Lindholmin juttu narratiivisen sabluunan läpi tarkasteltuna

Narratiivisen jutun määritelmä

Kuinka narratiivinen juttu poikkeaa muista juttutyypeistä? Se perustuu ennen kaikkea hyvään kirjoittamiseen, jossa henkilöä/ilmiötä/asiaa valotetaan kenties parinkin lomittain kulkevan tarinan tai kerroksen kautta. Tämä ei ole välttämätön rakenneperiaate, vaan yksi mahdollisuus.

Narratiivinen juttu on kuin hyvää proosaa, tai hallitusti rakennettu elokuva, joka alkaa tarkalla ja konkreettisella zoomauksella tarinan kannalta hyvään kohtaan: usein kliimaksiin. Jos aloitus on hyvin tehokas, se herättää heti lukijassa vahvan tunnetilan, jonka vuoksi hän jatkaa lukemista. Tästä edetään takaumin ja siirtymin nykyhetkeen.

Yksinkertaisimmillaan narratiivi koostuu tapahtumien kronologiasta. Narratiivi yhdistettynä juoneen tai muodostaa tarinan. Sympaattiseen päähenkilöön on helpompi samaistua. Juttuun tarvitaan myös komplikaatiota, jolla ei täydy olla elämän tai kuoleman seurauksia. Juttu tarvitsee myös päätöksen. Komplikaatiot voi ratkaista muuttamalla maailmaa tai itseä. Lopetuksia on erilaisia: esimerkiksi Hollywood-lopetukset ovat absoluuttisia, peruuttamattomia ja suljettuja (McKee). Elämän monimutkaisuuden ystävät pitävät enemmän avoimista lopuista. Hart on samaa mieltä Franklinin kanssa siitä, että loppuratkaisun täytyy olla päähenkilön omien ponnistusten tulosta. (Hart 2011, 10-16)

Etsitäänpä narratiivisen jutun kaavaa analyysin kohteenani olevasta Jari Lindholmin Suomen Kuvalehdessä julkaistusta Sairaala-jutusta. Sairaalassa esitellään Ebolaklinikan perustamista ja toimintaa niin yleisesti, että varsinaista päähenkilöä on vaikea määrittää. Suomalainen sairaanhoitaja Tuula mainitaan kuitenkin erityisesti. Myös norjalainen sairaanhoitaja mainitaan pari kertaa. Komplikaatiota juttuun tuo Ebolan salakavaluus ja yllätyksellisyys: kukaan ei todellakaan tiedä, kenet tauti valitsee uhrikseen. Jutun päätös on kuolema. 25-vuotiasta Luceeta ei saa hereille enää kukaan.

Narratiivisuuden etsimisessä jutuista apuna on myös Freytagin viisiosainen draaman kaari: premissi eli johtoajatus, konflikti eli ristiriita ja henkilö, joka tekee konfliktin näkyväksi.

Jutun premissinä on Ebolaklinikan päivän kuvaus: juttu alkaa ambulanssin saapumisesta potilaineen, parinsadantuhannen asukkaan Keneman kaupungin esittelystä, klinikan hautausmaan työntekijöiden hakkuutyöstä, pienten ja isomman potilaan kohtalon kertomisesta ja lopulta Luceen kuolemasta. Narratiivinen kaari koostuu esittelystä, lisääntyvästä toiminnasta, kriisistä, kliimaksista ja vähenevästä toiminnasta (Hart 2011, 25). Vähenevää toimintaa lukuunottamatta kaari löytyy selkeästi Sairaala-jutusta.

Tekstin narratiivin rakentamista tukevat myös kuvat ja niiden tehokas asettelu suhteessa jutun etenemiseen. Sairaala-juttu alkaa tehokkailla suurilla kuvalla Ebolaklinikan jätteidenpolttopaikasta piikkiaitoineen. Sitten tulee kuva ohiajavasta ambulanssista ja Ebolaa vastaan suojautuneista työntekijöistä, zoomaus klinikan telttoihin piikkilangan ääreltä, norjalainen sairaanhoitaja hoivaamassa kuukauden ikäistä tyttövauvaa, miehet kuokkimassa hautaa sairaalan hautausmaalla, kuollutta kuljettava ruumistiimi, yleiskuva klinikan työntekijöistä, kuva työntekijästä pienen lapsen äärellä ja loppukuvana hautausmaa nimikyltteineen. Jutun kuvitus on rakennettu tehokkaan kronologisesti: tapahtumapaikan esittelystä yleiselle ”loppusijoituspaikalle”.

Näkökulma, henkilöt, toiminta, teema

Sairaala on siitä poikkeuksellinen juttu, että siitä on vaikeaa löytää tiettyä näkökulmaa. Se ei ole oikein kenenkään tarina erityisesti: toimittaja on jutun eräänlainen neutraali kertoja, joka esittelee objektiivisesti tapahtumapaikan ja -kaupungin ja kuvaa klinikan työntekijöiden toimintaa. Vain lopussa Ebolaan kuollut Lucee nimetään ja häntä hoitava sairaanhoitaja Tuula (ja aiemmin norjalainen sairaanhoitaja, jonka nimeä ei kerrota) nimetään, samoin lapset: Abdullah, Josephine, Doris, Fatu ja Fatmata.

Henkilöistä: vaikka sairaanhoitaja Tuula tulee juttuun vain lyhyesti, hänestä tulee nimeämisenkin vuoksi jutun sympaattisin ja läheisin henkilö. Luceeta hoitavasta, hänestä huolehtivasta Tuulasta, joka kavahtaa kroonikkovaipat-nimitystä, syntyy lämminhenkinen ja huolehtiva vaikutelma. Pelkällä nimeämisellä on läsnäolon kannalta tärkeä merkitys. Myös Abdullah, Josephine, Fatmata tulevat läheisemmiksi pelkän vaipanvaihdon ja Fantan rinnuksille oksentamisen myötä. Lukija sympatisoi myös kivuista kärsivän Doriksen, 11, ja ihottumaa Fatun kohtaloita.

Red Harvestissa kirjailija Dashiell Hammett kuvasi ”ruskean ja punaisen huoneen, jossa oli paljon kirjoja”. Tämä riitti muodostamaan käsityksen tapahtumapaikasta: kirjoittajan tehtävä on valita todellisuudesta muutamia yksityiskohtia, jotka kiihottavat muistia. Samaan konkreettiseen ja tarkkaan kuvaukseen pyrkii narratiivinen journalismi, jossa on paljon hyvän proosan elementtejä. Kuvailua, konkretiaa, mahdollisimman tarkkoja yksityiskohtia. 

Toimittaja avustaa lukijat tarinaan, lukijat luovat narratiivisen kaaren mielessään itse. Tästä syystä tarinankerronta voi luoda niin vahvoja tunnetiloja meissä. Nyrkkisääntö on, että viidentuhannen sanan juttu tarvitsee 3-4 tapahtumapaikkaa. Sairaalassa ne ovat klinikka, kaupunki ja hautausmaa. Tom Wolfe on maininnut uuden journalismin perustavanlaatuisimpana tekniikkana kohtaus kohtaukselta -rakenteen, joka erottaa reportaasit tarinoista. Kohtaukset myös yleensä seuraavat narratiivin kaavaa esittelystä vähenevään toimintaan. (Hart 2011, 91, 92, 101, 105.)

Hyvä juttu perustuu toimintaan, joka voi olla yhtä tehokasta kuin audiovisuaalisessa mediassa (elokuva). Tavallisesti narratiivisen kaaren teho nousee ensin, kun päähenkilö kohtaa matkallaan komplikaatiota. Ebolaklinikka-reportaasissa ensimmäisiksi komplikaatioiksi voi ajatella ebolan tulon Kenemaan Guineasta ja Punaisen Ristin klinikan rakentamisen. Eri maista tullut henkilökunta oppii sairaudesta joka päivä jotakin uutta. Lisäkomplikaatiota tuo hautausmaan työntekijöiden raskaan työn kuvaus neutraaliin sävyyn. Toimittajan on saatava lukija koukkuun samalla tavalla kuin teatteriohjaaja vangitsee yleisönsä seuraamaan tarinaa. Toimittaja voi herättää lukijan mielenkiinnon lukemattomilla eri tavoilla. (Hart 2011, 108)

Lindholm luottaa aktiiviverbejä sisältävän proosan ja kuvailun voimaan. Sairaala käynnistyy tehokkaasti ambulanssien saapumisella klinikalle. Vastaanottotiimin olemusta ja toimintaa kuvataan tarkasti. Kuten Jimmy Breslin on todennut, uutiset ovat verbejä. Verbit lisäävät jutun tehokuutta. Liikkeen väliin tarvitaan strategisia taukopaikkoja. Lindholmin Sairaala perustuu ennen kaikkea aktiiviverbeillä toimivaan paikan esittelyyn ja toiminnan kuvailuun. Hän on todellinen ammattilainen, jonka tekstissä ei ole yhtään turhia täytesanoja, jotka hidastaisivat kerrontaa. (Hart 2011, 110-111)

Lindholm hyödyntää jutussaan jonkin verran dialogia lähinnä kuvaamassa hoitajia vuorovaikutuksessa toistensa tai lääkärin kanssa, tai Tuulaa ottamassa kontaktia Luceehen:

Hello, kuinka voit?” Kysymykseen on tässä maassa tapana vastata iloisesti 
”Hyvin, entä itse?”, vaikkei kovin hyvin voisikaan. Mutta Lucee makaa hiljaa kyljellään. Tuula tunnustelee hänen vatsaansa. Se on kivikova. ”Onko jano?”
Jutun teema on ebolan ja sen vaikutusten kuvaus – tavallinen päivä ebolaklinikalla. Useat narratiivisen kirjoittamisen gurut, kuten Jon Franklin, Lajos Egri, Bill Blundell, Robert McKee, kannattavat ns. teemaväittämää, joka on yksi selkeä jutun palauttamatonta merkitystä ilmaiseva lause. Lajos Egri kutsuu teemaa jutun premissiksi, pääväittämäksi. (Hart 2011, 144).

Lindholmin jutussa mielestäni ingressi toimii tehoikkaimpana teemaväittämänä: ”Keneman ebolaklinikalla onnelliset loput ovat harvinaisia. Mutta mahdollisia.” Lauseet sisältävät paljon tulevasta: juttu koostuu enimmäkseen kuolemasta, mutta myös pelastumistarinoista: sisarukset Doris ja Fatu toipuvat.
Raportointi edellyttää muun muassa immersion kykyä, taitoa tulla imaistuksi raportoinnin kohteena olevan aiheen aistit herättäviin tunnelmiin, haastatteluja, havainnoivaa ja uudelleenrakentavaa narratiivia sekä pääsyä aihetta rikastuttaviin paikkoihin. Reportointi edellyttää myös silmää tarinalle. Lindholm elävöittää aiheensa ihailtavan tiiviillä ja tehokkaalla kerronnalla, jossa on jatkuvaa havainnointia, voimakkaita tunnelmia ja havainnoivaa narratiivia. (Hart 2011, 147-162)

Tarinan narratiivi on yksinkertaisimmillaan muotoa päähenkilö-komplikaatio-ratkaisu. Sairaala-jutussa on siis vaikea identifioida varsinaista päähenkilöä. Oikeastaan pidän koko klinikan henkilökuntaa jutun päähenkilökaartina. Ambulanssin tulosta käynnistyy oikeastaan klinikan työntekijöiden tehtävien esittely kronologisesti sairaalaan saapumisesta klooria suihkuttavien ruiskumiesten tehtävistä hoitajien tehtäviin erotella infektion saaneet pelkkiin epäiltyihin. Punainen Risti toi klinikan Kenemaan, jossa joka päivä opittiin uutta infektiosta. Hautausmaan työntekijöiden hakkuutyön kuvaus tuo juoneen taas yhden käänteen, kun hautausmaalle kannetaan paareilla uusia uhreja koruttomaan hautajaisseremoniaan. Lopuksi esitellään vielä yksi konkreettinen päivä klinikan elämässä, jolloin sinne saapuvat Josephine, Abdullah, Foris, Fatu ja Lucee, joista osa siis menehtyy, pari toipuu. Luceen kuolinajaksi merkitään 3.00. Tavallisen päivän kuvaus kiertyy umpeen.

Etiikka on kysymys, joka Lindholmin jutussa on ratkaistu muuttamalla henkilöiden nimet. Ebola on arkaluontoinen sairaus, jonka sairastajaksi julkisesti tunnustautuminen voi haitata elämää tai myöhempää uraa. Lisäksi nimen mainitseminen ei edistä muutenkin haavoittuvassa asemassa olevan asemaa tai pääsyä takaisin normaalielämän syrjään. Immersiivinen vieras imeytyy pian mukaan reportoimiinsa tapahtumiin, niin kävi selkeästi Lindholmillekin. Todellisuudesta kirjoittaminen on lopulta niin monimutkaista, että sitä ei voi redusoida mihinkään eettiseen muottiin. (Hart 2011, 230, 236)
LÄHDE:
Hart, Jack (2011). Story Craft. The Complete Guide to Writing Narrative Nonfiction.





Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari