Sanan paino runoudessa

Jussi Särkelän kritiikki Sanan painosta blogissaan

Valtamedia on luopunut sille kuuluvasta sivistystehtävästä. Muu media on markkinoiden vallan alla jäänyt marginaaliin. Snellman olisi tilanteesta kauhuissaan. Runous on muutoksen myötä puristuksessa. Sitä ei juuri esitellä ja runouden kritiikki on museoitu. Moni huomion arvoinen runoilija jää pimentoon, yleisön ulottumattomiin.
Jotain tällaista tuli ensimmäisenä mieleeni lukiessani Rita Dahlin runoeeposta ´Liikennevaloja eksyneille´ (Kolera 2015). Dahl viiltää eepoksessa auki yhteiskunnallisia rakenteita aforismin, runon, proosan ja kollaasien metodein.
”Mies käveli Nevskij Prospektiä, hän olisi voinut kävellä missä tahansa, kun kivi sattui päähän. Runoilija raahautui seiniä pitkin ensimmäistä baaria kohti. Hän kurkotti kättä kohti oven kahvaa, mutta ovi läimäistiin nenälle. Kansalainen talletti kaiken sukan varteen ja heitti rammoille vain kolikoita. Hän oli ensimmäinen, jolle ei käynyt kuinkaan. Tämä tarina ei opeta mitään, vain sen, että kiviä putoaa päähän missä tahansa. Henkilöt kyllä ovat tosia. Älä usko naapuriasi!”
´Liikennevaloja eksyneille´ runojen aiheet kattavat nykyihmisen elämän useita alueita.  Monikerroksinen eepos houkuttelee palaaman sen teksteihin ja teemoihin uudelleen. Aistin kokonaisuudessa latinalaisamerikkalaista yhteiskunnallisesti osallistuvaa tekstiä, mutta myös perinteistä suomalaista kaihoa, ”Käyn varjoisiin lehmuksiin / onnen hehku kengissäni…”Runojen lukemisen jälkeen minun oli pakko jatkaa kirjailijaan tutustumista.
En tiennyt mitään henkilöstä nimeltä Rita Dahl. Siispä hämmästyin kun google kertoi hänen olevan vantaalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut viisitoista teosta, toiminut kääntäjänä ja toimittajana sekä on Pessoa-tutkija. Koska en ollut tästä kirjailijasta aikaisemmin kuullut, minä olen tältä osin joko sivistymätön tai sitten Dahl kuuluu heihin, jotka nykyisessä kustannusilmapiirissä tahtovat jäädä marginaaliin ja siten tuntemattomiksi.
Rita Dahlin viimeisintä, ´Sanan paino, kirjoituksia poetiikasta ja politiikasta´, lukiessa käy selväksi, että hän on portugalilaisen kielialueen asiantuntija. ´Sanan painossa´ ”lähiluennassa” ovat Jose de Saramago, Wilmar Silva, Alberto Pimenta, mutta myös tanskalais-norjalainen Aksel Sandemose.
´Sanan paino´ käy lähes oppikirjasta aloitteleville kirjailijoille ja runoilijoille. Dahl esittelee vaihtoehtoisia runouden muotoja. Hän pitää kuluvaa vuosikymmentä uudistuvan runouden kukoistavana aikana. Hän esittelee mm. ”äärimmäisen poliittisen” runouden muodon Flarfin, joka perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin. Flarf on rumaa, epäesteettistä ja epärunollista, joka sisältää kirosanoja ja muuta ”alhaisena” pidettyä kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena hallinto- ja tieteellisen kielen rinnalle. Flarfin ansiona on erilaisen kieliaineksen demokratisoiminen. Näin se heijastaa vahvistuneen luokkayhteiskunnan eriarvoisuuden poistamisen tarvetta demokratian keinoin. Flarf on eräs tämän hetken kapinarunouden muoto.
Dahl on parhaimmillaan kirjoittaessaan runoudesta ja sen yhteiskunnallisista tehtävistä. Hän näkee kirjallisuuden yhteiskunnallisen todellisuuden muodostamaa taustaa vasten. Se sopii hyvin eteläamerikkalaisen kirjallisuuden tuntijalle. Dahl haluaa mennä ilmiöiden taakse, nähdä yhteiskuntaa ohjaavat voimat ja paljastaa ne. Tämä realistinen ote ei tietenkään viehätä ruusujen ja orvokkien loistosta kirjoittamaan ihastuneita. Kukat kuihtuvat, mutta yhteiskunnallinen todellisuus on totta aina. Runouden tehtävä on aina ollut yhteiskunnallinen muutos ja sen kuvastajana sanan kehittäminen.
Parhaimmillaan Rita Dahl on kirjoittaessaan runosta. Lukija lähes kuulee kuinka Rita hengittää runoa. Hän on käynyt imemässä runouden ilmaa Välimeren maissa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. ”Runon synnyinsijat vaikuttavat kieleen, rytmiin ja hengitykseen”, hän toteaa. Dahlin mukaan esimerkiksi Nicaraguan kaltainen maa on otollisempi runoudelle kuin Suomi. Täällä ”hulluudelle ei ole sijaa kuin kaduilla tai sairaaloissa”.
Dahl kirjoittaa, että hyväksi runoilijaksi tuleminen edellyttää runouteen perehtymistä, tulkintakyvyn jatkuvaa kehittämistä, jatkuvaa kirjoittamista sekä kykyä tietynlaiseen itsekritiikkiin ja –arvioimiseen. Yhdyn näkemykseen. Itse lisään, että toisaalta ns. kansan syvistä kerroksista nousee runoutta, joka on tärkeää sanomansa puolesta. Aina sisältö ja muoto eivät ole tasapainossa. ”Ihmisten luova itseilmaisu on tärkeää”, aivan kuten myös Dahl toteaa.
Ammattikirjailijoiden ja amatöörien ero tulee ´Sanan painossa´ erityisen voimakkaana esiin. Mielestäni jopa häiritsevän voimakkaana. Tai sitten Dahlin tarkoitus on tätä kautta nostaa esille kysymys runoilijoiden ja kirjailijoiden toimeentulosta. Marginaaliin jäävät ammattilaiset, kuten Dahl, joutuvat käyttämään kohtuuttomasti energiaa toimeentulojärjestelyihinsä. Se energia – ja luovuus – on kirjoittamisesta pois. Apurahajärjestelmät on kehitetty tätä ongelmaa korjaamaan. Ne saavat Dahlilta rankkaa kritiikkiä. Hänen mukaansa apurahajärjestelmät lämpiävät sisään.
Dahlin mukaan runoudelle on jätetty kielenuudistustehtävä, koska runous ei kuitenkaan myy. Näin ilmeisesti on, mutta eikö myynti ole kirjallisuuden tason – ainakin ainoana - perusteluna ylipäänsäkin huono. Kun Dahl sanoo kielellisen kunnianhimon olevan runouden ainoa ase kulutuksen hallitsemassa maailmassa, niin siinä runouden mitta on sanottu. Markkinointiin perustuvassa yhteiskunnassa kaikki syvällisyys tahtoo jäädä toissijaiseksi, ei vain runous. Yhteiskunnan sivistystasosta kertoo paljon, että kirjailijoiden enemmistö kuuluu köyhälistöön.
Jokaisen alkutaipaleella olevan runoilijan ja kirjoittajan kannattaa lukea ´Sanan paino´. Pidemmälle ehtineet kirjoittajat voivat vahvistaa asemoitumistaan kirjallisessa kentässä pohtimalla kirjan esiin nostamia teemoja. Tämä kirja olisi ansainnut kustannustoimittajan ja näkyvän esillepanon markkinoilla.
Rita Dahlin teoksen läpi kulkee kysymys mitä on ”uusi” välittäminen, solidaarisuus, ja miten se voisi näkyä kirjallisuudessa ja runoudessa. Kysymys on hyvin ajankohtainen, koska maapallolle on syntynyt ennen kokematon yhtenäiskulttuuri, joka panee ihmiset olemaan erilaisia samalla tavalla, ajattelemaan samoin kategorioin ja palvomaan yhtä ja samaa jumalaa, pääomaa ja sen valtaa.
”Orgiat helvetissä on neutraalin ylistyslaulu”, kirjoitti brasilialainen Clarice Lispector jo viisikymmentä vuotta sitten (Passio, Rakkaus G.H:n mukaan, Teos 2014). Jotain neutraalisuuden ja tasapaksuisuuden rikkovaa anarkiaa nykyisen yhteiskunnallisen hegemonian purkaminen edellyttää. Rita Dahl soittaa hyvin uudistusten lähteiden säveliä. Tutustukaa ihmeessä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale