Kriisiytynyt toimeentulo ja Köyhyys tuhoaa terveyden

Kriisiytynyt toimeentulo

Euroopan pitkittynyt finanssikriisi pakottaa taiteilijankin miettimään omaa työtään ja identiteettiään. Prekaarin elämä on turvattua, koska hänellä on pätkätyö, mutta itsensä työllistäjä kelluu täysin itsensä varassa, ilmapallona, vailla sosiaaliturvaa ja muita normaaleita työntekijäetuuksia.

Christian Marazzi esittää Finanssikapitalismin väkivalta -kirjassaan väitteen, että finanssikapitalismi on saavuttanut vaiheen, jossa omistajien etu on etusijalla ja poliittiset päätökset suosivat finanssikapitalismin väkivaltaa.

Itsensä työllistäjä ja luova yrittäjä ovat hallinnon ja poliitikkojen työnteon kriisiytymiseen kehittämiä ratkaisuja, jotka eivät toimi. Luovana yrittäjänä pärjää vain taiteilija, jonka nimestä on ehtinyt kehkeytyä brändi ja jolla on tarpeeksi henkilökohtaista kysyntää. Näitä menestyviä luovia yrittäjiä on vain kourallinen. Loput kituuttelevat köyhyysrajalla tai hieman sen yläpuolella.

Ruusunpunaiset unelmakuvat yrittäjyyden auvoisuudesta ovat osa hallinnon viestinnän retorista työkalupakkia jolla yritetään saada epäilevä kohderyhmä vakuuttuneeksi mallin oikeellisuudesta. Mutta epäily jatkuu, koska taiteilijoiden prekaari tai vielä epävarmempi elämä muuttuu jatkuvasti yhä vaikeammaksi. Vuodesta 2008 käynnistynyt lama oli vasta pientä esimakua tulevista vaikeuksista.

Christian Marazzi pitää finanssimarkkinoita osana reaalitaloutta eikä niistä irrallisena, autonomisena kokonaisuutena monien vasemmistolaisen taloustieteilijän tavoin. Prekaari elämä on hänen mielestään seurausta pääoman väkivallasta. Finanssitalous perustuu odotuksiin jatkuvista tuotoista ja siksi sen väkivalta heijastuu ympäröivään ihmisyhteisöön ja vaikuttaa sosiaalista ja yhteisöllistä koheesiota heikentävästi.

Finanssikapitalismilla uhkaa paitsi kokonaisia yhteisöjä, myös puuttuvien poliittisten toimien takia vaikeuksiin joutuneita yksilöitä. Finanssihyötyä tehdään myös epäselvällä erottelulla teollisten ja immateriaalioikeuksien välillä. Taiteilijat ovat nimenomaan immateriaalisten tekijänoikeuksien myyjiä. Usein juuri tätä kauppatavaraa on kaikkein helpointa hyväksikäyttää jättämällä maksamatta oikeutetut korvaukset.

Marazzi huomauttaa, että lisäarvoa ei ole enää viimeisen 30 vuoden aikana tuotettu pelkästään tavaroita ja palveluita tuottavissa yksiköissä, vaan ne ovat levittäytyneet pääoman kiertokulun alueille, tehtaan porttien ulkopuolelle. Erityisen selvä esimerkki yritysten ja julkisen sektorin suosimasta yhteistuotannosta löytyy kriisiytyneestä journalismista, jonka alan osaajaksi melkein kuka tahansa voi julistautua julkaisemalla sosiaalisessa mediassa melkein alaa kuin alaa koskevia kirjoituksia. Yritykset etsivät kiihkeästi tapoja soveltaa Google-mallia omilla aloillaan. Kun tuotot nousevat, syntyy paineita nostaa tuotantokustannuksia siirtämällä tuotantoa halpatuotantomaihin, niukkuuden prosesseja lisäämällä (patentit, copyrightit) ja lopulta pääomainvestointeja vähentämällä.

Tästä kehityskulusta kärsii kaikkein eniten luova työvoima, heidän joukossaan taiteilijat.

EMU:n kolmannessa vaiheessa eli pankkiunionissa EKP aikoo ostaa kevääseen 2016 mennessä jäsenvaltioidensa joukkovelkakirjalainoja. Marazzi uskoo monen muun lailla, että toimenpide ei elvytä työn kriisiä ja sen myötä vähentynyttä kysyntää, vaan pelkästään osakemarkkinoita. Se ei siis tarjoa minkäänlaista ratkaisua johdannaiskaupalla kriisiytettyyn talouteen.

EMU on pankkiunionissa saavuttanut täydellisimmän, federalistisimman liittovaltiovaiheensa, jossa EU-jäsenmaat ovat täydellisen solidaarisia toistensa veloille ja taseongelmille. Kansallisten keskuspankkien valta on mennyttä, Euroopan Keskuspankki johdattelee koko mantereenlaajuista raha- ja talouspolitiikkaa.

Entistä luovempi elämäntapa

Liittovaltiovaiheessa makrotason raha- ja talouspoliittinen moraali höllenee, koska meidät yhteisvastuullistetaan maksamaan toisten jäsenmaiden pankkien, kansantalouksien ja korruptoituneiden yksilöiden aikaansaamia kansallisia luottotappioita ja vajeongelmia. Tätä on eurooppalainen solidaarisuus,

Sen sijaan itsensä työllistäjiä koskeva yksilömoraali tiukkenee jatkuvasti. Meiltä on ennenkin odotettu ihmeitä, nyt niiden on oltava vain suurempia kuin koskaan ennen. Ne on tehtävä suurella ammattitaidolla ja asiantuntemuksella ja mielellään ilmaiseksi. Tuotanto- ja arvoketjussa meistä yritetään tehdä vain yksi välttämätön lenkki, jonka työpanos maksaa mielellään mahdollisimman vähän tai on kaikki tekijänoikeudet viemällä monistettavissa tai uusinnettavissa.

Työn kysynnän pysyessä yhtä alhaisena kuin aiemminkin itsensä työllistävä elämäntapa jatkuu. Talouskuri pakottaa kiristämään jo entuudestaan erilaisia luovia ratkaisuja keksivän luovan yrittäjän kehittämään entistä luovempia ratkaisuja.

Mikä neuvoksi? Julkinen tilaustaide hyödyttää vain kuvataiteilijoita. Entä jos hallinto alkaisi kirjoituttaa selkokielisiä itsensä työllistäjiä koskevia raportteja meillä kirjailijoilla, joilla on valtiotieteellinen tausta ja kyky perehtyä erikoistutkijan tavoin vaikeaan problematiikkaan? Näin tulisi samassa paketissa parempaa kieltä ja yhtä valideja johtopäätöksiä.

Teatterilaiset voisivat kehittää erilaisia luovia aktioita tai pop up-kampanjoita kaduille suuren yleisön tietoisuuden herättämiseksi ja itsensä työllistäjiä koskevan tiedon levittämiseksi hauskalla tavalla.

Tämän kaiken me tekisimme palkkioilla, kuten ammattilaisen kuuluu. Luova yrittäjä ei myy asiantuntemustaan ja työtään ilmaiseksi, ei vaikka viranomaiset ja poliitikot niin toivoisivat. Nyt poliitikot ja viranomaiset ovat synnyttäneet oikeudettoman luokan, jonka asemaa ei ole kyetty parantamaan poliittisin toimin.

Me emme suostu olemaan yhteiskunnan viimeisiä oikeudettomia asiantuntijaryhmiä. Me haluamme oikeutemme, me vaikka otamme ne. Analogia eurooppalaisen finanssipolitiikan kärsivien uhrien, tavallisten veronmaksajien, ja toisaalta köyhien taiteilijoiden välillä ei ole kaukaa haettu. Me olemme finanssikapitalismin heikoimpia lenkkejä. Institutionaalinen raha haluaa tehdä meistä ja asiantuntemuksestamme lisäarvon luomisen välineen.

Lähteet:


Marazzi, Christian. Finanssikapitalismin väkivalta. Tutkijaliitto 2015.




Köyhyys tuhoaa terveyden

Göran Therbornin mielestä köyhyyden tappavat vaikutukset kohdistuvat köyhiin ja vähemmän varakkaisiin. Epäilemättä myös taiteilijoihin.

Vuonna 2010 rikkaiden maiden ja vähemmän kehittyneiden maiden elinajanodotteissa oli eroa 27 vuotta. Suurin kuilu oli Sierra Leonen ja Japanin välillä. Koulutustasolla on suora vaikutus terveyseroihin: köyhät ja vähän koulutetut kuolevat nuorempina ja sairastuvat enemmän pitkäaikaissairauksiin.

Aina korkea koulutuskaan ei takaa pysyvää ja vakaata statusta työmarkkinoilla. Tämän ongelman edessä joutuvat painimaan esimerkiksi eri alojen itsensä työllistäjät, joiden joukkoon taiteilijat kuuluvat.

Terveyseroilla on myös erilaisia psykologisia heijastusvaikutuksia: ne saattavat aiheuttaa kunnioitusvajetta, elämänhallinnan puutetta ja ennen kaikkea lisätä kuoleman riskiä.

Terveyssosiologia on ollut kiinnostunut myös resurssien eriarvoisuudesta ja kaupunkien polarisoitumisesta. Ääripäässä ovat kokonaan suljetut kaupunginosat tai kaupungit esimerkiksi São Paulossa tai Buenos Airesissa.

Politiikassa köyhien äänen kuuleminen on vähentynyt uhkaavasti ja tämä on seurausta esimerkiksi politiikan mediatisoitumisesta ja muuttumisesta eräänlaiseksi koko kansalle suunnatuksi jatkuvaksi spektaakkelituotannoksi.

Myös kansainvälisen politiikan painopisteiden muutokset heijastuvat välillisesti terveysvaikutuksiin: asevarusteluun suunnattu raha on pois esimerkiksi kansalaisten terveydenhuollosta.

Amerikkalaiset ovat keskittyneet sotiin Irakia ja Afganistania vastaan ja jälkimmäiseen oli vuoden 2013 loppuun mennessä käytetty kolme biljoonaa dollaria.

Entä jos nämä rahat käytettäisiin asevarustelun sijasta taiteeseen tai vaikka hallinnon ja säätiöiden suosimaan ”hyvinvointitaiteeseen”, millaisia sosiaalisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia tällä olisikaan!

Köyhyyden tutkimus teoriassa

Teoriassa köyhyyden tutkimus tiivistyy erilaisuuden ja eriarvoisuuden väliseen eroon, johon alunperin kiinnittivät huomion kolmannen aallon feministit. Eriarvoisuus on sosiaalisesti rakentunutta, mutta erot ovat mahdollisuuksina tai niiden puutteena annettuja. Ranskan vallankumous synnytti ajatuksen moraalisesta egalitarismista – tähän esimerkiksi Karl Marx suhtautui epäluuloisesti, koska se kiisti ihmisten tarpeiden erilaisuuden. Lisäksi ajatus moraalisesta tasa-arvosta ilmaantui aikana, jolloin yhteiskunta teollistui ja taloudellinen eriarvoisuus lisääntyi voimakkaasti.

Perinteinen liberaali ajattelu kiinnittää huomion mahdollisuuksien tasa-arvon ja lopputulosten tasa-arvon väliseen eroon. Mahdollisuuksien ja lopputulosten välisen kuilun vertaaminen on sosiologisesti kestämätön asetelma. Eriarvoisuus jakaantuu lisäksi elämänehtojen, eksistentiaaliseen ja resurssien eriarvoisuuteen. Verkostojen, vallan ja varallisuuden merkitys resursseina on korostunut viime aikoina.

Ulossulkemisen vastakohtana sosiaalista oikeudenmukaisuutta kannattavat yhteiskuntateoreetikot puhuvat mielellään osallistamisesta, joka on levinnyt myös muille tieteen- ja taiteen aloille. 2000-luvulla hierarkioita madalletaan urakalla kaikkialla taloyhtiön hallituksista ylätason politiikkaan. Hierarkioiden madaltamispyrkimyksestä on tullut osa hallinnon pysyvää puhuntaa, jargonia.

Jotkin hierarkiat ovat silti edelleen rikkumattomia, lasikatot pysyvät.

Resursseista kilpailevat niin suuryritykset (työvoima, luonto) kuin ihmisetkin (koulutus, oman statuksen kohottaminen), mutta tietyissä tapauksissa koulutus ei takaa statuksen mukaista tulotasoa eikä oikeutettua, arvostavaa kohtelua.

Myytti nälkätaiteilijasta

Julkisessa keskustelussa esiintyy edelleen usein suuren yleisön keskuudessa elävä myytti nälkätaiteilijasta, jonka köyhyys on oikeutettua ja joka elää ”yhteiskunnan syöttiläänä”, ilmeisesti monen mielestä eräänlaisena vapaamatkustajana.

Paternalistista paapomista ja surkuttelua voi kohdata jopa omassa ammattiliitossaan. Tämä jos mikä on kurjaa, koska osalla taiteilijoista olisi mahdollisuus toimia halutessaan vaativissa asiantuntijatehtävissä.

Valittuaan taiteilijan ammattin luopuu usein sellaisista asioista, joita moni suuren yleisön kommentaattoreista pitää (omalla kohdallaan) itsestäänselvyytenä: pysyvistä tuloista, jatkuvuudesta ja varmuudesta. Apuraha on useimmiten vain hyvin pieni palkkio tehdystä työstä, joka ei ole useimmiten missään suhteessa henkilön usein (akateemiseen) koulutukseen.

Taiteilijoiden keskuudessa romanttista nälkätaiteilijamyyttiä eläteltiin 1800-luvun lopulla, mutta ”postmodernin tekotaiteen” hallitsemassa 2000-luvun maailmassa taiteilijoistakin on tullut oman itsensä ja konseptiensa kaupparatsuja, jotka myyvät projektejaan, konseptejaan, visioita ja strategioita säätiöille ja jopa yrityksille.

Voitokkain on se, joka osaa parhaiten tuotteistaa oman projektinsa, ei vain pienelle asiantuntijayleisölle vaan mahdollisimman suurelle joukolle tavallisia ihmisiä, mahdollisimman kaupallisessa esitystilassa ja toivottavasti spektaakkelin muodossa (johon saa osallistettua taviksetkin).

Kuulostaako konsultin töiltä? Niiksi taiteilijan työt ovat tavallaan muuttuneet, tosin työstä saatu palkkio on tähtitieteellisen kaukana konsultin palkkatasosta. Kun työläiset (manuaalisen työn tekijät) kamppailevat 1800 euron minimipalkan puolesta, akateemisesti koulutetuista taiteilijoista vain lottovoittajat eli vuosiapurahan saajat ovat tässä etuoikeutetussa asemassa, eli saavat minimipalkkaa mahdollisesti akateemisella koulutuksella.

Kuka muu tällaiseen suostuisi kuin taiteilija?

Köyhyyden tappavien vaikutukset realisoituvat työttömyyden yllättäessä tai sairauden sattuessa kohdalle. Sairastelun aikana ei ole mahdollisuutta tehdä töitä ja kun ei voi tehdä töitä, ei ole tulojakaan. Sairauspäiväraha itsensä työllistäjällä on äärimmäisen pieni.

Samaan aikaan kun sekä TE-toimistot että ministeriöt vannovat yrittäjyyden nimiin, yrittäjäkunnan joukossa on ihmisiä, joiden sosiaali- ja eläketurva-asiat eivät ole lainkaan kunnossa. Hyvin pienistä apurahatuloista ei ole varaa maksaa minkäänlaisia eläkemaksuja.

Tarttis tehrä jotain?

Rita Dahl

Lähde:

Therborn, Göran 2014. Eriarvoisuus tappaa. Vastapaino, Tampere.

jutut julkaistu TAKU:n lehdessä 1/2016 

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale