevin ottein. Etruskinainen oli perheenpää, ja usein oli juuri hänen ansiotaan, että perheen elämä pysyi kohtuuden ja säädyllisyyden rajoissa. Etruskinaisen luoma laintaulu keittiön seinällä sopi koko perheen lakikokoelmaksi. Joustoakin siitä löytyi: ihminen on tehty syömään, juomaan, ja nauttimaan luonnon antimista.

Etruski ei tuntenut vielä myöhempien aikojen ihmisten kehittämää tuhovimmaa, jonka nimissä kaatuvat rakennukset, ja pahimmassa tapauksessa luonto sekä ihminen itse. Etruski ei ole kaikesta huolimatta patsasmainen, kuollut pysti muinaisten raunioiden kupeella, vaan elävä, hengittävä ja poukkoileva lihasta, luista ja ytimistä koostuva inhimillinen kokonaisuus, joka elää harmonisessa suhteessa yhteisöönsä ja ympäristöönsä. Hän on juuri sellainen ihminen, jollaisia kaikki ihmiset olisivat, jos he ymmärtäisivät hyvin omat etunsa.

Kenelle kellot soivat

Kenelle kellot soivat sunnuntaina puolenpäivän aikaan
Mazzano Romanossa, noin 40 kilometrin päässä Roomasta?
Ne soivat sinulle, juuri sinulle, mutta
sinä et vastaa. Olet liian ajatuksissasi,

aivojesi poimuihin on kaatunut hiekkaa ja pikkukiviä, mahasi
on täynnä pasta al pomodoria ja vahvaa espressoa,
kuinka voisitkaan vastata kellon kutsuun?

Sydän keskipäivällä kirkonkellon halkaisemana, Quasimodoa uudelleen
muotoiltuna, me olemme heikkoja kuin tinasta valettu kello, panssaroituja
ja moitteettomasti käveleviä muotinukkeja vailla sisäistä hehkua
joka on joenvarren liaaneille ja vesistökasveille niin luonnollista.

Tuuli murisee nurkissa, ensimmäinen todellinen myrskypäivä koettelee
kattoa ja rakenteita, heittelee ikkunaluukkuja
miten
sattuu

elimiä se ei liikuta sentään mihinkään, ne
ovat hyvin paikoillaan ja paikannetuja, sisäelämä ulkoisesta
tarkasti erotettuna.

Päivä kuluu leppoisasti television katselun, lukemisen ja kirjoittamisen kesken
jaettuna. Myrsky ulvoaa, mutta aina ulkona, ei koskaan sisällä.
Kenpä tietäisi, koska tulee lopullinen myrsky? Myrsky, joka kaataa puut
erotuksetta, räjähdys voimalassa, viimeinen sulanut napajäätikkö

Mitä tarvitaan heräämiseen? Paljon enemmän kuin yksi erinomainen aamukahvi.
Ukkosen halkaisema kattohirsi?

Äkkiä on ilta. Se on sysipimeä ja äänetön, kuin hyvin suuren ja lopullisen
myrskyn jäljiltä. Sydän kohtalokkaasti kahtia halkaistuna. Viimeinen huuto

kaukaiseen avaruuteen

Takuuvarma turvapaikka -kolumni

2011-09-29T12:54:00.000-07:00

Takuuvarma turvapaikka

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista. Haluan vastata Oslon tapahtumien jälkeen: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan ennen.

Suomen, Ruotsin ja Norjan pääministerit laativat yhdessä kannanoton, jossa todettiin Oslon terroriteon olleen hyökkäys pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja arvoja vastaan. Terroritekojen tuomitseminen on hyvin ja oikein, vaikka toki on vaikea asettaa mitään yhteiskuntajärjestelmää toisen yli. Huolestuttavampaa on se, että pääministerit, presidentit ja puoluejohtajat julkistavat kannanottoja, joiden mukaan vihapuheelle ei ole enää annettava tilaa. Totta onkin, että vapauteen kuuluu aina vastuu. Varmasti kansanmurhaan tai tiettyä kansanosaa vastaan kohdistuva propaganda on vihapuhetta. Entä mikä muu?

Sananvapauden rajoituksilla ja kielloilla ei kuitenkaan taistella tehokkaasti terrorismia vastaan, ei silloinkaan kun on kyse sen äärimmäisestä käytöstä: vihapuheesta. Ne, jotka haluavat lausua mielipiteitään, löytävät uudet lausumisen väylät. Äärimmäistä vihapuhetta, joka tuomitsee etniset ja muut ryhmät tai hyökkää tiettyjä arvoja vastaan pidetään yleisesti länsimaisen yhteiskunnan arvojen vastaisena. Jos tuomitsemme vihapuheen, meidän on määriteltävä, mitä sillä tarkoitamme.

Oslon tapahtumat ovat taas yksi osoitus siitä, että olemme palanneet viktoriaaniseen moraalisen närkästyksen aikaan. Uudeksi muodiksi on tullut ”suvaitsevaisuus”, josta on tullut ”sivistyneen eurooppalaisen keskiluokan yleinen moraalinen koodi. (Täsmennettäköön: Oslon terroriteko itsessään on äärimmäinen ja tuomittava isku normaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja tällaisista teoista pitää seurata hyvin tiukka rangaistus.)

”Hyvän”, tiedostavan ja liberaalin länsikansalaisen normatiiviseen rooliin kuuluu toimia moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuvana moraalinvartijana, tai hän poikkeaa ihanneroolistaan ja saa osakseen ”kriittisen massan” vihan ja paheksunnan. ”Moninaisuutta” kannattava, tiedostava eurokansalainen ottaa aktiivisesti kantaa ydinvoimaan, energiaratkaisuihin ja ympäristökysymyksiin yleensä, uskontoihin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, köyhien asemaan, Oslon tapahtumiin. Närkästyminen yhdistää yksilöitä ja valtioita. Minuakin.

Yleisen närkästyneisyyden aalto löi kansakunnan köliin Breivikin manifestista löytyessä viittauksia Jussi Halla-ahon anti-jihadistisiin ajatuksiin ja PerSuihin, joita Breivik ylisti eräänä Euroopan järkevimmistä puolueista, mitä tulee maahanmuuttokantoihin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimukseen Halla-ahon erosta yhtyivät monet poliitikot, tai jos eivät vaatineet eroa, toivoivat tiukkaa yleistä sensuuria vihapuheelle. Eroa olivat vaatimassa myös monet ”suvaitsevaistoon” itsensä mieluusti lukevat älymystön edustajat.

Ennustan, että suvaitsevaisuutta ja länsimaisia perusarvoja viljellään tiheään seuraavalla vuosikymmenellä. Jotta tilanne menisi entistä skitsofreenisemmaksi, sananvapaudesta puhuvat niin suvaitsevaiston kuin suvaitsemattomien edustajat. Kaikki kertovat pyrkivänsä samaan kultaiseen päämäärään: länsimaisen demokratian perusarvojen, sananvapauden ja moniarvoisuuden puolustamiseen.

Tällaisessa tilanteessa vain runous vastaanottaa rajattomasti kaikki. Se on ”suvaitsevaisista suvaitsevaisin”, vaikka ei tunnistakaan koko suvaitsevaisuus-sanaa.

Uusviktoriaanisen ajan turva-paikka

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Ne muuttuvat kieleksi, retoriikaksi.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on lopultakin kaikkien kiistojen aiheuttaja, siihen palautuu myös Breivikin pelonaihe ”Euroopan islamisoitumisesta” eli hallitsemattomista muuttoliikkeistä. Ne liikkuvat sittenkin, mutta eivät vain yhteen suuntaan, vaan kaikkialle.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen asuinpaikka (habitaatti) ja rajaton pakolaisten vastaanottokeskus. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea tai Avenida Paulistaa ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta.

Runous vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltio on tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuoren sivistyneistön – joihin lukeutuivat tuolloin myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa.

Määrittely-yrityksillä pyrittiin rajanvetoon meidän ja muiden välille. Tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta vastaavalle ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Oman identiteetin suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jonka hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton eli stabiilin tilan kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttuvuuden ja siis jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa eettistä vastuuta. Se on aina uutta kotimaata etsivien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta.

Epätoivoiset ihmisten ylittävät kansallisvaltioiden rajoja laillisin ja laittomin keinoin ja riskeeraavat elämänsä. Ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja.

Runoa lukiessa jokainen luo oman kansalaisvaltion, jossa ei ole hallitsijoita eikä hallittuja. Runo on vallasta ja kontrollista vapaa tila. Runon typologisesti villissä tai tarkasti harkitussa, geometrisessä tilassa lukija saa temmeltää vapaasti passitta, viisumitta tai kulkuluvatta. Jokaisen säkeen lupaus on juuri sen verran kuin jokainen siitä saa tulkinnallisesti irti tai on saamatta.

Rita Dahl

on kirjailija, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa, neljä tietokirjaa, viimeisimpänä Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia, ja yhden käännöksen. Hän on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, ja hän ei ole koskaan myötäillyt ”virallisen vallan” näkemyksiä sananvapaudesta.

julkaistu Ydin 3/2011:ssä

Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita

2011-09-28T18:19:00.000-07:00

Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita
Terça, 27 de Setembro de 2011
por Acabra .Net

A Casa da Escrita abriu as portas para um encontro com a escritora e jornalista finlandesa, Rita Dahl, numa sessão íntima que combinou poesia portuguesa e finlandesa, a obra da autora e interpretações de canto lírico. Por Beatriz Martins

Numa apresentação breve da sua obra, a autora, formada em Ciências Políticas, descreveu um percurso profissional dirigido à poesia, com um trabalho sobre Fernando Pessoa apresentado na Universidade de Helsinquía: O Mito Romantico-Modernista dos Heterónimos. Sobre este autor, a escritora afirma ter sido “uma pessoa bem ambígua: num lugar um pouco só, como as suas personagens, noutro lugar com uma vida bem ativa”.

Rita Dahl tem já 5 obras de poesia originais publicadas, alguns livros sobre as suas viagens por Portugal, Brasil, Nigéria, entre outros países, e várias traduções de autores portugueses, assinadas por si.

Num segundo momento, o encontro enveredou pela leitura de poemas da escritora, na língua original, em português e em inglês: “O Inferno”, “El coracón del tiempo”, “Uma rosa, também uma rosa”, entre outros.

Permitindo um conhecimento mais aprofundado sobre a escritora e jornalista de nacionalidade finlandesa, este encontro contou também uma parte musical, sendo que Rita Dahl brindou os presentes com quatro interpretações de canto lírico, da autoria de Villa-Lobos, Gabriel Fauré e Jean Sibelius.

Encontro na Casa da Escrita em Coimbra no dia 26.9. as 18

2011-09-23T13:49:00.000-07:00

Caros membros do “Clube dos Amigos da Casa da Escrita”, é com enorme satisfação que vos informamos que no dia 26 de Setembro, pelas 18h00, irá decorrer na Casa da Escrita um encontro com a poeta Finlandesa Rita Dahl.

Durante a sessão, serão lidos poemas da poeta em Finlandês, Inglês e português. Haverá ainda a possibilidade de Rita Dahl proceder à interpretação de 2 ou 3 canções, nomeadamente de Villa-Lobos, Gabriel Fauré, ou Jean Sibelius.

Rita Dahl (n. 1971) é escritora e jornalista, de nacionalidade finlandesa (Vantaa). Formada em Ciências Políticas, tem ainda uma licenciatura em Literatura Comparada, com uma pesquisa sobre “Um míto romantico-modernistico dos heterónimos de Fernando Pessoa”. Publicou 4 colectâneas de poesia, Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat 2004), Aforismien aika (PoEsia 2007), Elämää Lagoksessa (ntamo 2008), Aiheita van Goghin korvasta (Ankkuri 2009), além de 4 outros livros: um de viagens sobre Portugal, Tuhansien portaiden lumo – kultuurikierroksia Portugalissa (Avain 2007), uma colecção dos artigos sobre legendários artistas visuais finlandeses, poetas e escritores: Kuvanluojat (Kesuura 2009), o livro Liberdade da palavra Finlandizada (Multikustannus 2009) e livro de viagem sobre Brasil (Savukeitaan Brasilia). Rita Dahl foi vice-presidente do PEN CLUB finlandês e presidiu ao Comité de Mulheres Escritoras durante 2005-2009. Organizou também um encontro internacional das escritoras Central-Asiáticos e internacionais em Agosto de 2008, de que resultou a antologia Kyltymätön uuni - The Insatiable Furnace (Like 2008) organizada por Dahl. Posteriormente foi publicada a antologia bilingue (russo e inglês) Nightingale in Cage (Iskender 2009), organizada por Lilia Kalaus. Actualmente trabalha na tradução e edição de uma antologia de poesia contemporânea portuguesa.

Ristiriitoja idyllin keskellä

2011-09-17T07:52:00.000-07:00

Ristiriitoja idyllin keskellä

Ahvenanmaalla asuvat kirjailijat kantavat huolta sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta. Luontoidylli takaa rauhalliset luomispuitteet.

Getabodenin viereisellä pysäkillä seisoo rehevä nainen vieressään pieni tyttö. Stella, 9, on lähdössä ensimmäistä kertaa yksin bussilla Maarianhaminaan.

Kävelemme Getabodeniin hakemaan ruokaa. Haemme Pettasin lähileipomosta tuoretta leipää ja pullaa. Tavallisesti kirjailija Sanna Tahvanainen jäisi suustaan kiinni tuttujen myyjien kanssa. Mutta nyt on kiire: toimittaja on tullut Vantaalta asti haastattelemaan kirjailijaa varta vasten paikan päälle.

- Suosimme paikallista tuotantoa. Ostamme omenatuoremehumme kuusiaidan takana sijaitsevasta omenatarhasta. Meillä on vain yksi auto, vaikka tarvitsisimme joskus kahta. Tämä on ekologinen valinta ja kysymys meille.

Tahvanaisen perhe asuu amerikkalaisessa talossa, jonka edustalla on mahtavankokoinen kirsikkapuu. Talo on 1930-luvun alussa Ahvenanmaalle Amerikasta palanneen kirvesmiehen rakentama ja se on pysynyt kunnossa, koska seuraavakin asukas oli kirvesmies.

- Talo tuli meille lottovoittona. Olimme matkalla, kun sisareni soitti, että nyt on meille sopiva taloa myynnissä. Minä voisin asua missä tahansa New Yorkista Ahvenanmaalle, mutta mieheni Kjell on aina asunut Ahvenanmaalla ja haluaa jäädä tänne. Talossa on nikkarointitila miehen projekteja varten.

Tahvanaisen perhe muutti taloon kolme vuotta sitten. He ehtivät asua kymmenessä vuodessa kymmenessä paikassa. Vihreät ja siniset lattiat on maalattu erivärisiksi, seinät ovat rauhoittavan valkoiset tai tapetit on vaihdettu. Kuistilla on kaksi laiskanlinnaa ja näköala puutarhaan, seinustaa kiertää villiviini. Puutarhassa kasvavat muun muassa jasmiini- ja luumupuu. 4000 neliömetrin pihalle mahtuu kasvimaa, jossa kasvaa perunaa, yrttejä ja emännän ylpeydenaiheita, auringonkukkia.

Talo on tyylien viihdyttävä sekoitus: seinille on ripustettu matkamuistoja Malista ja keräilyä harrastavan Kjellin löytöjä kirpputoreilta ja antiikkiliikkeistä. Vaimo on saanut valita niistä mieleisensä.

Tahvanainen päätti, että tästä talosta ei kirjoiteta. Hän matkusti miehensä kanssa Roomaan kirjoittamaan ja viettämään kuherruskuukautta.

- Seuraavana syksynä lähdin uudestaan Roomaan kuolemaa ja hautausrituaaleja pohtimaan. Unohdin Livian puutarhan. Palasin sinne kolmannen kerran vielä seuraavana vuonna kirjoittamaan realistista proosaa nykysukupolvestamme, jolle lapsetkin ovat ”projekteja”. Olin onneton, rahaton ja riidellyt mieheni kanssa. Proosan kirjoittaminen edellyttää tasapainoa, runot tulevat epätasapainoisempanakin. Ainoa asia, joka Roomassa kiinnosti, oli Livian puutarhafresko. Halu nähdä se jäi tutimaan mielen pohjalle.

Ystävätär tuli auttamaan lompakkoineen ja kysyi, eikö Roomassa ole mitään kiinnostavaa. Tahvanainen vastasi, että vain Livian puutarhafresko. He vierailivat museossa rautatieasemaa vastapäätä. Sieltä se löytyi.

”Aika pysähtyi. Tuntui kuin joku olisi lyönyt vatsaan kauneudella. Puutarhafreskossa oli sitruunoita, granaattiomenoita ja lintuja. Otin tuolin ja palasin katsomaan sitä monta kertaa. Minulle tuli 2000 vuotta vanhassa huoneessa tuttu olo. Löysin sieltä oman henkisen kotini.”

Tunnelma oli sama kuin Lasiverannalla perheen amerikkalaisessa talossa. William Morrisin vihreissä 1800-luvun tapeteissa kukkivat myös omenat ja muu flora.

Erillisyydestä yhteyteen

Tahvanaisen uusimmassa Allting är amerikanskt –runokokoelmassa (Schildts 2010) mies, nainen ja lapsi elävät idyllin keskellä amerikkalaisessa talossa, joka muistuttaa erehdyttävästi heidän omaansa. Rakkauden topografiaa suojelevat järvet: ”huset finns mellan havet och sjön / det går aldrig att hitta oss / det finns för många hav, för många sjöar / och granhäcken står tätt omkring”. (”talo on meren ja järven välissä / meitä ei voi löytää / on liian monia meriä, järviä / ja kuusiaita seisoo tiheänä ympärillä.”)

Allting är amerikanskt on vapauden manifesti ja symbolinen kertomus minän kasvusta hyväksymään elämäntilanteensa ja itsensä yhteisyydessä. Enää ei ole jälkeäkään ulkopuolisuuden tunteesta, joka leimasi Tahvanaisen aiempia kirjoja.

- Kolmio on tärkein symboli geometriassa. Se on ollut minun elämässäni aina läsnä: olen keskimmäinen lapsi, meitä on nyt kolme ja ensimmäinen kirjani käsitteli kolmiodraamaa, viimeisimmässä on lapsi, äiti ja talo. Kolmion huipulla on vaarallista olla, koska se voi kaatua tai sen voi leikata pois niin että vain perusta jää jäljelle.

Allting är amerikanskt –kirjassa on vahvoja yhtymäkohtia Tahvanaisen Blunda, blunda, blunda –runokokoelmaan (Schildts 1998) on kirja kahden sukupuolettomaksi jäävän henkilön välisestä rakkaudesta ja oman identiteetin etsinnästä ihmissuhteessa. Minä nukkuu välillä sinän miehen vieressä; ilmeisesti sinä on avioliitossa oleva nainen, jolla on perhe.

”Jag har klätt av din familj och bett dem stå stilla framför en spegel…” (“Olen riisuutunut perheestäsi ja pyytänyt heitä seisomaan hiljaa peilin edessä…”) Yhteenkasvamisen kokemukset ovat kokoelmassa voimakkaina läsnä; minän ja sinän kiinnittymisestä, rakkaudesta, kiintymyksestä, jossa unelmat ja todellisuus, yö ja päivä vaihtelevat: ”det är jag som är törstig nu. som vill i din mun.” (”se olen minä joka on janoinen nyt. joka haluaa sisään suuhusi.”) Vesi ja peili ovat kokoelmassa (ja runoudessa) käytettyjä elementtejä, joihin kertoja usein heijastaa minuuttaan.

Tahvanainen on tarkastellut identiteetin ja minuuden löytymistä proosassaankin. Silverflicka-romaanin (Schildts 2002) kertoja on kouluikäinen tyttö, jolla on hyvin vilkas ja rehevä mielikuvitus. Sen avulla hän suojelee itseään ulkomaailman aiheuttamilta kolhuilta. Perheensä kotia hän kutsuu hammastikkuaskitaloksi keskellä saarea. Tytön sisar on maajoukkueuimari. Hän itse käy puheterapeutin vastaanotolla.

Kotona kaikki keskittyy paljolti olohuoneen maton ympärille. Sen alle on haudattu muun muassa isoäiti. Ulkopuolisen maailman asettamat ehdot ja varoitukset muuttuvat kertojan mielikuvituksessa toisenlaisiksi varoituksiksi: ”Parkettgolv i vardagsrummet är så blankpolerat att det är lika halt som isen innanför skolans ishockeyrink på vintern. Vi måste alltid ha sockor med halkskydd på oss när vi vistas i vardagsrummet. Annars kan vi slå håll i huvudet och dö.” (”Parkettilattia olohuoneessa on niin kiiltäväksi kiillotettu, että se on yhtä pysähtynyt kuin jää koulun jääkiekkokentän sisällä talvella.”)

Äidilläkin on vakaat käsitykset siitä, millainen on hyvä koti. Tällaisten käsitysten avulla luodaan turvallisuuden tunnetta ja torjutaan ulkoisia uhkakuvia: ”Ett rent och välskött hem är ett tecken på att allt står rätt till, säger Mamma som dammsugger hela tändsticksaskshuset varje dag.” (”Puhdas ja hyvinhoidettu koti on merkki siitä, että kaikki on hyvin, sanoo Äiti, joka imuroi koko hammastikkutalon joka päivä.”)

Äiti on filmitähtimäinen Tamara Ladylike. Isänäiti on kertojalle tärkeä, vaikka nyt jo kuollut ja asuu olohuoneen maton alla.

- Opettelin suomen kielen katsomalla Pikku Kakkosta ja lukemalla, koska halusin puhua pelkästään suomea puhuvan mummoni kanssa.

Kertojalle roolimalleja ovat paitsi mestariuimarisisko, myös tennisammattilaiseksi tähtäävä Rolle.

Tutkimusretkiä historiaan

Historialliset aiheet ja henkilöt ovat alkaneet kiinnostaa Tahvanaista. Hän suunnittelee romaania kuningatar Viktoriasta ja viktoriaanisesta ajasta.

- Ehkä ikä on saanut minut kiinnostumaan enemmän ympäröivästä maailmasta. Irrottaudun ensimmäistä kertaa omaelämäkerrallisuudesta. Teen tutkimusretkiä historiaan lukemalla aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En ole historiallinen tai realistinen kirjailija: löydän lukemastani omia sisäänkäyntejä historialliseen aikaan.

Kirjahylly oli ensimmäinen esine, jonka Kjell teki perheen uuteen kotiin. Siellä on oma Tove Jansson –osasto, Märta Tikkasta, Joyce Carol Oatesia, runoosastossa on Sylvia Plathia, Karin Boyea, Tua Forsströmiä, Eva-Stina Byggmästaria, Pia Tafdrupia.

- Kesäkuussa luin Tolstoin Anna Kareninaa vasen käsi Mitellassa – kirja otti niin kovasti voimille. Oli saavutus, että pääsin loppuun asti.

Mitellaa tarvittiin pihalle syntyvän kivinurkkauksen vuoksi: Sanna ja Stella ovat kantaneet koko kesän kiviä sinne. Kirjoittamisen vastapainona on fyysinen työ - tai leipominen, joka on lyhytjänteistä toimintaa, vastapainoa pitkäjänteiselle proosalle.

- Kirjoittaessani otan lomaa itsestäni. Tykkään näyttää, mitä tein tänään. En aina voi kirjoittaa, joskus näytän kätteni töitä.

Keskusteleva runoilija

Ajelemme Tahvanaisen luokse saapuneen Tomi Kontion kanssa kohti saaren keskiosaa, Finströmiä. Siellä asuu Katarina Gäddnäs perheineen kaksikerroksisessa idyllisessä puutalossa, talossa ”jolla on sielu”. Talossa tehdyn remontin pohjalta on syntynyt tietokirja. Ilmassa leijuu ajan patina. Keittiö on kodin sydän, 1800-luvun virsikirjojen lisäksi siellä on porsliiniastioita menneiltä sukupolvilta.

Puutarhassa lapset ja aikuiset pitävät yhteisiä juhlia. Tilaa riittää runsaasti musta- ja punaherukkapensaiden ja kasvimaan koristamassa luonnonläheisessä maisemassa.

Kulutusyhteiskunnan ja median kritiikki on ollut aina ollut läsnä Gäddnäsin runokokoelmissa. Kirjailijan mielestä uusliberalismin arvoista ja asenteista pitää keskustella erityisesti Oslon tapahtumien jälkeen.

- Meidän on lopetettava uskomasta kasvuun ja etsittävä vaihtoehtoja ihmisen ja luonnon tuhoamiselle. Ollakseen todellinen ihminen tarvitsee yhteyttä tunteisiinsa.

Gäddnäs itse toteuttaa poliittista ihmisyyttään paitsi kirjailijana, myös toimittajana. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa ja kaksi tietokirjaa. Niissä käsitellään tunteita, puhuja on usein rakastunut tai kiintynyt nainen.

Hon. På ludna tassar -kirjassa (Schildts 1999) hallinnon byrokraattinen jargon ei tuo lohdutusta rakkauden kaipuuseen, se ei lohduta sydämen ja tunteiden katastrofeissa. Kaipuun – ja muut tunteet – voi karkoittaa mielialalääkkeillä tai turruttavilla television keskusteluohjelmilla. Projektion kohteena voi olla myös Tamagotchi, jota voi hoitaa samalla lempeydellä kuin ihmiskohdetta. Puhuja kaipaa kasvoja, rakkautta tai vastausta johonkin suurempaan kysymykseen, lähettää pullopostia sinisessä sherrypullossa toiselle vuosisadalle, uskoo ja toivoo jotakin sanomatonta.

Kokoelma alkaa lämpimänä kesäyönä varastetusta punaisesta polkupyörästä. Puhuja ihailee kylmän marmoripatsaan profiilia, iloiten siitä, ettei ole enää yksin. Naapurissa juhlitaan vieraalla kielellä. Viidenkymmenen metrin korkeudesta katsoo joku, joka näkee kaikkialle, ympäriinsä pyöräilevän pojan ja ajatuksiaan poimivan tytön. Yöhevoset juoksevat pitkin Kuunkatua. Realismi, toiveet ja kaipaus sekä kuvitelmat sekoittuvat yhdeksi suureksi vyyhdeksi.

Toisessa osastossa ollaan piknikillä tulivuoren huipulla veren virratessa kuin laava puhujan suonissa. Realismia korostavassa ympäristössä pako tunteisiin on eskapismia.

Häiriötekijä arjessa

Rakkaus on aina häiriötekijä arjessa. Som fiskat maneter –osastossa minä on ilman kiikareita vieraassa kaupungissa, vieraan kielen armoilla. Maneetinmetsästys on puhujan ”uni” tai kuvitelma: ”för att fånga maneten / vissa tror att / djupt i stadens kloaker / finns kanaler ut till havet”. (”tietyt uskovat että / syvällä kaupungin viemäreissä / on väyliä merelle / maneettien vangitsemiseksi”) Mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat taas, kuten niin usein Gäddnäsin runoissa: ”tre kvinnor kom / genom nattens tapeter.” (”kolme naista tuli / yön tapettien läpi.”)

- Ahvenanmaa on vapaamielisempi monissa asioissa, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaaliseen rakkauteen. Lähettäisin silti jokaisen ahvenanmaalaisen näkemään maailmaa saaren ulkopuolelle.

Unelmointi on yhteistä meille kaikille ihmisille; kuvittelemalla kykenemme luomaan itsellemme seuraa silloinkin kun olemme täysin yksin. Kuvittelun kyky tuo suurta lohtua erilaisissa vieraantumista aiheuttavissa tilanteissa.

Jakten på snömannen –osastossa kiivetään Himalajalle ja kiikareille tulee oikeasti tarvetta. Mainokset valehtelevat, sen saa puhuja todeta tavatessaan matkallaan lapsia, beduiineja ja siltoja ja unohtaessaan ilmastonmuutoksen, terrori-iskut, naiskaupan, Afrikan köyhät lapset. Maaginen realismi säilyy silti edelleen; puhuja kuvittelee veden katoavan kuudesta aukosta kylpyhuoneessa ja huutaa ottamaan itsensä mukaan.

Naiseuden pohdinta erilaisten ulkoa tulevien roolimallien keskellä on aina ollut eräs Gäddnäsin mieliaiheista. Minä etsii hyvää olotilaa itsensä ja muiden odotusten keskellä & erilaisten (rooli)mallien ristitulessa. ”man borde begränsa/ användningen av passivform / och vid vackert väder företa / friska promenaden / utanför stadens gränser.” (”pitäisi rajoittaa / passiivimuodon käyttöä / ja kauniilla säällä lähteä / virkistävälle kävelylle / kaupungin rajojen ulkopuolelle.”)

Astronomia ja tieteet inspiraationa

Jungfrutornet –kokoelmassa (Schildts 2002) runoilija inspiroitui astronomiasta ja tieteistä, muun muassa Giordano Brunosta ja insinööri Andrésta, jonka tutkimusretki oli tuhoon tuomittu jo alusta lähtien. Mutta jatkettava oli, koska hän oli jo laittanut likoon tieteellisen arvovaltansa.

- Venuspassagen (Schildts 2005) on lähellä omia näkemyksiäni. Epäily ja kyseenalaistaminen ovat tärkeitä asioita. Jokaisen ahvenanmaalaisen pitäisi joutua muualle, että vältetään patriotismin vaara. Pidän siitä, että meillä on turvallista, sosiaaliset verkostot ja mahdollisuus saada terveyspalveluita omalla kielellä. Mutta jos minun pitäisi valita, laitanko pihalleni Ahvenanmaan lipun vai sateenkaarilipun, valitsisin sateenkaarilipun”, toteaa teologiaa opiskellut feministirunoilija, joka uskoo queer-aatteen tapaan jokaisen rakentavan oman sosiaalisen sukupuolensa.

Vitbok-kirjassaan (Schildts 2007) Gäddnas halusi jatkaa 1960-luvun puherunouden perinteitä. Kieli on niin yksinkertaista kuin mahdollista, eikä runoilija harrastanut kielipelejä.

Gäddnäs haluaakin irtisanoutua ”korkealentoisesta tekstistä” - hän on päivätyössä seurakuntasihteerinä. Ihmisten ilon ja surun asioita kohdatessakaan ei pilvissä liiteleminen auta.

Olemme keskustelleet koko päivän anteliaiden kirjailijoiden kanssa. On aika ajaa ruokakaupan kautta majapaikkaani Eckerössä. Tomi palaa Maarianhaminaan tyttärensä kanssa palauttamaan vuokra-autoa. Koko päivän kirkkaana paistanut aurinko laskeutuu mailleen. Luonto hiljenee yöpuulle ihmisten lailla.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 3/2011:ssä

Tao Lin: Kaksi runoa

2011-09-14T03:05:00.000-07:00

Tao Lin: Kaksi runoa

lempirunokirjani
juuri tällä hetkellä

haluan jokaisen runon olevan kyllästynyt itseensä ja pelkäävän maailmaa
haluan kaikkien rivijakojen olevan siellä missä luonnostaan pidät tauon
haluan ettei yksikään viimeinen stanza ole siellä
ja en halua yhtään iloisia runoja vaihtelun vuoksi
koska se myy loppuun
en välitä kuinka vähän rahaa ansaitset
koska loppuunmyyminen on kielikuva
enkä usko että sinun pitäisi valehdella minulle yhdelläkään luontorunolla
koska tiedät ettet ajattele hiekan olevan kaunista
ellet ole hyvällä tuulella, jolla et koskaan ole
enkä halua omistussivua koska sinulla ei ole
yhtään ystävää

olen vähällä tappaa kirjallisuusagenttini

jos kirjallisuusagenttini ei soita minulle kymmenen minuutin sisällä kertoen että hän myi
kirjani, luulen voivani tehdä jotakin
mitä tahansa teenkin, se saattaa olla vastoin lakia ja poliisi haluaa
laittaa minut käsirautoihin
jos olisin poliisi, pidättäisin itseni, nähdäkseni mitä tapahtuu
varastaisin jonkun turkin heidän yltään ja sitten löisin omaa kättäni
nuijallani
sitten pidättäisin itseni poliisiviranomaisen loukkaamisesta
sitten menisin kotiin ja söisin pastaa
mutta jos oikea poliisiviranomainen pidättäisi minut, pelkäisin
luulen että olisin niin peloissani että katoaisin
ja se on täydellistä koska voin tappaa kenet tahansa jonka haluan jos olen ninja ja minulla
on katoamisen kyky
voin tappaa kirjallisuusagentin koko perheen
pilailen vain
joku osa sinusta ajatteli juuri, "on väärin tappaa vaimo ja lapset"
mutta todellakin, minä pilailen
vaikka minun ei pitäisi
koska on luultavasti filosofisesti tervettä tappaa ihmisiä
koska elämä on kärsimystä ja kärsimys on ainoa todellinen paha
ja jos haluat merkitystä, kaikki mitä saat on suunnilleen siinä että
teet heräämisestä ja ihmisten tappamisesta päämääräsi
ei vain tiettyjen ihmislajien valitsemisesta, kuten hitler teki, vaan kaikkien ihmisten, kuten maailmankaikkeus teki tulevaisuudessa

käännökset Rita Dahl
julkaistu Lumooja 3/2011:ssä

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (toim. Teemu Manninen & Maaria Pääjärvi, julk. BTJ-kustannus/Avain)

2011-09-11T12:44:00.000-07:00

Rita Dahl

Runoteokset:
Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat 2004)
Aforismien aika (poEsia 2007)
Elämää Lagoksessa (ntamo 2008)
Aiheita van Goghin korvasta (Ankkuri 2009)
Bel canto nieriöille (Kesuura 2010)

Rita Dahl on syntynyt vuonna 1971 Helsingin maalaiskunnassa, kasvanut eri puolilla Vantaata ja asunut Helsingissä ja Lissabonissa. Hän on runous- ja sananvapausaktivisti, joka alkoi kirjoittaa 10–11-vuotiaana ”sisäisestä pakosta”. Hän jatkoi harrastustaan aikuiseksi asti, kunnes 25-vuotiaana ryhtyi runoilijaksi (esikoiskokoelma julkaistiin Dahlin ollessa 32-vuotias). Dahl uskoo kirjoittavansa runoutta niin kauan kuin sanomisen tarvetta ja sisältöä riittää, mutta haluaa kirjoittaa myös muuta, kuten proosaa ja esseitä. Hän kirjoittaa tekstejään yleensä sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, mutta kertoo myös työstäneensä Aforismien aika -kokoelmaa päivittäisellä aikataululla.

Dahlin tavoite on kirjoittaa monipuolisesti. Dahl on pyrkinyt urallaan tekemään toisistaan hyvinkin paljon poikkeavia teoksia. Parhaana runokokoelmanaan hän pitää viimeisintä Bel Canto nieriöille -teosta.

Dahlin esikoiskirjan kuvallisuus nähtiin staattisen perinteisenä (Kiiltomato). Kriitikoiden mielestä teos sisälsi ”lievästi surrealistisiakin tuntoja sisältävää pohdintaa lyyrisesti korrektilla otteella” (Kirjo). Tyylinmuutos hakukonerunoteoksessa Aforismien aika sen sijaan kirvoitti kirjavaa palautetta: ”Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan.” (Kiiltomato). Dahlin mukaan huonon kielen tehtävänä on imitoida internetissä esiintyvää kieltä. Vahvoina piirteinä Dahlin lyriikassa on nähty rekisterinmuutokset ja hakukonemateriaalin itsenäinen ja hallittu työstäminen.

Dahl on itse toiminut toimittajana ja kriitikkona ja pitää kritiikkiä hyvin tärkeänä runoilijalle. Hänen mukaansa kritiikit ”elävät omaa elämäänsä”, vaikka hän toisinaan kommentoikin niitä julkisesti. Dahlia ilahduttaa kirjailijana, jos kriitikko on ymmärtänyt hänen tavoitteitaan, mutta hän ei pidä sitä välttämättömänä kritiikille.

Järjestötoiminnassa Dahl on poikkeuksellisen aktiivinen: ”Osallistumalla ymmärtää paremmin myyttisten piirien dynamiikkaa ja toimintaa, ja tutustuu tietysti ihmisiin. Toisista saa myös tukea omalle kirjoittamiselle.” Merkittävä osa Dahlin järjestötoiminnasta on liittynyt ihmisoikeustyöhön, esimerkiksi Keski-Aasian naiskirjailijoiden kanssa tehty työ ja keväällä 2011 toteutettu kirjeenvaihto suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden välillä, jonka järjesti taiteilijoiden rauhanyhdistys PAND ry. (Kirjeenvaihdon pohjalta ilmestyy Palladium-kirjojen julkaisema antologia).

Dahl on opiskellut Helsingin yliopistossa pääaineinaan yleistä valtio-oppia ja yleistä kirjallisuustiedettä sekä portugalin kieltä valmistuen valtiotieteiden ja filosofian maisteriksi. Dahl on perustanut Neliö-kulttuurilehden ja toiminut myös Tuli&Savu-lehden päätoimittajana (2001–2002). Hän on toiminut Suomen PEN-klubin varapuheenjohtajana vuosina 2006–2009 ja naiskirjailijakomitean vetäjänä 2005–2009. Hän on suomentanut mm. Alberto Pimentan ja muiden portugalinkielisten sekä amerikkalaisten runoilijoiden runoja, julkaissut neljä tietokirjaa ja toimittanut runoantologioita.

Galgberget I

Luonnon suuri valkoinen veistos, kuka hiveli kupeitasi käsillään.
Tuhansia vuosia sitten Ancylusmeri tavoitteli lantioitasi,
pysyit kovana kuin kivi.
Sitähän oletkin.
Nyt veistät pakaroihini kierteisiä kuvioita,
merenpyörteen pinnallesi heittämään fossiiliin.
Ruohontupsut, lehtipuut
taivuttaneet oksansa koukeroiksi:
karumaa. Etsin turhaan
kiviröykkiöistä muistoa rauta-ajalta,
kuljen orjantappuraviidakon keskellä
pohkeet verillä
keltainen Crescent oppaanani.
Getsemane iltapäivän tuntina.
Rintojasi vispannut meri on tehnyt kivistä
pehmeäsärmäisiä, ei lainkaan kovia.
Minua kyllä haluaisit välttämättä muovata.
Kahtia haljennut pähkinä maassa tyhjänä,
henkitoreissaan.
Haukka haukkaa ilmaa, halkoo happea.
Autiomaasta havumetsävyöhykkeelle, toiseen aikaan
sedimenttikerrostumien keskelle:
avaudun hitaasti, punainen metsälilja, pienellä
ruohontilkulla vesipisaran voimalla kasvavat kukat.

Teoksesta Bel canto nieriöille.

António Jacinto Rebelo Pascoal: Poética de Rita Dahl

2011-09-06T09:47:00.000-07:00

António Jacinto Pascoal
Poética de Rita Dahl

A poesia de Rita Dahl não é de leitura simples. Movida por razões que talvez radiquem do facto de se procurar estabelecer uma ponte com o natural, Dahl usa da natureza como matriz poética de que parte para estabelecer a sua teia discursiva, reflexiva e emocional, como se se quisesse centrar no cosmos, na perspectiva ecológica da boa relação entre o Homem e a Natureza.
Aparentemente singelos, porque o seu ponto de partida assim o sugere, os poemas de Dahl constituem-se como alegorias – ou até fábulas, bestiários – existenciais, dolorosas, por vezes pungentes, mas sobretudo irónicas, sobre a nossa experiência humana. Mesmo nos poemas escritos «a partir de fora», enquanto «eu poético» presente em país estrangeiro, não se vislumbra o olhar superficial do turista, mas a leitura subjectiva de quem olha as coisas como se aquela realidade fosse (e é) primordial. Evitando todos os clichés, Dahl surpreende-nos com a sua imensa ironia e com a capacidade de destituir os momentos da sua tranquilidade castiça ou lírica (no pior sentido do termo). Dahl não expõe: contrapõe. Não apresenta: revolve. É dura a luz a que escreve."

António Jacinto Pascoal, poeta português

Runoilijan yksityinen huoneentaulu

2011-08-18T09:46:00.000-07:00

Käynnistän kappaleen tarkastelemalla hieman nykyrunoilijan myyttistä roolia 2010-luvulla. Silvia Hosseinin Särö-blogissa julkaisema Runoilijan huoneentaulu on antanut siihen aiheen ja innoituksen. Hosseinin nykyrunoilijan roolia käsittelevä satiirinen, ellei suorastaan vittumainen kirjoitus perustuu monenlaisiin itse runouspiireissä että niiden ulkopuolella liikkuviin ennakkoluuloihin, stereotypioihin, kliseisiin ja myytteihin ja se perustuu enimmäkseen ”olkiukkoperusteluihin” eli ilman nimeä esitettyihin ja siten täsmentymättömiin kärjistyksiin. Käytänkin tässä runoilijan vapauttani ja vedän huotrastani esiin runoilijankalpani, joka tarvittaessa sivaltaa kipeästi tahoa, joka on minua verisesti loukannut! Olenhan sentään kiivasluonteinen runoilija, tuo nykyajan vimmainen ratsu, joka ritarimaisesti puolustaa kunniaansa kun sitä on loukattu. Näin Hosseini muun muassa ajattelee: runoilija on mimosamainen olento, jonka suututtamiseen ei tarvita kuin ikävä maininta hänen teksteistään. Ehkä mainitsematta jättäminenkin kiristää Hosseinin mielestä runoilijan hermoja.

Omalta osaltani totean, että tilanteessa, jossa kirjoista on odotettavissa nollasta yhteen kritiikkiä, ei paljon millään ole enää väliäkään. Sehän on kamalaa, epäinhimillistä PR:ää, jos tällaisessa tilanteessa runoilijaraasu kehtaa vielä anella lisää palstatilaa oudolle, kaikki ennakko-odotukset kumoavalle hengentekelelleen. Pysyisi nyt vikisemässä siellä kammiossaan, kuten tähänkin asti, ja antaisi ”kunnon väen” hoitaa jokapäiväiset velvollisuutensa. ”Kunnon väki” hoitakoon edelleen yhteiskuntamme pystyssä pysymisestä

Jotenkin olen lukevinani Hosseinin kirjoituksen rivien väleistä tällaisenkin kahtiajaottelun. Voin olla väärässäkin, koska me runoilijatkin teemme tulkintaerehdyksiä, aivan kuten ammattilaislukijoina pidetyt kriitikotkin joskus. Ja jos näin käy, Hosseinin mielestä runoilija ei saa ryhtyä vuoropuheluun tai kommentointiin, koska vihaisena ja äreänä kukaan muu ei halua hänen kanssaan kommunikoida.

Hosseini väittää, että oman äänen löytäminen on nykyrunoudessakin toivottavaa, mutta sen pitää olla luonteeltaan abstrakti ja vailla puhujaa. Näin kapinoitaisiin hänen mielestään kiusallista keskeislyyrisyyttä vastaan, joka muistuttaa ikävästi 1950-luvusta, kuvarunon mahtivuosikymmenestä. Hosseini ruoskii väittämänsä perusteella muodissa olevaa avantgardismia teemojen hyljeksinnästä, muodon ja sisällön pirstaleisuudesta ja hajanaisuudesta ja kokoelmamuodon vastustamisesta.

Sen perusteella, mitä olen seurannut ja kuunnellut muiden runoilijoiden keskusteluja ja kannanottoja, voi hyvin ollakin näin. Ainakin jotkut aivan nuorimmat jonkinasteisiksi avantgardisteiksi itsensä luokittelevat runoilijat ovat hurjasti vastustaneet kokoelmamuotoa ja hajanaisuutta, mutta tämän kapinan voi kenties laskea nuoruuden piikkiin. Olen itsekin soveltanut hajanaisuutta parissa kokoelmassani, mutta viimeisessä Bel canto nieriöille -kokoelmassa (Kesuura 2019) on palannut yhtenäisen ja romanttisen runouden äärelle. Mielipiteet ja maut muuttuvat, runoilijoillakin, ja ikä tuo - ei kliseisesti viisautta - mutta vaihtoehtoisia näkökulmia entisten rinnalle. Tämän kypsyvän ikääntymisen Hosseini sallinee nuorille runoilijoillekin?

Entä kriitiikkiin tyytymätön runoilija? Hosseinin - ja monen esimerkiksi Parnasson internetfoorumille kirjoittavan - mielestä on tuskin mitään nolompaa kuin omia teoksiaan selittelevä runoilija. Hänestä selittäminen on aina ja kaikissa tilanteissa pakonomainen puolustusmekanismi. Hosseinin mielestä runoilijat kiukustuvat erityisesti ”kokeellinen” ja ”nykyrunous” -käsitteiden alle niputtamisesta. Hosseinin näköhorisonttiin ei ilmeisesti missään tilanteessa mahdu ajatus, että runoilijan teosta olisi saatettu räikeästi väärintulkita/lukea tai vastaanottaa. Tällaisessakin tilanteessa runoilijan olisi ilmeisesti paras pitää ”turpansa kiinni”, koska kommentoinnista pidättäytymällä hän aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa sekä itselleen että niille parille kaverilleen.

Mksi runoilija ylipäätään tarvitsisi jonkin syyn palautteen kirjoittamiselle? Eikö hänelle suoda samaa ilmaisun- ja sananvapauden kuin monien muiden elämänalojen edustajalle? Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on elokuussa 2011 tekemässään ennakkopäätöksessä luovuttanut sananvapauden jopa suomalaisille työpaikoille. Työnantajan kritisoiminen on siis uuden päätöksen mukaan sallittua, vaikka tuskin kovin järkevää.

Hosseinin uskomuksen runoilijat ovat vain enimmäkseen ”vihaisia ja aina puolustuskannalla”. Ilmeisesti Hosseini pitää puolustuskannalla olona myös tätä hänen kirjoituksensa kirvoittamaa kommenttia. Itse asiassa kaikista keskustelun- tai dialoginyrityksistä tulee täysin mahdottomia, kun ”manifestoijalla” on asenne, jonka mukaan mikä tahansa, mitä runoilija lausahtaa on kategorisesti puolustelua. Ja Sandemosen Janten lain ollessa voimassa tätä perustelua saavat kuulla monen muunkin ammatin edustajat kuin runoilijat.

Onko aina pakko nähdä selittämisen tai kommentoimisen halu puolustusmekanismina? Minusta kommentti - oli se miten parodiseen tai satiiriseen yhteyteen sijoitettu - kertoo kaiken kaikkiaan enemmän kommentoijasta kuin kommentoinnin kohteesta: suomalaisten kollektiivisesta psyykestä? Protestanttinen etiikka on luonut hedelmällisen maaperän Entä onko tosiaan olemassa runoilijoita, joille teemat ovat kategorisesti kauhistus ja joiden mielestä runouden pitää olla hajanaista, pirstoutunutta muodoltaan ja sisällöltään?

Olen itse kirjoittanut yhden tällaisen kokoelman (Aforismien aika), mutta sitten palannut perinteisiin teemoihin, vaikka muotoratkaisut ovat edelleen osittain "kokeilevia". Tosin kriitikoiden (toisin)luentoja on mahdoton estää ja näihin toisinluentoihin kuuluu näkemys minun mielestäni teemoitetusta kokoelmasta epäteemoitettuna. Näin on käynyt Salla Paakkaselle, joka kirjoitti ainoan kritiikin Aiheita van Goghin korvasta -kokoelmastani (Ankkuri 2009). Hosseini esittää liudan muitakin ohjeita runoilijoille, kuten:

Esitä vain oikeita mielipiteitä (kannattanee kyllä, jos haluaa pysyä runopiirien keskiössä ja apurahoissa sekä palkinnoissa)
Perää keskustelua niin kiukkuisena ja katkerana, etteivät edes kaverit viitsi keskustella kanssasi (rakas Hosseini, millainen on oma asenteesi?)
Osallistu yhteisölliseen runoblogiin (jaa, ei kokemusta, koska en ole koskaan osallistunut enkä seurannut sellaisia - nämä blogit ovat monesti rajoitetun osallistujakunnan katseltavissa ja näin kyllä voivat edistää näkemystä runoudesta pienen, suljetun piirin harrasteluna)
Ihastele ”marginaalissa olevan” runouden siistiyttä (myyntilukujen mukaan runous on ja tulee aina olemaan marginaalissa, sen sijaan sen merkitys turva-paikan antajana ja maa-ilman pystyttäjänä on mittaamaton)

Hosseinin viittaus piirien pienuuteen ja sisäsiittoisuuteen on tietenkin totta. On oikea ongelma, että samat ihmiset istuvat raadeissa ja muilla "avainpaikoilla" pahimmillaan vuosikymmenestä toiseen valiten tuettavat runoilijat ja nostettavat teokset. Varmasti tutkan ulkopuolelle jää tutkittavaa ja koettavaa. Inhimillinen kokemushorisontti on aina rajallinen ja meillä jokaisella on omat kirjalliset mieltymyksemme, joista ei voi kiistellä. Poliittinen realistimme ja kansakuntamme itään luotsaaja J.K. Paasikivi totesi aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”. Paasikiven näkemykset pätevät hyvin runoudessakin. Makumieltymykset kuuluvat näihin kiistämättömiin tosiasioihin piirien pienuuden ohella. Makujen laaja-alaisuuden ja monipuolisuuden takaamiseksi olisi saatava aikaan joku kierrätysjärjestelmä erilaisten palkintojen ja muiden valtiollisten ja yksityisten säätiöiden lautakuntiin.

Piirien pienuus voi olla voimavara(kin), mikäli ei jumiuduta sen negatiivisiin vaikutuksiin. Miksei tuttu runoilija saisi tehdä kritiikkiä kokoelmasta(ni), koska parin viimeisen kirja(ni) kohdalla yhteenlaskettu kritiikkisaldo on ollut 0-1? Olenko hyvin pahasti korruptoitunut, jos joku nyt sattuu haluamaan kirjoittamaan kokoelmastani, jota pidän tähänastisista parhaimpani ja jonka toivoisin saavan ansaitun huomion?

Tosin kollektiivinen protestanttinen psyyke huutaisi varmaan tähän(kin) väliin hätähuudon: ”olet liian varma itsestäsi, kätke egosi ja ole hiljaa, kuten mekin olemme. Nöyryys ja vaatimattomuus ovat menestyksen äiti ja isä. Kätke itsesi vähintään yhden, ellei kahdenkin vakan kannen alle. Näin takaat parhaan menestyksen.”

Huomautan, että kaikki tähänasti kirjoittamani saattaa sisältää myös (itse)ironisia ja satiirisia pohjavireitä. Toivottavaa onkin, että lukija tekstiäni lukiessaan pystyisi olemaan samaan aikaan sekä haudanvakava että ratkiriemukas.

Käyn runotilaisuuksissa harvakseltaan, enkä ole halunnut kuulua liian likeisesti "runosisäpiireihin". Tämä on (mielen)terveyteni ja työvireeni kannalta olennaisen tärkeää. Ongelmallisia ovat jumittuneet ja sulkeutuneet runoilijoita koskevat tyypittelyt, tyyliin ”vaarallinen vastarannankiiski", ”reilu jätkä”, ”mun kaveri”. Harvoin tällaiset käsitykset ovat totta. Ihmiset huomaisivat väärinkäsityksensä, jos malttaisivat tutustua toisiin ihmisiin. Aika harvinaista herkkua sekin on näinä päivinä - kukapa sitä nyt edes kerta kaikkiaan jaksaisi tutustua kaikkiin ihmisiin. Ihan liian aikaa ja energiaa syövää.

Asiat pysyvät(kin) kyllä vuosikymmenestä toiseen samanlaisina jos ilmapiiri on sellainen, ettei edes keskustelu ole suotavaa. Ilmaisee lähinnä keskustelukulttuurin kehittymättömyyttä, että henkilöt alkavat samanmielisesti taputella toisiaan olalleen ja irtaantumaan erimielisyyksistään. Taputtaminen on tietysti mukavampaa kuin mottaaminen. Asian havainnollistamiseksi kerron esimerkin, joka liittyy jälleen ”ärhentelevän runoilijan” epätoivoisiin vuorovaikutusyrityksiin itsensä ja ulkomaailman kanssa.

Olen keskusteleva luonne, mutta lopetin virallisilla keskustelufoorumeilla käymisen vuosia sitten mielenterveyteni ja työvireeni säilyttääkseni. ”Keskustelu” oli toistuvasti nimimerkkien takaa tapahtuvaa puskista huutelua, henkilökohtaisuuksia, tekemisteni mollausta, asiattomuuksia ja kamalaa simputusta, josta tuli vain todella huono olo. Käytöstavattomat kirjallisuuspoliitikot minua syytettiin säännönmukaisesti "selittelystä ja puolustamisesta". On täysin turhaa ja turhauttavaa edes sanoa mitään ilmapiirissä, jossa tunnelma on aina yksi ja sama: epätoivoinen.

Miksi Parnasson foorumilla keskustelun sävy perustuu aina vahvaan ironiaan, provokaatioon ja minun kohdallani loukkauksiin, henkilökohtaisuuksiin ja solvaukseen? Onko kyse pelkästään internetin kasvottomuuden mukanaan tuomasta uudesta vapaudesta, jonka hurmaan nämä kommentaattorit ovat jääneet, vai vain puuttuvasta keskustelukulttuurista, jonka piirteitä kommentoijat yrittävät epätoivoisilla ? Joka tapauksessa kavahdan tällaista asennetta jatkuvasti keskustelussa käytettynä, enkä osaa muutenkaan suhtautua internetajan mukanaan tuomiin ilmiöihin, esimerkiksi edesvastuuttomiin ja enimmäkseen huonosti käyttäytyviin trolleihin.

Keskustellessa haluan kuulla vilpittömiä mielipiteitä, mutta en luonnollisesti henkilöön meneviä asiattomuuksia ja loukkauksia. Ne kuulukoot edelleen mielellään katujätkien puherekisteriin, ei runoilijoiden ja lukijoiden tai muiden ”asiantuntijoiden” väliseen mielipiteenvaihtoon.

Ironiankin käytöllä on rajansa - äärimmäisellä ironialla karkotetaan äänensävystä helposti kaikenlainen empatia ja myötäelävyys. Ironian taakse voi verhota oman ilkeytensä. Parnasson nettifoorumille kirjoitetut kirjoitukset koostuivat lähes kategorisesta henkilöön menevästä ilkeydestä ja tekemisten mollauksesta, joka veisi kenen tahansa yöunet. Nämä ovat patologisen keskustelukulttuurin piirteitä. Tuollaisella asenteella ei ole lainkaan olemassa normaalin keskustelun ja vuorovaikutuksen lähtökohtia. Luonnollisesti hyökkääjät eivät halunneet sellaisia olevankaan.

Koska käytöstavat netin puolelta jostakin (poliittisesta?) syystä puuttuvat, työskentelen edelleen omassa kammiossani. Siellä minulla on rauha, ja autuaallinen hiljaisuus. Vain kedon kukat ovat seuranani ja tarvittaessa loihdin meksikolaisten kolibrien siipien läpinän korviini.

Jälkeen päin katsottuna tulkitsen, että kyse oli nimimerkkien takana harjoitetusta (kirjallisuus)politiikasta: olin Suomen PENin varapuheenjohtaja, ahkerasti kansainvälisiä kirjallisuusprojekteja vetävä (nais)kirjailija ja kaikesta huolimatta jopa keskustelin. (Ja taas tätä ylitsemenevää oman hännän nostoa: kunnon protestantti ei edes nimeään hihkaise. Hengittäminen on sentään vielä sallittua, kunhan se ei osu naapurin tontille.)

Alan muutenkin uskoa virolaisen kollegani Elo Viidingin väitteeseen shovinismista kirjallisuudessa ja sen kantapään kautta kokeneena. Vastaava asenne hallitsee varmasti muillakin taiteenaloilla. Elo Viidingin mielestä vahvat ja tekevät naiset herättävät kirjallisuuskentällä vastustusta - Elo on havainnut asian seuratessaan hyvin läheltä vaiheitani Suomen PENissä. Elo on itsekin aktiivinen toimija virolaisessa kirjallisuusmaailmassa, eikä hänenkään tekemisiinsä ole aina suhtauduttu kritiikittä.

Mitä tulee rakkauteen ja kuolemaan, en voi sanoa tosiaan kuin omalta osaltani; en tunne nykyisiä "avantgardisteja" tarpeeksi hyvin. Olen kyllä itsekin erittäin toivonut tunnetta takaisin runoon, vaikka olen käyttänyt ajoittain runsaastikin ironian ja satiirin eri sävyjä aiemmissa kokoelmissani. Tunne on palannut omaan runouteeni ainakin Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) -kokoelmassa.

Hosseinin kirjoitusta kommentoiva Maaria Pääjärvi keksi jaottelun pahis- ja hyvisrunoilijoihin. Kahtiajaon olemattomuuteen; kyllähän sen näkee olennaisissa asioissa, apurahapäätöksissä ja kilpailuissakin.

Yleensäkin Hosseinin mielestä teematon, kokoelmarakenteen kyseenalaistava avantgardisti, joka on vielä kiukkuinen ja alituisella puolustuskannalla, mitä tulee hänen omaan runouteensa, on aikamoinen kärjistys. Tunnustan olevani ainakin varmaan osa-avantgardisti, keskustelunherättäjä sekä hyvisrunoilija Maaria Pääjärven jaotteluissa, mutta Hosseinin ”avantgardisteilta” peräänkuuluttamaan yhteisöllisen runoblogiin en ole koskaan osallistunut. (Ai niin, mutta miten se olisi mahdollistakaan, minähän edustan hyvisrunoilijaa, joka on katkaissut kaikki siteensä (ulko)maailmaan ja lilluu siis ilmeisesti omassa tekstuaalisessa avaruudessaan päivät pitkät piuhat muihin katkaisseena.) Lisäksi viimeisin runokokoelmani käsittelee rakkautta, jota Hosseinin mukaan tällainen "runoilijatyyppi" hylkii kuoleman ohella. Lienen siis varsin huono tämän "tyypin" edustaja. Meitä runoilijoita kun on niin kovin vaikea sijoittaa pelkästään yhteen muottiin yleensäkään. Hosseinille kiitos jälleen yrityksestä! Onneksi ne eivät tunnu loppuvan kesken.

Hosseinille haluaisin vielä kertoa, että vaikka ei ihan aina siltä vaikuta, me runoilijatkin olemme yksilöitä, joilla on omat mieltymyksemme ja toimintatapamme. Kaikki eivät ole välttämättä aina ja jatkuvasti seurallisia ja haluavat vetäytyä omiin (luomis)oloihinsa. Toiset taas pitävät julkistamistilaisuuksissa ja kekkereissä roikkumisesta ja hengailusta kavereiden kanssa. Kärjistäen kyse on itsenäisestä ja epäitsenäisestä runoilijatyypistä. Runoilijatkin ovat vain ihmisiä. Meitä on joka asemalle ja asemien välillekin.

Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia ilmestyy!

2011-08-15T08:15:00.000-07:00

Rita Dahl
Savukeitaan matkaoppaat: Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia
450 sivua, ISBN 978-952-268-015-0, pehmeäkantinen, 26,90€

Rio de Janeiroon voi tutustua kirjaimellisesti pohjalta huipulle käymällä paikallisessa slummissa ja turistien kansoittamalla Leipätoppavuorella tai Kristus-patsaalla. Väliin mahtuu kulttuuria kaduilta museoihin ja kulttuurikeskuksiin.

Salvadorin kaduilla harrastetaan capoeiraa, myydään kuolleita rottia, otetaan kontaktia, hymyillään, eletään, huijataankin. Ei ole kauneutta ilman kauheutta; Brasiliassa tämän todella ymmärtää.

Foz de Iguassun vesiputouksilla tai Chapáda Diamantinan luonnonpuiston hikeen vetävillä vaelluksilla pakahtuu luonnonkauneuteen, joka kukkii kurjuuden keskellä. Vihreiden kukkuloiden ja sademetsien Brasilia on vastakohtaisuuksien ihmemaa.

Rita Dahl (s. 1971) on julkaissut viisi runokokoelmaa, joista Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) on viimeisin. Savukeitaan Rio, Salvador ja muu Brasilia on hänen neljäs tietokirjansa. Lisäksi hän on kääntänyt Alberto Pimentan 1970-luvun runovalikoiman Kivenheittopeli (Palladium-kirjat 2009) ja toimittanut keskiaasialaisten ja muualta kotoisin olevien naiskirjailijoiden Kyltymätön uuni -antologian (Like 2007).

Dahl on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri ja portugalinkielisen runouden tuntija ja kääntäjä. Hän on toiminut Tuli & Savu -lehden päätoimittajana, Suomen PENin varapuheenjohtajana (2006-2009) ja erilaisten kansainvälisten kirjallisten projektien koordinaattorina. Suomalais-afrikkalainen kirjeenvaihto on näistä viimeisimpiä. Kirjeenvaihdon tulokset ilmestyvät Dahlin toimittamana antologiana, jonka julkaisee Palladium-kirjat.

Glorian yö 26.7. klo 18 ja Poetiikkakonferenssi 27.8. klo 14

2011-08-14T05:14:00.000-07:00

Olen lukemassa runojani kulttuuriareena Gloriassa pe 26.8. klo 18. Alustan Poetiikkakonferenssissa Tieteiden talolla Vironkadulla la 27.8. klo 14 teemalla "Takuuvarma turvapaikka".

Tuulimyllyjen kääntäjä

2011-08-11T08:17:00.000-07:00

Tuulimyllyjen kääntäjä

Runouden kääntäminen on aina hermeneuttista tulkintaa. Kääntäjän tehtävänä on välittää toisesta kulttuurikontekstista lähtöisin olevan poeettisen tekstin merkitykset uudella tulokielellä noudattaen samalla sen perinteitä ja merkityksiä. Kääntämistä voisi kutsua muuntamiseksi. Runon kääntäjä työskentelee joko kielikuvien tai ajatusten parissa ja näitä hän voi tarvittaessa välittää tulokielelle luonteenomaisemmin kuvin tai käsittein, mikäli tähän on tarvetta. Muuten hän käyttää tavallisia, universaaleja kielikuvia, joita ymmärtävät lukijat yli kielirajojen.

Kirjailijat ovat kautta aikojen muuttaneet konkreettisesti omasta kulttuuripiiristään toiseen monista syistä: vaikutteita etsiäkseen, alkulähteille palatakseen, raikkaampia ja tuoreempia tuulia haistellakseen, ahtaista oloista avoimempiin siirtyäkseen. Samuel Beckett ja James Joyce ovat pari esimerkkiä kuuluisista kirjallisista pakolaisista, jotka ovat löytäneet turvasataman entisen kotimaansa ulkopuolelta. Beckett jopa kirjoitti joitakin tekstejä ranskaksi, josta tuli melkein hänen toinen äidinkielensä. Triestessä asunut Joyce oli myös esimerkki monikielisestä ihmisestä. Muuttajien joukosta löytyy kotoisempiakin esimerkkejä, mutta en muista yhtään suomalaista runoilijaa, joka olisi käyttänyt toista kieltä kirjoituskielenään.

Kääntämistä voisi ajatella samoin monentasoisena kirjallisena pakolaisuutena ja kodissa pysymisenä. Kääntäessään kääntäjä irrottautuu hetkellisesti omastaan ollen silti kiinni kulttuurilleen keskeisissä merkityksissä samalla lähtökielen kulttuuria kunnioittaen. Kääntäjä on haasteellisessa välitilassa, jossa hänen pitäisi pystyä välittämään merkityksiä kahden kulttuurin välimaastossa kumpaakin kunnioittaen. Hän joutuu välillä tekemään ratkaisuja jommankumman kulttuurin hyväksi.

Vain ani harvat runouden kääntäjät ovat käännöskielensä äidinkielisiä puhujia. Useimmat ovat tutkimusmatkailijoita kielessä. Tämä tosiasia tekee heistä aina väistämättä ulkopuolisia kielen ja kulttuurin tarkkailijoita ja tutkijoita; endogeeniset runouden kääntäjät ovat harvinaisempi ilmiö. He eivät ole enää tarkkailijoita, vaan kielen ja kulttuurin sisällä olevia tutkijoita.

Aniharva runoilija on uskaltautunut kirjoittamaan toisella kielellään luultavasti runouden onnistuneesti mystifioidun aseman vuoksi. Koska runous on lähes ”täydellinen” ja vaativin kirjallisuudenlaji, sen kielen on oltava puunattua kuin marmoripatsaan viimeistelty torso. Tämä estää käyttämästä muita kieliä kuin äidinkieliään etenkin epäavantgardistiset (perinteiset?) runoilijat, jotka eivät ole tottuneet ”epäonnistumiseen” ja leikkimiseen. Eivätkä he halua tottua siihen vieläkään. He pidättäytyvät kirjoittamasta, koska näin he suojelevat itseään epäonnistumisen kokemuksilta vastaisuudessakin.

Runouden kääntäjän identiteetti vaikuttaa itse käännöstyöhön. Useimmat runouden kääntäjät ovat itse runoilijoita tai aktiivisia tietyn kulttuuripiirin ja kirjallisuuden harrastajia ja seuraajia. Paras tulos yleensä saadaan tekijyyden ja kääntäjyyden yhdistymisestä. Kääntäjän ammattia arvostetaan ja arvostus tuo mukanaan reviirinrajaus- ja suojeluyrityksiä.

Ärhäkkäät kääntäjät suojelevat ”ammatti”identiteettiään kaikenlaisilta puuhastelijoilta yhtä vihaisesti kuin kirjailijat konsanaan. Kääntämisessä, kuten muussa kirjallisessa toiminnassa, lopullinen ammattilaisuuden tae on ammattiliittoon kuuluminen ja tällä tavoin siis vihoviimeisen laatusertifikaatin hankkiminen. (Olen osoittautunut sertifikaatin arvoiseksi poikkeuksellisesti yhdellä julkaistulla käännöksellä, lukuisilla lehdissä ilmestyneillä runokäännöksillä ja lähes kymmenen vuotta teossa olleella kymmenen runoilijan antologiatoimitustyölläni.)

Runouden kääntäjillä on tärkeä rooli eräänlaisina kaupparatsuina: he välittävät eri maiden runouksia kotimaansa yleisölle. Ilman heitä runouden ”kuluttajilla” eli lukijoilla ei olisi ”kulutettavaa” eli runoutta. Runon lukemisesta he saavat kulttuurista lisäarvoa, joka ei valitettavasti toimi valuuttana taloudellisella (peli)kentällä. Kääntäjän roolin vertikaalisuuden vuoksi he tulevat tietoisiksi eri aikakausina kirjoitetusta runoudesta. Runouden kääntäjät voivat osallistua pystysuoran ulottuvuuden edistämiseen eli juuri työskentelyhetkenä kirjoitettavien runouksien tunnetuksi tekemiseen. Mikäli he siis kääntävät nykyrunoutta.

Keskusta-periferia-kahtiajako kuuluu ongelmalliseen vallankäyttäjien termistöön, jonka tehtävänä on vakiintuneen maailmankuvan ja olosuhteiden uusintaminen. Vastarinta edellyttäisi uutta, kuvaavampaa termistöä, joka huomioi sen, että jokainen kieli ja sillä kirjoitettu runous on puhuja- ja lukijamääristään riippumatta yhtä arvokas ja merkittävä. Keskusta tarkoittanee keskeistä paikkaa, jossa oletetaan tapahtuvan kaikkien tärkeiden ja huomionarvoisten tapahtumien ja josta leviäisivät vaikutteet muualle ”periferiaan” eli kaukana vaikutteiden säteilypiiristä sijaitsevaan ”metsälään”. Metsälässä -kuten Suomessa - nautitaan uusimmista vaikutteista aina vähintään vuosikymmeniä, ellei vuosisadan jäljessä. Menneessä maailmassa keskustaa on edustanut ehdottomasti anglosaksisissa maissa tuotettu runous. Englanti on ollut lingua francoista merkittävin, vaikka espanja, ranska ja portugali seuraavat perässä.

Jos silti hyödyntäisin asetelmaa ja väittäisin, että keskusta-periferia-asetelma liittyy runouden kääntämiseen käännettävän runouden kautta: jos käännöskielellä on vähän puhujia ja kulttuuripiiri on tuntematon, voisi ajatella sen edustavan näin ”periferiaa” (vaikka on toki kyseenalaista ajatella, että runsaan viiden miljoonan puhujan suomen kieli sijaitsisi yhtään enemmän keskustassa).

Kääntäjien tärkeään kulttuuritehtävään liittyy erityisesti pienillä kielillä kirjoitettujen runouksien tunnetuksi tekeminen. Näin he osallistuvat keskeiseen kielen ja kulttuurin säilytystehtävään globalisoituneen, yhdenmukaistuneen viihteen ja taiteen vallatessa erotuksetta kaikkia maita. Maapallolle on syntynyt uudenlainen maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri, jonka torjuminen on kulttuuritehtävästään tietoisen kääntäjän tehtävä.

Tällainen kääntäjä olisi snellmanilainen uussuomalaisuuden puolustaja; donquijotelainen tuulimyllyjä vastaan taisteleva soturi, joka kynällään yrittää torjua ylikansallisia vaikutteita ja tallentaa, säilyttää ja parhaimmassa tapauksessa uusintaa kansallisia runouksia. Kääntäjät ovat näin lönnrotilaisia perinteenkerääjiä ja -tallentajia, jotka jatkavat Kantin valistuksen periaatteita sillä erotuksella, että he tuovat lukevalle yleisölle aarteita harrastamatta tuputusta. Kuka tahansa voi poimia aarteet hyllyynsä halutessaan. Adam Smithin ”näkymätön käsi” ei ole ohjaamassa kuluttajien arvo- ja ostovalintoja kirjakauppojen runohyllyillä. Heidän kätensä eksyy suvereenisti osastolle poimien haluamansa.

Paikalliset runoudet edustavat tässä mielessä lokaalia, pahimmassa tapauksessa uhanalaisia. Ainoastaan kääntäjien ”levitystehtävän” ansiosta ne pääsevät levittäytymään maailmalle kuin sitruunaperhoset kauniina kesäpäivänä. Kääntäjät ovat siis eräänlaisia ekologeja; vain heidän ansiostaan biodiversiteetti säilyy vähintään ennallaan tai jopa monipuolistuu ja laajenee. Kulttuurityönsä ansiosta runouden kääntäjiä voidaan pitää eräänlaisina vuodenaikojen säilyttäjinä. Heistä riippuu normaalin vuodenkierron ennallaan pysyminen.

Entä käännettävien runouksien luonne? Onko olemassa ”ylikansallisia poetiikkoja”? Eräänlaisina ylikansallisina poetiikkoina voidaan mielestäni pitää kulloinkin suosiossa ja muodissa olevia runouden suuntauksia. Jokin aika sitten Flarf ja hakukonerunous kuuluivat näihin Yhdysvalloista Suomeen tulleisiin runouden suuntauksiin, jotka keräsivät ympärilleen paljon harrastajia ja tekijöitä. Nyt puhaltavat taas uudet tuulet.

Runokaanonin muokkaajia ja luojia ovat kritiikin ja vastaanoton sekä palkintojen lisäksi antologiat. Esimerkiksi amerikkalaiset antologiat ovat olleet hyvin Amerikka-voittoisia. Donald Allenin The New American Poetry -antologiaan (Grove Press 1960) ei ole sisällytetty yhtään runoilijaa muista anglosaksisista maista. Kyseessä on tärkeä amerikkalaisen nykyrunouden kaanonia rakentava teos.

Joka maassa vaikuttavat omat sisäiset voimassa olevat ja keskenään taistelevat poetiikat. Suomalaisen runouden vallitsevia poetiikkoja 1960-luvulla olivat ainakin puhe- ja kuvarunouden perinteet sekä surrealismi. Suomalaista runokaanonia on esitelty usein antologioin. Eino Santasen ja Saila Susiluodon Uusi ääni (Otava 2006) on viimeisimpiä kaanoninrakennusyrityksiä. Antologioiden merkitystä muun instituution kannalta kuvannee se, että suuri osa ko. antologiaan valituista runoilijoista on kruunattu palkinnoin tai taiteilija-apurahoin. He ovat siis tulleet ”virallisesti hyväksytyiksi” runoilijasertifikaatin kantajiksi.

Suomalaisen yhtenäisrunouden kaanon alkoi hajota hedelmällisesti 1990-luvulla, jolloin perinteisen 1950-luvun kuvarunouden tilalle alkoi ilmestyä pienkustantamoidenkin ansiosta laajemmin muita vaihtoehtoja. Nykytilanne vertautuu kenties amerikkalaisen runouden 1950-lukuun, jolloin rinnakkain elivät esimerkiksi 1970-luvun kielirunoilijoille mallina toimineet Black Mountain -runoilijat (projektivistit), beat-runoilijat, Ainoa ero on, että Suomessa tekijät eivät ole yhdistyneet koulukunniksi, vaan kantavat yksinäisiä viittoja omilla harteillaan.

A bus crawls...

2011-08-07T11:15:00.000-07:00

I

A bus crawls through a silent city with darkened lanterns.
With plastered fingers we touch a great fireball.
Something goes down inside.
Silence stands upon like an impenetrable roof.
Embers, smoldering still.
Reflecting images of mirrors, in the back, from a distance.
The mouths of the passengers cross-stitched together.
They do not fill for nothing.
Could silence be made more visible still?
The game is over when the inspector arrives.
You can crawl in twice, but the third time you will be fined.
The order of the domino pieces is predetermined.
When we are told to dress off our shoes from our feet.
The bus glides to the depot, a haven which cannot be seen.

II

Quickly buildings rise, whole generations die, while the parts of a sentence are stretching out their limbs.
A stretcher was being prepared already.
For whom do the bells ring on this beginning of a Sunday?
The jar was already filled with tears, when the porter broke it.
Paths burst in front of the lost ones.
But they are so far away.
Manna went by as an express delivery to the sky.
Slow elephants, sank into thoughts, marched quicker than the busy ones.
The Zoo was closed, in a buried graveyard the keys of the guard were lost.
A cage caught another meaning when it was loaded with eyeless chickens.
A journey is a logical game, where words have their place.
In language it was all lost.
Even the last passenger.

III

The department of roads ruined my day on purpose.
I made an issue of this matter too.
A small stick caused a deep wound.
The sticks were all around, on the bed too.
I pushed stick by stick through the skin as I searched for the syllables. Phrases were kept on as evidence. Nothing could stop them from appearing.
A fat one, some skinny and medium-sized ones competed with each other as having the greatest form.
Was the channel wrong after all.
Antennas tuned in every direction, but recipients cannot be connected.
It felt like I was in the middle of the events, but I did not know, where.
Clouds drag clouds behind them, nothing cannot be made for them.
Clouds cover the clouds inside them. There is no other secret.
Who would like to pull a trigger on one’s own forehead, even if the purpose
was another: to end the torture or to reach for the deeper images.
In some cases the one who pulls is another.
Someone wastes a whole life in learning to aim himself better:
giving up convenience food, and move on to raw nourishment.
This person would find a machine, a yard.
On rainless days that person might see better, because clouds are invisible or absent.

published in Metamorphoses

Sysmä on luonnonläheinen paikkakunta

2011-08-03T13:02:00.000-07:00

Sysmä on luonnonläheinen paikkakunta, ollut kivikaudelta lähtien. Täältä on löydetty rautakautisia kalmistoja erityisesti asutuksen lähistöltä. Uhrikiviä eli kuppikiviä saattoi olla samassa kalliossa tai kivessä joskus yksi, toisinaan kymmeniä, välillä jopa satoja. Jyviä ja maitoa laitettiin niihin hyvän sadon tai karjan terveyden takaamiseksi. Useimmat Sysmän lapinraunioista sijaitsevat saarissa. Niiden valmistumisajankohdasta ei ole saatu varmuutta.

Varmuus on sen sijaan saatu historian olemassaolosta kaiken tämän faktan keskellä; viimeistään tässä kohdassa taju menee, jos se ei ole kadonnut jo aiemmin uutisten katkeamattomaan Lethenvirtaan. Kansalaisuus on ominaisuus, joka koetellaan kyvyssä sanoa asioista mielipiteitään: tässä tiivistetysti elämämme kohokohdat. On tyynnyttävää kuunnella omaa ääntään, kun historian ääni on jo vaiennut tai vaiennettu.

Perjantaina Sysmässä alkaa Kirkko soi -festivaali ja sinne menen, jos onnistun saamaan lehdistölipun. Keskiviikkona ja sunnuntaina teatteritalolla näytettävät elokuvat Voin luterilaisesti hiljentyä tarkastelemaan sisuksiani introspektiivisellä suurennuslasilla Tyyne Saastamoisen tapaan tässä suuressa, hiljaisessa talossa, jossa hiljaisuuden katkaisee vain oma kantava lauluääneni.

Suuntaan lasin kynsiini ja ne välähtävät ilvesmäisesti, mutta ehdottomasti eivät haavoittaakseen kuin itseään. Kynttilä valaisee pimeän pöydän, tarina syntyy itsekseen mielessäa hankautuvista kivensiruista, joista on kaikki pyhä karsiutunut pois matkalla. Introspektiivinen suurennuslasini kohdistuu silmiini, koska ne ovat oikeastaan sokeat näin monien vuosien historiattomasta metelistä. Haluaisin palata niiden yhteyteen, mutta palaaminen ottaa voimille, kuten vuosien ero vedestä tai maasta, juurista. Olen tarkastellut liian kauan samaa pysäköintialuetta ikkunani takana. Se on tehnyt minusta kyvyttömän kitkemään rikkaruohoja kotipuutarhassani ja varjelemaan tuikkua omalla ikkunalaudallani.

Voisinpa sanoa, kuten Wagner Mathilde Wesendockille: ”Ota sieluni vastaan tällaisena aamutervehdyksenä!” Olisipa minulla sieluja, joita voisin lahjoittaa päivittäin niitä tarvitseville. Metsän lähellä alan aavistaa sielun olemassaolon. Muualla se peittyy ympäriltä kantautuvaan meteliin. Älä käsitä väärin: autot kulkevat talon ohitse täälläkin joka hetki ja muu asutus alkaa aivan nurkan takaa, mutta pelkällä vaahterapuulla varjossa kukoistavine lehtineen on ihmeellinen vaikutus varjossa kauan vaeltaneeseen. Elvyn siitä kuin Ringin mahtipontisesta alkusoitosta, jolle aiheen antoi läkkisepän itsepintainen katonkolkutus. Olen aiheiden ympäröimä, olen aihe itse heti kun löydän taas juureni, oman lempiflorani ja juuri sen mineraalin, joka minua ravitsee. Olkoon se vaikka sininen kuin safiiri, jonka avulla voin tavoitella omia korkeimpia rajojani.

Pienessä elämässä on suuren ainekset. Kahvi loppuu pian: on jälleen haettava tummaa ja voimakasta paahtoa tyynnyttämään janon tarpeeni. Mikään ei ole nimittäin tarpeeksi koskaan. Juon loputtomia, pohjattomia kuppeja yksinäisyyttä karkoittaakseni, hankkiakseni jotakin puuhaa kirjoittamisen ohella ja pysyäkseni hereillä.

Uhrikiville heittäisin vettä jotta ihmissielut alkaisivat viheriöidä jälleen, kuten viheriöi vaahterapuu ikkunani takana. Ja voi tuota aurinkoa! Valoisaa riemuaan rajoittamatta se luo säteitään kaikkialle lainkaan säännöstelemättä. Valoterapia on maksutonta täällä, riittää, kun astun pihamaalle ja avaan eväni. Ahven lentää taivaalla avaimenhaltija selässään: tämä voisi olla näky Boschin maalauksesta ellemme olisi niinkin maagisella paikkakunnalla keskellä kauneinta Suomea kuin nyt olemme.

SINIRISTILOPPUMME

Lapset laulavat yhteen ääneen kirkkaasti, kovaa ja nuotin vierestä - voi, nuo lapsukaiset, ne nyt
ovat vain lapsia - Taivas on sininen ja valkoinen… Koulun juhlasalissa sammuvat valot, ukkonen
jyrähtää, mahtavabassoinen isän ääni, jota on toteltava kun se kutsuu. Lipussa ne värit vielä erottuvat haaleina kuin rankkasateen jäljiltä. Ilmasto on nykyään niin odottamaton, rankkasade
saattoi yllättää kesken kevätjuhlan ja

pyyhkäistä

mennessään lasten kevätmielen, asut sentään jäävät päälle vielä. On opettavaa kun ääri-ilmiöt tunkeutuvat olohuoneeseemme tai kaikkein herkimpien, vastaanottavaisimpien luokse. Se on melkein kuin tulisi kotiin, jonka myrsky on sekoittanut pommiattentaatin, murhayrityksen, vallankaappauksen tai pelkän pyörremyrskyn tai muun ilmastollisen ääri-ilmiön jälkeen. Lasten on hyvä tottua siihen, että todistuksen saamiseen ei riitä kiltteys, kyky olla sanomatta liikaa, tai tiedolliset valmiudet, joiden avulla he saapuvat kevätjuhliin ajoissa ja myös poistuva, jos myrsky ottaa laantuakseen. Tämä on riittävästi läpäisemiseen ja jos haluaa ekstrabonuspisteitä, niitä saa opettajan tervehtimisen lisäksi kansallislaulujemme osaamisesta. Laulun sanojen muistaminen ei ole enää itsestäänselvyys, elämmehän sentään 2010-luvulla, hyvä että ylipäätään laulamme. Siniristilippumme

liehuu tuulen heittelemänä, on sentään

normaalia, että maillamme on vielä kansallinen lippu, vaikka yhtä hyvin se voisi olla rakkaus, tai jokin muu täyttä vilpittömyyttä edellyttävä tunne. Mutta hyvä on, lipuilla, saloilla, rahalla ja muilla kansallisilla symboleilla elämä pysyy helpommin hallittavana, kaiken kaikkiaan selkeämpänä. Oma perunamaa säästyy varkailta, ja jos niitä käykin, varkaille on oma rangaistusasteikkonsa, sen tietää jokainen lapsikin, puhumattakaan aikuisista. Hyvin opetetut yksilöt tietävät paikkansa niin tyynen kuin myrskyn keskellä, oli kyse sitten koulusta, kodista, armeijasta tai kirkosta; puhumattakaan yliopistosta. Siksi pelastusvalmiutta on alennettu, koska nykyinen kouluvalmennus ajaa jo muidenkin instituutioiden asiaa. Kansalaiset tietävät tarpeeksi, aivan liian vähän tuohtuakseen mistään muusta kuin kouluampumisista, lasten, nuorten turhista ja ennenaikaisista kuolemista tai viattomien luontokappaleiden surmista.

Lapset laulavat niin kirkkaasi yhteen ääneen, nuotin vierestä - voi, nuo lapsukaiset, vielä viatttomat ihmisidut, jotka kasvavat tämän turmeluksen keskellä. Kunpa ne saisivat riittävästi tietoa erilaisista ilmastoista ja pääsisivät täältä pohjoisesta karuudesta tropiikin lämpöön. Näin saataisiin pelastusvalmiutta etukäteen lisättyä, kun ihmiset tietäisivät jo ennalta, mihin pitää varautua: tsunamiin, pyörremyrskyyn tai muihin arkipäiväisiin ilmastoihin. Siniristilippu lasketaan alas korkeuksistaan. On uusien symbolien aika. Lapset lopettavat laulamisen. Oli jo aikakin.

NEITSYTKUNINGAS

Neitsytkuningas promeneeraisi kylän raittia pitkin ja istuisi Matkabaariin oluelle ja makkaralle; tämä ei eroa mitenkään baijerilaisesta ruokavaliosta. Ainoa ero Baijeriin olisi maastossa, josta puuttuvat alppimaiset vuoristot kokonaan. Niiden tilalla on reheviä sekametsiä, joihin neitsytkuningas voi halutessaan eksyä vaikka kuinka syvälle. Metsissä meillä asuu nk. ”metsien miehiä” - tai ainakin heistä puhutaan paljon, asui siis vähintäänkin menneisyydessä. Heiltä mahdollisesti uudelleen janoinen kuninkaamme voi hyvin pyytää uutta juomatilkkaa. Kannattaa muistaa, että metsiemme miehet ovat samalla metsiemme apteekkariammattilaisia, eli juomien sisällöistä ja vaikutuksista minulla ei ole sen kummempaa tietoa. Metsien miehistä neitsytkuningas saa kenties halutessaan muunkinlaista seuraa, tiedä häntä, metsissä miehet ovat ennenkin tottuneet monenlaisiin vaihtoehtoihin naarassukupuolen puuttuessa. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy luonnollisesti ilman että ihmisen tarvitsee siihen mitenkään puuttua.

Järvistä en tiedä, meillä on yleensä paljon järviä maaseudulla, mutta Sysmän alue ei ole minulle entuudestaan tuttua. (Selvitän asian ensi tilassa; voisin virkistäytyä itsekin uimalla.) Sitten kun neitsytkuningas olisi istunut tarpeeksi kauan Café Paahtimon terassilla muutamia ohikulkevia autoja ja ohikulkijoita ihmetellen, hän olisikin nähnyt suunnilleen kaiken, mikä näkemisen arvoista on katoavassa maaseudussamme. Lopulta hän voisi vetäytyä teatteritalolle katsomaan uusinta Harry Potteria suojattinsa Wagnerin kanssa, mikäli tällainen uudenlainen kulttuurielämys sattuisi häntä miellyttämään. Sysmän-viikonloppunsa päätteeksi neitsytkuningas voisi vierailla sysmäläisellä maatilalla ja ostaa kotiinviemisiksi virikkeillä ruokittujen kanojen munia, vapaina lentävien mehiläisten valmistamaa hunajaa ja oman maan viljasta tehtyä leipää. Näin neitsytkuningas tukisi samalla pyrkimyksiämme pitää Sysmä elävänä kuntana ja sysmäläiset kaupunkimaisessa ympäristössä, joka silti sijaitsee maalla, luonnonläheisessä ympäristössä.

Uusviktoriaanisuuden paluu

2011-08-03T03:08:00.000-07:00

Oslon tapahtumat heinäkuussa 2011 osoittivat, että ”suvaitsemattomat” ovat valmiita oikeisiin tekoihin, jopa ihmishenkien riistämiseen. ”Suvaitsevien” puolella on äärimmäisiä asenteita ja mielipiteitä, joiden perusteella vaaditaan jopa suvaitsemattomien eroa (eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho) tai vähintään suvaitsemattomuuteen yllyttävien puheiden - eli sananvapauden -lopettamista kokonaan tärkeiden poliitikkojen suista. Mutta sananvapauden kaventaminen ja tiettyjen ajatusten sensuroiminen ei tee niitä näkymättömiksi, eikä poista niiden vaikutusta. Alkoholin kohdalla suomalaiset saivat jo kokea, että nimenomaan kielletty alkoi kiinnostaa heitä; mitä tapahtuisi kiellettyjen listalle laitetuille ajatuksille tai mielipiteille?

En usko totaalikieltoihin. Totaalikieltojen vaatimus sen sijaan kertoo hyvin paljon ajastamme ja sen luonteesta. On pelottavaa, että ajastamme on tullut lähes kaikilla elämänalueilla uusviktoriaaninen moralismiin ja moralisoivuuteen perustuva yleisen hyväksynnän tai paheksunnan aikakausi. Näin kantaaottavuutta arvostetaan lähes kategorisena imperatiivina; jokaisella - edustaa hän mitä tahansa yhteiskuntaluokkaa tai ammattiryhmää tahansa - pitäisi olla mielipide ainakin ”yhteiskunnallisesti merkittävinä” pidetyistä asioista. Näihin epäilemättä kuuluu Breivikin islam- ja maahanmuuttokriittinen maailmankuva, jonka on havaittu useissa kohdin muistuttavan Hommafoorumin aktiivien arvoja ja asenteita ja kyseisen foorumin henkisen johtohahmon, ”Mestarin”, ajatuksia.

Mistä kumpuaa tämä jatkuva moralisoimisen tarve? Suomen tapauksessa vastausta voinee etsiä myös lähihistoriastamme ja pitkistä vaikenemisen kausista. Ensin meillä oli yhteisenä taakkanamme kansalaissodan kymmenien vuosien ajaksi kahtiajakava vaikutus; sitten tuli talvisota ja sen nostattama henki, joka ainakin hetkeksi yhdisti meidät jälleen entisistä jakolinjoista huolimatta. 1960- ja 1970-luvuilla maassamme elettiin merkittäviä rakennemuutoksen aikoja. Väkeä lappoi maaseudulta kaupunkeihin, ”sivistymään”, saamaan oppia ja omaksumaan uudenlaisia elämäntapoja ja asenteita. Seuraavalla vuosikymmenellä ihmiset pakenivat yli rajojen vähintään meren toiselle puolelle, ellei kauemmaksikin, koska he havaitsivat, että teollinen työ ei pystynyt elättämään kaikkia. Kaikesta huolimatta suomalaiset olivat vielä varsin yhtenäistä, oikeastaan varsin työväenluokkaisia kaikki tyynni. 2000-luvulla yhtenäisyyttä on enää vaikea hakea: on vain ne, jotka lähtevät aamuisin töihin ja palaavat iltamyöhään rättiväsyneinä odottamaan seuraavaa päivää. Toisaalta ovat he, joiden ei tarvitse moisesta miettiä, koska siniset tai punaiset tabletit estävät tällaiset ajatukset, koska heillä ei vain yksinkertaisesti ole asiaa yhtään mihinkään työpaikkaan tai koska he ovat yrittäjiä, joiden pitää luovia karikoiden kuin karikoiden ohitse ilman että laiva kärsii lainkaan kolhuja. On olemassa vielä neljäskin ryhmä: he poikkeavat ihonväritykseltään meistä muista, koska heidän värityksensä ovat meitä kirjavammat. Usein heilläkään ei ole juuri asiaa kotinsa ulkopuolelle. Meidän maassamme on sentään virastoja, jotka tekevät mahdolliseksi tällaisen elämän. Muualla nämä samat ihmiset olisivat joutuneet kadulle kuin romanikerjäläiset pyytämään jokapäiväisiä muutamia eurojaan.

Moralisoimisesta on tullut ainoa yhteinen ja kaikkia yhdistävä huvitus maailmassa, jossa mitään muuta yhteistä ei ole enää kenties olemassa kuin päivitteleminen ja närkästys. Meillä on silti vielä jäljellä yhteiset huolenaiheemme, vaikka kaikki muu harrastuksista muihin elämänalueisiin on mennyttä. Kykymme närkästyä pitää vielä viimeisellä löyhällä (elämän)langalla kiinni kuvitelmaa yhteisyydestämme. Tämä kuvitelma on ainoa, mikä muistuttaa vielä muutaman vuosikymmenen takaisesta ajasta, jolloin asuimme kaikki samalla alueella, käytimme samoja vaatemerkkejä, kuuntelimme samoja yhtyeitä ja laulajia, ostimme samoja tuotteita ja olimme kaiken kaikkiaan aika vaikeita erottaa toisistamme.

Nyt toki on toisin: kiistanaiheita on tullut lukuisia lisää, samoin kiistelijöitä. Iltojemme iloksi laitamme pystyyn adrenaliinitasoa kohottavan kiistan kestääksemme seuraavan päivän simputuksen tai nalkutuksen. Yhden asian maailmasta olemme saapuneet monien mieltä kuohuttavien, ellei suorastaan närkästyttävien asioiden maailmaan, jossa meistä jokainen haluaa olla tekijä, sanoja. Kiistaa käydään määrittelyvallasta kielessä, sallituista ja hyväksytyistä sanoista tai kielletyistä. Meissä kaikissa asuu potentiaalinen tuomari, joka närkästyessään haluaisi lopettaa kokonaan jonkin ihmisryhmän pilkkaamisen. Tällaista se kauan piilotettu turhautuneisuus saattaa teettää?

(No, minä en toki ole tuomari, ne ovat nuo kaikki muut, joista koko ajan tässä puhun. Minähän vain vaadin tiettyjen sanontatapojen käyttökieltoa ja toisenlaisia vaihtoehtoja: minä olen monenlaisia asioita salliva liberaali, vaikka juuri nyt närkästynkin tuosta jatkuvasta kiusauksesta, joka esimerkiksi meidän maahamme muuttaviin kohdistuu, kohdistetaan.)

Mutta ei näitä asioita kielloilla ratkaista. Ne ratkaistaan neuvottelulla tai dialogilla, yrityksillä ymmärtää toisen osapuolen näkökantoja, olkoon se kuinka vaikeaa tahansa. Aikamme henki on jotakin, jota voisi kutsua kategoriseksi moraaliseksi imperatiiviksi. Kunnon kansalainen seuraa uutisvirtaa jatkuvasti. Kunnon kansalainen täyttää kansalaisvelvollisuutensa hoitamalla vähän poliitikonkin tonttia, eli esittämällä kannanottoja tai jakamalla niitä Facebook-seinällään. Kunnon kansalainen huolehtii, ei vain omasta, vaan vähän muidenkin tontista. Jos kansalainen on hiljaa, hän on varmaan jollakin tavalla sairas tai hän ei tiedosta velvollisuuksiaan. (No, me muut tiedostamme. Me pidämme ääntä hänenkin edestään. Meillä on kova ääni, me olemme melkein voimasopraanoita, olematta niitä tietenkään.)

Haluamme olla tuomareita. Haluamme muidenkin tietävän, että seuraamme maailmaa ympärillämme. Jos muuten yhteiset vaatemerkit ja melkein kaikki muukin varmuus on kadonnut ympäriltämme, tämä sentään yhdistää meitä kaikkein terävimmästä kaikkein tylsimpään asti. Kyky närkästyä luihin ja ytimiin asti. Saako sinut tuntemaan olevasi elossa mahdollisuus tuntea seisovasi hieman ylemmällä korokkeella kuin vaikka se höyrypäinen tappaja, joka sai innoituksensa vääräuskoisten ja väärää poliittista kantaa edustavien henkilöiden vihaamisesta? Miten sinä eroat tästä nuoresta omassa vihassasi? Pidätkö kenties omaa vihasi oikeutetumpana? Ainoana oikeana, keskiluokkaisen ja valkoisen miehen vihana, jota kutsut närkästykseksi? Tätä närkästystä tuntevat tosin kaikki sukupuoleen ja mihinkään muuhun ominaisuuteen katsomatta.

A post in a blog of Nigerian writer Jumoke Verissimo

2011-07-29T16:15:00.001-07:00

Come meet Rita Dahl

"I met Rita Dahl in 2006 when she came for the Lagos Book and Arts Festival (LABAF). We have exchanged emails since then, encouraging each other in this lonesome business of ours—writing. She is Finnish, and reading her poetry brought back a theory I have in my head, which is; Nordic literature has a closer affinity to my Yoruba worldview.

I have read little from this region to conclude, but from that which I’ve read, I see a close similarity in the world-view of the Scandinavia and Yoruba. This is a hypothesis after all and I have not done much study to conclude this. In one of her poems, not published below, she writes: “No matter how small a snake is, it can’t be used as belts/A monkey can be caught by one who pretends to be a monkey.”

However, I first made this conclusion after I read Sigrid Undset’s Kristin Lavransdatter, rather self-convincing evidence. Then there was Carina Karlsson’s poetry that seemed soaked in epigrams and shrouded Yoruba philosophy, And Jan Erik Vold’s lyrical poetry convinced me even further…

Anyway, to take myself lightly, I’ve considered my hypothesis a far-fetched desire to see similarity in the worlds, a certain fall-out of creating an inexistent metaphysical thread. Perhaps I’ll make it a project someday and explore these similarities if they indeed exist. Lest I bore you, do enjoy Rita’s poetry…

There is a desire in me

There is a desire in me for nights without night, dawn
breaking, many suns simultaneously
rising, there is a desire for rain, falling
like a veil. There is a desire in me, but
no will, I use simple tools, a voice of hammer and
chisel in the darkest night. As if by hammering
I might try achieving something, a night descending on a dark
wall, runes, a name perhaps.

(From The Enchantment of Thousand Steps, Avain 2007)

Hell

A concrete funnel-like construction with nine
entries altogether. Hell means that everything is repeated,

there’s no moving forward. Hell is frozen.
Where do all the fat gourmands go after death?

Hell is loose, a very popular action film,
crystals flooded from miserable souls who grab each other’s hands.

Maybe hell is beautiful after all? Bloody hell!
With the years I have come to the conclusion

that there is no justice in this country.
The doorbell is ringing. There are two

neatly dressed Mormons behind the door.
Hell has frozen on Earth.

Comment section broke at the same time.
Hell in a family or in heaven, where

would you spend your eternity? I have tried to bear
myself and understand why I sigh for the unattainable.

A real hell of anti-capitalists
has let loose. What happens after this?

We sacrificed six bottles, nothing
happens and the broadcast time should be filled.

Remember that heaven is hell for a basic masochist.
Is hell a cold or a warm place?

If hell is full, you have to stand and
wait. What’s the matter with you?

Don’t you know? If hell has frozen,
Finland is the winner of the Eurovision Song Contest.

(Poems are taken from Aforismien aika, PoEsia 2007)

She asked where this road would take us. We were crossing a meadow. Usually we chose another route. She preferred to be lost among the tall buildings that repeated themselves, reflected in the monotonous rows of windows. I had long since become lost. Water lilies fell from her eyes. I absent-mindedly picked them up from the earth behind her. She didn't notice. The sun burned and made her lift the hem of her skirt to fan her face. Trees grew in a moment, rivers ran accidentally into the sea. We were in a palace where she was the queen on her divan, I but one loyal chamber maid. I wanted only to sniff a small slice of the paradise hiding in her hair.

Musiikkielämyksiä harvinaisissa kulttuurimiljöissä

2011-07-29T12:08:00.000-07:00

Harvinaisia miljöitä ja voimakkaita musiikkielämyksiä

Voimasta voimaan –konsertti kuultiin alun perin Naantalin musiikkijuhlien avajaisissa. Jean-Baptiste Lullyn Ouverture Suite ja Chaconne edustivat konsertin tyylikästä hovimusiikillista antia. Paraisten urkupäivien erikoisuutena on konserttien sijoittaminen kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin miljöihin, kuten Nauvon keskiaikaiseen kivikirkkoon. G.P. Telemannin vastalöydetty loppiaiskantaatti Hier ist mein Herz (TWV 1: 795) sopraano Hanna-Leena Haapamäen, mezzosopraano Melis Jaatisen ja kahden viulun ja continuon esittämänä tuntemattoman runoilijan tekstiin oli päätöskonsertin kohokohtia Olli Kortekankaan Pyhiinvaeltajan lauluja –tilaustyön ohella. Ihminen lahjoittaa sydämensä Jeesus-lapselle lahjana; tätä verrataan itämaisten tietäjien kultaan, suitsukkeeseen ja mirhaan.

Urkupäivien toinen suuri ilonaihe oli Melis Jaatisen, gambisti Varpu Haaviston ja luutunsoittaja Eero Palviaisen konsertti Lemlahden kartanon viljamakasiineilla. Barokkimusiikki sopi 1850-luvun tunnelmalliseen aittaan erinomaisesti alkuperäissovituksina. Säveltäjä-laulaja Giovanni Sancesin Usurpator tiranno ja Lagrimosa beltá olivat perinteisemmän Purcellin ja John Dowlandin ohella kiinnostava 1600-luvun klassikko: laulajalle kirjoitettua melodialtaan yksinkertaista, mutta harmonisesti jännittävää välimerellistä musiikkia, joka toi etäisesti mieleen Orlando di Lasson astetta rohkeammat ja modernimmat harmoniat. Alessandro Grandin (1586-1630) O quam tu pulchra es oli jumalallisen kaunista ylistysmusiikkia, joka olisi soinut vielä jumalaisempana sopraanon esittämänä. Ajalle tyypilliseen tapaan maallista rakkautta pysyvämmäksi osoittautui ajan ainoastaan taivaallinen.

Urkupäivillä järjestettiin myös Päivi Nisulan ja Jouni Kuorikosken laulukurssit ja Kari Vuolan urkukurssi.

Paraisten urkupäivät 27.6.-1.7.2011

Rita Dahl

Runoilijamatrikkeli

2011-07-14T08:18:00.000-07:00

Missä vietit lapsuutesi ja nuoruutesi?

Vietin lapsuuteni ensin Friherrsin eli Vapaalan hiekkalaatikoilla vapaasti kuljeskellen, sieltä siirryimme Mikkolanpuistoon, jossa aloitin koulun. Rahoitin salmiakkipurukumin oston kioskilta keräilemällä pulloja. Ollessani toisella luokalla muutimme Mikkolanpuistosta Itä-Hakkilaan. Itä-Hakkilassa olimme metsän ympäröimiä, eli harrastin siskoni metsissä juoksentelua ja männyn oksalta pää alaspäin roikkumista. Siellä sain ensimmäisen kerran vaihtoehtoisen näkökulman ympäröivään maailmaan. Runouden kautta olen saanut lisää vaihtoehtoisia alaspäisiä näkökulmia.

Missä opiskelit ja mitä?

Opiskelin H:gin yliopistossa pääaineinani yleistä valtio-oppia (sivuaineet viestintä, EU-ranska, sosiologia) ja yleistä kirjallisuustiedettä (sivuaineet teoreettinen filosofia, naistutkimus) valmistuen valtiotieteiden ja filosofian maisteriksi. Olen opiskellut kirjallisuustieteen graduni vuoksi myös portugalin kieltä ja kirjallisuutta eri kursseilla ja Lissabonin klassisessa yliopistossa. Olen osallistunut lukuisiin eri kirjoittajakoulutuksiin ja –ryhmiin mm. Nihil Interitin ja Nuoren Voiman Liiton kautta. Vaikka olen käynyt läpi monia kirjoittajakoulutuksia ja osallistunut eri ryhmiin, runoilijaksi tulemisen edellytyksenä on lopulta ollut KAIKISTA RYHMISTÄ IRTAANTUMINEN, omaksi itseksi tuleminen ja omasta äänestä/äänistä itsenäisesti päättäminen ja vastaaminen. Ryhmien haittapuolena on kakofoninen vastaanotto ja erilaiset suositukset.Kukaan toinen ei kuitenkaan pysty koskaan päättämään saati määrittämään, mitä joku toinen hakee, tai millainen hänen runoilijanäänensä on/ovat. Sama pätee myös muihin taiteenaloihin. Tässä mielessä yhdenkin alan - vaikka kirjallisuuden - opiskeleminen on valaisevaa.

Olen myös dramaattis-lyyrinen sopraano ja jatkan laulun opiskelua. Välillä olen esiintynyt sekä runoilijana että sopraanona.

Milloin aloit kirjoittaa ja miksi?

Aloin kirjoittaa noin 10-11-vuotiaana sisäisestä pakosta. Alusta lähtien kirjoittamiseen on kuitenkin liittynyt myös tietynlainen kirjallinen kunnianhimo: olen aina kirjoittanut julkaistakseni, jopa alkuaikoina olen pyrkinyt tähän. Kirjoittaminen oli aluksi tapa ilmaista tunteita ja ensimmäisiä inspiraation lähteitä olivat Federico García Lorca ja T.S. Eliot, jonka inspiroimana syntyi yhteiskunnallisia runoja. Samaan aikaan luin paljon ja jatkuvasti kaunokirjallisuutta Dostojevskistä muihin venäläisiin klassikoihin ja mihin tahansa muuhun hyvään kirjallisuuteen. Kirjoittaminen jatkui muutaman vuoden ajan, syntyi runojen lisäksi proosaa. Sitten tuli tauko ja menin uudestaan runokurssille 1993, mutta Jyrki Kiiskisen tuomitseva asenne sai minut lopettamaan. Aloitin uudestaan noin 25-vuotiaana ja siitä lähtien olen kirjoittanut, ja lopetan vasta kun ideat ja sanomisen tarve ehtyvät. Vielä ei ole tällaista näköpiirissä.

Kirjoittamisen syyt ovat muuttuneet; nyt kirjoitan, koska uskon voivani jättää ainakin kirjoittamalla itsestäni parhaimman jäljen maailmaan. Sanomisen tarve on edelleen pakollinen, mutta se on muuttunut ”ammattimaisemmaksi”, jos sanaa on luvallista käyttää runouden yhteydessä. Toivottavasti julkaisen tulevaisuudessa runojen, tietokirjojen ja käännösten lisäksi esseitä ja proosaa. Haluan kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti ja nostaa rimaa joka kirjan kohdalla aina hieman korkeammalle.

Miten kirjoitat tai miten kuvailisit omaa tapaasi kirjoittaa?

Kirjoitan, miten kirjoitan. Runot syntyvät, jos ovat syntyäkseen. En voi pakottaa itseäni kirjoittamaan (poikkeuksena hakukonekokoelma Aforismien aika, jota tein byrokraattisesti klo 10-20) vaan tekstit syntyvät hyvässä, sopivassa vireystilassa. Minulla on useita toteutuksia menossa samaan aikaan (runoa, tietoa ja esseetä) ja tartun joka aamu siihen, joka on kiireellisin tai tuntuu edistyvän juuri sinä päivänä.

Koetko onnistuneesi taiteilijana? Missä teoksistasi erityisesti?

Tätä pitää kysyä jälkipolvilta. Ainakin olen tehnyt mielestäni monipuolisesti erilaisia runokokoelmia. Pidän erityisesti Elämää Lagoksessa (ntamo 2008) ja sen jälkeen tulleista runokokoelmista. Viimeisin runokokoelmani Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) on silti lempirunokokoelmani – täysromanttinen, vilpitön, suoraan puhutteleva. Olen myös tietokirjailija.

Mikä on suhteesi saamaasi kritiikkiin?

Vaikka kommentoinkin joskus kritiikkejä esimerkiksi blogissani (muun muassa Kuisma Korhosen kritiikki Aforismien ajasta Helsingin Sanomissa, Helena Rintala Kiiltomadossa samasta teoksesta), kritiikit elävät pääosin omaa itsenäistä elämäänsä. Ammattilukijoiden vastaanotto on tärkeää, en kirjoittaisi, jos en haluaisi kritiikkejä. Runoilija saa nykyään olla kiitollinen jos saa kirjastaan yhden tai pari kritiikkiä; tilanne on vääristynyt muutamien vuosikymmenten takaisesta. Kritiikit ovat muuttuneet kuluttajille kirjoitetuiksi tuote-esittelyiksi – aito kiinnostus kirjallisuuteen ja taiteeseen on kadonnut ainakin tuottohakuisesta mediasta ja 1980-luvun upeat esseet HS:n kulttuurisivuilla ovat menneisyyttä. Tähän kulttuuriosioiden rakenteelliseen muutokseen ja kevenemiseen liittyy myös lähtöoletusten muutos: lukijoiden sivistystaso oletetaan lähtökohtaisesti alhaisemmaksi ja tämä näkyy kirjoittelussa. Tämä on yleisön aliarviointia, tai ainakin tiettyyn taiteenalaan tai –aloihin perehtyneiden lukijoiden väheksymistä

Olen erityisen tyytyväinen, jos kriitikko on ymmärtänyt intentioni eli taiteelliset tavoitteeni. Näin käy joskus. Tämä ei silti voi olla kritiikin tarkoitus; sehän on – tai sen pitäisi olla – subjektiivista perusteltua luentaa.

Monet runoilijat kuuluvat nykyään erilaisiin järjestöihin ja ovat mukana aktiivisesti kirjallisuuteen liittyvässä vapaaehtoistoiminnassa, kuten erilaisissa järjestöissä. Miten itse olet osallistunut tällaiseen toimintaan ja miksi? Mitä mieltä olet siitä?

Olen ollut aina varsin aktiivinen järjestöissä, ensin vastasin vuosina 1998-2001 Nihil Interitin arvostelupalvelusta ja järjestin tilaisuuksia. Sitten vedin Suomen PENin naiskirjailijakomiteaa vuosina 2005-2009 ja aloitin Keski-Aasia-toiminnan, joka poiki yhden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja kaksi antologiaa (joista toinen venäjän-englanninkielinen ja julkaistu Kazakstanissa). 2006-2009 olin myös PENin varapuheenjohtaja ja kirjoitin aktiivisesti kannanottoja, tilaisuusbriiffejä jne. Keväällä 2011 vedin taiteilijoiden rauhanyhdistys PAND ry:lle suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden välisen kirjeenvaihdon neljästä eri teemasta. Kirjeenvaihdon perusteella ilmestyy antologia Palladium-kirjoilta.

Jokainen runoilija löytää itselleen sopivat ja luonnolliset tavat toimia runouden kentällä – jos haluaa toimia. Kaikkihan eivät halua, eikä minkäänlaista pakkoa tietenkään voi asettaa. Osallistumalla ymmärtää paremmin myyttisten piirien dynamiikkaa ja toimintaa ja tutustuu tietysti ihmisiin, mikä auttaa missä tahansa elämänalueella ainakin joskus. Toisista saa myös halutessaan tukea omalle kirjoittamiselle ja erilaisia vinkkejä.

Osallistuminen on luonnollinen osa minua ja siihen liittyy myös halu auttaa niitä kollegoita, jotka eniten apua tarvitsevat. Lisäksi tietynlaisiin järjestöihin osallistumalla voin ainakin ruohonjuuritasolla vaikuttaa minulle tärkeän oikeudenmukaisuusperiaatteen toteutumiseen. Kai minulla on energiaa myös niin paljon, että sitä jää kirjoittamisesta yli. (Vastaisuudessa kanavoin energiat lauluun, järjestötoiminta on myös uuvuttavaa, ja joskus patologisten yksilöiden osuttua vääriin paikkoihin jopa epäinhimillistä..) Lisäksi olen toimittanut useita suomalaisen nuoren runon antologioita, jotka julkaistaan lähitulevaisuudessa.

OMA KIRJALLINEN TUOTANTO:

Kun luulet olevasi yksin –runokokoelma, Loki-Kirjat, 2004

Aforismien aika-runokokoelma, PoEsia, 2007

Tuhansien portaiden lumo – kulttuurikierroksia Portugalissa, Avain, 2007

Elämää Lagoksessa -runokokoelma, ntamo, 2008

runokokoelma, Aiheita van Goghin korvasta , Ankkuri 2009

Kuvanluojat -artikkelikokoelma, Kesuura 2009

Suomettunut sananvapaus –pamfletti/tietokirja, Multikustannus 2009

Alberto Pimenta: Kivenheittopeli, Palladium-kirjat 2009 (käännös)

Bel cantoja nieriöille -runokokoelma, Kesuura 2010

Savukeitaan Rio de Janeiro ja muu Brasilia-matkaopas, Savukeidas 2011

Tulossa:

Savukeitaan Etelä-Meksiko-matkaopas, Savukeidas 2012

TOIMITETUT TEOKSET JA MUUT TOIMITUSPROJEKTIT:

Keski-Aasian naiskirjailija-antologia Kyltymätön uuni, Like, 2007

Suomalais-afrikkalainen antologia (toimittaja), julkaisija Palladium-Kirjat 2011

Suomalaisen nuoren runon antologian toimittaminen, ilmestyy v. 2011 Brasiliassa portugaliksi, kustantaja Confraria do Vento

Suomalaisen nuoren runon valikoiman toimittaminen (kymmenen runoilijaa) meksikolaiseen kirjallisuuslehteen Periodico de Poesiaan ja Poesia con C:n Cartoneras-pahvikirjasarjaan, toukokuu 2010

Oopperaa rantaparatiisissa

2011-07-06T08:58:00.000-07:00

Oopperaa rantaparatiisissa

1996 järjestettiin ensimmäisen kerran Klaudia Taev –laulukilpailu. Se on laajentunut joka toisena vuonna Pärnussa järjestettäväksi oopperafestivaaliksi, johon kuuluu Saksan tunnetuimpiin kuuluvan laulupedagogi, oopperalaulaja Ingrid Kremlingin mestarikurssi.

Kremling osoittautui tinkimättömäksi opettajaksi ja taitavaksi pedagogiksi, joka näki jokaisen vahvuudet ja heikot kohdat salamannopeasti vuosien mittaan karaistuneella röntgenkatsellaan. Hän vaati, että jokainen osallistuja teki - tai ainakin yritti tehdä – musiikkia.

Edellisen kilpailun voittaja Anatoli Siuko oli valinnut harvoin esitetyn Verdin Attilan festivaalin oopperaksi. Hunnikomentaja Attilan (Siuko) seikkailut roomalaiskenraali Ezion (Vladislav Sulimski) ja naistaistelijoiden johtaja Odabellan (Sandra Janušaitė) ja uskonnollisen johtaja Foreston (Eric Fenton) maanitellessa häntä sopimusehdotuksella tai karvaammalla myrkyllä. Futuristis-scifihenkinen puvustus perustui materiaalien kierrätykseen ja kitschiin. Pukuparodian avulla – paaville oli kehitelty pastellipallokaulus – ylevän ja matalan rajoja rikottiin; puvustuksen herättämät avaruusmielteet tekivät taivaallisesta taidelajista maallisen. Solistit suoriutuivat osistaan erinomaisesti.

Villa Ammenden Art nouveau –huvilassa järjestetty Klaudia Taev -muistokonsertti oli vähällä saada dramaattisen lopun, kun 90-vuotias kabareemuusikko pyörtyi lattialle. Onneksi yleisö pääsi pelkällä säikähdyksellä karismaattisen artistin pongahtaessa pystyyn ja kysyessä, mitä tapahtui.

Nuorille oopperalaulajille järjestettyyn Klaudia Taev-kilpailuun osallistui laulajia peräti 17 maasta. Jo ensimmäisellä kierroksella karsiutui pois muutamia huippuja, muun muassa eteläkorealainen baritoni Kim Boran ja puolalainen mezzosopraano Bernadetta Wiktoria Grabias. Kolmannelle finaalikierrokselle pääsi vain kuusi Kremlingin johtaman tuomariston huippuina pitämää laulajaa.

Toiselle sijalle selviytyi voimaan luottanut valkovenäläinen baritoni Andrei Sauchanka Verdin Il Trovatoresta poimitulla ”Tutto… Il balen del suo sorrisolla” ja Rossinin Sevillan parturista otetulla ”Largo al factotumilla” ja kolmanneksi valittiin dramaattinen sopraano Elina Volkmae tulkinnoillaan Massenet´n Manonin ”Adieu, notre petite tablesta” ja Cilean Adriana Lecouvrierin ”Io son fumile ancellasta”. Ukrainalainen laatusopraano Tatiana Ganina ja erittäin musikaalinen nuori baritonilupaus Juri Samoilov jäivät tällä kertaa vailla palkintoa. Virolainen Pirjo Püvi palkittiin kauneimmasta Schubertin Ave Mariasta ja Sauchanka äänestettiin myös yleisön suosikiksi.

Rita Dahl

Promfest

Bloof Books - Tweak job contest

2011-06-24T11:29:00.000-07:00

Tweak job contest
Poem based on Peter Davis

I have reason to believe that I’m very, very good and that you’re leaning closer and closer and closer and that at any particular instant you may kiss me on the cheek.
That is why I am distancing from you right now. Because I am so
fucking good, that you are not good enough even to kiss my feet. I would
rather kiss my own feet and let you follow me during the night time to the front door
of my home, and then leave you suddenly just like a ghost. I am built that way: not
to give up, to last like the front battallion in Winter War, and unfortunately I do not
talk to the strangers the way you seem to do. So, why don´t you just keep on reading
these confessional lines and try to make up something of your own life, if you even have
one. The fact, that your eyes still linger along these lines has made me sincerely doubt that
you have lost even the last bits of your intelligence. But I have a suggestion: if you want to
have someone to come on you, why don´t you ask from your father. I am too busy to be occupied with something formal so that I feel it’s legitimate.
You could even try reaching me, or something. You could google me.
But note, that the reference list may be immensely long, and it might take several minutes to simply go though it. I guess this was it all. Last and least I want to wish you a wonderful midsummer, as I guess that we won´t be seeing each other after this.

Mestarilaulaja/ohjaaja Ingrid Kremlingin kurssilta

2011-06-17T02:35:00.001-07:00

Promfest

kuvat ottanut Aino Siebert

Back to Impivaara

2011-06-03T04:51:00.000-07:00

Back to Impivaara

The struggle for parliamentary elections in Finland in Spring 2011 has started and electoral platforms have been launched. One of the most interesting platforms is the one by Perussuomalaiset, which is a populist, extreme-right party, very hostile toward immigrants and minorities, and in favor of restrictions for those applying for citizenship. The name of the platform – Suomalaiselle sopivin (Most suitable for a Finn)–tells everything about the content of the platform. It is an attempt to define what is valuable in Finnish culture. It is also an attempt to build up a hierarchy between what is considered national–“Finnish”--and foreign.

No policy field stays unprotected in this platform, which goes so far as cultural policy. According to Perussuomalaiset most of the Finnish art nowadays is “degenerate” avant-garde art, which doesn’t reflect national values and heritage. Instead, Perussuomalaiset openly idolize national romantic artists from 19th century, like composer Jean Sibelius and painter Akseli Gallen-Kallela. They fit into a certain mold of “Finnishness” which Perussuomalaiset appreciate. Paradoxally they also admire Swedish-speaking artists with slightly noble backgrounds, like Albert Edelfelt. This fact is at odds with their hostility toward immigrants.

The 19th century was a time of building the Finnish nation after long dominant periods under first Swedish and then Russian rule. Authors and painters were important nation-builders and defenders and creators of Finnish language, culture and formerly more hidden “Finnishness”. National romanticism was an important trait in art, which was sometimes covertly political and favored the importance of language and culture based on “nationally” considered values and attitudes. Intellectuals, who defended Finnish language and culture, were called “fennomans”, and among them were J.V. Snellman, J. L. Runeberg, Agathon Meurman, many of them bi-lingual, just to name few of them.

Artists important function during the 19th century was to evoke interest in one´s own native language and culture. Perussuomalaiset have adopted this role in the extreme to create a false kind of protectionism from foreign products and influences. They are returning our country to the dark ages of witch hunts just like some other extremist groups.

During the 1930s Finns got together to defend their own “integrity” against unknown enemies. Those “enemies” were also everything outside of Finnish borders--be they people, customs, values, or whatever threatened “national integrity”. These people believed of course in superiority of certain races. Perussuomalaiset do not announce this hierarchy openly, but it cannot be read from their platform in between the lines. During last polls Perussuomalaiset are about to gain almost 20 procentage of the votes in these elections. Their popularity is very sudden, and reflects at least the lack of trust in politics.

Aleksis Kivi´s literary classic Seitsemän veljestä (Seven Brothers) offered a completely different view on Finland and nationalism than Perussuomalaiset do. The main characters in Seven Brothers are stubborn Finns, who are supposed to learn Finnish under the guidance of school master. They are very resistant, and escape to the forest of Impivaara. There they wait and resist the temptation of learning their mother tongue but finally even they give up and return to Jukola to fulfill their task as citizens of the new-born nation state by learning their mother tongue and basic facts about their culture. Even if they are at first resistant and rebellious, they realize the importance of knowing one´s own language – but in a different sense than Perussuomalaiset who valorize mythical (and always questionable) “Finnishness”.

Seven Brothers was published in 1870, and it was an exceptional novel during the time when nation-building was at its peak and every piece of art was supposed to emphasize the importance of nationality and national culture. Seven Brothers does this too, but in its own political way, by showing seven brothers in rebellion towards authorities, living through a period of wild drinking and violent physical battles, and finally realizing the importance of being familiar with their native tongue.

While the seven brothers in Kivi´s novel are reluctant to get to know their native tongue and culture, Perussuomalaiset aim at building a hierarchy between national and anything foreign, which is considered inferior. In Kivi´s novel this distinction cannot be found, because at that time there was only a special need for creating self-esteem and valorization for Finnish culture and language. Hostility toward other cultures is a much later phenomena, which grew in unstable circumstances, under economical and cultural recession, when protecting one´s own “heritage” seemed to fascinate certain groups/people? In the beginning of the 21st century that same protectionism has again become a useful tool to defend one´s own integrity against foreign influences. It is only a question of time, when this ideology finds support of like-minded literature too, or when literature is re-interpreted in order to support national socialist thoughts.

Rita Dahl

(This column was written before parliamentary elections. Voting turnout of Perussuomalaiset, True Finns, was about 20 procentage, 39 parliamentary deputees. This column was first published in The Absinthe - New European Writing)

Säröjä purppuranvärisessä järvessä

2011-05-27T03:23:00.000-07:00

Rita Dahl
Säröjä purppuranvärisessä järvessä

São raros os encontros com a poesia verdadeira, com os fins ambiciosos quanto à linguagem: a poesia que questiona os limites da língua, os gêneros, o mundo quotidiano, a vida real e mesmo os seus próprios limites: a sua própria ontologia e epistemologia e condições de criar um mundo literário. A poesia da Wilmar Silva em Estilhaços no Lago de Púrpura (Säröjä purppuranvärisessä järvessä) pertence, sem dúvida, a essa categoria da poesia inovadora, a poesia que tenta criar a sua própria ontologia e epistemologia, mesmo que seja uma tentativa quase inatingível, porque a poesia fluida está sempre em movimento, em estado de devir, desenvolver, sem nunca estar completamente terminada.

O poeta Wilmar Silva está buscando, nas palavras do filósofo frânces Julia Kristeva Khora, um útero linguístico antes do nascimento da língua, onde ainda não existem categorias fixas, dicotomias ocidentais, um lugar onde a língua está sempre buscando os seus limites, as suas possibilidades e múltiplos eus sem limites aos mundos humanos, mas aos mundos da flora e fauna também. Esse khora é um espaço bem infantil onde a ruptura entre mundo exterior e interior ainda não tomou o lugar. Esse khora é um estado onde sínteses ainda são possíveis, onde o mundo racional, ordenado, ainda não entrou com suas fronteiras e categorias fixas. Khora representa-se como um espaço da liberdade linguística e sensorial. Esse tipo de liberdade que ainda existe na percepção da criança; a liberdade de encontrar-se assimilado com a natureza ou qualquer outra coisa exterior.

Essa fenomenologia e ontologia de Silva parece a ontologia ou o olhar da criança que é mais próximo da sintetização do observador e observado. Uma criança olha o mundo e seus fenômenos como se fossem sempre novos; sempre em estado de devir; nunca estáticos ou fixos. O olhar da criança ainda não tem a precisa separação entre o mundo interior e exterior; uma comprovação disso é, por exemplo, a constante sintetização da criança e da mãe, ou a maneira dela de olhar à natureza ainda não separada de si mesma. Silva aproxima essa maneira primária de olhar que ainda não virou um olhar adulto ordenado e racional, baseado em dicotomias e ontologia fixas. Em Estilhaços no Lago de Púrpura o mundo está ainda virginal, ordenado somente pelos movimentos causados pelos sentimentos. “iris, retinas, os meus olhos olham iris, retinas / olhos que cerram iris, retinas, olhos de vênus“: a fisiologia de um olhar muda, iris e retinas estão numa posição equivalente. Nenhuma parte fica em posição superior na produção de um olhar.

Com a língua de alguém que ama

Estilhaços no Lago de Púrpura inclui a poesia transcendental que está buscando os limites da poesia e do mundo real, os limites entre humanos, flora e fauna, entre eu e o outro convertido em outros eus. Tudo isso acontece por causa de um simples sentimento, mas divino: o amor, ou, às vezes, simples desejo. “eu quebrado por você sou estilhaços no lago de púrpura”: esse eu-falador pode falar ao seu amado ou mesmo para quem escreve, o leitor. Do amor vem o motivo literário que rompe o fixo eu e causa estilhaços inteiros no eu-lírico transformando em eus plurais, que são demonstrados em todos os poemas do Estilhaços: eus quebrados e misturados com o mundo humano, flora, fauna, “real” (que seria isso: existem só realidades percebidas do ponto da vista de cada individuo) e ir-real. Somente o amor lhe permite romper as bandeiras do mundo real e entrar ao mundo imaginário onde não importam as fronteiras “reais”: o ir-real desloca-se ao mundo real, ao mundo unicamente significativo para eu-faladores.

Sentimentos românticos mudam a poesia, que vem de um tipo de escrita alquimista, que mistura os tempos, os mundos, eu e outros conjuntos, e, enfim, mudam também a literatura romântica e moderna. Essa língua de alguém que ama é híbrida, uma metalíngua, que consiste também nos neologismos significativos para a (ir-)realidade do/s falador/es, como “todopiscoso”, “cadafalso”. Um homem vai ao fundo do seu amor, ao seu corpo, à sua língua, e isso muda profundamente não só a língua dele, mas também o corpo-realidade. Neologismos de Silva combinam imagens do campo, flora e fauna brasileira, e criam também uma outra realidade híbrida que já existe no momento em que foi anunciada.

Roland Barthes fala sobre a linguagem de alguém que ama, e o poeta Wilmar Silva mostra essa linguagem realizada. O amor faz um homem louco, que está ao mesmo tempo despersonalizado e personalizado: despersonalizado porque Barthes pesquisa a língua do amador usando a mesma metáfora dele: alguém que ama flutua na sua própria linguagem. O amador existe somente dentro dessa linguagem personalizada que não reconhece uma fronteira entre exterior e interior. Alguém que ama é assimilado com essa outro que é amado, e, essa assimilação obtém a sua realização mais perfeita na linguagem dele. Estilhaços no Lago de Púrpura é uma demonstração completa dessa linguagem que abandona o uso normativo da língua. Um homem apaixonado, e o corpo-realidade, incluindo a linguagem, estão mudados, o mundo interior e exterior são completamente misturados. O poeta cria a sua biopoiesis, que está baseada na terra. O homem está ordenado pela biologia – pelo seu corpo – e está diretamente ligado a terra e a imagens e metáforas da terra e do campo, no caso dos poemas de Silva, imagens do campo mineiro, do sítio onde Silva cresceu. Flora e fauna utilizadas no Estilhaços no Lago de Púrpura são típicas da aldeia onde nasceu o poeta Wilmar Silva, Rio Paranaíba, em Minas Gerais.

A fenomenologia da percepção de Maurice Merleau-Ponty supõe que a percepção fica sempre em primeiro lugar. A epistemologia e a ontologia de Merleau-Ponty são necessariamente interligadas. A prioridade das percepções não significa a separação do mundo exterior – realidade – e o mundo interior - subjetivo e, neste sentido, ir-realidade. Merleau-Ponty questiona a ideia do corpo separada do mundo exterior; na filosofia da percepção não existem dicotomias entre mundo exterior ou interior. O observador e observado - o sujeito e o objeto, a mente e o corpo – são necessariamente interligados pela experiência quotidiana, sem nenhuma dicotomia. A percepção é, para Merleau-Ponty, sempre ativada pela percepção sensorial, e essa atividade rompe as fronteiras entre o corpo e a mente, o mundo interior e o exterior. Nesse sentido a poesia em Estilhaços é bem merleaupontiana, o mundo sem hierarquias, onde não há dicotomias e diferenças entre mente e corpo, o interior e exterior. É tudo uma só totalidade, um eu-híbrido que se altera ao curso das mudanças da percepção sensorial. Merleau-Ponty acha que estamos principalmente em nossos corpos, e que a experiência vivida desse corpo renuncia o afastamento do sujeito em relação ao objeto, da mente em relação ao corpo, e esse pensamento é realizado na poesia de Silva em Estilhaços no Lago de Púrpura.

Uma busca metalírica

Na busca dos múltiplos eus e insistente tentativa de romper as fronteiras artificiais entre literatura romântica e moderna, está essa poesia bem metalírica, sem perder a sua essência. As raízes estão na biologia, um homem está sempre ligado ao seu corpo, corpo-realidade, ir-realidade mais dominadora, que vem a significar a realidade maior para eu-múltiplo no Estilhaços de Silva. Estilhaços está cheio das metáforas e imagens corporais: diferentes partes do corpo (de que se necessitam para fazer amor também: uma boca, um ânus, um pênis, os braços, as pernas, os olhos, os pés, os dedos, as costas, e líquidos do corpo: especialmente sêmen e sangue). Essa é a biopoiesis de Silva. Um homem – e especialmente um homem apaixonado, desejando e quase fisiologicamente mudando – não pode ser retirado da sua própria biologia, a sua “essência”.

O poeta tenta romper as fronteiras convencionais entre a poesia romântica e a moderna, a poesia metalírica para a qual não há necessariamente um fixo lírico-eu, mas eus plurais. Em Estilhaços o poeta – o autor – está constantemente re/deconstuindo não só a língua, mas eus múltiplos. Aos poemas de Estilhaços no Lago de Púrpura há sempre um falador, ou melhor: faladores, eus, que pela influência do amor, estão continuamente agindo de maneira que nunca permaneçam os mesmos, como os sentimentos mudam, e esta mudança afeta ao mesmo tempo a sua linguagem e o mundo exterior quando interage com o interior. Eu e Outro já não existem, ou o outro está interiorizado ao eu-falador, que concretamente rompe em pedaços com ajuda das barras. As barras mostram onde quebra o pensamento e começa um outro.

Já o uso do pseudônimo Joaquim Palmeira refere-se a este ato político, poético e metalírico, a ruptura: um poeta múltiplo tem nomes e caras diferentes que mostra na sua poesia, nos seus livros escritos com o seu próprio nome, ou com um nome criado só para isso. Pseudônimo Joaquim Palmeira já é um outro-eu, separado e integrado ao seu criador-autor, Wilmar Silva, que está no controle completo da sua obra, mais uma vez num sentido mais romântico da palavra. Isso se mostra também no ato criativo: às vezes Silva até desenha os seus próprios livros, como foi no caso da edição de Estilhaços no Lago de Púrpura, publicado em 2007 pela editora Anome Livros.

Uma rara obra completa

Estilhaços no Lago de Púrpura é uma obra completa que foi – e com certeza será – publicada em várias edições diferentes, com o desenho e a capa completamente diferentes. Essas edições variadas já mostram que a obra de arte é arbitrária. Eu tenho duas versões dos Estilhaços, uma possui na capa um desenho abstrato com muitas cores; na outra, a capa é transparente e há uma imagem de um homem nu saltando pelo livro. A transparência continua em visualização de todo o livro: um poema é sempre colocado na página esquerda, e a página direita é completamente vazia, como um espelho aonde mira um leitor, um homem apaixonado pela sua imagem, ou pela imagem do outro, seja isso alguém do mundo humano, vegetal, animal ou do mundo morto.

Assim sendo, Estilhaços é uma verdadeira obra de arte no sentido romântico da palavra: uma obra que combina o conteúdo com a forma. A forma fluida e a ideia de um homem apaixonado procurando todos os seus rostos não só pela linguagem e rompendo dicotomias e categorias convencionais, mas também por uma página cheia e vazia: a transparência da língua. Essa é poesia bem pensada, tão rara hoje em dia, a poesia na qual o conteúdo e a forma se encontram em harmonia completa. Isso é raro no mundo em que tantos livros de poesia são publicados sem serem bem pensados, obras que carecem de conteúdo poético.

Estilhaços no Lago de Púrpura é um livro muito significativo no cânone literário lusófono, um livro ao mesmo tempo poético e político: político, em primeiro lugar, na sua maneira de romper com todas as categorias “normais” existentes no mundo chamado real; e, em segundo lugar, na sua tentativa metalírica de introduzir eus plurais, tentativas de confundir a identidade e as fronteiras entre o autor, o leitor, alguém que ama, e alguém que é amado.

O poeta Wilmar Silva também é uma obra da arte em si mesmo: uma ponte entre os mundos lusófonos, um ativista poético que se torna político por suas atividades, um divulgador das poesias, Wilmar Silva é também um poeta que está constantemente pensando e renovando as suas poéticas que se alargam desde a poesia conceptual até a poesia lírica, inclusive a romântica. Suas faces são muitas, como mostrou já o poeta clássico no cânone literário lusófono Fernando Pessoa com seus heterônimos. Wilmar Silva está sempre em busca das suas facetas, eus múltiplos, com ajuda dos pseudônimos, cuja identidade é conhecida para o leitor, ou a sua própria identidade, e há sempre pensamento atrás dos seus livros. Nesse sentido, Wilmar Silva é um poeta-criador verdadeiro, também romântico, além de ser múltiplo e moderno. O pseudônimo Joaquim Palmeira mostra em Estilhaços um dos eus incluídos no poeta-autor Wilmar Silva. Outros eus vão, com certeza, dar continuidade ao seu trabalho poético e inconformista.

_____________

Rita Dahl é poeta e jornalista finlandesa, mestre em ambos Ciências Políticas e Literatura Comparada na Universidade de Helsinquía. Estudou língua portuguesa na Universidade de Lisboa, publicou até hoje cinco livros de poesia e três livros das referências (non-fiction) e está organizando uma antologia da poesia portuguesa contemporânea para o finlandês, e da poesia finlandesa para o português e o espanhol. (Tambem co-ordina uma correspondëncia literário entre escritores africanos e finlandeses no 2011.) Blog: www.arjentola.blogspot.com

Publicado em Verbo 21

José Inácio Vieira de Melo: Muisto

2011-05-25T12:50:00.000-07:00

MEMÓRIA

Gosto de subir no telhado da casa
e olhar para dentro do quintal,
é lá que estão o menino e a arte.

A incompreensão vestiu o menino.
Ele se exibiu para o azul do dia
e para os olhos daquelas línguas.

O infante, dentro da sua solidão,
encontrou a estrada e caminhou
e enveredou por tantos descaminhos.

Quantas vezes dormiu ao relento?
Quantas vezes tombou e caiu?
Quantas vezes seguiu por miragens?

Ah essas cicatrizes, esses calos
pelo corpo e pela alma do menino.
Ah, esse deserto de ilusão.

Mas, assim como existe a sede,
existe a imensidão do mar,
e as coisas vão à balança.

E o que é viver cada dia
senão beber da água
e entender os merecimentos?

Ouço vozes – muitas vozes –
dentro de mim mesmo,
todas dizem que é preciso prosseguir.

JOSÉ INÁCIO VIEIRA DE MELO

MUISTO

Pidän talon katolle nousemisesta
ja tilalle katsomisesta
- siellä ovat poika ja taide.

Ymmärtämättömyys puki pojan.
Hän paljasti itsensä päivän siniselle
ja noiden kielten silmille.

Poika kohtasi yksinäisyydessään
tien ja käveli
kääntyen monille harhapoluille.

Monta kertaa nukkui kasteessa?
Monta kertaa kaatui ja putosi?
Monta kertaa seurasi kangastuksia?

Voi noita heinäsirkkoja, noita känsiä
pojan ruumiissa ja sielussa.
Voi tätä kuvitelman autiomaata.

Kuten on olemassa jano,
on meren valtavuus
ja asiat tasapainottuvat.

Ja miten elää joka päivä
juomatta vettä
ja kuulematta ylistystä?

Kuulen ääniä – monia ääniä –
sisälläni,
kaikki sanovat, että täytyy kulkea eteenpäin.

TRADUÇÃO PARA O FINLANDÊS:RITA DAHL

Cinco poemas da segunda edição de A terceira romaria foram traduzidos para o finlandês pela escritora Rita Dahl para publicação em revista de literatura de seu país.
Rita Dahl nasceu em 1971, em Vantaa, na Finlândia. Publicou os livros de poemas Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat, 2004), Aforismien aika (PoEsia, 2007), Elämää Lagoksessa (ntamo 2008), Aiheita van Goghin korvasta (Ankkuri 2009). Publicou também um livro de viagem sobre Portugal, O Encantador de Milles Escadas (Avain 2007) e mais recentemente o livro A liberdade da palavra finlandizada (Multikustannus 2009), entre outros títulos. Foi responsável pela revista de poesia Tuli & Savu, em 2001, e também pela revista cultural Neliö (www.page.to/nelio). Rita Dahl foi vice-presidente do PEN Clube da Finlândia durante 2006-2009, e lá realizou um trabalho com escritoras da Ásia Central, que resultou em um encontro internacional e duas antologias.

Frutas Tropicales

2011-05-19T03:41:00.000-07:00

Trooppisia rytmejä kaikkiin makuihin

Jokavuotisen Frutas Tropicales –festivaalin kenties tähän mennessä nimekkäin esiintyjä on brasilialainen laulaja-lauluntekijä, kitaristi, kirjailija João Bosco. Bosco tuli tunnetuksi 1970-luvulla runoilija Aldir Brancon kanssa tekemistään lauluista, joista monesta on tullut populaarimusiikin klassikoita.

Bosco oli päättänyt lumota suomalaisyleisön. Bändin muut jäsenet olivat Ricardo Silveira, sähkökitara, João Batista, basso, Kiko Freitas, rummut. Konsertin kesto väliaikoineen oli kolme tuntia. Jokainen minuutti oli laulun arvoinen. Ensimmäisellä puoliajalla tarjoiltiin taidokasta polyrytmiikkaa, joka pisti menojalan väkisin väpättämään: sambaa, bossanovaa, jazzia, funkia, you name it. Toinen puoliaika alkoi akustisesti Boscon soolona, jatkui romanttisena ja päättyi karnevaalitunnelmiin, aitoon bahialaiseen musiikkiin. Covereitakin kuultiin, esimerkiksi Antônio Carlos Jobimin Lígia. Myös sotilasdiktatuurin aikana sensuroitu Bosco-klassikko O Bêbado e Equilibrista sai arvoisensa tulkinnan.

Vaikka kaikki muusikot soolo-osuuksineen olivat erinomaisia, rumpali Kiko Freitas kalisteli kannujaan välillä niin suvereenilla nopeudella, taidokkuudella ja luovuudella, että hän oli varastaa shown. Bosco ei keikaile kauniilla, vaan persoonallisella äänellä, kuten monet brasilialaiset kollegansa. Hänen musiikkinsa ja äänensä tuovat usein mieleen eräänlaisen hengenheimolaisen, Zé Ramalhon.

Kuubalainen Septeto Santiaguero päätti Frutas Tropicalesin vetävillä soneillaan, guaracha, changui, bolero ja salsoillaan. Laulajaveteraani Reinaldo Creagh oli yllätysvieraana muutamassa laulussa, muun muassa Flor de Ausencia –klassikolla, jota Omara Portuondokin on esittänyt. Bändin jäsenet vetivät kaksituntisella keikallaan koko ajan tanssikoreografiaa ja soittivat lehmänkelloa sekä marakasseja. Lantiot taipuivat esimerkilliseen malliin etenkin laulaja Ismael Borgesilla ja Inocencio Heredialla. Septeto Santiagueron kitaristi Rudens Matos, trumpetisti Eddy Lobaina, perkussionisti Alberto Castellanos, basisti Dairon Carlile Roberto Salazar ja yhtyeen perustaja Fernando Dewar hoitivat myös oman osuutensa energisesti. Tunnelmat vaihtelivat tanssittavasta hitaisiin ja kohtalokkaan romanttisiin. Iloa ja aurinkoa välittyi katsomoon sylintäydeltä.

Rita Dahl

Frutas Tropicales –festivaali, Martinus-sali

Belo Horizonte

2011-05-05T10:55:00.001-07:00

Belo Horizonte

Kun Domingoksen auto kaartaa sillan alle, hatusta on todella pidettävä kiinni, jos sellainen on. Jatkamme jonkinlaisen keskusaukion luokse. Vain parin korttelin päässä on katu, josta käytetään nimitystä ”takapuolikatu” eli Rua da Cú. Tällä kadulla vetelehtii kevyesti pukeutuneita nuoria miehiä vilkuillen erityisesti ohikulkevia toisia nuoria miehiä, heittäen välillä hiukan pidemmän katseen tai jos oikein villeiksi ryhtyvät, kenties kutsuvan vihellyksen tai lentosuudelman.

Tätä Belo Horizontea ei mainosteta matkailuesitteisssä.

Keskuspuiston lähellä, katolisen kirkon edessä seisoo mies, jonka pään lävistää jättimäinen tekoveitsi. Hän seisoo liikkumattomana kuin patsas, tai kuin eloton elollinen, edessään tarjotin, jonka päällä komeilee muutama komea ruskea kiehkura. Kävelijät vilkaisevat tarjottimelle nopeasti ohi viilettäessään, ilme värähtää hieman, ja askel jatkuu, varmana, mutta aina valmiina eksymään. Onhan tämä maa, jossa naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Helmikuussa kaduilla tanssivat eläimet yhdessä ihmisten kanssa ja sitten on erilaisia välimuotoja, papukaijan ja delfiinin risteytys; vanha nainen papukaijan höyhenissä, talutettavanaan uskollinen kanansa Elviira.

Auto kurvaa taas yhden ruosteisen sillan alta tai sitten vasemmalla näkyy linja-autoasema. Sinne kokoontuvat päivisin kerjäläiset, onnenonkijat, ja kaiken maailman kaupustelijat matkustajien lisäksi. Odotussalia ympäröivistä puodeista voi ostaa makeita leivonnaisia, kahvia, sanomalehtiä, pieniä portugali-englanti-sanakirjoja, vaatteita, ruokaa, olutta, mitä ikinä, millä tahtoo huumata tai ravita itsensä. Kaikki on hetkestä kiinni, ja sitten auto palaakin jo tutulle aukiolle takapuolikadun lähellä, jatkaa pääbulevardia eteenpäin ja pysähtyy hotelli Wimbledonin oven eteen.

Tänne me jäämme yöksi. Runoilijatkin nukkuvat joskus, jopa ennen puoltayötä, herätäkseen aamulla kuuntelemaan toisten runoilijoiden puheita, runoja ja ennen kaikkea täyttämään tyhjiä aukkoja puheiden ja runojen välissä uudella puheella, jotka aiheuttavat uusia aukkoja. Hymyilemällä, tarttumalla käteen, halaamalla, suutelemalla siveästi poskelle, luopumalla jähmeydestä, jonka vallassa on viettänyt edelliset viikot kylmästä väristen kuin pihlaja lumisateessa auringon valaistessa viime säteillään hehkuvia hankia.

Ravintolassa Domingos on näyttänyt kuvia edellisistä näyttelyistään. Hän on siirtynyt psykologian opintojensa jälkeen kuvataiteilijaksi, jonka töissä esiintyvät hullujenhuone, potan näköiset metalliastiat, käytetyt napit: kaikki osaaminen on siis hyödynnetty uusissa teoksissa. Katson isoa miestä, jonka sormet tekevät hienostuneita liikkeitä ilmassa ja joka puhuu lievässä falsetissa. Tukeva leuka on sängessä ja posket rokonarvilla. Kädet liikahtelevat ahkerasti kuin balettitanssijan jalat. Domingos katsoo ison pöydän yli minuun ja haluaa tietää, mitä ajattelen kaikesta kokemastani. ”Mielenkiintoista”, sanon, ”tavata näin monia erilaisia runoilijoita eri puolilta Brasiliaa. Tämä on erikoista, pidän jopa pääesiintyjien runoista.” Sitten siirrymme puhumaan musiikista, ja siitähän puhetta riittäisi vaikka koko illaksi. Domingos lupaa kerätä yhdelle CD:lle epäilemättä erikoisen levyvarastonsa helmiä. Tulen kuulemaan Elza Soaresin leijonamaista kehräystä, anonyymejä laulajia, Klaus Nomin brasilialaista tulkitsijaa, Pessoan runoja näyttelijöiden esittäminä; kaikenlaista herkkua, mitä syntyy, kun mieli on avoin. Ja täällä se on avoin, levällään kuin sateenkaari, esitellen ylpeänä itseään niin edestä kuin takaa. Domingos ajaa meidät näköalapaikalle, josta näemme kaupungin valoisana loistavan silhuetin. Tämä on suosittu tapaamispaikka, nuoret parit istuvat kivetyksillä vierekkäin, erään puun juurella tumma poika oksentaa, grillikioskilla käy kauppa kuumana. Siellä, missä on ihmisiä, on aina ostajia ja myyjiä.

Puhelin yhdistää ja erottaa

2011-04-28T10:50:00.000-07:00

Puhelin yhdistää ja erottaa

Italiassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa vaikuttaneen Gian-Carlo Menottin (1901-2007) Puhelin (The Telephone) on mehevä 20-minuuttinen opera buffa puhelimen inhimillistä vuorovaikutusta ehkäisevästä vaikutuksesta. Puhelimen pirinä keskeyttää aina baritoni Benin yritykset kertoa jotakin erittäin tärkeää koloratuurisopraano Lucylle. Niinpä Lucy puhuu ja puhuu puhelimessa, ja häneltä jää kuulematta Benin kosinta.

Uuden oopperaseurue Opera Articon (sopraano Laura Pyrrö, baritoni Jouni Kokora) ja Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta oopperaohjaajaksi valmistuneen Anselmi Hirvosen versio luotti näyttämötoteutuksessa askeettisuuteen ja varsin tuttuun ja perinteiseen mimiikkaan. Lavasteeksi riitti tällä kertaa sohva. Kokoran mahtavasti resonoiva baritoni ja Pyrrön puhelimessa sirkuttava koloratuuri olivat ihan uskottavia. Erityisesti Lucyn huomiota turhaan pyydystävä Jouni Kokora Beninä jäi mieleen varmasta tulkinnastaan.

Menotti tunnetaan erityisesti oopperasäveltäjänä, vaikka hänen tuotantoonsa kuuluu myös baletteja, viulu- ja pianokonsertto, sinfonioita sekä näytelmä The Leper. Ensimmäisen oopperansa Menotti sävelsi jo 11-vuotiaana ja kirjoitti siihen saman tien libretonkin. Kaiken kaikkiaan hänen oopperatuotantonsa käsittää parikymmentä oopperaa.

Hän alkoi opiskella musiikkia Milanon konservatoriossa, ja myöhemmin Philadelphiassa, jossa tutustui Leonard Bernsteiniin ja Samuel Barberiin, josta tuli hänen elämän- ja työkumppaninsa. Menotti tunnetaan myös Spoletton Festival of Two Worldsin perustajana.

Ihmisääni

Francis Poulencin Ihmisääni (La voix humaine) sai Hirvosen käsissä mehevämmän uudelleentulkinnan. Ihmisäänessä sopraano Pyrrö pääsi emotionaalisesti valloilleen eläytyen osuvasti entiseen rakastettuunsa epätoivoisesti kiintyneeseen naiseen.

Francis Poulenc (1899-1963) on eräs tunnetuimmista nykymusiikin säveltäjistä, jonka tuotantoon kuuluu pianomusiikkia, oratorioita ja oopperoita, kamari- ja balettimusiikkia sekä orkesterimusiikkia. Ihmisääni perustuu Jean Cocteaun surrealistiseen librettoon ja ooppera ensi-esitettiin vuonna 1959.

Oopperan säveltämisen aikoihin Poulenc oli menettänyt rakastajansa ja kävi läpi pitkittynyttä eroprosessia toisen kanssa. Poulenc ja hänen emotionaalista kriisiä elänyt lempisopraanonsa Denise Duval kävivät molemmat teoksessa mahdollisesti läpi myös omaa turhautumistaan sivu sivulta. Ihmisäänen juoni on yksinkertainen: nainen soittaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa seuraavana päivänä naimisiin ja yrittää kaikin keinoin saada miehen takaisin. Valehtelu, teeskentely, lirkuttelu, uhkailu: kaikki naiselliset vetoamiskeinot ovat 40-minuuttisen monologin aikana käytössä. Pyrrö teki erinomaista työtä toivonsa menettäneenä naisena muuntuen tunteesta toiseen aktiivisesti lavalla työskennellen. Myös linjakkaasti etenevä melodia sopi hyvin hänen suuhunsa.

Rita Dahl

Two reconstructed centos

2011-04-22T06:33:00.000-07:00

I have played tennis with so many animals, wired minefield in a carousel-sweet dress sleepily indifferent. How fibrous and incidental it seems. A hundred times consider what you've said: the pungent oranges and bright, green wings, something offensive: a revolver, in our hearts, learn to petrify it so, you have lived and lived on every kind of shortage paper, sacks stuffed full of orange. Sharks are people too.

(reconstructed from verses of Dorothea Lasky, Ciaran Carson, Simone Muench, William Carlos Williams, Sarah Gambito, Nicolas Boileau, Kwame Daves, Wallace Stevens, Tina Chang, Ada Limon) tweeted by Danielle Pafunda on Poets.org)

The places cats won't go. The climbing out onto the banks. The naked man. Then the terrible thing happened. The pilot alone knows, that I, just ten, became the mystery of sad beds wide enough for planting not April and the magnolias, the chill of closed eyelids, the whole cathedral crash at your back, just jars of buttons spilled, recurring. Were the scissors impulsive or inevitable? Appear to the Americans upon the cloudy night. When my eye nearly failed because the continent was clothed in trees. Old brain inside the new brain, inside the skull. Because I killed a snake the day she was born. The trick is to make it personal.

(Reconstructed from verses of Catie Rosemurgy, Red Hawk, Andrew Joron, Mike Carson, Gabrielle Calvocoressi, James Schuyler, Marina Tsvetaeva, Kamau Brathwaite, Dean Young, Sherman Alexie, William Carlos Williams, Mark Doty, Phillip Levine, Anne Tardos, Ai, Khaled Mattawa, tweeted by Danielle Pafunda on Poets.org)

Minikonsertti ja kokoelman julkistajaiset 29.4. klo 19

2011-04-16T11:00:00.000-07:00

Perjantaina 29.4. klo 19 Bel canto nieriöille -runokokoelmani julkistajaiset Galerie Suutarissa Käpylässä osoitteessa Koskelantie 46. Luvassa on minikonsertti: sopraano Rita Dahl, pianisti Kimmo Ruotsala. Ohjelmisto on vähintään seuraava:

V. Bellini: Dolente immagine
W.A. Mozart: Als Luise die Briefe ihren ungetreuen Liebhabers verbrannte
E. Granados: El Majo discreto
Toivo Kuula: Sinikan laulu
Oskar Merikanto: Pai pai paitaressu
Heitor Villa-Lobos: O Anjo da Guarda
J. Offenbach: Elle a fui, la tourturelle

Tervetuloa!

The serpent that swam into the news

2011-04-16T01:18:00.000-07:00

The Serpent That Swam Into the News

A young woman sits in a prayer position, muttering a mantra that sounds like a prayer. I pass her quickly, at a distance, just so I don’t end up bending down in front of her. But the woman is not alone. On the same street, an old man sits in a prayerful attitude - perhaps the woman's father? Some blocks away, at the Stockmann delicatessen entrance an old woman coughs, dressed in rags – the family's grandmother?

The Satamarakennus (Harbor Building) was closed a few weeks ago. "The beggar problem" has become an increasingly prominent part of the downtown cityscape. Everyone is forced take a position on it, and many are voting with their feet. The mayor has already expressed a position on the matter. The Roma are talked about as a problematic minority. During the Second World War there were other minorities that were considered problematic in Europe, and were elimi-nated - with the moral approval of many - by the millions.

It’s in the news, too. Most often described as "a problem to be solved." Not just our problem, but a common problem throughout Europe. Roma culture has a resistance to the modern - or perhaps just the globalized? - rules of the game. They are suspicious of education as a means of learning the rules of the game of a foreign culture. Like many other indigenous people, they want to continue to live honorably within their own traditions. But mostly they are driven to the northern and southern cities to seek a living in the streets, by begging or by illegal means.

This is how we know "them". But too often we forget that even "they" have mothers and fa-thers and want to live as dignified a life as possible. This is true for anyone, whether your re-frigerator is full and a lamp burns in every cozy room, or you’re sunk in the depths of the bread line, whether you feel safe, or so unsafe that all your spare time is spent hunting for a sense of security or in a deep torpor.

In addition to the Roma, there are many others arriving, almost always from the south. We re-ceive each arrival in the shape of a form to fill out for asylum or immigration. Believe me, I think they should have to fill out these forms – I am, after all, an overeducated Finnish citizen. And they fill them out obediently without understanding any of the officialese, because they really believe that this is about the closest place to paradise that they can imagine on earth.

What they don’t know is that here, too, there are people without homes, friends, help, support. That, in fact, particularly here there are such people, but they are silent! People who move from one bread line to the next and can’t fill out a single form. In fact, they don’t even know about the forms, don’t even know they exist. Their problems won’t be solved by their own efforts.

"Violence overshadows the Nigerian elections' declares the national television and radio news. Violence which has killed ten people. Corresponding headlines from South Africa and Ivory Coast read: "South Africa - Land of Hope," "World Cup Football 2010" and "Ivory Coast Troops fire on UN Weapons Inspectors", "Côte d'Ivoire's Cocoa Supply Still in Sufficient," "Violence Threatens to Escalate on Ivory Coast."

We watch news from the whole African continent, all the Africas, with blinders on, one-eyed and deaf. And that one eye always singles out the election surprises, the wars, the sporting events we all collectively cheer. That’s when we can scream our throats hoarse for our national team. Or - if it’s not looking too good for our team - cheer for our neighbor, or more radical still, another team that represents our continent.

Meanwhile an internet search tells us that in the upcoming parliamentary elections, "only a few Finland Swedish intend to vote."

The first results of a search for “True Finns” are "Coalition Party and True Finns Have the Least in Common" and “Popularity of True Finns At a Record High". The True Finns, who have climbed to a level of support of nearly 20 percent at a record pace, would like to close our bor-ders and enact an unprecedentedly tough immigration policy (or perhaps end immigration alto-gether) and a cultural policy that yearns for the “National Romantic” art of over a hundred years ago. The “patriotic” art of Jean Sibelius and Albert Edelfelt, who spoke Swedish as their mother tongue, represent the values of the supporters of the the “traditionalist” True Finns.

Our borders have been opened, legally or illegally, to all kinds of phenomena – currencies, com-panies and individuals – citizens, those without citizenship, an endless cycle of people and goods, those who are playing with their lives and those looking for a different kind of security. There are many interests using the prop of patriotism or liberalism in an effort to establish sup-port for a wide range of ideas, whether these relate to immigration, Russia, Africa, emerging and developed countries, sexual minorities, different ethnicities, Islam, freedom of speech, Latin America, democracy, or gender inequality.

This one-eyed culture of silence is emerging together with a complex crisis that will either force us to take a stand or drive some interested parties to find opportunistic uses for large-scale cri-ses. When a muzzle is taken off after a long silence, the noise is usually terrible, downright deafening, and the ensuing fuss forces us to take a stand. Formerly unwanted and undesirable positions appear. A wide range of opinion makers, governmental bodies, NGOs, businesses and political actors and institutions will try to take advantage of the situation. Even more meaningful and far-reaching than the short attention span of opportunism are the large-scale structural changes in the state, in the values and attitudes of individuals and political institutions and ac-tors. A still more important issue for our common future is whether our words match our deeds.

Nationalism in its various forms usually raises its ugly head when something somewhere is al-ready on fire. Our House of Parliament has been lit on fire and the Bank of Finland will follow suit, not to mention businesses, which will be foremost among the truly trans- and counter-illuminating forces of our society to be destroyed. Even the public sector can no longer rest in peace. I’m not talking about Nigeria, the Ivory Coast, or South Africa. I’m talking about this paradise of peace which has been infiltrated by a serpent. That serpent is so loud, and so silent, that the noise it makes penetrates our ears. We are forced to take a stand. It is an unpleasant reminder that we, too, may some day drop into an attitude of prayer on a street corner. And when that happens, who will drop ten cents into our coffee cup?

Uutisiin uinut käärme

2011-04-10T03:17:00.000-07:00

G-maailmassa työskentelemme kaikki samassa kultakaivoksessa

Pojat lepäävät mökeissään toinen jalka maassa, toinen ojennettuna. Abakwethat ovat miehuuden oppipoikia, joita valvovat amakhankathat. joiden ensimmäinen tehtävä on maalata oppipoikien ruumiit valkoisella okralla. Yön aikana oppipoikien täytyy lähteä mökistään hautaamaan esinahkansa maahan. Hautaaminen perustuu uskomukseen, jonka mukaan esinahkat täytyy haudata, jotta taikurit eivät varastaisi niitä ja käyttäisi vääriin tarkoituksiin. Samaan aikaan pojat hautaavat symbolisesti nuoruutensa. He pysyvät mökeissään kunnes haavat parantuvat ja he ovat henkisesti valmiita tulevaisuuden taistoihin miehuuden tiellään. Jälkeen päin mökit ja niiden sisällöt tuhotaan. Tällä tavalla mustat ja valkoiset pojat oppivat valkoisen merkityksen; se symboloi hyvyyttä, puhtautta, kaikkea hyvää ja korkeassa arvossa olevaa.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin paljon pohjoisemmassa maassa, jonka peittää vuosikausiin pahin metrien lumikerros, noin 15-vuotiaat teini-ikäiset ovat pukeutuneet valkoisiin kaapuihin ja valmistautuvat astumalla kirkkosaliin. Pääseinällä roikkuu suuri risti, joka muistuttaa jokaista katsojaa siitä, missä kirkossa olemme. He kumartuvat papin eteen ja hän (normaalisti pappi on miespuolinen, koska tässä maassa ei ole yksimielisyyttä naispapeista – jotkut ovat heidän puolellaan ja vielä suurempi joukko vastustaa naispappeja) aloittaa litanian, joka aina sanotaan näissä tilaisuuksissa. Tietyissä kohdissa teini-ikäiset toistavat mitä heidän kerrotaan toistavan ja sen jälkeen vanhemmat ja sukulaiset saavat tilaisuuden ilmaista uskoaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Sitten pappi tulee nuorten lampaittensa luo, kumartuu hiukan heidän edessään ja antaa kätensä levätä hetken jokaisen nuoren otsalla. Heitä ei ole maalattu millään värillä; heidät väritettiin valkoisilla kaavuilla, puhtauden symboleilla.

Arthur Wellington tunsi aina paikkansa erityisen hyvin. Hän väitti olevansa Wellingtonin herttuan seuraaja, käveli lavalle ja sanoi erittäin selvällä äänellä: “I am the descendant of the great Duke of Wellington, aristocrat, statesman, and general, who crushed the Frenchman Napoleon at Waterloo and thereby saved the civilization for Europe – and for you, the natives.” Tämä tapahtui 1937. Eräs pieni tumma poika muiden joukossa taputti tälle mielelle, joka puhui yleisölle ylhäältä käsin. Kuitenkin tämä englantilaismies oli monien näiden teini-ikäisten poikien malli, ja heidän näkemystensa mukaan paras hallinto ja ajatukset tulivat vain Englannista. Samaan aikaan tämä pieni poika söi leipänsä ilman voita ja noudatti tarkkaa aikataulua, kuten arvostetuissa sisäoppilaitoksissa oli tapana.

Noin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin samassa pohjoisessa maassa, jossa joulupukki jakaa lahjoja joka joulu talossaan napapiirillä, on hieman muista luokkahuoneessa eroava, vaaleampi-ihoinen mies. Nigeriassa he kutsuivat häntä kerran Uluku pepeksi – valkoiseksi mieheksi. Miksiköhän he kutsuisivat häntä täällä? Viime vuosisadalla häntä ja hänenlaisiaan ihmisiä kutsuttiin keltaisiksi ihmisiksi. Joka tapauksessa tämän miehen pitää osallistua suomen kielen kursseille, koska muuten hän ei koskaan ”integroidu” tähän yhteiskuntaan, joka suosii niin paljon ”työperäistä maahanmuuttoa”.

Mutta työperäinen maahanmuutto on mahdotonta sellaiselle, joka ei puhu kieltä, jota monet ei-puhujat kutsuvat soinnilliseksi ja kauniiksi, kieltä, joka on täynnä kaksoiskonsonantteja ja hauskoja loppuja, koska tässä kielessä propositiot korvataan sijamuodoilla. Keltaiset miehet käyvät suomen tunneilla luultavasti koko loppuelämänsä ajan unelmoiden pysyvästä työpaikasta joka päivä.

Oli aika, jolloin sähköt olivat ylellisyyshyödyke Johannesburgissa, aivan kuten voi leivällä oli. Ensimmäisen kultakaivoksen jälkeen Witwatergroundissa 1886 taika katosi täydellisesti: ” all dirt and no trees, fenced in on all sides, a gold mine resembles a war-torn battle-field…Everywhere I looked I saw black men in dusty overalls looking tired and bent.” Kullankaivuu oli kallista ja ainoaa halpaa työvoimaa käytettiin sen hankkimiseen. Tuhannet afrikkalaiset tulivat työskentelemään kultakaivoksissa naurettavan alhaisilla palkoilla. Nuori Nelson tutustui mustan ja valkoisen merkitykseen kotimaassaan vierailemalla Crownin kaivoksilla, joka oli suurin kultakaivos Etelä-Afrikassa 1900-luvulla. Nelsonin työ on loppunut, mutta musta on yhä mustaa, ja ne istuvat edelleen niille tarkoitetuilla paikoilla julkisilla paikoilla. Valkoinen on edelleen valkoista ja he ovat edelleen luultavasti vallanneet ylemmät paikat kuin tummemmat kollegansa.

Monikansalliset yritykset rakentavat ainakin kymmenen uraanikaivosta ja kolme ydintukikohtaa tulevina vuosikymmeninä Suomeen, ja joulupukin koti vastaanottaa lisäksi paljon ydinsaastetta toivomattomana lahjana. Näiden kaivosten työntekijät rekrytoidaan enimmäkseen lähialueilta ja nämä miehet – ja joskus naiset – tulevat työskentelemään näihin valtaviin energiantuotantokeskuksiin, koska he haluavat tuoda leipää perheidensä pöytiin. Kaikki muut Euroopan maat ovat kieltäneet nämä uraanikaivokset enimmäkseen ympäristösyistä ja ydinjäte viedään sellaisiin paikkoihin, kuten Australiaan, aboriginaalien kotiseuduille, missä sen ei uskota aiheuttavan harmia kantaväestölle. Koska työpaikoista yleensä on tullut todellinen harvinaisuus tässä maassa, joka oli todeksi tullut unelma monelle etelästä tulevalle, siitä on nyt tullut hyvinkoulutettujen ja ”sivistyneiden” taistelukenttä. Ihmiset taistelevat saadakseen työtä, joka on kiven takana nykyään.

Musta on yhä mustaa, ja valkoinen edelleen valkoista, ja näiden värien merkitykset ovat pysyneet samoina, vaikka myös muuttuneet, mutta valkoiset ovat nykyään saman kultakaivoksen edessä kuin tummaihoiset sata vuotta sitten. Me kaikki kaivamme samassa kultakaivoksessa ja sillä on yhteinen nimi. En sano ääneen tuota nimeä, koska te kaikki tiedätte sen, kuten pienet etelä-afrikkalaiset kerran tiesivät kuka heidän isäntänsä oli. Tämä nimi alkaa G:llä ja se symboloi jotakin, joka on yhtä epäystävällinen kaikille. Kaikki ihmiset ovat yhtä merkityksellisiä sille jatkuvasti käynnissä olevan koneen tai moottorin osina. Meillä ei ole nimiä eikä henkilöllisyysnumeroa, koska ne eivät lisää tuottavuutta. Meillä on vain kädet ja jalat, koska näillä työkaluilla kultaa kaivetaan kaivoksessa. Ajoittain jalkamme ja kätemme pitää tuplata, koska tämä G-juttu pitää siitä. G-juttu ei välitä uskonnostamme, muista arvoistamme tai asenteistamme niin kauan kuin ne eivät ole haitallisia sille, mutta samaan aikaan meitä seurataan sähköisellä valtatiellä ja joskus jopa koteihimme asti – jos G-jutun mielestä on välttämätöntä ehkäistä potentiaalista harmia Yritykselle.

G-maailmassa olemme pukeutuneet yhteiseen univormuun. Se on dollarin setelin värinen.

Uutisiin uinut käärme

Nuori nainen istuu rukousasennossa mutisten rukouksen kuuloista mantraa. Ohitan hänet nopeasti hieman etäältä, etten vain joutuisi kumartumaan henkisesti naisen edessä. Mutta nainen ei ole yksin. Saman kadun varrella rukousasennossa istuu vanha mies – kenties naisen isä? Joidenkin korttelien päässä, Stockmannin herkkuosaston sisäänkäynnin edessä yskii vanha ryysyihin puettu nainen, perheen isoäiti?

Satamarakennus suljettiin joitakin viikkoja sitten. ”Kerjäläisongelmasta” on tullut entistä näkyvämpi osa keskustan kaupunkikuvaa. Jokaisen on otettava siihen kantaa – kengillään. Kaupunginjohtajakin on jo ilmaissut kantansa asiaan. Romaneista puhutaan ongelmallisena vähemmistönä. Toisen maailmansodan aikaan Euroopassa oli toinen ongelmallisena pidetty vähemmistö, jota eliminoitiin – monen moraalisella suostumuksella – miljoonapäittäin.

He ovat uutisissakin. Useimmiten puhutaan heistä ”ongelmana, joka on ratkaistava”. Heitä ei pidetä pelkästään meidän, vaan koko Euroopan yhteisenä ongelmana. Romanien kulttuuriin kuuluu vastahakoisuus modernin – globalisoituneenko vain? – maailman pelisääntöjä kohtaan. He suhtautuvat epäluuloisesti koulutukseen, vieraana pitämänsä kulttuurin pelisääntöjen opettelemiseen. Monien muiden alkuperäiskansojen lailla he haluaisivat elää edelleen omia perinteitään arvostaen. Mutta useimmiten he ovat ajautuneet Euroopan pohjoisten ja eteläisten kaupunkien kaduille etsimään elantoaan joko kerjäämällä tai laittomin keinoin.

Tästä me ”heidät” tunnemme. Mutta turhan usein unohdamme, että myös ”heillä” on äiti ja isä ja että myös he haluavat elää mahdollisimman arvokasta elämää. Kun oma jääkaappi on täynnä ja jokaisessa kodikkaassa huoneessa palaa lamppu tai kun on vaipunut tarpeeksi syvälle leipäjonon uumeniin, olo on turvallinen tai niin turvaton, että kaikki liikenevä aika menee joko turvallisuuden tunteen metsästämiseen tai syvässä turtumuksessa pysyttelyyn.

Heidän lisäkseen meille pyrkivät monet muut, lähes aina etelästä. Jokaiseen tulijaan otamme kantaa heidän täyttämiensä turvapaikanhakija- ja maahanmuuttolomakkeiden muodossa. Usko minua, olenhan sentään ylikoulutettu Suomen kansalainen, näitä lomakkeita heidän pitää todella täyttää. Ja he tekevät sen kuuliaisesti ymmärtämättä mitään tästä säksättävästä kielestä, sillä he todella uskovat, että tämä on paikka suunnilleen lähimpänä paratiisia, jonka he voivat maan päälle kuvitella.

Mutta he eivät tiedä, että täälläkin on ihmisiä vailla asuntoa, ystäviä, auttajia, tukijoita. Tai että erityisesti täällä näitä ihmisiä on, mutta he ovat äänettömiä! Ihmisiä, jotka liikkuvat piikki- tai leipäjonosta toiseen ja jotka eivät osaa täyttää yhtäkään lomaketta. Itse asiassa he eivät edes tiedä näistä lomakkeista. Niiden olemassaolosta. Heidän voimansa eivät riitä asian selvittämiseen.

”Väkivaltaisuudet varjostavat Nigerian vaaleja” julistaa kansallinen televisio- ja radioyhtiö uutisissaan. Väkivaltaisuuksissa on kuollut kymmenen ihmistä. Etelä-Afrikasta ja Norsunluurannikosta vastaavat otsikot ovat: ”Etelä-Afrikka – toivon maa”, ”MM-jalkapallo 2010” sekä ”Norsunluurannikon joukot tulittivat YK:n asetarkastajia”, ”Norsunluurannikon kaakaovarastot säilyneet käyttökunnossa”, ”Väkivalta uhkaa kärjistyä Norsunluurannikolla”.

Katsomme uutisten poimijoiden silmien läpi koko laajaa Afrikan mannerta, Afrikkoja, yksisilmäisenä kuurona. Tuo silmä poimii erityisesti aina yllätykselliset vaalit ja sodat sekä meitä kaikkia yhteisesti ilahduttavat urheilutapahtumat. Siellä saamme huutaa kurkkumme käheäksi kansallisen edustusjoukkueemme puolesta. Tai – jos oma alkaa käydä ahtaaksi – naapurimaamme, tai vielä radikaalimmin, toisen mantereen edustusjoukkuetta.

Hakukone sanoo samaan aikaan käytävistä Suomen eduskuntavaaleista, että ”vain harva ruotsinsuomalainen äänestää Suomen eduskuntavaaleissa”.

”Kokoomuksella ja perussuomalaisilla vähiten yhteistä” ja ”Perussuomalaisten suosio ennätyskorkealla” ovat ensimmäisiä hakutuloksia perussuomalaiset-puolueen nimellä. Lähes 20 prosentin kannatukseen ennätysvauhdissa kivunneet Perussuomalaiset haluaisivat sulkea maamme rajat, harrastaa ennätystiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa (tai kenties lopettaa sen kokonaan) ja kulttuuripolitiikkaa, jossa haikaillaan yli sadan vuoden takaiseen ”kansallisromanttiseen” taiteeseen. Ruotsia äidinkielenään puhuneet Jean Sibelius ja Albert Edelfelt edustavat Persuille tukemisen arvoista, ”isänmaallista” taidetta.

Rajojen avauduttua laillisesti tai laittomasti kaikenlaisille ilmiöille, valuuttojen, yritysten, yksilöiden: kansalaisten, kansalaisuutta vailla olevien, hengellään leikkivien ja toisenlaista turvaa etsivien henkilöiden, tavaroiden, jatkuvalle kiertokululle. Isänmaallisuudesta tai liberaaliudesta tukea hakevat monenlaiset tahot pyrkivät vakiinnuttamaan kannatuksen monenlaisille aatteille, koskevat ne sitten maahanmuuttoa, Venäjää, Afrikkaa, kehittyviä ja kehittyneitä maita, seksuaalivähemmistöjä, eri etnisyyksiä, islamia, sananvapautta, Latinalaista Amerikkaa, demokratian tai sukupuolen ylemmyyttä. Vaitonaisuuden ja yksisilmäisyyden kulttuuri on puhkeamassa monitahoisen kriisin myötä, se joko pakottaa ottamaan kantaa tai ajaa jotkut tahot hakemaan opportunistista hyötyä laajamittaisesta kriisistä. Kun suulappu irtoaa suun edestä pitkän vaitonaisuuden jälkeen, melu on yleensä kauhea, suorastaan korviahuumaava. Häly pakottaa ottamaan kantaa. On olemassa etukäteen toivottuina ja epätoivottuina pidetyt kannat. Tilanteesta voivat yrittää hyötyä monenlaiset tahot valtioista mielipidevaikuttajiin, kansalaisjärjestöihin, yrityksiin.

Nationalismi eri muodoissaan nostaa yleensä karvaista päätään, kun jossakin palaa jo jokin. Eduskuntatalomme on syttynyt tuleen, Suomen Pankki seuraa perässä, puhumattakaan yrityksistä, jotka olisivat todellisen yhteiskunnallisen läpi- ja vastuuvalaisun ollessa voimassa kärkipäässä. Julkinenkaan sektori ei voi enää lepäillä rauhassa. Enkä puhu nyt Nigeriasta, Norsunluurannikosta tai Etelä-Afrikasta. Puhun tästä paratiisista, jonka rauhaan on tunkeutunut käärme. Tuo käärme on niin äänekäs ja äänetön, että sen melu läpäisee korvat. Siihen on pakko ottaa kantaa. Se muistuttaa ikävästi siitä, että mekin voimme pudota kadunkulmaan rukousasentoon. Kuka silloin pudottaa kymmensenttisen kahvikuppiimme?

Metarunoutta ties mistä

2011-04-06T03:53:00.001-07:00

Metarunoutta ties mistä
Rita Dahl: Aiheita van Goghin korvasta. Ankkuri 2009.

Runsaudensarvi, vai pitäisikö sanoa runsaudenkorva, tulee mieleen Rita Dahlin tuoreimmasta runokokoelmasta. Aiheita van Goghin korvasta viittaa nimellään paitsi kirjaimellisesti taidehistoriaan myös tietynlaiseen sattumanvaraisuuteen – tässä on nyt käytössä jokin mystinen lähde, josta runon aiheita voi onkia loputtomiin.”Haluamme kaupan hyllyltä mieleistämme/ runoa, joka laittaa sykkimään ajatuksemme!” Dahl tulkitsee uudelleen Eeva-Liisa Manneria ja Edith Södergrania, leikkaa ja liimaa mediaperäistä materiaalia, inspiroituu William Blakesta ja hakee runouden ydintä aina Portugalista asti.

Kokonaisuus on joka tapauksessa hallittu ja eri tyylien ja muotokokeiluiden rinnastukset tuottavat lausetasolla riemastuttavia lukuelämyksiä. Toisaalta vaikuttaa siltä, että teos hakee omaa ilmaisuaan lainaamalla muilta ja viittaamalla kaikkiin mahdollisiin suuntiin ilman, että ydin lopultakaan selviää. Toisaalta tällä tavoin vyöryttämällä Dahl myös kritisoi siistin ja hallitun runouden ideaa ja antaa ymmärtää, että ydin on juuri tässä runsaudessa. ”Mistä tulevat aiheet, ne/ leijuvat sisään postiluukusta, / kun vähiten kutsutaan - - et voi sanoa niille kuin morsiamellesi: korjaa luusi.” ”Juomatyylejä on tuhansia, ei lähde niillä tyhjene, vain/ halu rikkoa harmonia.”

Aiheita van Goghin korvasta rakentuu paljolti vastakkainasettelujen varaan. Metakirjallinen, korkeakulttuurinen aines asettuu vasten populaaria kuvastoa, romantiikka vasten arkista. Dahl rinnastaa elämän ja runon, sisällöt ja tavaran, ja kysyy samalla, mikä on rajanvetojen mielekkyys. Taiteen ja kirjallisuuden historia näyttäytyy nimenomaan miehen historiana ja taiteen keinot välittää todellisuutta ovat vähintään kyseenalaiset: ”Luonto muuttui, kun kynä astui sinne: jäi vain mustelmat, ihmiset heitetty ties minne.” Lopulta kirjoittamisen arvo tiivistyy juuri tämän ties minkä ympärille. ”Siitä, jota ei tunne, kirjoittaa. / Kirjoitus on yksinkertaista. Elämä ei. Siksi jätän / elämän teille.”

SALLA PAKKALA

julkaistu Lumoojassa

Onnistunut vastarinta

2011-03-28T01:26:00.000-07:00

Onnistunut vastarinta

Nahuaintiaanien taistelu San Juan Tetelcingon patoa vastaan Guerreron Alto Balsasissa on harvoja alkuperäiskansojen voittoon päätyneitä taisteluita keskushallinnon patokaavailuita vastaan. Sixto Cabañas Andrés oli liikkeen johtohahmo.

Oli vain ajan kysymys, koska päätyisin sinne marraskuisesta tukikohdastani San Juan Tetelcingon kylästä San Agustiniin, jossa Cabañas asui. Niinpä vaelsin eräänä viikonloppuna San Agustinin kylän autioituneita kujia siat ja jokunen aasi seuranani suomalaisen antropologian opiskelija Sami Laaksosen kanssa etsimässä Cabañasia.

Vihdoin löysimme Cabañasin San Agustinin kyläkaupasta, jonka omistaja hän edelleen on. Pikkukylän kaupaksi tavaravalikoima oli poikkeuksellisen laaja ja ulottui monien pikkukaramellien valikoimasta maatyöläisten tarvitsemiin työkaluihin ja välineisiin. Välillä puhelin pirisi kuuluvasti, Cabañas nosti vanhanaikaisen luurin ja vastasi soittajalle. Sitten hän kuulutti mikrofoniin kenelle puhelu oli osoitettu ja etsitty henkilö saapui kauppaan vastaamaan puheluunsa.

Cabañas oli keskeinen henkilö 1990-luvun alussa alkaneessa vastarinnassa suurta patoprojektia vastaan. Seitsemään erilliseen kuntaan kuuluvaa nahuankielistä yhteisöä järjestyivät vastarintaliikkeeksi torjuakseen Kansallisen sähkökomission (CFE) kaavaileman San Juan Tetelcingon patoprojektin.

”Suljimme pääkaupungista Acapulcoon kulkevan moottoritien useaan otteeseen, kävelimme Méxicoon, tapasimme presidentin, voitimme medioiden huomion ja kansainvälisen tuen puolelleen sekä osoitimme mieltämme eri tavoin nälkälakosta naivistiseen amate-taiteeseen,” vakavan oloinen Cabañas pohtii menneisyyttä.

Alto Balsasin intiaaniyhteisöt vaativat kuntia, osavaltiota tai liittovaltiota järjestämään terveysklinikoita ja viemärijärjestelmiä. Silti heidän riippumattomuutensa säilyy, eivätkä he maksa vastineeksi esimerkiksi veroja. Sosiaalinen tukiohjelma Oportunidades on hiljattain lisännyt jossakin määrin yhteisöjen riippuvuutta hallituksesta. Alto Balsasin alue on monen muun alkuperäisyhteisön tavoin paljolti riippuvainen Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten lähettämistä tulovirroista. Nahuat elävät omavaraistaloudessa eikä omista vesivaroista ole puutetta, joten nahuat voivat elää suhteellisen turvattua elämää.

Tuntuu siltä, että Cabañas on jatkuvasti hieman varuillaan. Tämä ei ole erikoista; ei ollut taistelun alkaessa 1990-luvulla, eikä ole nytkään. Alkuperäiskansan edustaja, joka on rikkonut hiljaisuuden kehän ja toimii aktiivisesti kansansa oikeuksien puolesta on aina vaarassa Meksikon kaltaisessa entisessä sotilasvaltiossa. Cabañas on saanut kokea järjestelmän yritykset hiljentää toimijat. Tuskin hän haluaa käydä läpi samaa painostusta ja mielivaltaa. Cabañasin kaltaisia omantuntonsa toteuttajia ei voi kuitenkaan kuin ihailla. Olisi niin paljon helpompaa tarttua halpaan mezcal-pulloon ja juoda päänsä täyteen. Tähän imperialismin jäänteeksi kutsuttuun ilmiöön törmää meksikolaisissa intiaanikylissä silloin tällöin.

Ainutlaatuinen saavutus

Akateeminen yhteisö tuki vastarintaliikettä alusta asti. Eräs amerikkalainen antropologi paljasti alun perin patosuunnitelmat kylien asukkaille. Toteutuessaan pato olisi haudannut alleen noin 50 kyläyhteisöä, jotka olisivat menettäneet vähintään esi-isiensä maat, kotinsa ja ehkä jopa kielensä ja kulttuurinsa. Heidän olisi täytynyt siirtyä ylemmäs vuoristoon, jossa ei olisi ollut mahdollisuutta rakentaa kaivoja vedensaannin turvaamiseksi.

Vuosina 1991–1993 nahuat onnistuivat perumaan Maailmanpankin rahoituksen ja saamaan osavaltion kuvernöörin lupaamaan patoprojektin peruuntumisen toistaiseksi. Kyseessä oli alkuperäiskansojen ensimmäinen suuri voitto liittovaltiotason hallituksesta. Voitolla oli huomattava merkitys nahua-kansan itsetunnolle ja –tiedostukselle Alto Balsasin alueella.

Vastarintakomppania lähti Ranskaan.

”Myös minä olin Ranskassa kuukauden verran. Jopa presidentti Carlos Salinas de Cortari laittoi nimensä kuvernöörin kirjeen marginaaliin. Tämä oli suuri voitto alkuperäiskansoille.”

ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva artikla 179 ei ollut enää pelkkä sivumerkintä satojen artiklojen joukossa; se pantiin myös ensimmäistä oikeasti käytäntöön.

”Vastarintamme raportoitiin laajasti kansallisissa medioissa. Marcellinon keksimästä ”Para sacarnos tienen que matarnos” –lauseesta (”Heittääkseen heidät ulos heidän täytyi tappaa heidät”) tuli tunnuksemme, jota käytimme mielenosoituksissa maantietä sulkiessamme. Järjestimme tiedotuskampanjoita, joissa jakelimme flyereita. Alfredo Ramirez hoiti suhteet toimittajiin. Esimerkiksi Marta García kirjoitti liikkeestämme La Jornada –lehteen. Zapatistit tulivat hakemaan oppia meiltä omaan mediastrategiaansa”, Cabañas muistelee.

Aseelliseen vastarintaan ryhtyneitä zapatisteja onkin kehuttu erityisesti hyvin suunnitellusta mediayhteistyöstään, joka lähenee jonkinlaista ammattimaista strategiaa. Zapatistit ovat hiljaa, kun on on hiljaisuuden aika ja äänessä, kun huomiota tarvitaan. Myös San Juan Tetelcingon patoliikkeen aktivistit hallitsivat hyvin tiedottamisen. Alto Balsasissa vastarintaan kuului myös vaatimus alkuperäiskansojen elinolojen parantamisesta ja tasavertaisesta kansalaisuudesta: oikeus terveydenhuoltoon, lääkkeisiin ja koulutukseen ovat olleet autonomian lisäksi patoliikkeen vaatimuslistalla.

Lopulta Agencia Federal de Investigación (AFI) saapui Cabañasin kotioven taakse. He tekivät kotietsinnän ja veivät hänet Igualaan yöksi syytettynä liikennerikkomuksesta (johon hän ei ollut luonnollisesti syyllistynyt). Cabañas sai vuoden ehdonalaisen vankeustuomion. Hän kuitenkin voitti lopulta oikeusjuttunsa Carreosissa viimeisessä oikeusistunnossa poliisit tunnustaessa vihdoin, etteivät he tunteneet koko Cabañasia. San Juan Tetelcingon patoliike kuivui kuitenkin kasaan, eikä ole aktiivinen nykyään.

Alto Balsasin patoliikkeen merkitys alkuperäiskansojen itsetiedostukselle oli suuri Guerreron osavaltiossa. Nahua-kansan jäsenet muistavat onnistuneen vastustuksen tuloksellisuuden edelleen ja se auttaa heitä uskomaan siihen, että heidän oikeuksillaan on merkitystä ja että niiden puolesta pitää taistella. Alto Balsasiin ei rakennettu patoa, mutta supermoottoritie ja massiivinen silta halkovat maiseman silti.

Chiapasissa ja Oaxacassa alkuperäiskansat eivät ole kyenneet voittamaan yhtään monista patotaisteluista. He eivät ole uskaltaneet ehdottaa omaa kehityssuunnitelmaa, joka haastaisi kehitysideologiat tai kyseenalaistaisi nationalismin.

La Parota uutena uhkana

Uusi uhka Guerreron osavaltiossa on viime vuonna valmistunut La Parotan pato, jota uusi kuvernööri Angel Aguirre on ilmoittanut vastustavansa. La Parotan vuoksi joutuu suoraan muuttamaan pois alueiltaan noin 3000 alkuperäiskansojen edustajaa. La Parota on valmistunut arvioajassa vuonna 2010, mutta alkuperäiskansojen edustajat eivät ole vielä joutuneet muuttamaan minnekään padon vuoksi.

La Parotan sijaitsee Papagayo-joen varrella 350 kilometriä etelään México Citystä ja alle 50 kilometrin päässä Acapulcon satamasta. La Parotaa vastustanut CECOP (Comité de Derechos Económicos, Sociales e Culturales de la Organización de las Naciones Unidas) loi oman manifestinsa, jossa puolustetaan ennen muuta alkuperäiskansojen ihmis- ja kansalaisoikeuksia. CECOP puolustaa alkuperäiskansojen oikeuksia omaan maansa ja luonnonvaroihinsa, Papagayo-joen veteen, ja he vaikuttavat myös kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Toukokuussa 2009 CECOP järjesti mielenosoituksen, jossa se vaati La Parotan, Jaliscon Arcedianon ja El Zapotillon, Oaxacan Paso de la Reynan patoprojektien peruuttamista ja El Cajón –padon vuoksi mailtaan karkotetuille kompensaatiota menettämistään maista.

Aguirren odotetaan ratkaisevan 2011–2015 kestävällä kuvernöörikaudellaan myös Guerreron alkuperäiskansojen ekologista kestävyyttä ja tasa-arvoa koskevia ongelmia. Hän lupasi oppositiojohtaja ja ex-presidenttiehdokas Andrés Manuel López Obradorille joulukuussa 2010 järjestetyssä tapaamisessa edistää Obradorin kymmenen kohdan sosiaalista ohjelmaa jos tämä vastineeksi vastustaisi La Parotan patohanketta. Aguirren patokannat kuitenkin tuntuvat muuttuvan kuin tuuliviiri; tammikuun lopulla hän oli toisen lähteen mukaan La Parotan rakentamisen kannalla.

Rita Dahl

Boksi

Pahat padot

Suuret patoprojektit El Cajó Nayaritissa, Benito Juárez Oaxacassa ja useat patoprojektit Chiapasissa käynnistettiin presidentti Vicente Foxin kaudella. Pelkästään Guerreron osavaltiossa on kuusi sähköenergiaa tuottavaa generaattoria, joista neljä toimii vesivoimalla: La Venta, La Villita, Infierniello ja El Caracol. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Brasiliaan on rakennettu 2000 patoa, joiden vuoksi 300 000 ihmistä on joutunut lähtemään pois entisestä asuinpaikastaan. Padot ovat aiheuttaneet väestönsiirtoja ja muita sosiaalisia ongelmia muualla Meksikossa. Useimmiten patoprojektit koskevat nimenomaan alkuperäiskansoja, jotka ne käytännössä katsoen ajavat pois omilta mailtaan.

Padot eivät ole sataprosenttisen turvallisia. Syksyllä 2002 Zacatecasissa San Luis Potosissa veden paineesta aiheutunut padon rikkoutuminen sai aikaan 3000 loukkaantunutta, 13 kuolonuhria ja 15 kadonnutta. Syyskuussa 2003 Nayaritin osavaltiossa evakuoitiin yli 5000 ihmistä Aguamilpan padon rikkoutusmisuhkan vuoksi. Nuevo Leónissa avattu El Cuchillon pato vaikutti yli kymmenen yhteisön elämään. Acámbarossa Michoacánissa Salis-padon porttien avaamisesta valloilleen päässyt vesi saavutti yli 200 tilaa.

Padoilla on paitsi sosiaalisia seurauksia, myös ekologisia vaikutuksia. Padot aiheuttavat merkittäviä haittoja ympäristölle ja luonnolle maailmanlaajuisesti. Patojen rakentaminen on tehnyt maailmanlaajuisesti 50 prosentista kosteikoista ja 20 prosentista kalakannasta uhanalaisia. Kansainvälisen jokiverkoston (International River Network) mukaan maailmassa on rakennettu vuoteen 2003 mennessä 47000 suurta ja 800000 pientä patoa. Maatalous käyttää 67 prosenttia maailman vesivaroista aja 19 prosenttia on myrkyllisen teollisuuden käytössä.

Rita Dahl on VTM, FM, viisi runokokoelmaa ja kolme tietokirjaa julkaissut kirjailija ja toimittaja, jonka Brasilia- ja Etelä-Meksiko-kirjat ilmestyvät Savukeitaan matkaoppaat -sarjassa 2011 ja 2012.

Naiset ulos kaapeista!

Simone de Beauvoir
Toinen sukupuoli 1
Tammi 2009, 445 ss.
Kääntänyt Iina Koskinen, Hanna Lukkari, Erika Ruonakoski

Beauvoirin klassikko on ilmestymässä vihdoin alkuperäisessä laajuudessaan suomeksi. Ensimmäisessä osassa filosofisen perinteen laajasti tunteva Beauvoir väittää muun muassa, että sukupuoliero on perustavanlaatuinen kahtiajako. Immanenssi ja transsendenssi ovat avainkäsitteitä naisen aseman ymmärtämiseen sekä Beauvoirin naisia emansipoivaan, radikaaliin ajatteluun, joka kehottaa astumaan ulos välineellisestä itsemäärittelystä kohti subjektiutta ja omilla ehdoilla määrittymistä. Eksistentialismi ja fenomenaalisuus olivat Beauvoirin feminismin lähtökohtia.

Kunnianhimoista teostaan varten Beauvoir on tehnyt paljon taustatyötä. Hän referoi sukupuolten välistä asemaa alkaen biologian partenogeneesiä eli neitseellistä sikiämistä koskevista faktoista oikeustieteeseen, psykoanalyysiin, historiaan, kirjallisuuteen, teologiaan jne. Biologian tai psykoanalyysin uskomukset sukupuolen tai seksuaalisuuden rajoittavuudesta eivät saa osakseen Beauvoirin hyväksyntää. Eri tieteenalat ovat tuominneet naisen immanenssiin lähtöoletustensa avulla.

Vuonna 1949 Ranskassa ilmestynyt aikanaan radikaali teos sai aikaan myös vastalauseita. Kaikki eivät pitäneet siitä, että miesten asema filosofiakuninkaina olisi ollut mennyttä.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 1/2011:ssä

Laukko Historicum

2011-03-22T06:24:00.000-07:00

Laukon kartanon isäntiä

Laukon kartanoa ovat hallinneet muun muassa Kurjet, Törngrenit ja viimeiseksi Juhani Lagerstam jälkeläisineen.

Tarinan mukaan Laukon kartanon ensimmäinen omistaja oli pirkkalaispäällikkö Matti Kurki, joka sai alueen tilat palkkioksi 1200-luvulla venäläisten karkottamisesta. 1400-luvun alussa kartano siirtyi Kurkien omistukseen. ”Elinan surma” –balladista tunnettu traaginen Klaus Kurki ja viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki olivat Laukon tunnetuimpia isäntiä myöhäiskeskiajalla.

Kurki-suvun neljä vuosisataa kestäneen hallintokauden aikana Laukosta kasvoi eräs Suomen suurimmista ja kansainvälisimmistä kartanoista, jonka tilukset käsittivät 1600-luvun lopulla 37 000 hehtaaria. 1500-luvulla Kurjet rakennuttivat kivilinnan, jossa he pitivät suureellisia juhlia. 1700-luvulla kartanoa koettelivat tulipalot, sodat ja taloudelliset vaikeudet.

Gabriel Kurck tai Kurki (1630–1712) oli tunnetuimpia Laukossa vaikuttaneita Kurkia. Hän syntyi Viipurin linnassa, jossa hänen isänsä Jöns Kurck toimi käskynhaltijana. Varsinaisen uransa Jöns Kurck teki hovioikeuden presidenttinä Turussa, jossa Gabriel vietti lapsuutensa. Presidentti Kurjen kodissa tai hovissa järjestettiin komeita juhlia. Vieraille tarjoiltiin omien tilusten antimia: kalalinetä, jäniksenpaistia, lintupiirakkaa, kirsikkalientä, metsäkaurista. Tarjolla oli myös Rostockin olutta ja Espanjan viiniä.

Gabriel menetti varhain äitinsä Märta Oxenstiernan. Isä ilmoitti hänet Turun akatemian opiskelijaksi jo 11-vuotiaana. Pelit ja leikit olivat osa aatelispoikien lukujärjestystä, koska niiden katsottiin vaikuttavan sosiaalisuuteen. Gabriel opiskeli kirjeiden kirjoittamista ruotsin lisäksi latinaksi, saksaksi ja ranskaksi. Huhtikuussa 1642 Gabriel huomasi asuntonsa muurin alkavan sortua. Hän hyppäsi heti ulos ja näki valkoiseen kaapuun pukeutuneen olennon. Gabriel rukoili apua. Muuri sortui, mutta Gabriel säilyi isänsä ihmetykseksi täysin vahingoittumattomana.

Opintiellä maailmassa

13-vuotiaana isä katsoi poikansa olevan valmis jatkamaan opintojaan Uppsalan yliopistossa. Eno, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna toimi hänen holhoojanaan tästä lähtien. Historiaa, politiikkaa ja etiikkaa täydensivät ritaritaitojen, ratsastuksen, miekkailun ja tanssin opinnot. Päävastuu nuorukaisen opinnoista oli Andreas Benedictillä, joka raportoi edistymisestä eno Axel Oxenstiernalle. Gabriel piti oraationsa eli latinankielisen jäähyväispuheensa toukokuun 2. päivänä 1652 yliopiston suuressa auditoriossa.

Vielä samana vuonna 21-vuotias Gabriel matkusti Tukholmaan vastaanotettuaan suru-uutisen isänsä kuolemasta. Siellä hän alkoi järjestellä raha-asioitaan päästäkseen jokaisen ylhäisaatelisen nuorukaisen tapaan yliopisto-opinnot useiden vuosien Euroopan-kiertomatkaan. Gabrielin 1653-1655 toteutunut matka suuntautui Etelä-Ruotsin ja Tanskan läpi Hampuriin. Hän matkaili Saksassa, Espanjan Alankomaissa (nykyinen Belgia) ja Alankomaiden tasavallassa (nykyinen Hollanti), Haagissa hän sai tilaisuuden päästä lähetystön mukana Lontooseen. Matka päättyi kamariherran virasta irrottautumisen jälkeen Pariisiin.

Korkea-arvoisten suosittelijoiden ansiosta Kurki pääsi sisään Brysselin salonkeihin. Siellä Kurki saattoi koetella käytännössä lukemiensa käytösoppaiden tehokkuutta. Salongeissa hän oppi naisen monista rooleista. Hän totesi oppineensa hienostuneeksi maailmanmieheksi keskustelemalla älykkäiden ja sanavalmiiden naisten kanssa. Seurueita viihdytettiin teatterinäytännöin, tanssiaisin ja seurapelein. Matkailevilla nuorilla miehillä ei silti ollut lupaa matkakassan ylittämiseen. Brysselin huvit eivät jaksaneet innostaa Gabrielia pitkään. Antwerpeniin saapunut kuningatar Kristiina pyysi Gabrielia kamariherrakseen ja tämä suostui tottuen korkean tason vieraiden seuraan ja hyvään kestitykseen. Gabriel käytti hyväksi mahdollisuutta matkustaa tutustumalla uusiin kaupunkeihin ja eri maiden hallinnollisiin, uskonnollisiin, kaupallisiin ja oikeudellisiin järjestelmiin. Hän vieraili myös yliopistoissa. Kurki tutustui monenlaisiin harvinaisuuksiin yliopistojen ylläpitämissä kuriositeettikamareissa. Pyhäinjäännösten lisäksi häntä kiinnostivat Euroopan kirkoissa erikoiset hautajaisrituaalit. 1649 mestatun Kaarle I:n kohtalo kiinnosti Kurkea erityisesti. Hän vieraili St. Jamesin palatsissa, jossa Kaarle oli yöpynyt ennen mestausta. Kurjen matkan eräitä kohokohtia oli lordiprotektori Oliver Cromwellin tapaaminen ja vierailu Richelieun linnassa. Barokin ankaran geometrinen puutarhataide kiinnosti nuorta Laukon herraa. Viimeistään Richelieun linnassa hän sisäisti klassisen katseen, jossa täydellinen kauneus on matemaattisten suhteiden luomaa harmoniaa.

Palattuaan opintomatkaltaan 1655 Gabriel oli menettänyt isänsä ja enonsa. Hän antautuu haaveisiin ritarikunniasta ja ryhtyi upseeriksi. Hän osallistui 1650-luvulla kamariherrana, kapteenina ja lähetystömarsalkkana Kaarle X Kustaan Puolan sotaan. Kamariherroille ei asetettu muita tietotaitovaatimuksia kuin kuninkaan kyydissä pysyminen, kyky leikata lihaa ja seisoa asennossa seremonioiden aikana. Nuoreen mieheen vetosi kuninkaan sotataitojen lisäksi hänen tapansa rentoutua viinin, ruoan ja uhkapelin parissa.

Laukon herran ratsu-upseerin ura jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden pituiseksi. Hänelle tarjottiin paikkaa kuninkaallisen kaartin jalkaväkirykmentissä. Hän saapui Torúniin 1657. Siellä Kurki pelastui kuin ihmeen kaupalla kaupunkia terrorisoineesta paiserutosta. Hän osallistui Varsovaan ulottuneelle ryöstöretkelle ja pääsi palattuaan jälleen tositoimiin Ruotsin ja Itävallan joukkojen saarrettua Torúnin 1657. Pimeänä ja kylmänä marraskuun yönä käyty taistelu päättyi puolustajien voittoon kymmenkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. Puoli vuotta kestänyt piiritys oli raunioittanut Torúnin kaupungin. Sota loppui 1658 304 laihan rääsyläisen marssiessa portista ulos. Viimeisenä sotavuotena 1659 Kurjen rykmentti määrättiin valtaamaan Veikselin rannalla sijaitseva Dirschaun kaupunki. Hänen joukko-osastonsa vetäytyi Elbingeniin, jossa edustava Kurki nimitettiin hovimarsalkaksi.

Paluu kotimaahan

Puolan sotavuosien karaisema Gabriel palasi kotimaahan, jossa hänen onnistui saada niin everstin virka kuin ylhäinen morsian. Kreivitär Christina Stenbockin kanssa hän perusti kodin Laukon kartanoon. Kurkeen vetosi Christinan kauneus, joka hänelle merkitsi ennen kaikkea suhteiden tasapainoisuutta. Tuon ajan ihanneaviomies oli oikeudenmukainen hallitsija ja perheensä hyvä elättäjä. Nuori pari meni naimisiin maaliskuussa 1661. Loppuvuodesta Christina koki vaikean synnytyksen; Erik Gabrieliksi ristitty poika menehtyi heti sen jälkeen. Suru vaihtui iloksi Christinan synnytettyä terveen pojan, joka ristittiin Jöns Kurjeksi. Lapsia syntyi vielä neljä lisää.

Christina sairastui vakavaan masennukseen vuonna 1671. Joulukuussa hän sairastui niin kovaan kuumeeseen, että hänet saateltiin pian haudan lepoon. Ars moriendi eli kuoleman taide –perinteen mukaisesti Gabriel Kurki järjesti vaimolleen hautajaiset Tukholmassa seuraavana syksynä. Tilaisuuteen hankittiin ulkomailta ars moriendi –esineitä. Hautajaisten jälkeen leskimies palasi Skaraborgiin ja kohtasi ongelmia lasten- ja taloudenhoidossa. Hänen seurakseen Marieholmin kuninkaankartanoon jäivät kaksi vanhinta poikaa, Jöns ja Erik. Kolmen vuoden päästä Christinan kuolemasta Kurki kosi vapaaherratar Beata Kaggea. Uusperheessä oli yhteensä kahdeksan lasta. Tyttöjen määrä kasvoi vuosien varrella kahdesta viiteen. Lama ja katovuodet rapauttivat perheen raha-asioita heti häiden jälkeen.

Heikentynyt terveys sai Gabriel Kurjen siirtymään 1660-luvun lopulla siviilihallinnon puolelle. Nimitys Skaraborgin maaherraksi vei monilapsisen perheen Marieholmin kuninkaankartanoon 1669. Maaherran suhde Skaran asukkaisiin oli läheinen, mutta ei aina sydämellinen. Kurki joutui välikädeksi kreivin ja serkkunsa Catharinan pitkälliseen oikeustaisteluun. Ristiriidat kärjistyivät maaherran vastustettua ylipäällikkö De la Gardien suunnitelmaa hyökkäyksestä Norjaan. Rykmentti kuitenkin kotiutettiin ja ylipäällikkö haki eroa virastaan. Kurki koki kunniaansa loukatun ja nosti kunnianloukkaussyytteen entistä ylipäällikköä vastaan. Kurki menetti maineensa ja omaisuutensa Skaraborgin mahtimiehen kreivi De la Gardien takia.

Gabriel Kurki toimi valtiopäivämiehenä vuosina 1660–1680. Hän eteni nopeasti Kauppakollegion presidentiksi. Vapaaherra Kurck menetti virkansa ja suuren osan omaisuudestaan 1680-luvulla itsevaltiuden ja reduktion myötä.

Gabriel Kurki asui Laukossa lähes kolmekymmentä vuotta muokaten miljöötä mielensä mukaiseksi. Kartanosta oli erinomaiset kulkuyhteydet Kokemäenjoelle. Gabriel Kurki asui vaimoineen ja lapsineen päärakennuksessa, josta oli upea näköala yli Laukonselän. Luultavasti hän peri tiili- tai kivirakennuksen. Uusi isäntä teetti pieniä uudistuksia sisällä painottaen kestävyyttä, mukavuutta ja kauneutta.

Sisustuksessa noudatettiin säästeliäisyyttä. Suuri lapsikatras nukkui katosvuoteessa, isännän huoneessa oli arvotapetit ja vierashuoneessa talon hienoin kalusto. Hyvä kartanoherra piti lupauksensa ja kohteli väkeään oikeudenmukaisesti. Laukon kartanon isäntänä Kurjella oli runsaasti epävirallista ja virallista vaikutusvaltaa Vesilahdella. Tottijärven kappelihanke oli ehkä toimivin esimerkki Kurjen ja talonpoikien yhteistyöstä. Viimeisiä vuosia hallitsi muistelmien kirjoittaminen. Ne olivat keino paikata särkynyttä mainetta. Sairauskuvauksista huokuu katkeruus. Kurjen mielestä hänen virkauraansa ei palkittu asianmukaisesti.

Kansan sivistystä

Laukko joutui 1817 Juhana Agapetus Törngrenin haltuun Claes Kurjen myydessä ikivanhan sukutilansa. Hänet oli nimitetty juuri professoriksi Turun yliopistoon. Lääkärinä toiminut Törngren ylennettiin vuonna 1826 aatelissäätyyn ja 1829 hänet nimitettiin Suomen lääkintöhallituksen ensimmäiseksi kenraalitirehtööriksi.

Käytännöllinen emäntä rouva Törngren hoiti kartanoa oikeudenmukaisesti. Suorapuheinen rouva lausui totuuden päin kasvoja niin arkkipiispalle, nimismiehelle kuin kerjäläiselle. Vaikka rouva muuten salli keskustelun, Suomen sodan sotilaita koskevaa arvostelua hän ei sietänyt lainkaan. Rouva Törngren oli vieraanvarainen ja hänellä oli erityinen taito houkutella nuorista vieraista esiin näiden lahjat ja taipumukset.

Köyhästä kodista lähtenyt Elias Lönnrot tapasi Törngrenin ensimmäisen kerran tämän pyrkiessä Turun yliopiston ”kansakunnan” jäseneksi. Myöhemmin Lönnrot pyysi Törngreniä hankkimaan hänelle kotiopettajan paikan. Pyynnön toteuttaminen oli vaikeaa, koska Lönnrotin ylioppilasarvosanat eivät olleet loistavia ruotsin kielen aiheuttamien ongelmien vuoksi. Hänestä tuli kuitenkin Törngrenin perheen Kaarlo-holhokin kotiopettaja ja opinhalun herättäjä. Hän huomasi tämän oppivan parhaiten mielikuvitusta ruokkimalla. Kaarlo suoritti ylioppilastutkinnon 1830 syksyllä 13 ½ vuoden iässä. Lönnrot ei opettanut koskaan Törngrenien omia lapsia Juhanaa ja Eevaa hän ei opettanut silti koskaan.

Lönnrot alkoi kirjoittaa ylös seudun asukkaiden lauluja ja tarinoita. Laukossa Lönnrotille jäi aikaa henkisiin ja ruumiillisiin harrastuksiin. Kesällä hän ui ja souti, talvella hiihti itse tekemillään suksilla. Hän opetti kahta torpan poikaa lukemaan ja rentoutui soittamalla työpäivän jälkeen kannelta työhuoneessaan. Lönnrotin kolme suurta pahetta olivat kahvinjuonti, tupakanpoltto ja paperinhimo. Talvet olivat hiljaisia ja pimeitä, vastakohtia elon ja vieraanvaraisuuden kesille ja kartanossa vieraileville nuorille. Vihdoin Lönnrotkin tunsi löytäneensä kodin. Laukossa hän tutustui Törngrenin yliopistokollegoihin: muun muassa suomen kieliopin tekijä Reinhold von Beckeriin, fyysikko G.G. Hällströmiin ja jumaluusopin tutkija J.A. Gadoliniin.

Kotiopettajuuden lähetessä loppuaan 1827 Lönnrot oli valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon Turussa. Syksyllä paloi Turku ja yliopiston opettajia siirrettiin uuteen pääkaupunkiin. Lönnrot lähti alkukesästä 1828 ensimmäiselle matkalle, jonka päämäärä olivat murretutkimukset ja Suomen kansan muinaisrunojen kokoaminen.

Myöhemmin tuli Laukon perheen läheisimpien ystävien kohtauspäiväksi 18. elokuuta Agapetuksen päivänä. Tämä oli myös 1772 syntyneen Törngrenin syntymäpäivä. 1833 hän erosi professorin virastaan ja asettui Laukkoon tai saapui sinne aina juhlimaan perheen yhteistä muistopäivää. Lönnrot esitti näissä tapaamisissa muistelmia Suomen- ja Venäjän-matkoiltaan. Näitä julkaistiin myös Morgonbladetissa ja Saimassa matkakirjeinä. Laukon-ajan arvellaan edistäneen myös Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä. Kirjeissään Lönnrot kuvailee paikallisia kansanperinteitä häistä hautajaisiin.

Lönnrot palasi edelleen Laukkoon viettämään kesiään, vaikka uudet lääketieteen opiskelut veivät muuten hänen aikansa. 1849 Lönnrot perusti oman kotinsa, mutta oli silti edelleen hyvin kiintynyt Laukkoon, jonne hän palasi usein. Hän vietti joskus Laukossa pidempiäkin aikoja virkavapautta otettuaan. Hänelle pitivät Laukossa seuraa maisteri Kaarlo Törnegren, Adolf Törngren ja farmasian ja farmakologian professori Frans Josef von Becker. Vuosi 1832 oli Törngreneille suuri surun vuosi: ensin menehtyi Juhana Tukholmassa, sitten tytär Eeva vain 21 vuoden iässä. Perhe valitsi Eevan erityiseksi hautapaikaksi Tottjärven. Lönnrot jatkoi Kalevalan-keräysmatkojaan ja kirjoitti arkkiatrinnalle säännöllisesti matkatunnelmistaan ja vaikeuksistaan.

Törngrenien jälkeen Laukon omistajat vaihtuivat: Hallonblad, Standertskiöld ja Haarla-suvut. Rafael Haarla rakennutti nykyisen uusklassisen päärakennuksen 1930-luvulla. Kartano on ollut vuodesta 1968 lähtien Juhani Lagerstamin omistuksessa.

Laukko tänä päivänä

Laukon kartano avattiin syyskuussa 2008 vierailijoille. Laukon kartano on hevostalouskeskus, jossa kasvatetaan kilpahevosia. Houston Laukko on Suomen parhaiten menestynyt kilpaori. Se toi omistajilleen 1,53 miljoonaa euroa. Siitokseen ori siirtyi 1997, ja sen varsat ovat ansainneet kaksi miljoonaa euroa.

Laukko Historicumissa ryhmät, yritykset ja yksityiset vieraat voivat kokea historian omakohtaisesti. Ryhmiä otetaan vastaan 12.4.-30.6. ja 26.7.-10.10. FT Liisa Lagerstamin 45 minuutin pituisten luentojen teemat ovat Laukon historiaa, Barokkikartanossa tai Laukon ja Suomen historiaa. Luennon voi räätälöidä käsittelemään myös tiettyä ammattialaa. 35 euron hintaiseen Laukko-pakettiin sisältyy virvoke- ja leivonnaistarjoilu. Kahvin ja teen kyytipoikana tarjotaan esimerkiksi ruusuntuoksuisia mantelileipiä barokkiajalta, rommitryffeleitä paronin ajalta ja nykykeittiöstä Leena Lagerstamin juustotorttuja. Ennakkovarauksen voi tehdä puhelinnumerosta 050-3403338 tai sähköpostitse: info@laukkohistoricum.fi.

Halutessaan voi matkata entiseen tapaan Laukosta Laukontorille. Linja-auto ajaa Tampereelta Laukon kartanoon 45 minuutissa. Kartanossa on kahvitarjoilu ja tutustuminen Liisa Lagerstamin johdolla kartanon kokoelmiin ja historiaan. Laukosta palataan Hopealinjalla Tampereelle. Retken hinta on 98 euroa henkilöltä. Varaukset: info@hopealinja.fi.

Lähteet:

Lagerstam, Liisa (2008). Laukon herra Gabriel Kurki (1630–1712). Laukko Historicum, Vammala.

Nervander, E. Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa. Viidellä muotokuvalla ja Laukon kartanon muotokuvalla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1893.

julkaistu Meidän Suomi 2/2011:ssä

Suomen Kirjailijaliiton uudet kunniajäsenet

2011-03-16T05:58:00.000-07:00

Boksi

Kääntäjämentori

Kun Piret Saluri kuuli, että hänet on nimitetty Suomen kirjailijaliiton kunniajäseneksi, hänen ensimmäinen reaktionsa oli: mikä kunnia kuulua samaan joukkoon kuin Lennart Meri ja Jaan Kross.

”Vaikka olen saanut monia palkintoja ja kunniamerkkejä kääntäjänä, kunniajäsenyys tuntuu silti ”henkiseltä kunniamerkiltä”. Se luo myös yhteenkuuluvuuden tunteen suomalaisten kirjailijoiden perheen kanssa”, Saluri pohtii.

Hän oli ensimmäisen kerran Suomessa 1978 Brežnevin aikana harvinaisella Viron kirjailijaliiton ryhmän mukana tutustumassa suomalaiseen kirjallisuuteen. Ryhmä vieraili kustantamoissa ja Saluri sai viemisinä muun muassa suomalaista lastenkirjallisuutta ja Erno Paasilinnaa. Saluri keskusteli jonkun otavalaisen kanssa halustaan kääntää suomalaista kirjallisuutta, mutta kielitaitonsa puutetta, johon tämä: ”Mikset opiskelisi?” Pian Saluri alkoi suomen kielen opiskelun kielioppikirjaa lukemalla ja poimimalla Suomen televisiosta uusia ilmaisuja muistivihkoonsa. 1985 ilmestyi hänen ensimmäinen käännöksensä Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa –kirjasta. Reilun 25 vuoden aikana häneltä on ilmestynyt kymmeniä käännöksiä, muun muassa Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia.

”Jokaisella tekstillä on omat tyylitasonsa ja oma sävelasteikkonsa. Hyry on aivan erilainen käännettävä kuin Saarikoski. Vaikka tavallisesti olen järki-ihminen, kääntäminen tekee minusta mystikon. Tietty peruslahjakkuus tai –taito pitää olla, vaikka kääntämään oppii ainoastaan tekemällä. Kääntäminen on hidasta käsityötä.”

Saluri opettaa kääntäjäseminaareissa tulevia kääntäjiä eli siirtää ammattitaitoaan tuleville sukupolville. Kursseilla tehdään koekäännöksiä ja analysoidaan tekstejä. Välillä Saluri auttaa entisiä oppilaitaan tarkastamalla näiden koekäännöksiä. Kokeneimpana virolaisena suomalaisen kirjallisuuden kääntäjänä Saluri kokee moraaliseksi velvollisuudekseen seurata aktiivisesti suomalaista kirjallisuutta. Hän vierailee useita kertoja vuodessa Suomessa. Hän on vakituinen kävijä Helsingin kirjamessuilla.

Lennart Meren protokollapäällikkönä ja Viron suurlähetystön ensimmäisenä lähetystösihteerinä toiminut Saluri opettaa protokollaa esimerkiksi Viron ulkoministeriössä – ja pitää huolen siitä, että hänelle jää aikaa kääntämiseen. Taitoa on pidettävä aktiivisesti yllä. Se onnistuu kääntämällä päivittäin vähintään neljän-viiden liuskan verran. Päivätavoite ei aina täyty. Kannettava tietokone on silti mukana nytkin.

Saluri voi valita käännettävät kirjansa itse tai virolainen kustantamo ehdottaa käännettäviä kirjoja. Viimeksi ehdotettiin käännettäväksi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta –romaania, jonka kääntämistä Maimu Berg harkitsee. Omasta aloitteesta Saluri on alkanut kääntää esimerkiksi Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun ja Hannu Mäkelän Mestarin.

Boksi

Kulttuurisillan rakentaja

Maimu Berg tunnetaan Suomessa Viron venäläisten kuvaajana – koska hänen aihetta sivuavat ja pääteoksinaan pidetyt romaanit Pois ja Minä rakastin venäläistä on suomennettu. Vaatimattomuus tulee esille Bergin henkilössä: hän kuittaa välillä huumorilla saavutuksensa.

”Virossa ei ole monia kirjailijoita, jotka uskaltavat käsitellä Venäjää. Tammsaare on kuvannut Ma armastin saksalast virolaisopiskelijan ja balttilaisen vapaaherrattaren rakkaustarinaa. Se oli 1930-luvun Virossa arka aihe. Jos minun vastuullani ei olisi ollut perhettä, olisin juossut stipendistä stipendiin. Olen pitkään kaivannut kirjailijan vapautta”, toteaa neljä romaania ja kolme novellikokoelmaa julkaissut Berg, joka kääntää myös ahkerasti.

Hän on ollut kohta jo parikymmentä vuotta kulttuurisihteerinä Suomi-instituutissa Tallinnassa. Epäilemättä Berg on tehnyt parinkymmenen vuoden ajan kulttuurisihteerinä Suomi-instituutissa Tallinnassa työtä, jota rakastaa: järjestänyt tilaisuuksia suomalaisille ja virolaisillekin kirjailijoille ympäri Viroa, esimerkiksi Narvassa, jossa järjestetyssä lastenkirjallisuustapahtumassa venäläiset lapset osasivat ulkoa lähes kaikki Eduard Uspenski-sitaatit. Berg on kääntänyt erityisesti suomalaisia historiakirjoja: Päivi Setälää, Max Jacobsonia ja Martti Turtolaa sekä virontanut näytelmiä (Jouko Turkka, Reko Lundán, Leea Klemola).

Suomen lisäksi Berg pitää yllä suhteita Saksaan. Hän on ollut saksalaisen Freytag-lehden kolumnisti, hänellä on ilmestynyt Saksassa kirjoja, hän on käynyt esiintymässä siellä ja on parhaillaan mukana järjestämässä Herta Müllerin Baltian-kiertuetta.

”Aloitin kirjallisen urani 40-vuotiaana Kirjutajad. Seisab üksi mäe pääl –romaaneilla (1988). Sitä ennen kirjoitin kirjallisuuskritiikkiä. Lähdin Tarton yliopistoon toisen kerran opiskelemaan journalistiikkaa, otin pinon senaikaista virolaista kirjallisuutta, havaitsin sen enimmäkseen huonoksi ja haukuin kirjat Heikinheimon tyyliin. Kun aloin itse kirjoittaa, odotin, että minut varmaan murhataan. Olin ihmeissäni, kun en saanutkaan murskakritiikkiä ensimmäisestä kaksi historiallista romaania sisältäneestä kirjastani. Kirjoitin sitä kesällä Saarenmaalla. Nautin kirjoittamisesta valtavasti ja siitä vielä maksettiin.”

Luomisen edellytys on kotimaasta lähteminen: ettei arki pääsisi liian lähelle. Minä rakastan venäläistä –romaani (alkuteos 1994) syntyi kuukaudessa Wiepersdorfissa vanhanaikaisella kirjoituskoneella yötä päivää naputellen. Naapurit vain kuuntelivat ohikulkiessaan Bergin naputtelua. 40-vuotiaan venäläismiehen ja 13-vuotiaan virolaistytön rakkaustarinassa ei herättänyt närkästystä niinkään ikäero kuin venäläisyys. Aihe löytyi jo lapsena Bergin lukiessa vanhemman miehen pedofilisesta suhteesta nuoreen tyttöön. Vartuttuaan hän alkoi pohtia miksei vilpitön rakkaus voisi myös sellaisessa tapauksessa olla mahdollinen. Berg on työskennellyt myös Visbyssä ja Villa Mazzanossa Rooman lähellä.

Aleksis Kivi on Bergin mielestä kirjailija yli muiden. Myös Arto Paasilinnan huumori – suomalainen huumori ylipäätään – vetoaa häneen.

”SKL:n kunniajäsenyydestä olen iloinen, hämmästynyt ja kiitollinen samaan aikaan. Olen käyttänyt aikaani suomalaisen kirjallisuuden hyväksi: järjestänyt tilaisuuksia ja suositellut kirjoja kustantajille. Mukavaa, että työ palkitaan näin.”

Boksi

Kosmoksen ja Eliten kävijä

Nuori ruotsalainen runoilija Peter Curman kiinnostui suomalaisesta runoudesta luettuaan Gunnar Björlingin, Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen ja Henry Parlandin kaltaisia modernisteja. Curman ihaili Parlandia, joka kykeni tekemään runoja arjen kokemuksistaan.

”Päätin tehdä tutkielman hänestä Tukholman yliopistoon. Siitä alkoi ”Suomen kauteni”. Minusta tuli kerran Helsingissä Kosmoksen ja Eliten vakiovieras; siellä olivat kaikki idolini: Pentti Saarikoski, Arvo Turtiainen ja Pentti Saaritsa (siveyssyistä en mainitse naisia). Suomessa oli myös poliittista teatteria ja poliittisia lehtiä. Suomesta tuli minulle silta Leningradin ja Itä-Berliinin välillä.”

Curman on järjestänyt myös kirjailijaristeilyitä 1992 Itämerellä ja 1994 Mustallamerellä ja Aigeianmerellä. Vuosina 1987-1995 hän toimi Ruotsin kirjailijaliiton puheenjohtajana. Curmanin suomalaiset ystävät ovat olleet aktiivisesti mukana hänen risteilyillään.

”En koskaan unohda Jarkko Laineen spontaania kommenttia ensimmäisellä risteilyllä Hässbelyn linnalle Ruotsissa: ”Elämässä on kiinnostavampiakin asioita kuin mennä venäläiseen laivaan keskellä talvea!” Silti hän tuli mukaan ja lahjoitti tuhat euroa Rhodoksen uudelle kirjailija- ja kääntäjäkeskukselle.”

Ruotsalaisella Peter Curmanilla on takana pitkä ura toimittajana ja kirjailijana. Curman on julkaissut noin parikymmentä runokokoelmaa. Mukaan mahtuu yksi romaani ja käännöskin. Trampa Ord –valikoimaan on koottu hänen tekstejään vuosilta 1965–2009. Mukana on esimerkiksi teksti Rhodoksen kirjailijakeskuksesta, jonka toiminnassa Curman on ollut aktiivisesti mukana viimeiset kolme vuotta keskuksen puheenjohtajana.

”Olen iloinen kunnianosoituksesta. Minusta meistä jokainen on pohjimmiltaan suomalainen.”

Boksi

Järjestöveteraani

Kari Levola oli ehtinyt toimia muun muassa Turun ja Porin kirjallisuuden läänintaiteilijana, Manuscript 63:n, Lounais-Suomen kirjailijoiden ja Littera Baltican puheenjohtajana. Suomen kirjailijaliiton johtotehtäviin hän kertoo tulleensa sattumalta.

”Muistan sen kokouksen. Oli vuorossa johtokunnan jäsenten vaali ja kymmenen metrin päässä istunut Eira Stenberg kääntyi puoleeni ja ilmehti niin, että ymmärsin hänen kysyvän, voiko hän esittää minua. En ollut asiaa miettinyt, mutta nyökkäsin ja tulin valituksi. Samoin kävi viisi vuotta myöhemmin, kun vastasin puhelinsoittoon, jossa minua pyydettiin ehdokkaaksi puheenjohtajavaaliin.”

Seuraavat kuusi vuotta Levola oli puheenjohtajana mukana myös jäsen- ja taloustyöryhmässä sekä Kirjailija-lehden toimituskunnassa. Hän oli myös liiton edustajana Kopiostossa, Sanaston puheenjohtajana ja myöhemmin hallituksen jäsenenä, Kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan puheenjohtajana, Littera Baltican hallituksessa. Lisäksi hän ylläpiti SKL:n nettisivuilla jäsenten keskustelufoorumia.

”En pyrkinyt haalimaan tehtäviä itselleni, vaan etsin pikemminkin keinoja miten niitä järkevästi jakaisi. Puheenjohtajan osallistumista pohjoismaisiin ja Euroopan liittojen vuosikokouksiin edellytettiin, mutta Visbyn ja Rhodoksen kirjailijakeskuksissa kävin pari kertaa näyttäytymässä, sen jälkeen niihin lähetettiin muita johtokunnan jäseniä. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimmat olivat ensin Lennart Meren ja sitten Jaan Krossin hautajaiset Tallinnassa.”

Puheenjohtaja-aika kului junissa, hotelleissa ja lentokoneissa, joissa ehti kuitenkin kirjoittaa kynällä paperille. Palatessa joskus viidenkin kokouksen jälkeen kokousmatkoilta Helsingistä Raisioon iltapimeässä, seuraavana aamuna painoi väsymys ja lukemattomat viestit odottivat sähköpostissa. Mutta Levola ehti silti kirjoittaa, purkaa matkojen muistiinpanoja ja julkaista kirjan, pari vuodessa puheenjohtaja-aikoinaankin.

”Puheenjohtajavuodet olivat kokemuksista rikasta aikaa, mutta olen ehtinyt nauttia kahdesta vuodesta sen jälkeenkin. Olen ehtinyt hoitaa puutarhaa, omaa kuntoa ja palata niihin suurempiin kirjoitussuunnitelmiin, jotka vuosituhannen alussa lykkäsin odottamaan parempia aikoja. Reissaan silti edelleen Helsinkiin Sanaston hallituksen kokouksiin ja Lukukeskuksen puheenjohtajan tehtäviä hoitamaan.”

Levolalla on takanaan myös mittava kirjailijan ura: kymmeniä romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, nuortenkirjoja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoitusta ja toimitustöitä sekä useita tunnustuksia ja palkintoja.

Boksi

Ensimmäinen maallikkokunniajäsen

Päivi Liedekselle kunniajäsenyys tuli yllätyksenä.

”Aluksi järkytyin, sitten olen pelkästään nauttinut ja ollut ylpeä. Minähän olen liiton ensimmäinen maallikkokunniajäsen! Yksin en ole 30-vuotista taivalta kulkenut, vaan rinnalla on ollut monenlaisia johtokuntia ja puheenjohtajia. Kaikki kolme vuosikymmentä ovat olleet erilaisiin asioihin painottuvia. 1980-luvulla Antti Tuurin ja Jorma Kannilan puheenjohtajakaudella vallitsi konsensushenki yhteiskunnassa ja se vaikutti myös yhteistyöhön kustantajien kanssa. Silloin vielä pystyimme saamaan aikaan jotain todella uutta.”

1980-luvulla pakollinen, mutta hedelmällinen kansainvälisyys kukoisti opetusministeriön vaihto-ohjelmien ansiosta. Seuraavalla vuosikymmenellä Jarkko Laineen aikana liiton kansainvälisyys oli itsenäistä ja taloudellisesti vaikeaa. Liitto pyrki tuolloin saamaan aikaan residenssiohjelmia ja joitakin omia perustettiin kuten Ateena, Pariisi ja Meksiko. Muutoin liitto yritti jarruttaa ja pitää kiinni saavutetuista eduista. Taistelu kirjailijoiden aseman säilyttämisestä oli alkanut.

”2000-luvulla Levolan ja Tuula-Liina Variksen puheenjohtajakausien aikana energia on mennyt taisteluun kirjailijan asemasta. Työkenttänä ovat kustantamot ja muut teosten käyttäjät, kuten Yleisradio. Kirjailijan asemaa ei ymmärretä tai haluta ymmärtää ja teosten käyttäjien ahneus on uusien käyttömuotojen kehittyessä lisääntynyt. Raamikustannussopimuksista luopuminen ja kirjailijoiden kiihtyvä kustantamoiden vaihto ovat merkkejä tästä, kuten apurahajärjestelmien julkinen kyseenalaistaminen lehdistössä. Missä on kirjailijan ja kustantamon luottamussuhde, joka oli voimassa vielä 1990-luvulla?”

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 1/2011:ssä

Uma entrevista com Adriano Lobão Aragão

2011-03-13T14:16:00.001-07:00

Feita para DesEnrEdos 10-11/2009 e republicada no blog de Adriano.

Runous pakenemisen aikakaudella

2011-03-10T02:50:00.000-08:00

Runous pakenemisen aikakaudella

Väitän, että sosiaalisesti tiedostavassa tai aikaansa muuten seuraavassa runoudessa ja sen muuttuvissa poetiikoissa näkyvät 2010-luvun kuumat ongelmat: maahanmuutto, yritys liikkua periferioista kohti keskustoja, kulttuureista ja kielistä toiseen. Tiedostava runous ei vain välttämättä itse tiedosta käsittelevänsä näitä teemoja. Miten niin? Miten runouden tehtävä on muuttunut? Yritän perustella hieman väitettäni.

Luodaan pikakatsaus 2000-luvun alkuun ja siellä vallitseviin polttaviin kysymyksiin. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on 2010-luvun keskeinen kysymys ilmastonmuutoksen, politisoituneiden sotien ja suurten muuttovirtojen liikuttelemalla maapallolla. Suuret muuttoaallot aiheutuvat ennen kaikkea juuri sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puutteesta. Globalisoituvan maailman olennainen jakolinja on pohjoinen-etelä - muuttovirta käy lähes poikkeuksetta etelästä pohjoiseen. Afrikkalaiset pyrkivät Eurooppaan, meksikolaiset Yhdysvaltoihin, aasialaiset Eurooppaan. Lisäksi poliitikkojen riesana mantereensisäiset pakolaiset, Euroopassa useimmiten parjatut ja lainsäädännöllisesti lähes täysin vailla kulttuurisia ja kielellisiä oikeuksia olevat romanit.

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Keskiluokkainen väki hakeutuu muurien ja vartioitujen kerrostaloyksikköjen, condominioiden suojaan, piiloon kaikelta liian erilaisena pidetyltä. Nationalistiset ja kansallismieliset puolueet lisäävät kannatustaan. Mielensisäisten uhkakuvien lisääntyessä puolueiden retoriikka muuttuu rankemmaksi ja lienee vain vuosien kysymys, koska ideologiat etenevät kansallissosialistisista sisarideologioistaan entistä pahempaan suuntaan. Onko mitään pahempaa olemassakaan?

Negatiivisen, nostalgiaan ja vääränlaiseen kansallistunteeseen takertuva kansallisuusaate on aina rajoittava ja vaarallinen. Se pyrkii määrittämään, mitä on esimerkiksi oikeanlainen suomalaisuus, josta ei ole toivottavaa poiketa. Tämä ”suomalaisuuden prototyyppi” sijaitsee usein kaukana historiassa ja nojaa muutamaan kansallisena pidettyyn kipsipatsaaseen näkemättä kauemmas näköpiirinsä ulkopuolelle.

Poliittisesta korrektiudesta tulee uhkakuvien maailmassa ihmisen mielensisäisen mapin koossapitäjä. On olemassa sallitut ja kielletyt puheenaiheet, sallitut ja kielletyt äänensävyt. Poliittiseen korrektiuteen kasvetaan ja sosialisoidutaan tehokkaasti jo pienestä pitäen. Toivotut puheenaiheet syötetään lapsille ja nuorille jo päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja lopulta eri medioissa. Sallittuja puheenaiheita ja puhetapoja koskeva yksimielisyys rakennetaan varhain ja perustaa lujennetaan myöhemmin median vankan syöttöletkun avulla. Riippuvuus ja yksimielisyys on taattu. Perus-suomalainen vastustaa automaattisesti kaikkea, mitä ei ole kasvatettu joko välittömässä läheisyydessä tai hänelle nimeltä tutussa Etelä-Euroopan maassa. Perussuomalaisen maahan ei haluta Suomen ulkopuolisia vaikutteita. Rikkoisivatko ne kenties yksimielisen yhtenäispuhunnan? Sen kyseenalaistaa ainoastaan runous, tuo olemassa-olon, yksilöllisten kielten, idiolektien, moninaisuutta juhliva paikka.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen habitaatti ja rajattomasti kaikkien pakolaisten vastaanottaja. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta. Runous ei kysy passia, rotua, etnistä taustaa, luokkaa tai mitään muutakaan. Se vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Runous on sidoksissa aina käytettyyn kieleen. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut myös runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltiosta on tullut tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuori sivistyneistön – joihin lukeutuivat myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa. Kielen ja kulttuurin määrittely-yritykset olivat suoraan sidoksissa tarve määrittää nuori kansakunta. Määrittely-yrityksillä pyrittiin myös kansalaisuuden rajojen luomiseen: rajanvetoon meidän ja muiden välille. Jokainen ymmärtää, että nuoressa kansakunnassa on tarvetta sulkea uhkaavana pidetty toinen ”meidän” kategorian ulkopuolelle, mutta tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Rajattomaksi koetussa maailmassa omaksi integriteetiksi ja identiteetiksi koetun suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jossa ei tarvita henkilöllisyystodistusta tai minkäänlaista muutakaan dokumenttia tai todistusta. Runouden hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamis- ja erikoistumisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttumattomuuden ja siis pikemminkin maastamuuton eli jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa myös pakolaisuuden aikakaudella eettistä vastuuta. Se on aina maasta pakenevien, uutta kotimaata etsivien, sitä koskaan tahtomattaan tai tahtoen löytämättömien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden, mutta todellisuudessa toteutumattomien perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti pikemminkin persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän integriteettinsä ja identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta. Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista, minä vastaan: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan. Runouden on tultava poliittiseksi siinä mielessä, että se tarjoaa koti-paikan kodittomalle ja edistä passitonta, välitöntä sisäänpääsyä.

Rajojen ylläpitäminen hallitsevat parhaiten edelleen poliittiset ja taloudelliset konglomeraatit sekä niiden intressejä palvelevat poliitikot ja virkamiehet. Protektionismista ei puhu enää kukaan, mutta mistä sitten olisi kysymys kun laaditaan ”työperäistä maahanmuuttoa” ym. maahanmuuttopolitiikan peruslinjauksia?

Kriittistä feminismiä alkuperäiskansoille

2011-03-04T02:40:00.000-08:00

Kriittistä feminismiä alkuperäiskansoille

Meksikolaisen antropologiseen tutkimukseen erikoistuneen CIESAS-yliopiston antropologian professori Aída Hernández Castillo on erikoistunut naisten aseman edistämiseen aktivistina ja tutkijana alkuperäiskansojen keskuudessa Chiapasissa.

1986–1989 hän asui 22-vuotiaana antropologian opiskelijana pakolaisleirissä tutkien guatemalalaispakolaisia monitieteisessä tutkimusryhmässä, jossa oli antropologien lisäksi kasvatustieteilijöitä. He käyttivät apunaan Paulo Freiren tietoisuussanoja kriittisen tietoisuuden luomiseksi

”Pidin feminismiä vielä tuolloin porvarillisena ideologiana, mutta kun paras ystävättäreni raiskattiin, minusta tuli yhdessä yössä feministi.”

Hernández Castillo ystävineen laittoi radioon kuulutuksen, jolla etsittiin väkivaltaa kohdanneita naisia odottaen, että paikalle ilmaantuisi korkeintaan viitisen kiinnostunutta henkilöä. Yhteydenottoja tuli 70–80 kappaletta ja kokoontumispaikkaa piti vaihtaa.

Alkuperäiskansojen edustajia ja mestitsejä sisältäneessä ryhmässä jotkut olivat kokeneet seksuaalista tai perheväkivaltaa, koska olivat kääntyneet protestanteiksi, joitakin kotiapulaisia oli raiskattu bussissa heidän alhaisen luokkastatuksensa vuoksi, coleto-naiset olivat kokeneet insestiä.

Tapaamisesta käynnistyi Grupo de las Mujeres de las San Cristobal de las Casas eli San Cristobal de las Casasin naisjärjestö. Kansalaisjärjestö avasi naisille suunnatun turvakodin ja sieltä sai myös oikeus- ja lääketieteellistä neuvontaa. Järjestö toimi kahdentoista vuoden ajan. Samaan aikaan Hernández Castillo työskenteli CIESASissa tutkimusassistenttina.

Osallistava tutkimus yhteisön hyödyksi

Aída Hernández Castillo saapui Chiapasiin ensimmäisen kerran 1998 keskiamerikkalaisen lehtiyhtymän lähettämänä. Nämä halusivat reportaasin guatemalalaisista pakolaisista. Hernández Castillo rakastui Chiapasiin ja halusi palata sinne uudestaan.

”Päätin tehdä tutkimusta, joka hyödyttää yhteisöä – halusin tutkia kotiväkivaltaa tuomalla yhteen lain, lakimiehet ja alkuperäiskansojen naiset. Veimme oikeusministeriöön joidenkin naisten tapauksia ratkaistavaksi. Vaikka jotkut voitettiin, naiset palasivat silti yhteisöihinsä.”

Osallistuvasta tutkimuksesta innostunut Hernández Castillo tutki kaksikielisten alkuperäiskansojen edustajien avulla miten perinnelait toimivat; yleiset syyttäjät oppivat kuinka heidän pitäisi muotoilla syyte mahdollisimman tehokkaaksi.

Hernández Castillon tutkimusprojekteihin on aina liittynyt myös kansantajuinen osuus. Guatemalalaisten naisten osalta hän laati opaskirjan ja lakimiehille dokumenttielokuvan kotiväkivallasta. Ongelmat ovat tietysti rakenteellisia ja liittyvät epäoikeudenmukaisuuteen ja köyhyyteen.

Chiapasin vähemmistöt

Nyt Hernández Castillo vetää Chiapasissa workshopeja, joissa opetettu kriittinen feministinen näkökulma on noussut hänen omista kokemuksistaan. Hän on tutkinut kentällä paitsi Chiapasin syrjittyjä alkuperäiskansoja, myös erityisesti naisten osuutta zapatistiliikkeessä ja muissa kansalaisjärjestöissä. Komentaja Ramonan 1996 perustama naisten kansallinen koordinaattori toimi lähinnä Etelä- ja Keski-Meksikossa alkuperäiskansojen oikeuksien autonomian ja naisten oikeuksien puolesta. Koordinaattori on edelleen olemassa, mutta ei toimi aktiivisesti.

”Chiapaslaiset nunnat ovat tehneet vaikuttavaa työtä Coordenador de las Mujeres -järjestössä, joka käyttää Raamattua kirkon patriarkalismin kritisoimiseen. He kutsuivat workshopiin parikymmentä katekismuksen levittäjää, jotka lähtivät yhteisöihin ja saivat mukaan saman verran lisää levittäjiä. Lopulta heillä oli 450 katekismuksen levittäjää.”

Hernández Castillo on tutkinut alkuperäiskansojen lisäksi myös etnisen taustansa vuoksi Meksikossa syrjittyjä väestöryhmiä. Hän on tutkinut ennen zapatistivallankumousta San Cristobal de las Casasissa asuvaa syrjittyä MAM-yhteisöä, jossa on noin 8000 jäsentä. Mameja on Guatemalassa noin 20000–25000 kappaletta. Mameja kohdellaan Meksikossa hyvin väkivaltaisesti; muun muassa heidän perinneasuihinsa pukeutuminen on kielletty. Hernández Castillon Histories and Stories from Chiapas sisältää Mamien tarinoita.

Chiapasilaiset nunnat suhtautuvat kriittisesti rakenteelliseen epäoikeudenmukaisuuteen, totalitaristiseen Meksikon valtioon ja kotiväkivaltaan. Heidän aloittamansa työ loi Hernández Castillon mielestä edellytykset zapatistien 1994 ja 1996 voimaantulleille naisten vallankumouksellisille laeille. Zapatistiliike puolestaan kyseenalaisti yhtenäisen puhunnan ja vaati tarmokkaasti erityisesti alkuperäiskansojen oikeutta maahansa ja toimeentuloonsa.

Valtiorasismin kyseenalaistaja

”Zapatistiliike kyseenalaisti ensimmäistä kertaa valtion harjoittaman rasismin eli yli 50 vuoden ajan harjoitetun kansallisen mestitzo-puhunnan, joka nosti mestitzo-rodun yli muun muassa alkuperäis- ja esihispaanisen identiteetin. Zapatistiliike merkitsi ensimmäistä askelta kohti muutosta: se tunnusti tosiasiat ja korosti rakenteellisten tekijöiden merkitystä identiteetille. Akkulturaatio ja kulttuuristen oikeuksien vaaliminen ei sovi hyvin yhteen.”

Hernández Castillo oli mukana elokuussa 1994 tapahtuneessa legendaarisessa zapatistien ja muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisessä tapaamisessa, jonka tarkoituksena oli luoda yhteinen poliittinen liittouma. Tämä ei kuitenkaan toiminut, historiallisistakaan syistä ja ennakkoluuloista: alkuperäiskansojen edustajat olivat homofobisia ja toisia ryhmiä (ympäristöjärjestöt, globalisaation vastainen liike) vaivasivat muut ennakkoluulot.

Perustavanlaatuinen ristiriita Chiapasissa on, että kyseessä on eräs Meksikon rikkaimmista osavaltioista, jossa silti yli 70 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Chiapasin luonnonrikkauksia ovat öljy, luonnonkaasu, vesivoima, kupari, kahvipavut, banaanit, melonit, avokadot ja kookospähkinät – ja kaikki on suunnattu vientiin. Chiapas on ollut alistettuna jo 1500-luvulta lähtien. 1930-luvulta alkaen intiaanit ja mestitzo-viljelijät ovat järjestäytyneet militantin poliittisesti vaatien maan uudelleenjakamista, poliittisia ja kulttuurisia oikeuksiaan, oikeutta luottoon ja ennen kaikkea vapautumista alistuksen ja väkivallan noidankehästä.

Zapatistiliikkeen menestys on kuitenkin ollut tärkeä esimerkki muille alkuperäiskansoille ja heidän liikehdinnälleen. Erityisesti Oaxacassa järjestöt ovat olleet hyvin aktiivisia ja saaneet aikaan myös konkreettisia tuloksia. Kansalaisliikehdintä Oaxacassa alkoi erityisesti huonona pidetyn Ruízin hallinnon aikana.

Uskonto on ollut myös merkittävässä roolissa taistelussa alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta ja niitä vastaan. Protestanttinen uskonto auttoi lukutaidon levittämisessä alkuperäiskansojen keskuudessa. Alkuperäiskansojen edustajat suhtautuvat yleensä epäilyksellä ja torjuvasti kaikkiin ulkopuolelta tarjottuihin ratkaisuihin kohentaa yhteisön ja yksilöiden asemaa sekä sosiaalista statusta. Ennakkoluulot johtuvat myös repressiivisistä laeista ja ladino-hallituksen politiikoista. Myös politiikasta on tullut yhä hyväksytympi osa alkuperäiskansojen toimintaa.

Vuonna 1994 Tsotzil-nainen Susanna vieraili paikallisyhteisöissä kertoen esimerkiksi naisten oikeuksista, sananvapaudesta, oikeudesta opiskeluun ja itsenäiseen ammatin valintaan, vapaasta avioliitosta, uskonnollisista asemista (cargos) yhteisöissä. Zapatistijohtajiin kuulunut Ramona kehotti naisia osallistumaan zapatistiliikkeeseen vedoten siihen, ettei heillä ole ollut yli 500 vuoden aikana sananvapautta, oikeutta koulutukseen, julkiseen puhumiseen, uskonnollisiin virkoihin tai yhteisöneuvoston tapahtumiin osallistumiseen. Naisten kohtalona on herätä kolmelta aamulla keittämään viljaa ja jos tortilloja ei ole tarpeeksi lapsille tai aviomiehelle naiset luopuvat ensimmäisinä omistaan.

Chiapasin kansanliikehdinnän juuret ovat vuodessa 1974 jolloin piispa Samuel Ruíz järjesti alkuperäiskansojen kongressin Fray Bartolomeo de las Casasin syntymäpäivän kunniaksi. Katolinen kirkko halusi antaa äänen intiaanien kärsimyksille ja Meksikon hallitus halusi kohentaa mainettaan 1960-luvun mellakoiden verisen kukistamisen jälkeen. Kohtalokkaana vuonna 1974 katolinen kirkko aloitti evankelioimisen Itä-Chiapasissa. Raamattu käännettiin alkuperäiskansojen kielille ja sitä jaettiin kongressissa puhuneille. Näin pyrittiin samaan ihmisiä puhumaan toiveistaan ja haluistaan. Samaan aikaan marxilaiset kutsuivat etnistä identiteettiä ”vääräksi tietoisuudeksi”.

Kongressissa alkuperäiskansojen edustajat puhuivat maasta, ruoasta, koulutuksesta, terveydestä – heidän vaatimuksensa eivät ole edelleen muuttuneet lainkaan. Zapatistit vaativat oikeutta maahan, sairaaloihin, talojen rakentamiseen, lukutaidon levittämiseen, oikeudenmukaiseen palkkaan ja oikeudenmukaisiin hintoihin maanviljelystuotteista. Meksikolaiset älymystön edustajat seurasivat tarkasti kongressin tuloksia. 1970-luvulla suosiossa olleet marxilaiset uskoivat työväenluokan nousuun ja väheksyivät intiaanien merkitystä.

Myöhemmin Meksikon hallitus järjesti alkuperäiskansoille kongressin Pátzcuartossa ja Michoacánissa. Tuolloin Chiapasin alkuperäiskansat pääsivät ensimmäisen kerran kansalliselle agendalle – alkuperäiskansojen ja maatyöläisten asiaa alettiin ajatella ensimmäistä kertaa toisistaan erillisinä teemoina.

1970-80-luvuilla Chiapasissa nousi kolme erillistä kansalaisliikettä yli muiden: maareformia kannattanut zapatistilaisten maanviljelijöiden OCEZ (Emiliano Zapata Pesant Organization), CIOAC (Independent Confederation of Agricultural Workers and Indians) joka ajoi alipalkattujen ja kaltoinkohdeltujen työläisten asemaa, sekä pientuottajien lainoja puolustanut ja Zapatan tyylistä maanviljelysuudistusta kannattanut CNPA (Ayala Plan National Coordinating Committee).

1970-luvulla sosiaalista sektoria tuettiin ja järjestöt alkoivat ajaa tiettyjen ryhmien asioita. Maanviljelijöillä oli oma CNC, työläisillä CTM ja intiaaneilla Kansallisen intiaani-instituutin yhteinen oma, erillinen PRI:n sponsoroima järjestönsä. Älyköistä André Gunder ja Frank sekä Rodolfo Stavenhagen analysoivat ensimmäistä kertaa yhdessä maanviljelijöiden ja intiaanien kysymyksiä.

Viimeksi Hernández Castillo on toiminut antropologisena asiantuntijana Limassa raiskatun intiaaninaisen Inés Hernándesin tapauksessa YK:n korkean komissaarin pyynnöstä. Iloinen uutinen on se, että Meksikon valtio on voitettu ensimmäistä kertaa naiseen kohdistuneessa väkivaltatapauksessa.

Boksi

Arvokasta osallistumista

Sarri Vuorisalo-Tiitisen tammikuun 2011 lopulla tarkastetussa väitöskirjassa ”Intiaanifeminismiä? Kriittinen diskurssianalyysi zapatistinaisia käsittelevistä teksteistä 1994–2009” tarkasteltiin kuinka naiset rakensivat asemaansa EZLN:n kirjallisissa tiedotteissa ja puheissaan. Vastaväittäjänä toimi Hernández Castillo.

Vuorisalo-Tiitisen mukaan naisten osallistuminen zapatistiliikkeeseen ja keskustelun herättäminen feministisen liikkeen rajoista on arvokasta sinänsä. Vallattomien kielenkäyttöä tutkimalla kyseenalaistetaan valtasuhteita. Naisia syrjittiin sukupuolen, etnisyyden ja yhteiskuntaluokan vuoksi. Vuorisalo-Tiitisen tutkimuksessa käytettiin myös feminististä intersektionaalisuus-käsitettä, jonka mukaan syrjintään vaikuttavat myös etninen ja kulttuurinen tausta, yhteiskuntaluokka, ikä ja koulutus.

Hernández Castillo kritisoi Vuorisalo-Tiitisen väitöskirjaa muun muassa etnisyyden käsitteen käyttämisestä Meksikon kontekstissa yleisemmän rasismi-käsitteen sijasta. Lisäksi hän kysyi, miksi väittelijä ei ollut tutkinut erään keskeisen naisjohtaja Ramonan puheita väitöskirjassaan. Valtaapitävien zapatistien puheiden tutkimisessa piilee lisäksi omanlainen etnosentrismin vaara.

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 4.3.2011

Bettina-Gedichte

2011-02-26T21:20:00.000-08:00

Bettina-Gedichte

Wann ist es?
Wenn es
ohne
dich ist
durchfliegen unruhige Winde
die Luft, launisch
stürzen Pistille
herab, die Quellen
vertrocknen, Eichhörnchen
sterben die Zweige
halten sich an niemandem fest,
der Philosoph – ein Felsen – blättert in der
Menschenseel.

Wohin drehn sich
die Träume, wohin
er?
Bin ich nur im Luft? Werde ich herausfallen

Lieber Johann Wolfgang von Goethe!

Meta. Zumeist. Ich sehe Dich so wie mich. Ohne Dich gibt es mich nicht, und der Gedanke an unsere Verbundenheit und Ähnlichkeit beruhigt mich in meinem leblosen Zimmer. Ich möchte so gern das leere Schachbrettmuster an Deiner Wange ausfüllen. Ich spiele am Tage Klavier und stelle mir vor, dass Du mein Publico bist. So spiele ich besser. Du bist mein idealer Zuhörer. Wenn es Dich nicht gibt, gibt es auch mich nicht, schon deshalb brauche ich eine Idee für die leeren Schachbrettmuster an Deiner Wange. Ich schaue sie an, und in diesem Augenblick komme ich. Die Flugkraft des Falken ist in den Schwingen, gehalten von einem zarten Kornblumenstiel. Deine Mühe mit den erbitterten Gegnern, die Alchemie unserer sich entwickelnden Kulturen, alle Anstrengungen haben immer eine Richtung. Für uns könnte es die gleiche sein. Wenn wir wirklich aus demselben Land wären, wäre es so. Wir würden uns ohne Schachbrettmuster fühlen. Ich hoffe, Du bekommst diesen Brief, ich schickte ihn gestern mit dem Kurier. Meine Mutter ist wie immer in Sorge wegen Dir, sie wird bald nach Karlsbad kommen. Glaub mir, ich bin kein Dummerchen, Du musst mir das glauben, weil ich Dich nie belügen würde. Wenn mein Mann nicht da ist, bist Du mein Erwählter. Wenn das Pedal meines Klaviers schläft, ist es erfüllt mit den Gedanken an Dich. Selbstverständlich denke ich ganz besonders bei den Allegretto-Stücken an Dich. Dann erwacht die Komposition, ganz bei sich, zum Leben, im Rhythmus des Atmens.

An Achim von Arnim

Dass wir etwas zu essen haben abends. Ich fühl mich nicht gut, aber die Knoblauchmilch hält meine Krankheiten klein. Wie geht es Dir? Ich habe Geld und Sorgen mit der Gesundheit, aber der Ruhm meines Salons vermehrt sich in der Stadt, es besuchen mich dort viele junge Schreiber und Philosophen. Freust Du Dich für mich? Ich bin als Sängerin schon ein wenig berühmt, unter den Linden von Wiepersdorf aber würde ich bald ersticken, wenn ich an meinen Salon in Berlin denke. Versteh’ mich nicht falsch: ich liebe die Linden in unserem Dorf, es gibt nichts Schöneres als die Linden von Wiepersdorf; aber ohne die Stadt, auch wenn mir dort nur wenige Leute wichtig sind, kann ich nicht leben. Über die Kinder weiß ich nichts Genaues, aber sie haben wie ich einige Freunde in der Stadt, die gut zu ihnen sind. Ich könnte, wenn mir denn die Auswahl nicht so schwer fiele, jeden Abend in ein Konzert gehn.

Im Verlorenen Garten

Urnen entflohene Jungen
die leere Schale
der unerreichbare Garten

„Ich küsste zum ersten Mal ihren Mund“
Bettina
und der junge Werther

sie tranken zu tief aus derselben Quelle
verließen sich trinkend, alles
für die Kunst

„Am liebsten von allen Kindern“
Vater unser, der du uns suchend machst
und niemals fand er unter seinen Männern

die 27 Rosenknospen

Übersetzung, Konkordanz und Nachdichtung von Finnisch nach Deutsch Rita Dahl und André Schinkel

veröffentlicht im Matrix 4/2010

A poética dos lugares; poética de resistência

2011-02-15T09:19:00.000-08:00

Venham cá no dia 22 em São Paulo. Tambem escrevi o meu outro meistrado em literatura comparada sobre heterónimos de Pessoa.

PALESTRA: A POESIA DE LUGARES por Rita Dahl

A obra de Rita Dahl reflete suas viagens pelo mundo: Portugal, Nigéria, Suécia e outros lugares, como no título "O encantador de Milles Escadas" (Avain, 2007), um livro de viagem sobre Portugal. Além de poeta e escritora, é divulgadora da poesia finlandesa em países lusófonos e também da poesia escrita em português publicada na Finlândia. Como vice-presidente do PEN Clube da Finlândia, realizou um importante trabalho com escritoras da Ásia Central. Tem publicados cinco livros de poesia e três livros de narrativa, como "A liberdade da palavra finlandizada"

A poética dos lugares

Observo espantada a rapidez com a qual os veículos passam na rua. Alguns rapazes que estão consertando suas motos na calçada me gritam em tom amigável: “Uluku Pepe!”. Depois de algumas semanas, observo a velocidade nas ruas de Helsinki, agora dentro dessa realidade dita “civilizada”. Será que os veículos passam nas ruas mais lentamente que em Lagos onde o tempo também é dinheiro – nunca tinha visto ambulantes passando tão rápidos pelos carros, para vender seus artigos.

Sujeito aos lugares, o poeta chega ao êxtase, pois estar fora de seu país não é só estar fora de sua terra, mas é também estar mais próximo de si mesmo. O poeta é si próprio, mas é, ao mesmo tempo, um outro. É ambos; alguém que espelha e é espelhado concomitantemente. Para mim, este sentimento leva ao êxtase. Sair da casa e ir a lugares estranhos é para mim a única possibilidade de agarrar-me a mim mesma, a minha identidade, mesmo que seja temporariamente. Na viajem, encontro o outro, que é o meu especulo, ainda que sempre um pouco diferente. Estou sempre à espera desse encontro. Talvez eu esteja também um pouco dependente deste encontro. Isso levanta a questão de saber porque nunca estou bem em casa. Se eu pudesse responder a essa pergunta, a minha vontade de viajar talvez acabasse. Mas não quero isso. Estou em um círculo do qual não posso sair, e talvez não queira. É um dos únicos círculos no qual estou firmemente assentada; os outros são a liberdade e a arte. Ser no ar.

Os lugares fertilizam a minha poesia. Sempre fertilizaram. Tanto nos países no norte, quanto nos países no sul (essa é uma diferenciação genérica, conhecida como polarização entre os países ricos e pobres – o Norte e o Sul). Quanto mais viajo pelos países do Norte e do Sul, mais fico convencida de que só temos um tema em comum. Esse tema é a globalização. Muitas vezes, parece-me que a globalização nos faz ser e se comportar de determinada maneira. Claro que existem os países “colonizadores” e os “colonizados”, os que compram e os que vendem, sempre com o preço sob-valorizado. Às vezes, gostaria de saber como seria o nosso comportamento sem essa palavra com G? Mas essa é uma pergunta impossível de responder – a palavra com G será a ideologia dominante por m muito tempo ainda.

O que seria a poética dos lugares nesse mundo com e sem as fronteiras ao mesmo tempo? (As fronteiras verdadeiramente existem, especialmente entre lugares estrategicamente importantes, como Europa e Norte de África, México, América Latina e os Estados Unidos. Estas são fronteiras entre a realidade e a irrealidade; os mundos chamados real e imaginário. Certos passageiros, inclusive, são colocadas em barcos bem frágeis para poder chegar aos limites da sua própria existência, ou mesmo para poder transcendê-los. Mas, no outro lado, podem se deparar com uma grande surpresa – a polícia, em seu primeiro e ultimo encontro. Essa gente é chamada de “ilegais”.) A nós nos sobra somente um mundo verdadeiramente desejado: o mundo dos compradores, dos neo-colonizadores.

Isso é uma tentativa de ilustrar os poemas em prosa do meu livro “A Vida em Lagos” (ntamo 2008). Nesses poemas reflete/m-se o/s mundo/s similar/es do Norte e do Sul; o mundo assentado na rapidez e na afetividade, entre a razão e a loucura.

No livro “O Tempo dos Aforismos” (PoEsia 2007), comecei a utilizar os “discursos coletivos”, que selecionava através de motores de pesquisa na Internet. Esta poética é feita a partir de pesquisas diárias na internet, e vão de declarações angustiadas, cheias de gírias e palavrões, até os discursos mais burocráticos e acadêmicos.

A poética dos lugares nem sempre tem a ver com os lugares mais irreais, lugares cheios de imaginação ou sentimentos ligados a eles (???). O Brasil, por exemplo, é para mim um país, antes de tudo, romântico, que se realiza especialmente nas montanhas e nas praias do Rio, mas também nas ruas. Há vida real nas ruas do Rio com seus mendigos pedindo esmola, algo bem distante da vida esterilizada e limpa nas ruas dos países do Norte Europa.

Transe e poesia: a poética de resistência

A transcendência da poesia pode vir de outra forma também. A poesia é um meio clássico de transcender os limites da realidade, utilizada já desde a antiguidade. No princípio a poesia era cantada por gente especializada. Era a forma oral de divulgar a poesia para os membros das comunidades servia, com fins comunicativos. A poesia, nessa altura, servia para divulgar notícias importantes. Era um meio antigo que substituía o jornal, hoje em dia. Mas a transcendência pode ser obtida através de outros caminhos também; no meu caso com o canto lírico.

O canto lírico e a poesia são uma combinação perfeita para transcender os limites do mundo real em direção ao imaginário – porque um dos objetivos da poesia deve estar na resistência em só descrever a realidade em que vivemos. Para mim, a simples verossimilhança não é suficiente para se fazer poesia. No livro que estou escrevendo agora, quero que a poesia proponha algumas coisas para o humano e que seja algo político. A realidade em que vivemos (de agora e de sempre) é profundamente artificial. A nós nos são empurradas diversas necessidades, como o consumo e o sexo desenfreados, como formas errôneas de se chegar a uma “verdade”. Esse mundo com G já não respeita nenhuma lei. Não respeita a criatividade, o pensamento e nenhuma das tantas outras coisas que necessitam gerar-se de forma lenta, obscura e no campo da indefinição. Por isso, o mundo chamado “real” é para mim irreal, e, nesse mundo monótono, a poesia e as outras artes podem vir a ser um refugio distante. E é por isso que eu procuro refúgio nos outros mundos através da poesia e do canto combinados. Dessa maneira posso chegar ao limites do mundo real: um outro mundo, mais belo, mais justo, mais perto dos meus próprios valores e pensamentos. Alguns chamam isso de escapismo, que seja! Para mim não é isso. Para mim é a verdadeira realização de mim mesma.

E, com certeza, é também uma forma de resistência contra um mundo homogêneo. Uma resistência que tem o poder de criar mundos paralelos ao lado dessa realidade reduzida. Essa resistência só deseja libertar o mundo, esse que é, na verdade, uma prisão livremente escolhida, no qual lutamos para sobreviver um dia após o outro. Essa fuga voluntária e artística não só é libertadora para mim, mas para muitos outros também. Essa resistência quer dar a real importância ao mapa do imaginário, isso que, no mundo chamado “real”, é desprezado. Mas é o mundo mais belo dos todos. Por isso prefiro sempre chegar nele.

Etelä-Meksikon patohankkeet

2011-02-14T23:48:00.000-08:00

Kerron Guerreron ja Etelä-Meksikon patohankkeista Jari Suomisen haastattelussa Radio Robin Hoodissa.

Estarei bastante logo na Portuguesia-festival de Wilmar Silva. Participarei na discussão no dia 18. às 17.30 e vou cantar algumas pecas finlandesas no dia 19. às 21 horas no Palácio das Artes em Belo Horizonte. Séjam todo/as Bemvindo/as!

Onnistunutta parinvaihtoa

2011-02-11T01:56:00.000-08:00

Onnistunutta parinvaihtoa

Viron kansallisoopperan Estonian taso on vakiintunut tasaisen korkeaksi, ja laatuerot aikaan yli viisi vuotta sitten ovat huimat. Esitykset on lähes säännöstään miehitetty varmoilla huippusolisteilla, joilla on myös näyttämöllisiä taitoja.

Niin myös Mozartin lemmenhulluttelussa Cosi fan tuttessa. Opera buffa eli koominen ooppera saadaan aikaan kahdesta upseerista Guglielmosta (Rauno Elp) ja Ferrandosta (Oliver Kuusik), jotka ovat lähdössä matkalle ja vanhan filosofi Don Alfonson (Mart Laur) ehdotuksesta testata haluavat jollakin keinolla rakastajattariensa Fiordiglin (Aile Asszonyi) ja Dorabellan (Helen Lokuta) uskollisuuden. Miehet punovat alkukohtauksessa juoniaan kekseliään lavastuksen suojissa fleemiläisten mestareiden maisemamaalauksia muistuttavissa kulisseissa. Kamarineito Despinalla (Janne Ševtšenko) on myös kyntensä pelissä juonitteluissa.

Kekseliään kuvataideviitteitä sisältävän lavastuksen suunnittelija oli Walter Sutcliffe. Sutcliffen luovuus kukoisti koko oopperan ajan – taulun kehysten sisälle sijoitetut kuvataiteelliset taustat vaihtelivat puutarhasta esimerkiksi rokokooajan huoneisiin ja muihin aikalaislavastuksiin. Myös 1700--luvun englantilaisia ja ranskalaisia mestareita kunnioitettiin omilla viitteillään. Sutcliffe oli perehtynyt vakuuttavasti aikalaissisustuksiin ja maalaustaiteeseen.

Miehet koettelivat rakastajattarien uskollisuutta pukeutumalla albaaneiksi ja saapumalla Laulajista Laur jaksoi vakuuttaa lähes jokaikisessä osuudessaan, ja muut solistit olivat myös tasaisen varmoja. Erityisesti väliajan jälkeen solistit olivat erinomaisia. Fiordiliginä esiintynyt Asszonyi aivan loisti suurissa ylä-äänissään ja nopeissa juoksutuksissa. Cosi fan tutten aariat ja ensemblekohtaukset ovat vaativaa esitettävää, mutta laulajakaarti suoriutui niistä pääsääntöisesti hyvin.

Imre Kalmanin Mustalaisruhtinatar oli melodisena operettina varma yleisöhitti: Estonian permannon lähes jokainen penkki oli täynnä. Mustalaisruhtinattaren runsaat tanssikohtaukset ja suunnitelmallinen mustalaiseksotiikka tekevät Kalmanin teoksesta yleisöystävällisen.

Juoni on yksinkertainen: nuori Edwin Lippert-Weylersheim (Andres Köster) on onnettomasti rakastunut kabareelaulajatar Silva Varescuun (Helen Lokuta), mutta epäsäätyinen avioliitto aatelittoman kanssa ei ole prinssi Leopold-Maria von und zu Lippert-Weylersheimin (Raivo E. Tamm) ja Wienin ylhäisön mieleen. Perhe haluaisi Edwinin avioituvan Stasin (Maris Liloson) kanssa. Huikentelevaisen yläeunukki Bonin roolissa oli René Soom, jonka näyttämölliset taidot olivat luontaisen karisman ja vahvan soivan äänen lisäksi omaa luokkaansa.

Pienellä juonittelulla Amerikkaan-lähtöä suunnitteleva Varescu ja Boni saavat prinssin kutsuilla avioliittosuunnitelmat ja Edwinin pään sekaisin. Hotelli Metropolin aulassa karannutta poikaansa hakemaan tullut prinssi muistaa vampyyrioravan ja kabareelaulajattaren, joka on aikoinaan hullaannuttanut monen Wienin aatelisen - hänetkin. Rakkaus voittaa lopussa. Aikalaiskritiikki vaikenee.

Rita Dahl

Estonian kevään ohjelmisto, http://www.opera.ee/2420

julkaistu Kultuturivihkot 1/2011:ssä