Maaseutu, toinen luontomme

Maaseutu, toinen luontomme

Ruotsinlaivalta rumpali Maksimi (Klaus Klemola), viinaan menevä Hattara-lammas ja Bertil-koira ovat palanneet maaseudulle. Shamanismin viikonloppukurssin Jyväskylässä käynyt Maksimi kaipaa voimaeläintään keijua ja eletään niin pohjoisessa, että täällä ei eläimiä saa teurastaa, vaan ne tuodaan etelästä. Ihmis- ja eläinkunnan rajat ovat sekoittuneet ja eläimetkin parittelevat vailla rajoja.

Maaseudun tulevaisuuden henkilögalleria on menevä: aika usein viinanjuonti tai muut matalat vietit toimivat henkilöhahmon johtavina piirteinä, eikä kirosanojakaan vältetä. Näytteleminen perustuu välillä tavallisen kanssakäymisen ehtojen kumoamiseen: näyttelijät antavat mennä, luopuvat sensuurista ja järjestä, kuten eläimet.

Toimeentulo on vaikeaa, mutta sopu sijaa antaa. Viinan ja pillereiden voimalla menee eteenpäin moni näytelmän henkilö.

Näytelmässä ei tosin ole jäljellä kovin montaa ihmistä. Maksimin lisäksi he ovat 55-vuotias läänintaiteilija Timo Saastamoinen ja eläintilallinen Petri Portaankorva, jonka tilalla puhkeaa eläinten kapina. Malviina-vuohikaan ei saa sitä talttumaan.

Klemolan näytelmä on dystooppinen näkemys ajasta, jollaista ei tule, ja juuri ylilyövänä groteskina satiirina se toimii. Ihmisiä ja eläimiä ohjaavat heidän alimmat viettinsä ja sekasikiöitäkin on vähällä syntyä. Mutta Malviina tappaa surutta jälkeläisensä heti vastasyntyneenä, koska se ”ei ole valmis tähän maailmaan”.

Maksimi tapaa keijunsa ja perustaa tämän kanssa terveyskeskuksen. Ongelmia syntyy vasta, kun keiju alkaa vaatia todellista kokoaan suurempaa näköispatsasta – kuolleilla on yhtä suuret vaatimukset kuin elävillä. Loppukohtauksessa Malviinan ja Petrin ”rakkaudenlapselle” löytyy parempaa käyttöä eläin- ja ihmisyhteisön yhteisessä joulujuhlassa.

Klemoloiden yhteiskunnallisuus antaa kyytiä monille ajassamme eläville ilmiöille: yksinäisyydelle, päihteidenkäytölle, new age- ja henkisyysuskolle, sote-uudistukselle, byrokratian ihmiselämää vaikeuttaville kiemuroille ja perinteisille juhlille. Tai ehkä sittenkin on kyse vain ihmisyydestä äärimmilleen vietynä?

Klemolat luovat metaforisen kertomuksen ajasta, jolloin ihmisissäkin voittaa eläimellinen puoli. He pistävät kertaheitolla pastoraalinäytelmän klassisen määritelmän uusiksi, rikkovat kaikki antiikkiset idyllit ja näyttävät elämän kääntöpuolen: rujon, ruhjotun, groteskin yrityksen saada yhteys toiseen, olkoon se sitten ihminen tai eläin. Lopulta juuri kukaan ei jää toisen luokse, kaikki matkustavat pois, vain harvan tulevaisuus löytyy sittenkään maaseudulta.

Rita Dahl


Leea ja Klaus Klemola: Maaseudun tulevaisuus, Kansallisteatterin suuri näyttämö

julkaistu Kulttuurivihkot 1/2015:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan