Voiko kestävä elinkeinoelämä perustua jatkuvalle tuottohakuisuudelle?



Kun luonto ja ympäristö resursseina on hyötykäytetty viimeiseen metsään ja puuhun asti, työvoima on seuraava lisäarvon aikaansaaja, josta on luonnollisinta alkaa riipiä. Euroopan Unionin kaltaisten poliittisten instituutioiden intressissä on rajoittaa ja saada haltuunsa tuotannontekijöitä, jotka ovat keskeisiä globaalia kilpailukykyä rakennettaessa.

Esimakua tästä saatiin toukokuussa 2012, jolloin Suomenkin eduskunnassa käsiteltiin Euroopan komission työtaisteluoikeutta suhteessa sijoittautumis- ja palveluiden tarjoamisen asetusta. Viking Linen työntekijöiden vuoden 2008 lakkotaistelusta alkaneella kädenväännöllä pyritään rajoittamaan työvoiman sisämarkkinoita eli ”vapaata” kilpailua haittaavaa vapaata liikkumista. Saksan matalapalkkatasoa ylläpitävä ammattiyhdistysliike ei toivo suomalaisia työntekijöitä markkinoilleen kilpailemaan.

Asetuksessa yritettiin rajoittaa työntekijöiden perusoikeuksiin kuuluvaa lakko-oikeutta ehdottamalla muun muassa ilmoitusvelvollisuutta. Lakkoja koskevaa etukäteistietoja saadessaan Euroopan komissio voisi kenties ennalta päättää joidenkin lakkojen haittaavan sisämarkkinoiden toimintaa. Asetus olisi voimaan tullessaan asettanut sisämarkkinoiden toiminnan lakko-oikeuden edelle ja rajoittanut näin työvoiman oikeuksia suhteessa pääomaan.

Jo Euroopan Unionin liittymisvaiheessa tutkijoita, ekonomisteja ja kansaa mietityttänyt kansallisen määräämisoikeuden suhde ylikansalliseen on edelleen ajankohtainen. Jäsenvaltiot sitoutuvat liittovaltiokehitykseen jo EU:n Maastrichtin sopimuksen mukaisesti sekä poliittisesti, taloudellisesti että sosiaalisesti, mutta kansalliset parlamentit voivat ainakin vielä torpedoida EU:n yritykset puuttua subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteeseen. Sen mukaan kansalliset asiat ratkaistaan mahdollisimman lähellä päätöksenteon kohteita ellei ole jotakin olennaista syytä tehdä ylikansallista päätöstä. Yhdentymiskehityksen syventyessä EU yrittää yhä aktiivisemmin siirtää ainakin talouden kasvua koskevaa kehitystä ylikansallisen päätöksenteon piiriin.

Suomi ei ole valmis satsaamaan luonnon ja ympäristön etuja vaaliviin teknologioihin, jos ne eivät ole tarpeeksi edullisia, mutta Euroopan unioni saattaa velvoittaa yritykset tähän. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Mikko Pulkkinen on sitä mieltä, että tässä tilanteessa on pidettävä erityisesti huolta kilpailukyvystä. Kilpailukyky on suomalaisyritysten menestyksen ja kilpailukyky säilyy entisenlaisena vain kustannusten pysyessä alhaisina. Vapaa kauppa ja siitä huolehtiminen kansainvälisessä mittakaavassa ovat tapoja, joilla EK huolehtii suomalaisyritysten eduista. EK on toiminut Brysselissä jo 1970-luvulta lähtien.

Ympäristö- ja ilmastokysymykset ovat Pukkisen mukaan nousseet digitaalisten markkinoiden ohella kilpailukyvyn kannalta keskeisiksi vaikuttamisen aloiksi. Käytännössä EK tekee kaikkensa, ettei suomalaista elinkeinoelämää velvoitettaisi ottamaan käyttöön ilmastonmuutoksen aikakaudellakaan liian kalliita ympäristöteknologioita vaativia laitteita eivätkä normit tiukkenisi kilpailukyvyn säilyttämisen kannalta.

Kotimaassa EK aikoo puuttua työehtosopimusjärjestelmään, jota vastaan työntekijät protestoivat vuonna 2011 peräti 180 EK:n määritelmän mukaan laittoman lakon avulla.

Yritystemme kannalta on myös erittäin tärkeätä, että valtio on pitänyt viennin rahoituksen välineet kilpailukykyisinä vaikeassa taloustilanteessa. Nyt on huolehdittava siitä, ettemme anna finanssialan regulaation viedä kilpailukykyämme”, sanoo EK:n hallituksen, vuorineuvos Kari Jordan.

Näin elinkeinoelämän ja finanssilaitosten naimakauppa edellyttää moraalittoman valuuttaspekulaation jatkumista ja jatkamista. Jos elinkeinoelämästä olisi kiinni, Tobinin veroa ei sovellettaisi koskaan globaalilla tasolla. Euroopan Unionin äskettäin käyttöönottamalla transaktioverolla on pienimmät mahdolliset vaikutukset, eikä se koske maailmantalouden kannalta kaikkein haitallisimpia ja volyymiltaan suurimpia kansainvälisiä valuuttatransaktioita, joilla spekuloinnilla on suurimmat haittavaikutukset.

Avainkysymys kuuluukin: voiko ympäristön ja ihmiskunnan kannalta kestävä elinkeinoelämä perustua jatkuvalle kasvuhakuisuudelle? Kuinka taistella finanssisektorin maailmanlaajuisesti tuhoisia spekulatiivisia vaikutuksia vastaan ja säilyttää ”maailman puhtain luonto” (ja eräs maailman saastunein Itämeri)? Onko sekä yritysjohdon että työntekijöiden tultava saavutetuissa eduissa vastaan ja luovuttava bonuksistaan, kannustimistaan sekä muista ei-välttämättömistä eduistaan?

Jotkut yhteiskuntatieteilijät ja ekonomistit, kuten eräänlaista sosialismin nykyaikaiseen Robin Hahnel, ovat pohtineet mahdollisia järjestelmänlaajuisia vaihtoehtoja nykyiselle globaalikapitalismille. Keskusjohtoinen neuvostojärjestelmä ja amerikkalainen demokratia, jossa äänet ovat ostettavissa rahalla, johtavat Hahnelin mielestä vain yhä epäoikeudenmukaisempaan tulonjakoon ja demokratian kaventumiseen. Hahnelin nykyiseen maailmaan kehitetty sosialismin sovellutus olisi hänen mielestään ratkaisu politiikan luottamuspulaan ja rikkaiden ja köyhien välisen eriarvoisuuden lisääntymiseen.

Vaikka maapallon tilasta on (lähtökohdista johtuen) monenlaisia mielipiteitä, maailman johtavat ympäristöasiantuntijat ovat olleet viime aikoina sangen yksimielisiä siitä, maapallo on lähestymässä kriittistä tilaa ja sen ihmiskuntaa tukevat resurssit ovat ehtymässä. Amazonin sademetsän kuivuminen ja arktisen mannerjään sulaminen ovat merkkejä tästä kehityksestä. Kotimaisen EK:n lausuntoihin molemmat hälyyttävät kehityskulut eivät näytä vaikuttavan.

Mitä pitää tapahtua, että elinkeinoelämän päättäjät heräävät? Rio+20-ympäristökokouksessa päättäjien oli mahdollisuus osoittaa, meneekö kasvun ideologia edelleen yli kestävän kehityksen leppoisammalla vauhdilla. Mitään muutoksia olemassa olevaan ei tapahtunut.

Jos pääministeri Kataisen ja häntä seuranneen Sipilän puheita olisi uskominen, sixpackit, Kreikan tukipaketti ja vakausmekanismi sekä eurooppalaisen liittovaltiokehityksen syveneminen edellyttää, että kasvun pitää jatkua entisenlaisena ja että leikkauspolitiikkaa pitää harrastaa ja kohdentaa se kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin: luontoon, vammaisiin, sairaisiin. . Ellei ihmettä tapahdu ja tuottavuutta pystytä nostamaan edullisin, mutta ympäristön kannalta mahdollisimman vähän kuormittavilla teknologioilla, EK:n kannattama kehitys jatkuu ja Itämeremme korahtaa viimeiset korahduksensa.

Rita Dahl

julkaistu Tiedonantajassa 1.4.2016

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari