Sven Laakso Liikennevaloja eksyneille -kokoelmasta

YHTEISKUNTA JOSSA AFORISMI ON KUOLLUT


Hyvä runous on jotakin mikä panee kynän liikkeelle. Sitä ryhtyy runoilemaan itse. Tai parantelemaan lukemaansa teksiä. Ihme on kun se ei parane. Rita Dahlin uuden runokokoelmanLiikennevaloja eksyneille (2015) kohdalla näin käy usein, ainakin minulle. Päättelen siis, että kokoelma sisältää hyvää runoutta.

Risut alkuun. Kokoelma on tavattoman moniaineksinen ja olisi siksikin hyötynyt näkemyksellisemmästä toimittamistyöstä. Kollaasirunoihin on merkitty lähteet. Päivälehtien otsikoista rakennetut kollaasit ovat minusta vähän liian kevyitä runoiksi. Kokoleman loppupuolen jakso (PUUTTEEN)ALAISEN PUHETTA on hätäinen vierailu japanilaiseen kolmirivin estetiikkaan. Myös alkupuolen pari listamaista hakukonerunoa ovat heppoisia. Mutta nämä mainitut tekstit kattavat satasivuisesta kokoelmasta vain muutaman sivun. Eikä tämä tarkoita, ettei kokoelmassa olisi runsaasti hienoja kollaasirunoja, mahdollisesti hakukoneella tuotettua materiaalia kuin myös niukkoja kuvarunoja.

Yleisesti ottaen kokoelman moniaineksisuus puhuu Dahlin monipuolisen runousosaamisen puolesta. Yksi puhuttelevimmista alueista on intensiivinen ajatelmallinen keskeislyrinen proosaruno. Tässä esimerkki kokoelman melkein lopusta:

"Valoisan äitienpäivän melkein valoisampana iltana tunti on ovaalinmuotoinen sammio, johon on kerätty hylätyt unelmat, nuotit, joille ei koskaan löytynyt soittajaa, mustavalkoiset valokuvat, suudelmat joita ei koskaan annettu, mutta joista puhuttiin. Kuvassa istumme nojatuolissa vierekkäin, olen kietonut käteni sisareni ympärille. Hän sairastaa flunssaa. Tämä on ajalta, jolloin olimme vielä perhe. Tulivat päivät, jolloin sulkeuduin huoneeseeni ja purin kovaa leipää. Nojatuoli katosi ja sen tilalle tuli sohva, pöytä, viulu ja jalkapallo. Pallo lensi maaliin, pöytään tuli reikä ja isä ja äiti hajottivat sen kahtia. Tulivat kuperat vuodet, äiti meni ja tuli, sydän kasvoi kenenkään tietämättä kunnes ei enää kantanut, rivitalot kohosivat autioon metsään, kotikallio katosi ja sen tilalle tuli sunnuntaisin tyhjä Mechelininkatu, yksi kerrallaan katuvalot sammuivat, pitkän äitienpäivän ilta." 

Jos olisin ollut runon kustannustoimittaja, olisin ehdottanut ensimmäisen lauseen muuttamista muotoon: "Valoisan äitienpäivän melkein valoisimpana tuntina on ovaalinmuotoinen sammio, johon on kerätty hylätyt nuotit, joille ei koskaan löytynyt soittajaa, mustavalkoiset valokuvat, suudelmat joita ei koskaan annettu, mutta joista puhuttiin." Tätä ehdotusta ei välttämättä kannattaisi hyväksyä. Kysymyksessä on siis esimerkki runosta, joka pistää lukijan mielen kirjoittamaan, vaikka siitä kirjoituksesta ei mitään parempaa syntyisi.

Kokoelma loppuu puhuttelevaan säkeistöön:

"[...] itsemurha on kuoleman lajeista
vaikein, vain eläin osaa tehdä sen kevyesti ja draamatta, ei
lääkkeitä, jyrkänteitä, teatraalisia riitoja, empimistä,
tiedoton heittäytyminen vihollisen eteen,
surraavat pyöränrenkaat,
kesäiset niittokoneet vievät mennessään hitaat
vaeltajat etsijät ikuisen totuuden
sarkioituneet muumiot"

Kahden maisteritutkinnon naisen alkusanat taas ovat miltei uhkaavat:

"Kirjoittaja kiittää Vantaan kaupunkia ja Suomen Kirjailijaliittoa taloudellisesta tuesta ja toivoo vastaisuudessa entistä suurempaa säätiökontribuutiota tai muussa tapauksessa lopettaa kirjallisen työn täysin kannattamattomana. Yhteiskunta ei saa teettää eri alojen ammattilaisilla työtä ilmaiseksi."

Ja tähän väliin jännittyy paljon vakavampaakin asiaa. Silti kokoelman alkupuolella päästään kiinni huumoriin ja melkein flarfistiseen seksuaali-ilotulitukseen:

"Päätin ryhtyä triseksuaaliksi. Ei enää kieltäymyksiä, kaikelle avoin mieli. No limits, sanoi artikkelikin. Avasin ovet kukkien tulla, tuuletin ummehtuneita paikkoja. Kokeilunhaluinen hauras kukka rytisytti sängynpieliä. Huoneisiini käytiin etu- ja takapuolelta, ylhäältä ja alhaalta. Rymistystä jatkui, kunnes lehdet kehottivat panseksuaalisuuteen. Päätin rakastaa puita lehtineen kaikkineen, niiden ilmestyksiä. Mieleni sateenvarjon alla asuivat puu ja oravat. Solmimme historiallisen liiton, jonka taloudelliset vaikutukset olivat välittömät, koska ostimme heti uuden jääkaapin ja auton, jolla ajoimme lähikapakkaan toteuttamaan tarvettamme yhteyttää ihmis- ja eläinmaailma."

Seksiä käsittelevien runojen suhde kohteeseensa ei ole mitenkään yksioikoinen tai homogeeninen. Kysymys on moniäänisestä monimutkaisen ilmiön puolia tutkivasta otteesta, johon kuuluu optimistiset ja pessimistiset sävyt.

Iloittelevan ja urheilullisen alun jälkeen kokoelma saa seestyneemmän ja sisäistyneemmän aforistisen äänen.

"Yhteiskunta jossa aforsimi on kuollut [...]"

Yhteiskunta, jossa aforismi on kuollut ei ollut enää se sama, jossa aforsimi kerran oli ollut elävä. Maailma tuntui kuin toiseksi vaihdetulta. Aforsimi kuoli yhteiskuntaan, joka oppi liian taidokkaaksi väistelemään sekä viisauksia että viisasteluja. Viisaiden odotukset, kun he odottivat ennustustensa käyvän toteen, muodostuivat pitkiksi. Maailman luonteeksi muodostui se, että se väisteli magneettisesti selkeitä kuvauksia itsestään. Se oppi jokaisesta selkeästä analyysistä tekemään asiat hieman toisin, ettei vaikuttaisi naurettavalta --- ja ennen muuta hallitulta, kahlitulta, alistetulta. Kirjallisuus ja filosofia alistivat kohteensa. Kohde ei tyytynyt siihen. Sen mielestä kysymyksessä oli väärintunnistaminen. Se muuntui hieman ja teki kuvaajan epäilyttäväksi. Nyt se oli oppinut nopeaksi tässä kissa ja hiiri -leikissä. Liian nopeaksi. Ennen kuin kirjailija oli ehtinyt saada kuvauksensa liukuhihnan päästä ulos, kuvattava oli jo muuttunut tunnistamattomaksi.

Silti kirjoja ja kirjastoja ei kannata vielä polttaa. Jonain päivänä joku kirja saattaa kuvata jonkin asian tarkasti. Eipä siis muuta kuin 

"kohti meren eläviä ja itsevalaisevaa shampanjaa"

"myrskyherätystä, ilmeetöntä aamua"
Sven Laakso jatkaa proosarunolla: 

Eikö sanojen pitäisi pikemmin vaimeta kuin kaikua pitkin tätä tähtipalatsin käytävää. Lumihiutaleen tömähtäessä ikkunaan otelauta täyttyy sormeilijoista. Ne kuvittelevat rakkauden ylös hiuksiin asti. Se on sukellusmatka Estonian hylkyyn jossa vedenalaiset äänet ovat solidaarisia toisilleen. Ne eivät anna ääripäiden karata liian kauas toisistaan eivätkä salaa kaikkea sitä hyvää joka niillä on. Vain suurimman pyramidin verran me voimme säilyttää kaikesta tästä. Eikö hetken pyhyys tekisi sinuun vaikutusta jos sen likaisen pinnan alta paljastuisi kromihilsettäOlet joutunut vaaraan kauas valkoisista koskettimista ja ääni jonka kuulet värjää ruohon vihreäksi. Eikö äänen pitäisi kuulua vastakkaisilta puolilta huonetta, kuten halusit

(Rita Dahlin runokokoelmaa Liikennevaloja eksyneille lukiessa syntynyt teksti)
 

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale