Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, January 16, 2016

Onnen huipulla


Onnellisuuden tasavallassa epäonninen perhe viettää joulua riitaisissa tunnelmissa. Kuva: Kansallisteatteri.
Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta koostuu kahdesta osasta: ensimmäisessä selkeän epäonninen perhe syö jouluateriaa kolmessa sukupolvessa. Jokaisella on skismoja jonkun kanssa, ja tämän he tuovat suoraan esiin repliikeissään. Kahden nuorimman tytön esivanhemmat, isoäiti ja isoisä, ovat vastanneet osaltaan taloudellisesta toimeentulosta tai sarjasta epätoivoisia yrityksiä ja pornografian kulutuksesta. Nuorimman polven tytöistä toinen on odottamattomasti raskaana ja saa kuulla tästä jatkuvasti siskoltaan.
Illallisen keskeyttää Robbien tulo. Hän vaimoineen on matkalla lentokentälle, mutta haluaa välittää vielä vaimonsa viimeiset terveiset perhelleen: olette kaikki aivan perseestä, eri tavoin, mutta yhtä syvältä.
Esitykseen kuuluvat myös musiikkinumerot, jossa elektronisen musiikin taustalla kuuluu ironistekstinen näyttelijän laulu.
Toinen puoliaika kuvaa, miten vaikea on nykyaikana tulla oman elämänsä käsikirjoittajaksi, tulla omaksi yksilölliseksi itsekseen. Helpompaa on toistaa, klikkailla, oksentaa, kärsiä syömishäiriöistä ja muista oireista ja mennä sitten terapiaan. Tälle puoliajalle on luotu erittäin satiirisia terapia- ja tv-sessioita, joissa nykyhetken klikkaus”kulttuuri” ei paljastu yhtään menneiden sukupolvien työn ihannointia paremmaksi tavaksi tulla erityiseksi itseksi.
Loppukohtauksessa Robbie ja Madeleine ovat saavuttaneet määränpäänsä, mutta ovatko he onnellisia, ovatko he ratkaisseet ongelmansa? Todellisuus ja haaveet risteytyvät keskenään, vaikuttavassa loppukuvassa astronautiksi muuttunut Robbie kelluu yötaivaalla ja yrittää resitoida laulua, joka ei etene. Kuten ei hänen elämänsäkään.

Olipa kerran minä paneutuu kahden kehystarinan ja julkkishahmojen kautta narsismin ongelmaan.

Narsistin prototyypit

Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan käsikirjoittama Olipa kerran minä paneutuu kahden kehystarinan, Eskon ja Siskon ja Rikon ja Heinin, sekä lukuisten julkkishahmojen kautta narsismin ongelmaan. Metateatterillisuutta ja -fiktiivisyyttä näytelmään tuo kaikkitietävä kirjailijan hahmo (Minna Haapkylä), joka on näyttämöllä jatkuvasti kommentoiden hahmojaan – tosin hahmotkin näpäyttävät hänelle useimmiten sananvallattomuudestaan. Suhde tunnustuksellisuuteen kyseenalaistuu metafiktiivisyyden myötä; katsoja ei voi olla varma siitä, missä määrin kirjailija valehtelee oman elämänsä.
Ensimmäisen puoliajan täyttävät väläykset pariskuntien elämästä. Riko paljastuu patologiseksi narsistiksi, jonka päälle katsoja haluaisi kirjailijan tavoin sylkäistä useita kertoja, Siskosta kuoriutuu huomionkipeä hysteerikko. Toinen puoliaika julkisuus- ja mediaspektaakkelikritiikkeineen passittaa näyttämölle narsistin prototyyppejä, kuten Sarasvuo, Mika Myllylä, Jussi Parviainen, Åsne Seierstad ja lopulta Anders Breivik. Puoliaika käynnistyy antinarsisti Jeesuksen jouduttua anonyymin homojuontajan tv-haastatteluun – saamatta yhtäkään sananvuoroa. Erilaiset tunteita simuloivat talk-show´t sopivat mainiosti narsismia ihannoivalle nykyajallemme.
Jessica Grabowsky on erityisen mainio monissa rooleissaan. Roolivalikoima ulottuu Siskosta Seierstadiin, kuusikymppisestä tarhan tädistä Jussi Parviaista matkivaan karhuhahmoon.
Esitykset Kansallisteatterin internetsivuilla:

Friday, January 15, 2016

Ensimmäinen kritiikki

Rita Dahl: Liikennevaloja eksyneille.
Kolera. 103 s.
Kirjailijana verrattain tuottelias Rita Dahl ei vaivaudu peittelemään runoilmaisunsa päivänpoliittisia motiiveja. Tekijä uhkaa tuoreen runoteoksensa nimiölehdellä lopettaa ilmaisen työn tekemisen – kirjoittamisen – tykkänään, mikäli rahahanat eivät jatkossa aukea ”entistä suuremman säätiökontribuution” muodossa.
Liikennevaloja eksyneille, Dahlin kuudes runokokoelma, jatkaa myös sisäsivuillaan yhteiskunnallisesti orientoituneen ilmaisun reviirillä. Kasvavien tuloerojen konkreettisia vaikutuksia ruotiva synkkävireinen teos pureutuu muun muassa syrjäytymisen ja mielenterveyden rakoilun aiheisiin. Materiaalinen yltäkylläisyys ja porvarillisen tapakulttuurin pöyhkeät seremoniat asettuvat runoissa räikeään vastavaloon suhteessa tekstien minäpuhujien sosioekonomiseen alhoon.
Säe- ja proosamuotoista tekstiä sekä aforistista ilmaisua toisiinsa limittävä teos hahmottuu joltisenkin epätasapainoisena kokonaisuutena. Tyylikeinojen ja runoaiheiden moneus korostaa harmillisesti myös teoksen esteettistä hajanaisuutta. Eniten ongelmia ilmenee avokätisesti annostellun, mutta kauttaaltaan kummallisen laiskaksi rytmitetyn proosarunon alueella. Teknisesti vaativa muoto latistuu erityisesti aivan kokoelman alussa näennäiskriittiseksi irtovitsailuksi, jonka kärki katkeaa viimeistään 1990-lukulaiseen ironisuuteensa.
Laajoissa säemuotoisissa runoissa Dahlin teksti sen sijaan herää paremmin eloon. Erityisesti sikermissä ”Vastaanottajaa ei tavoiteta” ja ”Súia missú” ilmaisun toteava perusvire resonoi onnistuneella, vaikuttavalla tavalla paitsi lukijan, myös tekstin ulkopuolisen maailman kanssa.
Teoskokonaisuudesta on yhtä kaikki hankala saada otetta. Runojen ilmaisullinen skaala leviää turhan laveaksi, ja samalla kokoelman ajankohtainen yhteiskunnallinen ydinmehu hukkuu monilajisen tekstisopan pyörteisiin.
Miikka Laihinen

Sen verran on pejoratiivinen kritiikki, että antaa aiheen ajatella, miksi kriitikko tahallaan lukee negatiivisesti aiheellista ja koko ammattikunnankin puolesta puhuvaa omistusta ja sivuuttaa kovien väittämiensä perustelun esimerkein tyystin?

Thursday, January 14, 2016

Sven Laakso Liikennevaloja eksyneille -kokoelmasta

YHTEISKUNTA JOSSA AFORISMI ON KUOLLUT


Hyvä runous on jotakin mikä panee kynän liikkeelle. Sitä ryhtyy runoilemaan itse. Tai parantelemaan lukemaansa teksiä. Ihme on kun se ei parane. Rita Dahlin uuden runokokoelmanLiikennevaloja eksyneille (2015) kohdalla näin käy usein, ainakin minulle. Päättelen siis, että kokoelma sisältää hyvää runoutta.

Risut alkuun. Kokoelma on tavattoman moniaineksinen ja olisi siksikin hyötynyt näkemyksellisemmästä toimittamistyöstä. Kollaasirunoihin on merkitty lähteet. Päivälehtien otsikoista rakennetut kollaasit ovat minusta vähän liian kevyitä runoiksi. Kokoleman loppupuolen jakso (PUUTTEEN)ALAISEN PUHETTA on hätäinen vierailu japanilaiseen kolmirivin estetiikkaan. Myös alkupuolen pari listamaista hakukonerunoa ovat heppoisia. Mutta nämä mainitut tekstit kattavat satasivuisesta kokoelmasta vain muutaman sivun. Eikä tämä tarkoita, ettei kokoelmassa olisi runsaasti hienoja kollaasirunoja, mahdollisesti hakukoneella tuotettua materiaalia kuin myös niukkoja kuvarunoja.

Yleisesti ottaen kokoelman moniaineksisuus puhuu Dahlin monipuolisen runousosaamisen puolesta. Yksi puhuttelevimmista alueista on intensiivinen ajatelmallinen keskeislyrinen proosaruno. Tässä esimerkki kokoelman melkein lopusta:

"Valoisan äitienpäivän melkein valoisampana iltana tunti on ovaalinmuotoinen sammio, johon on kerätty hylätyt unelmat, nuotit, joille ei koskaan löytynyt soittajaa, mustavalkoiset valokuvat, suudelmat joita ei koskaan annettu, mutta joista puhuttiin. Kuvassa istumme nojatuolissa vierekkäin, olen kietonut käteni sisareni ympärille. Hän sairastaa flunssaa. Tämä on ajalta, jolloin olimme vielä perhe. Tulivat päivät, jolloin sulkeuduin huoneeseeni ja purin kovaa leipää. Nojatuoli katosi ja sen tilalle tuli sohva, pöytä, viulu ja jalkapallo. Pallo lensi maaliin, pöytään tuli reikä ja isä ja äiti hajottivat sen kahtia. Tulivat kuperat vuodet, äiti meni ja tuli, sydän kasvoi kenenkään tietämättä kunnes ei enää kantanut, rivitalot kohosivat autioon metsään, kotikallio katosi ja sen tilalle tuli sunnuntaisin tyhjä Mechelininkatu, yksi kerrallaan katuvalot sammuivat, pitkän äitienpäivän ilta." 

Jos olisin ollut runon kustannustoimittaja, olisin ehdottanut ensimmäisen lauseen muuttamista muotoon: "Valoisan äitienpäivän melkein valoisimpana tuntina on ovaalinmuotoinen sammio, johon on kerätty hylätyt nuotit, joille ei koskaan löytynyt soittajaa, mustavalkoiset valokuvat, suudelmat joita ei koskaan annettu, mutta joista puhuttiin." Tätä ehdotusta ei välttämättä kannattaisi hyväksyä. Kysymyksessä on siis esimerkki runosta, joka pistää lukijan mielen kirjoittamaan, vaikka siitä kirjoituksesta ei mitään parempaa syntyisi.

Kokoelma loppuu puhuttelevaan säkeistöön:

"[...] itsemurha on kuoleman lajeista
vaikein, vain eläin osaa tehdä sen kevyesti ja draamatta, ei
lääkkeitä, jyrkänteitä, teatraalisia riitoja, empimistä,
tiedoton heittäytyminen vihollisen eteen,
surraavat pyöränrenkaat,
kesäiset niittokoneet vievät mennessään hitaat
vaeltajat etsijät ikuisen totuuden
sarkioituneet muumiot"

Kahden maisteritutkinnon naisen alkusanat taas ovat miltei uhkaavat:

"Kirjoittaja kiittää Vantaan kaupunkia ja Suomen Kirjailijaliittoa taloudellisesta tuesta ja toivoo vastaisuudessa entistä suurempaa säätiökontribuutiota tai muussa tapauksessa lopettaa kirjallisen työn täysin kannattamattomana. Yhteiskunta ei saa teettää eri alojen ammattilaisilla työtä ilmaiseksi."

Ja tähän väliin jännittyy paljon vakavampaakin asiaa. Silti kokoelman alkupuolella päästään kiinni huumoriin ja melkein flarfistiseen seksuaali-ilotulitukseen:

"Päätin ryhtyä triseksuaaliksi. Ei enää kieltäymyksiä, kaikelle avoin mieli. No limits, sanoi artikkelikin. Avasin ovet kukkien tulla, tuuletin ummehtuneita paikkoja. Kokeilunhaluinen hauras kukka rytisytti sängynpieliä. Huoneisiini käytiin etu- ja takapuolelta, ylhäältä ja alhaalta. Rymistystä jatkui, kunnes lehdet kehottivat panseksuaalisuuteen. Päätin rakastaa puita lehtineen kaikkineen, niiden ilmestyksiä. Mieleni sateenvarjon alla asuivat puu ja oravat. Solmimme historiallisen liiton, jonka taloudelliset vaikutukset olivat välittömät, koska ostimme heti uuden jääkaapin ja auton, jolla ajoimme lähikapakkaan toteuttamaan tarvettamme yhteyttää ihmis- ja eläinmaailma."

Seksiä käsittelevien runojen suhde kohteeseensa ei ole mitenkään yksioikoinen tai homogeeninen. Kysymys on moniäänisestä monimutkaisen ilmiön puolia tutkivasta otteesta, johon kuuluu optimistiset ja pessimistiset sävyt.

Iloittelevan ja urheilullisen alun jälkeen kokoelma saa seestyneemmän ja sisäistyneemmän aforistisen äänen.

"Yhteiskunta jossa aforsimi on kuollut [...]"

Yhteiskunta, jossa aforismi on kuollut ei ollut enää se sama, jossa aforsimi kerran oli ollut elävä. Maailma tuntui kuin toiseksi vaihdetulta. Aforsimi kuoli yhteiskuntaan, joka oppi liian taidokkaaksi väistelemään sekä viisauksia että viisasteluja. Viisaiden odotukset, kun he odottivat ennustustensa käyvän toteen, muodostuivat pitkiksi. Maailman luonteeksi muodostui se, että se väisteli magneettisesti selkeitä kuvauksia itsestään. Se oppi jokaisesta selkeästä analyysistä tekemään asiat hieman toisin, ettei vaikuttaisi naurettavalta --- ja ennen muuta hallitulta, kahlitulta, alistetulta. Kirjallisuus ja filosofia alistivat kohteensa. Kohde ei tyytynyt siihen. Sen mielestä kysymyksessä oli väärintunnistaminen. Se muuntui hieman ja teki kuvaajan epäilyttäväksi. Nyt se oli oppinut nopeaksi tässä kissa ja hiiri -leikissä. Liian nopeaksi. Ennen kuin kirjailija oli ehtinyt saada kuvauksensa liukuhihnan päästä ulos, kuvattava oli jo muuttunut tunnistamattomaksi.

Silti kirjoja ja kirjastoja ei kannata vielä polttaa. Jonain päivänä joku kirja saattaa kuvata jonkin asian tarkasti. Eipä siis muuta kuin 

"kohti meren eläviä ja itsevalaisevaa shampanjaa"

"myrskyherätystä, ilmeetöntä aamua"
Sven Laakso jatkaa proosarunolla: 

Eikö sanojen pitäisi pikemmin vaimeta kuin kaikua pitkin tätä tähtipalatsin käytävää. Lumihiutaleen tömähtäessä ikkunaan otelauta täyttyy sormeilijoista. Ne kuvittelevat rakkauden ylös hiuksiin asti. Se on sukellusmatka Estonian hylkyyn jossa vedenalaiset äänet ovat solidaarisia toisilleen. Ne eivät anna ääripäiden karata liian kauas toisistaan eivätkä salaa kaikkea sitä hyvää joka niillä on. Vain suurimman pyramidin verran me voimme säilyttää kaikesta tästä. Eikö hetken pyhyys tekisi sinuun vaikutusta jos sen likaisen pinnan alta paljastuisi kromihilsettäOlet joutunut vaaraan kauas valkoisista koskettimista ja ääni jonka kuulet värjää ruohon vihreäksi. Eikö äänen pitäisi kuulua vastakkaisilta puolilta huonetta, kuten halusit

(Rita Dahlin runokokoelmaa Liikennevaloja eksyneille lukiessa syntynyt teksti)
 

Thursday, January 07, 2016

Sven Laakso kokeellisista runoilijoista

Olen päässyt Sven Laakson 2000-luvun vaikuttavien kokeellisten runoilijoiden listalle. Koen kyllä olevani esim. uusimmassa kokoelmassani sekä kokeellinen että hyvin perinteinen (muoto: haiku, proosaruno, aforismit, liuhureuna). Uusin kokoelmani onkin muodon ja ajatuksen haltuunotto. Runoja väh. 20 vuoden ajalta. Vanhimmat on editoitu 13-vuotiaan materiaalista.
"2000-luvun suomalaisen kokeellisen runouden tekijät, jotka olivat intensiivisesti ajassaan eli vaikuttivat toisiin kokeellisiin runoilijoihin merkittävillä avauksilla (tämä lista on julma, tosi, ja kännissä kirjoitettu).
Karri Kokko (oikea henki ja suunta)
Teemu Manninen (yleisnero)
Hannu Helin (työ)
Tytti Heikkinen
Juhana Vähänen (ilma, hengitys, mielikuvitus)
Janne Kortteinen (rohkeus, anttinylenin vastaisuus)
Timo Salo (sanarunot)
Kristian Blomberg (sanarunot)
Rita Dahl
Jouni Kemppi (nimettömyys, egottomuus)
Satu Kaikkonen (letterismi)
Jukka-Pekka Kervinen (kansainvälisyys)
Kari Aronpuro (uudistuminen)
Harry Salmenniemi (muoto-oppi)
Marko Niemi (pelirunous)
Eino Santanen (pelirunous)
Esa Hirvonen ja Sami Liuhto (turkulaisuus, oveluus, palindromi)
Leevi Lehto (hyvä sählääminen, pakan sekoittaminen, relativismi hyvässä kaoottisessa mielessä)
Jyrki Pellinen (pään sisäiset pellisgeneraattorit)
Antti Nylen (proosasuomennokset)
"

Tuesday, January 05, 2016

Fadon juurten täydellinen esittely

Fadon juurten täydellisen kartoituksen sopraano Ana Quintansin kanssa tehnyt cembalisti-kapellimestariMarcos Magalhães esitti livenä tarkasti valikoidun otoksen kartoituksestaan uudenvuodenaaton ja -päivän konserteissa ensiluokkaisen Helsingin Barokkiorkesterin (HEBO) säestämänä ja fadisti Marco Ribeirollatäydennettynä. Sama kartoitus löytyy Sementes do Fado -levyltä (Planeta Clix 2007).
Carlos Paredesin Verdes anos tarjosi sooloilumahdollisuuden Miguel Amaralille ja Marco Oliveiralleportugalilaisine kitaroineen. A. De Silva Leiten Menuetti oli kaikkea kevyestä menuettimaisuudesta modernin sinfoniaorkesterin raskaaseen sointiin ja jopa jazzmaiseen improvisointiin HEBOn soitossa. Miguel Amaralin Luz de Outuno oli modernin geometristä barokkia vivaldimaisin vivahtein.
Keskiaikaista Portugalia edustivat 1200-luvun Cantiga de Santa Maria, jossa viulistit toimittivat kyläkuoron virkaa ihastuttavan Ana Quintansin vastatessa päämelodiasta ja fadisti Marco Ribeiron hiljentyessä rukoukseen. Ribeiron hieman tukahtunut ääni sopi erityisesti José Région Rakkaussonaatin tulkintaan, sen arabialaisiin sävyihin. Portugalin barokkia edustivat Carlos Seixasin vivaldimaista gioia della vitaa ilmaissut cembalokonsertto, jossa kahden cembalon virtuoottiset soolot vuorottelivat.
Konsertin hengellisestä annista vastasi Francisco António de Almeidan kolmiosainen, pyhän kolminaisuuden ylistyksestä mystiseen kyynel- ja sydäntematiikkaan ulottunut kappale, jossa Quintans osoitti kirkkaan äänensä kaikki mahdollisuudet iskukyvystä laajoihin kaariin. Fado-osuudessa Ribeiron sordinoitu laulu oli omimmillaan, ilmaisemassa toteutumattomia haaveita, surua, ikävää ja iloa sekä rakkauttakin.
Galanttisävyinen António Claudio da Silva Pereiran Sinfonia D-duurissa edusti lunduneita/modinhoja, kuten José Palominon duetto, jossa oli hyvää vuorovaikutusta laulajien välillä. Fadosta eteenpäin -osuus loppui fadonkaltaisella musiikilla maailmanmaineeseen nousseen Madredeusin O Pastor -kappaleeseen. Luíz de Camõesin sanoittamassa Com que voz -kappaleessa Quintans osoitti myös fadontulkitsijan taitonsa.
HEBO on viime aikoina tullut tunnetuksi laatuorkesterina, joka ei ole valtionosuusjärjestelmän piirissä. Kyllä se tällä esityksellä sinne kuuluu.
Konsertti oli ohjelmansa osalta aivan napakymppi ja Ana Quintans oli uusi sopraanotuttavuus, jonka nimen painan tiukasti korvan taakse.