Alustus Sosiologipäivillä Taide- ja kulttuurisosiologia-ryhmässä pe 18.3.

Taiteilijoiden työmarkkina-aseman tarkastelua
15-64-vuotiaita itsensätyöllistäjiä oli Suomessa vuonna 2013 152 000 kappaletta. Tämä oli kuusi prosenttia kaikista tuonikäisistä työllisistä. Suurin osa itsensä työllistäjistä oli yksinyrittäjiä (116 000). Ammatinharjoittajia oli 28 500, freelancereita ja apurahansaajia 11 800. Ikärakenteeltaan nuorin ryhmä oli apurahansaajat, joista yli 40 prosenttia on alle 35-vuotiaita. Keskiverto itsensä työllistäjä on 40-50-vuotias opistotason tutkinnon suorittanut mies, joka harjoittaa toimintaansa yritysmuodossa.
Itsensä työllistäjät ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, johon kuuluu ammattiryhmiä rakennustyöntekijöistä ja kampaajista konsultteihin, toimittajiin ja taiteilijoihin. On selvää, että myös koulutustaustat ovat erittäin vaihtelevia. On hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia yleistyksiä näin heterogeenisestä ryhmästä tai joukosta erilaisia ryhmiä. Eniten itsensä työllistäminen kasvoi juuri taiteilijoiden ja toimittajien keskuudessa, vuodesta 2009 10:stä 13 prosenttiin.
Työsuhteille tyypillisempää oli palkansaajia tyypillisempää alityöllisyys (8 prosenttia) ja osa-aikatyöllisyys (43 prosenttia).
Anna Pärnäsen ja Hanna Sutelan Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013 -tutkimuksessa todetaan yleisesti, että moni itsensä työllistäjä työskentelee yrittäjänä vain, koska palkkatyötä ei ole ollut saatavilla ja työssä on siksi pakkoyrittäjyyden makua. Yleisiä piirteitä itsensä työllistäjän työlle ovat alhainen tulotaso, heikko sosiaaliturva ja riippuvuus yhdestä työn tilaajasta.
Pärnänen ja Sutinen toteuttivat survey-tutkimuksen itsensä työllistäjistä, jonka tiedonkeruuaika ajoittui syksyyn 2013. Vastaajissa oli tietotyön asiantuntijoita (15 prosenttia), kulttuurialan ammattilaisia ja käsityöläisiä (17 prosenttia), kaupan, terveyden ja tietotyön asiantuntijoita (14 prosenttia), palvelualojen työntekijäammatteja (24 prosenttia), rakennus- ja kuljetusalan sekä teollisuuden työntekijäammatteja (31 prosenttia). Vastaajat olivat toimineet itsensä työllistäjinä omalla ammattialallaan keskimäärin 11,5 vuotta.
Talouskriisistä 2008 alkanut yleinen työllisyystilanteen heikkeneminen on heijastunut vahvasti myös itsensä työllistäjien tilanteeseen. Pärmäsen ja Sutelan tutkimuksessa tyypillistä oli, että henkilön ammattiasemat vaihtelivat tutkimusvuoden aikana, ts. hän saattoi ansaita elantoa toisella ammattinimikkeellä kuin varsinainen työnsä. Tavallisinta oli palkkatyön tekeminen itsensä työllistämisen lisäksi. Apurahansaajista vajaa kolmannes (30 prosenttia) ja freelancereista kolmannes (33 prosenttia) oli vuoden lopulla samassa ammattiasemassa kuin tultuaan poimituksi otokseen.
Tutkimuksessa itsensä työllistäjien työaika oli usein rajoittamaton: joka neljäs teki yli 50 tunnin työviikkoa ja töitä riitti usein viikonlopullekin erityisesti kulttuurialan ammattilaisilla ja käsityöläisillä. Työn kuormittavuus näkyi työpäivän venymisenä; venymistä tapahtui noin neljänneksen kohdalla. Luonnollisesti työn kuormittavuuden kokemus vaihteli paljon ammattiryhmittäin ja oli suurempaa raskasta työtä tekevien rakennustyöläisten joukossa. Kuormittavuuden lisäksi itsensä työllistäjien työssä oli havaittavissa kenties palkkatyöläisiä suurempaa työn imua. Vajaa kolmannes vastaajista ei ollut pitänyt viimeisen vuoden aikana vähintään kahden viikon lomaa ja tärkein syy tähän oli, että heillä ei ollut varaa olla tekemättä töitä.
Taiken erikoissuunnittelija Kaija Rensujeffin selvityksen pohjalta julkaistiin 2014 raportti Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Rensujeffin raportissa havaittiin, että koulutustausta oli keskeinen työmarkkina-asemaan vaikuttava tekijä. 2000-luvun vaihteessa vapaiden taiteilijoiden osuus oli noussut. Eri alojen taiteilijoista 3-21 prosenttia ei tehnyt 2010 taiteellista työtä, vaan he olivat työttöminä, eläkkeellä tai opiskelivat. Näyttämötaiteessa näiden ihmisten määrä oli 13 prosenttia vastanneista, elokuvataiteessa 11 prosenttia.
Moniosaajuudesta on tullut keskeinen työssä toimimisen elinehto. Koulutuksen lisääntyessä taiteilijat tekevät paitsi oman ja muiden taiteenalojen töitä, myös taiteen ulkopuolisia tehtäviä (multible-job-holding). Usein ulkopuoliset työtehtävät liittyivät esim. konsultointiin. Tämä koettiin kuitenkin vahingollisena omalle taiteenteolle. Taiteellista työtä rahoitettiin myös muilla töillä.
Liian vähäiset apurahat ja sosiaalisten kontaktien tarve olivat syitä taiteen ulkopuoliseen työntekoon. Esimerkiksi kuvataiteilijoilla syyt taiteen ulkopuolisen työn tekemiseen olivat nousseet vuoden 2000 33 prosentista vuoden 2010 70 prosenttiin. Työaikaa koskeviin kysymyksiin jätettiin paljon vastaamatta, mitä en ihmettele: kovin moni taiteilija tekee työtä lähes koko valveilla olonsa ajan aamusta iltaan. Tavalliset päivätyöläiset kauhistuisivat sellaisia tuntimääriä. Silti yleisesti yli 40-tuntisen työviikon tekijöiden määrä oli laskenut kolmasosasta neljäsosaan.

Taiteellinen työ muodosti 39 prosentilla toimeentulon perustan. Tärkeimmässä asemassa olivat taiteellisesta työstä saadut apurahat ja palkat (35 prosenttia). Apurahat olivat tärkein toimeentuloin lähde yhdeksälle prosentille vastaajista. Muu työ oli tärkein tulonlähde 11 prosentille vastaajista. Näyttämö –ja elokuvataiteen edustajista peräti 52 ja 49 prosenttia sijoittui veronalaisten tulojen osalta 20 000 – 39 999 euron tuloluokkaan. Esimerkiksi kirjailijoista 43 prosentilla veronalaisten tulojen määrä jäi alle 20 000 euron.

Uuden työn murroksesta kirjoittanut sosiologi Richard Sennett ajattelee, että henkilökohtaisten ja yhteisöllisten siteiden löyhtyminen on mahdollistanut uuden työn syntymisen. Uusi työ kukkii monikulttuurisissa ja –eriarvoisissa paikoissa kuten Floridassa ja se perustuu ennen muuta epävarmuuteen ja joustavuuteen. Sen perustana oleva yhteisöllisyyden muoto on varmasti juuri sitä, mitä puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman kutsuu naulakkoyhteisöllisyydeksi. Naulakkoyhteisöllisyys kestää vain sen verran kuin takit viipyvät naulakossa eikä siihen sisälly pidempiä sidoksia. Taideammattit ovat tyyppiesimerkki uudesta tietotyöläisestä, jolle on ulkoistettu yrittäjäriski ja joka on huonossa tapauksessa ”tarvittaessa työhön kutsuttava” heittopussi. Koulutus ja taiteelliset näytöt eivät takaa muun yhteiskunnan arvostusta. Hallitukset eivät ole myöskään onnistuneet kohentamaan taiteilijoiden sosiaalista asemaa työttömyyden tai sairauden sattuessa. Yhteisöllisyyden rapistuessa tukea ei löydy muualtakaan.

TE-toimiston tulkinnasta riippuu tulkitaanko taiteilija yrittäjäksi ta ammatinharjoittajaksi, jolloin hänellä ei ole oikeutta työttömyyspäivärahaan. Sipilän hallitus on ”selkeyttänyt” tilannetta antamalla TE-toimistoille uudet ohjeet, joiden mukaan omassa työssä työllistyvä, joka siis huolehtii itse työeläke-ja muista lakisääteisistä maksuista, on yrittäjä.
LÄHTEET:
Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna(2014). ”Itsensä työllistäjän muuttuva kuva”. Tieto ja trendi 13.2.2014. http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/52/.
Rensujeff, Kaija, Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Taiteen edistämiskeskus 2014, http://www.taike.fi/documents/10921/0/Taiteilijan+asema+2010.pdf
Sennett, Richard. Työn uusi järjestys. Gummerus 2002.



Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan