EMU:n kolmas vaihe, pankkiunioni

Suomi ja EMU:n kolmas vaihe

EU-parlamentti hyväksyi huhtikuussa pankkiunionin ensimmäisen vaiheen. Sixten Korkman varoitti 1990-luvun alussa, että pankkiunionin edustamaan EMU:n kolmanteen vaiheeseen Suomen ei pitäisi osallistua.

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka on ollut jo pitkään kriisissä: se ei ole kohentanut työttömyyttä, nuorisotyöttömyys on korkeampaa kuin koskaan ja yhteisvastuullisuuden nimissä eurolle ja euroalueelle annetaan tekohengitystä.

Oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki ennustaa, että pankkien taseiden kasvu, kasvava panostus julkiseen sektoriin ja ovat indikaattoreita siitä, että voimme odottaa uutta vielä 2000-lukua suurempaa eurokriisiä. Euroopan velkakirjamarkkinoilta ei ole Lepomäen mielestä voinut pitkään aikaan lukea jäsenmaiden kansantalouksien todellista tilaa, koska maan vakavaraisuus tai velkaantumisaste eivät pitkään aikaan ole kertonut tätä.

Lepomäen lausahdus viittaa siihen, että finanssipolitiikka dominoi Euroopan talous- ja rahapolitiikkaa aivan liian voimakkaasti. Finanssipolitiikka on nyt mielivaltaista ja holtitonta: sen avulla tuetaan sijoittajapankkien spekulaatioita ja riskinottoa, vaikka tukea pitäisi antaa vain julkis- ja yhteisomisteisille pankeille. Vaikka tämä kuulostaa populismilta, on totta, että yhteisin veroeuroin mahdollistamme sijoittajien transaktiot ja kukkaroiden pörhentymisen.

Pankit ovat harrastaneet tuottoisaa korkohippaa ottamalla keskuspankilta nollakorkoista lainaa ja lainaamalla sen muutaman prosentin korolla jäsenvaltioille. Erotuksen pankit ovat merkinneet omaksi edukseen. Espanjalaispankit ovat ostaneet EKP:n 2011-2012 likviditeettiohjelmien puitteissa oman valtionsa velkakirjoja ja niiden omistus valtionvelassa on kolminkertaistunut. Pankkien ja isäntämaiden yhteys on vahvistunut erityisesti eteläisissä kriisimaissa, kun pohjoisessa se on höllentynyt.

Lepomäki toteaa, että kun pankkien ja jäsenmaiden väliset ristiinomistukset ovat huipussaan, riskikeskittymän voi hoitaa vain pistämällä muut maksamaan siitä.

Euroopan keskuspankin rooli talous- ja rahapolitiikassa on aivan liian merkittävä ja sen muuttaminen eli saattaminen normaaliin demokraattiseen kontrolliin edellyttäisi Maastrichtin sopimuksen muuttamista. Käytännössä perussopimuksen muutokset edellyttävät määräenemmistöpäätöstä EU-parlamentissa ja tämä on hyvin vaikea saada aikaan, koska isot maat, kuten Saksa ja Ranska vastustavat muutosta.

Yhteisvastuu jatkuu. Talous- ja rahapolitiikka ovat jäsenvaltioiden kannalta ylikansallisesti sitovia ja käytännössä EU:n laajan toimivallan alueita, sanovat peruspilarit mitä tahansa.

EU-parlamentti hyväksyi 15.4. lakipaketin, jolla se pyrkii ehkäisemään tulevia pankkikriisejä ja niiden kustannuksia veronmaksajille. Tulevien kriisien varalle perustetaan pelastusrahasto, johon kerätään 55 miljardia kansallisilta pankeilta tulevan kahdeksan vuoden aikana.

Euroopan keskuspankki saa oikeuden tehdä aloitteen jonkun pankin alasajosta. Päätös on täydentää pankkiunionin ensimmäistä pilaria, pankkivalvontaa.

Pankkiunionin viralliseksi tavoitteeksi on asetettu, etteivät kriisipankeista koituvat laskut enää lankeaisi veronmaksajien maksettavaksi. Euroopan keskuspankin yhteyteen perustetaan jo virallista pankkivalvojaa, mutta pankkiunionin voimaan tullessa tulisi voimaan pankkivalvontamekanismi ja kriisinhallintajärjestelmä. Pankkiunioni koostuu kolmesta erillisestä vaiheesta, joista valvontajärjestelmä käynnistyy jo tämän vuoden marraskuussa.

Maastrichtin sopimus tuli voimaan 1993 ja siellä sovittiin talous- ja rahaliiton perustamisesta, sosiaalisen ulottuvuuden kehittämisestä ja sen kolmesta vaiheesta, joista viimeinen oli Euroopan keskuspankin ja yhteisen valuutan perustaminen 1. tammikuuta 1999. 2007 voimaantulleella Lissabonin sopimuksella uudistettiin EU:n toimielimiä.

Liittovaltiokehitys jatkuu

Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo valottaa pankkiunionin tarkoitusta: eurobondien ohella se merkitsee rajoitettua kontrollivallan siirtoa kansalliselta ylikansalliselle unionitasolle. Valvonta, resoluutio ja talletusvakuus siirtyisivät sen myötä yhteisötasolle. Pankkiunioni ei perusta EU:n talous- ja rahapolitiikan kantavana periaatteena toimivaa yhteisvastuullisuutta: kaikki jäsenmaat ovat edelleen yhdessä vastuussa kansallisten jäsenvaltioiden talouspoliittisista virheistä. On luonnollisesti turhauttavaa muille jäsenvaltioille, jos jo jäseneksi liittymisvaiheessa ei ole kunnolla tarkistettu uusien jäsenmaiden kansantalouksien varavaraisuutta.

Taloussanomien pitkäaikainen kriittinen taloustoimittaja Jan Hurri kutsuu pankkiunionia seuraavaksi ”euroharhaksi”, jonka tarkoitus on estää eurokriisit, mutta joka käytännössä tulee pahentamaan niitä. Käytännössä pankkiunioniin sisältyisi vain yksi uusi kriisirahasto, joka ei käytännössä muuttaisi sitä tosiasiaa, että kriisiytyneitä pankkeja pelastetaan edelleen julkisin varoin EKP:n ja Komission suostumuksella.

VM:n 2010 eläkkeelle jäänyt rahoitusmarkkinoiden johtaja Peter Nygård uskoo, että pankkiunioniin liittyy riskejä, jotka VM:n virallinen selonteko sivuuttaa. Suomen Pankissa 1990-luvun velkakriisiä ja eurokriisiä selvittämässä ollut Nygård pitää suurimpana ongelmana sitä, ettei sääntöjä ja määräyksiä noudateta. Sopimuksia kiertävät kaikki jäsenmaista Euroopan keskuspankkiin. Myös 1990-luvun lähentymiskriteereitä on rikottu alusta lähtien. Nyberg on eläkkeelle jäätyään ollut keksimässä ratkaisuja Irlannin ja Kyproksen velkakriiseihin. Kyproksella otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön ns. sijoittajavastuu.

Lähikuukausina EKP ja uusi valvoja toteuttavat stressitestin, joka paljastaa, mikä on pankkien pääomapuute. Nyberg arvioi, että jos pankkeja jouduttaisiin pääomittamaan, rahat otettaisiin jälleen veronmaksajilta – ja kyseessä olisi jopa 850 miljardia.

Nyberg esittää radikaalin vetoomuksen koskien eurokriisiä: jokaisen EU-maan ja vastuullisten poliitikkojen pitäisi olla itse vastuussa veloistaan ja talouspoliittisista virheistään. Ei yhteisvastuulle. Kreikan olisi pitänyt erota euroalueesta, koska sen virheet koituivat yhteisvastuullisesti maksettavaksi. Nybergin mielestä on kohtuutonta, että ongelmien on annettu mennä näin pitkälle. Tiukan paikan tullen Suomi voisi erota rahaliitosta ilman kaaosta - yhteinen kauppapolitiikka ja sisämarkkinat säilyisivät. Suomen ei myöskään tarvitse allekirjoittaa pankkiunioniin liittyvää sopimusta - se voisi jättäytyä pankkiunionin ulkopuolelle.

Riskit tiedettiin

VM:n vakausyksikön neuvotteleva virkamies Seppo Tiihonen on laatinut 150-sivuisen selonteon Tietoisuus talous- ja rahaliiton riskeistä. Selonteon keskeinen lopputulema on, että EMU-jäsenyys myytiin erilaisilla harhakuvitelmilla. Päättäjät ja asiantuntijat ovat aikoinaan selvittäneet EMU-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja riskianalyysillä, mutta tiedottaneet suurelle yleisölle pelkästään hyödyistä. Riskit ovat olleet selonteon mukaan tiedossa jo 1990-luvun alun asiantuntija-, virkamies- ja poliitikkokeskustelussa.

Perustamissopimuksen tavoitteena oli lähentää jäsenmaita taloudellisesti keskenään. Jäsenmaat velvoitettiin kertomaan kansantaloutensa alijäämistä. 1990-luvun alussa vahvoja EMU:n kannattajia ja keskusteluun osallistujia olivat Mauno Koivisto ja Sixten Korkman, joka piti Suomen osallistumista EMU:n kolmanteen vaiheeseen jo tuolloin ongelmallisena (epäsymmetriset häiriöt, vaihtoehtoiset sopeutuskeinot valuuttakurssimekanismille ja itsenäinen rahapolitiikka keinona lieventää sopeutusongelmia). Toisessa artikkelissaan hän huomautti isojen budjettivajeiden vaarantavan finanssimarkkinoiden vakauden ja aiheuttavan yhteisiä rahapolitiikkaan kohdistuvia paineita.

Lipponen ilmoittautui federalismin kannattajaksi ja halusi liittää EMU:un vahvan sosiaalisen ulottuvuuden. (Yhdistelmä kuulostaa mahdottomalta.) Eduskunnan talousvaliokunta piti EMU-jäsenyyden etuja suurempina kuin haittoja. Ulkoasiainvaliokunta huomautti kriittisen kohdan olevan päätöksenteon EMU:n jäsenistä ja jäsenmaista. Paavo Väyrynen ja Vasemmistoliitto ilmoittivat eriävässä mielipiteessään, että läntinen Eurooppa ei ole ns. optimaalinen valuutta-alue. 1995 Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen EU-ministerivaliokunta ilmoitti Suomen tavoittelevan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä ja sitä, että Suomi on ensimmäisen joukossa EMU:n kolmanteen vaiheeseen (pankkiunioni) mentäessä.

Median ongelmana oli kritiikitön uutisointi. EMU-asioita valmistelevia virkamiehiä käytettiin aktiivisesti tiedonlähteinä. Toki saatiin epäileviä mielipiteitä. Korkman totesi muun muassa, että rahaliitto on ainutlaatuinen poliittinen kokeilu, jonka lopputulosta kukaan ei tiedä. Toisaalla hän totesi EMU:n olevan luonteeltaan poliittinen, mistä osoituksena oli esim. se, että valtionpäämiehet tekivät jo 1998 EMU:n kolmatta vaihetta koskevia päätöksiä.

Korkmanin lausahdus Helsingin Sanomissa 22.1.1995 kuulostaa läheiseltä todellisuudelta: “Rahaliitossa suurin riski on tilanne, jossa kilpailukykymme on merkittävästi pois tolaltaan. Silloin voi syntyä kielteisiä kierteitä. Syntyy laajaa työttömyyttä, joka heikentää valtiontalouden tasapainoa, jolloin velat lisääntyvät ja luotoista maksetaan entistä kalliimpia korkoja.” “Verotus kiristyy, talouden toimeliaisuus heikkenee edelleen, jolloin syntyy itseään ruokkiva kierre.”

Valtiovarainministeriö asetti 1996 EMU-projektin, jonka tehtävä oli laatia Suomelle kansallinen siirtymäsuunnitelma yhteisen rahan käyttöönotoksi. VATT:n asettamalla, VTT Juhana Pekkarisen johtamalla työryhmällä oli naiivi usko siihen, että Maastrichtin perussopimusta noudatettaisiin. Nyt on käynyt toteen, että muun muassa näitä perussopimuksen ehtoja on rikottu:

”Lisäksi sopimuksessa on julkisen talouden keskuspankkirahoituksen kielto, joka kieltää EKP:tä rahoittamasta kansallisia budjettialijäämiä, sekä ns. “no bail out”-ehdot, joiden mukaan muut jäsenmaat eivät saa osallistua velanhoitovaikeuksiin ajautuneen maan pelastusoperaatioihin.”

Euroopan Keskuspankki on nimenomaan alkanut rahoittaa kansallisia alijäämiä. Jos kansantalouden vakavaraisuutta olisi mitattu selkein indikaattorein jo alusta alkaen, tällaisilta sääntörikkomuksilta olisi vältytty.

Asiantuntijoiden lepyttelevä linja: kansa jo tehtyjen päätösten puolelle

2014 asiantuntijoiden kansaa lepyttelevä linja jatkuu. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen lohduttaa kansalaisia, että Maastrichtin sopimuksessa kaavaillun pankkiunionin perustaminen olisi vasta pieni askel kohti syvenevää liittovaltiokehitystä. Pankkiunionin äänekkäimpiin kriitikoihin on kuulunut Vasemmistoliiton pitkäaikainen europarlamentaarikko Esko Seppänen, joka on vastustanut sen unionin perustamista.

IMF:n pääjohtaja Lagarde kritisoi pankkien toimintaa epäeettisyydestä ja suurten bonusten tavoittelusta. Pankkien osoittelukin on sijaiskärsijän etsimistä ja varsinaisen syyllisen karttelua: todellinen syy on se, että EU:n perussopimusten ehtojen vastaisia päätöksiä ovat tehneet EU:n omat keskeiset päättävät toimielimet.


Liian usein näkee EU-päätöksiä valmistelevien ja niihin sitoutuneiden poliitikkojen ja virkamiesten korostavan EU-sopimusten ikuista luonnetta ja lopullista sitovuutta. Näin ei ole. Ainakin eläkkeelle jääneet EMU-kriittiset asiantuntijat korostavat ja uskaltavat ääneen sanoa, että EU:n perussopimuksista voi tarvittaessa irtaantua.

EU:n perustajien enemmistö – muun muassa Jean Monnet - oli liittovaltion kannattajia ja näki sen etenevän vääjäämättömästi kohti federalismia ”pienin askelin” (aux petit pas). ”Pienilläkin askelilla” voi tulla joskus seinä vastaan: jokainen jäsenvaltio päättää tykönään kuinka pitkälle yhteisvastuu voi mennä ja voiko finanssimarkkinoille antaa loputtomasti valtaa tai lisää liekaa. Entä milloin alkavat toimet Euroopan keskuspankin demokraattiseen poliittiseen kontrolliin saattamiseksi?

Rita Dahl

on kirjailija ja vapaa toimittaja, VTM, FM, jonka viimeinen julkaisu on Savukeitaan Kypros-kirja (2014).

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari