Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, December 22, 2014

Suuryhtiöiden sopimus

Teksti: Rita Dahl
Euroopan unioni ja Yhdysvallat neuvottelevat vapaakauppasopimuksesta, joka voi lisätä suuryritysten valtaa ja heikentää kuluttajansuojaa.
EU:N JA YHDYSVALTAIN vapaakauppasopimuksen (TTIP) tarkoituksena on luoda maailman suurin vapaakauppa-alue, johon kuuluu 800 miljoonaa kuluttajaa.
Sopimusta perustellaan talouskasvulla. Suurten pankkien rahoittaman tutkimusjärjestö CEPR:n mukaan sopimus kasvattaisi vuositasolla bruttokansantuotetta Euroopassa 120 miljardia euroa ja Yhdysvalloissa 95 miljardia euroa.
Sekä EU:n että Yhdysvaltain edustajat vakuuttavat, että kaupan esteiden purkaminen ja säädösten yhdenmukaistaminen lisäävät kaupankäyntiä, minkä seurauksena syntyy miljoonia uusia työpaikkoja.
Jos sopimus tulee voimaan, se voi vähentää valtioiden itsemääräämisoikeutta. TTIP antaisi Eurooppaan investoiville yrityksille mahdollisuuden valittaa kansainväliseen välimieselimeen, jos ne katsovat esimerkiksi kansanterveyttä, ympäristöä tai sosiaalisia oikeuksia suojelevan lainsäädännön vähentävän voittojaan.
Siksi TTIP-sopimus voidaan nähdä uhkana demokratialle.
Neuvottelumandaatin mukaan sopimus ei sido ainoastaan valtioita, vaan myös julkishallintoa. Yritys voisi siis riitauttaa suomalaisen kunnan päätöksen kansainvälisessä välimieselimessä.
TTIP-sopimus voi johtaa siihen, että vapaakaupan sääntöjä rikkovat valtiot joutuvat maksamaan korvauksia yrityksille.
Tällaisia oikeudenkäyntejä on jo nähty esimerkiksi Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen NAFTAn yhteydessä. Syyskuussa Yhdysvaltalainen suuryritys Philip Morris nosti kanteen Uruguayn hallitusta vastaan sen tupakointia rajoittavan lainsäädännön vuoksi.
SALAMYHKÄISET NEUVOTTELUT
TTIP-sopimuksesta neuvottelevat Euroopan komission ja Yhdysvaltain kauppaministeriön virkamiehet. Oman mausteensa soppaan lisäävät suuryritysten lobbarit, jotka ovat tiiviisti mukana neuvotteluissa.
Kriitikoiden mukaan sopimuksen päämäärä on juuri monikansallisten suuryritysten vallan vakiinnuttaminen.
Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet sitä, että TTIP-neuvottelut ovat salaisia. Euroopan komissio perustelee salaisia neuvotteluja sillä, että se haluaa pitää kiinni luottamuksellisuudesta. Komissio vetoaa EU:n ja Yhdysvaltain etuun.
Ovatko salaiset asiakirjat monikansallisten yritysten ja Yhdysvaltain hallinnon mieleen siksi, että neuvottelut etenisivät nopeammin?
Syyskuussa komissio hylkäsi kansalaisaloitteen, joka vaati TTIP-neuvotteluiden katkaisemista.
Komission mukaan kansalaisaloite »ylittää selvästi komission toimivallan tehdä ehdotus unionin säädökseksi, jolla sovelletaan perussopimuksia».
Komissio antoi lausunnon, jonka mukaan kansalaisaloitteet eivät voi kohdistua sellaisiin EU:n neuvoston päätöksiin, jotka vasta valtuuttavat kansainvälisten neuvottelujen aloittamisen.
Kansainvälisen politiikan tutkimuslaitos Chatham House uskoo TTIP:n olevan sekä EU:lle että Yhdysvaloille liian tärkeä sopimus, jotta kansalaiset voisivat estää sen toteutumisen.
SOPIMUS VOI HEIKENTÄÄ KULUTTAJANSUOJAA JA TYÖNTEKIJÄN OIKEUKSIA
Sopimuksella on tavoiteltu kaupan säädösten ja standardien yhdenmukaistamista, mikä voi tarkoittaa kuluttajansuojan heikentymistä Euroopassa.
Yhdysvalloissa esimerkiksi hormonien käyttöä lihantuotannossa ja haitallisia torjunta-aineita ei ole säädelty yhtä tiukasti kuin Euroopassa.
Sopimuksella voi vaikuttaa myös työntekijöiden oikeuksiin. Yhdysvallat ei ole ratifioinut kuin kaksi kansainvälisen työjärjestö ILO:n määrittelemää perusnormia. EU:n alueella ILO:n suosituksia taas noudatetaan tarkemmin.
Vapaakauppasopimukset perustuvat usein pienimpään yhteiseen nimittäjään, mikä saattaisi tarkoittaa sitä, että eurooppalaiset palkansaajat joutuisivat luopumaan monista oikeuksistaan.
TTIP uhkaa myös kansalaisoikeuksia ja Euroopan sosiaalista yhteiskuntamallia.
Yhdysvalloissa yrityksillä on lähes rajoittamaton pääsy kansalaisten henkilötietoihin, Euroopassa laki suo kansalaisille paremman yksityisyydensuojan. TTIP voi tuoda tähän muutoksen, mikäli neuvottelijat päättävät sisällyttää siihen omana lukunaan myös kiistanalaiset immateriaalioikeudet (IPR).
SUOMI KANNATTAA NEUVOTTELUJA
Suomen hallitus suhtautuu myönteisesti EU:n ja Yhdysvaltain välisestä TTIP-sopimuksesta neuvottelemiseen.
Valtioneuvoston mukaan Suomi pyrkii neuvotteluissa siihen, etteivät eurooppalaiset järjestelmät ympäristön, terveyden ja työntekijöiden suojelemiseksi ole uhattuina.
Valtioneuvoston mielestä tietoturvaa ja vakoilua koskevat kysymykset on käsiteltävä neuvotteluista erillään. Lisäksi vaikutuksia kehitysmaihin tulee neuvotteluiden edetessä arvioida tarkemmin.
Hallitus haluaisi avata neuvotteluiden salamyhkäisyyttä:
»Sopimusneuvottelujen ja EU:n ja kansallisen kannanmuodostuksen avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen tulee myös muutoin kiinnittää erityistä huomiota ja sopimusvalmisteluja avata nykyistä laajemmalle julkiselle keskustelulle.»

julkaistu Libero 4/2014:ssä

Tuesday, December 16, 2014

Hekumaa ja hybristä

Hekumaa ja hybristä

Estonian Rinaldossa tavoitettiin ohjaaja Andres Mustosen johdolla hyvin Händelin barokkimusiikin hekumallinen henki. Händelin oopperat kuvaavat lyhykäisesti ihmisiä vallan- ja intohimojen pyörteissä. Mustonen itse lietsoi orkesterin liekkeihin soittamalla viulua kummankin näytöksen alussa. Lavastaja William Relton oli sisäistänyt Händelin hengen lavastukseen: kitschiä riitti alusta loppuun runsaasti. Mieleen jäivät muun muassa purtilossa laulavat, tikkukaramelliä imevät seireenit, tekopuuhun kahlittu Armida (Helen Lepalaan) ja valoilla luotu ukkonen.
Lopussa kristittyjen kuningas (Oliver Kuusik), Rinaldo (Monika-Evelin Liiv) ja Almirena (Heli Veskus) löytävät toisensa jälleen. Esityksen laulullista huippua edustivat Rinaldon housuroolin laulanut mezzosopraano Liiv, Rauno Elp Armidan rakastettuna Argantena ja dramaattinen sopraano Lepalaan Armidana. Intohimot horjuttavat jokaista henkilöä vain Rinaldon säilyessä horjumattomana rakastuneena Gottfredon tyttäreen Almirenaan. Liivin useat aariat hiljensivät koko katsomon: esimerkiksi Cara sposa -aariassa todella muuttui eläväksi puolison kaipaus myös dramaturgiassa. Magia, muodonmuutokset ja jumalten väliintulo esiintyvät myös Händelin Rinaldossa.

Harmi, ettei Estoniassa ole enemmän Liivin kaltaisia kypsiä, mehukkaita ääniä. Heillä voisi kevyesti korvata tyttösopraanot.

Gounod´n Faust (Oliver Kuusik) etsii Jumalaa, tietoa. Vanha Faust (Mart Madiste) tekee ensin sopimuksen Mefistoteleen (Pavlo Balakin) kanssa ja ostaa nuoruuden kalliiseen hintaan: maan päällä hän kuuluu Mefistoteleelle, helvetissä paholaiselle. Ensimmäisessä näytöksessä sotaan lähtevä Valentin (Rauno Elp) rukoilee sisarensa Margueriten (Aile Asszonyi) suojelukseksi. Mefistoteles liittyy heihin ja kertoo kullan kirouksista. Mefistoteles ehdottaa maljaa Margueritelle, johon Faust ihastuu ja jonka uudelleentapaamista hän odottaa kiihkeästi. Faustin ja Mefistoteleen lähdettyä Marguerite avasi jäljelle jääneen timanttirasian ja lauloi kuuluisan ”Timanttiaarian” – ja vakuuttavasti lauloikin. Faust sai täyttymyksensä vakuuttavassa kollektiivisessa kohtauksessa, jossa hyödynnettiin myös miestanssijoita ja paljasta pintaa.

Erityisesti Elp, Balak ja Asszonyi vakuuttivat sekä näyttämötyöskentelyllään että laulullaan.

Goethen Faustissa ja myös Gounod´lla uskonto tarjoaa taiteilijalle naisen rakkauden ohella mahdollisuuden hybrikseen. Faustin kirkkoon sijoittuvassa vaikuttavassa loppukohtauksessa kuoro ja solistit kokevat uuden alun mahdollisuuden. Eroottinen rakkaus ja uskonnollinen kokemus rinnastuvat toisiinsa.

Rita Dahl  

Thursday, December 11, 2014

Ihmissuhdesotkuja ja valtakamppailuja

Oopperakatsauksessa kolme Kansallisoopperassa syksyllä nähtyä teosta: Mozartin Figaron häät, Musorgskin Boris Godunov sekä Urmas Lennukin ja Andrus Kivirähkin Riihiukko.
Figaron häät on Mozartin ehkä onnistunein teos, jossa musiikki ja Lorenzo da Ponten libretto istuvat saumattomimmin yhdessä. Opera buffan perinteen mukaisesti teos koostuu ihmissuhdesotkuista.
Susanna (Tuuli Takala) ja Figaro (fyysisessä ja äänellisessä koossa vaikuttava Heikki Aalto) ovat saaneet kreivi Almavivalta (Ola Eliasson) luvan häävalmisteluihin, joita he suorittavat upeassa turkoosinvärisessä makuuhuoneessa. Kuviota sekoittamaan tulee Susannaa vikittelevä Cherubino (Ann-Marie Heino).Heinon esittämä Cherubino androgyyneine koreografioineen oli Aallon Figaron ohella Figaron häidennäyttämöllisesti ja äänellisesti vakuuttavinta antia.
Kreivitär (Anna Immonen) oli vielä hieman vaisu vuoteellaan rakastajan vieressä lauletussa Porgi Amorissa, mutta lämpeni hyvin toisen näytöksen edetessä rooliinsa. Haikean kolmannen näytöksen aloittavan Dove sono i bei momentin Immonen tulkitsi musikaalisesti vakuuttavasti, elegantisti ja erilaisia äänenvärejä hyödyntäen.
Mozart hyödyntää vielä opera buffan mahdollisuuksia sijoittamalla viimeiseen, puistossa tapahtuvaan näytökseen vaatteiden- ja roolienvaihdon, jonka seurauksena on tapahtua katastrofi. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin. Ohjaaja Anna Kelon tulkinta Figaron häistä perustui ennen muuta vahvoihin roolihahmoihin: samalla hän on saanut mahdollisuuden harjoitella epookkiin tekemistä ja suoriutui tehtävästä mainiosti.
Jani Uljaan suunnittelema lavastus oli visuaalisesti näyttävä ja logistisesti taloudellinen. Kulissiseinän nosto muunsi näyttämön hetkessä tarpeen mukaan alun salongiksi, kreivittären makuuhuoneeksi, tanssiaissaliksi ja lopulta suihkulähteen dominoimaksi puistonäkymäksi.
ruhtinas Šuiskin (Jyrki Anttila) Boris Godunovissa. Kuva: Heikki Tuuli.

Boris Godunov heijastaa valtahierarkian

Itseoppinut säveltäjä Modest Musorgski elävöitti Boris Godunovissa makro- ja mikrohistoriaa poliittisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta. Teoksessa pääsevät ääneen niin hallitsijat, heidän neuvonantajansa, pajarit kuin tavallinen kansa eli kuoro. Kansa on Musorgskilla moniääninen, kollektiivinen persoonallisuus: ivallinen, uskollinen, mutta myös kapinallinen ja tarvittaessa uppiniskainen. Uppiniskaisuus ei ole tyhmyyttä, vaan kansan oikeudenmukaisuutta: se rankaisee niitä, joille rangaistus kuuluu. KO:n kuoro suoriutui suuesta roolistaan erinomaisesti näyttämötyöskentelyn ja laulun osalta.
Musorgskin musiikillinen tekstuuri on kauttaaltaan melodista ja mahtipontisuudessaan myötäilee kuitenkin aina tapahtumia ja niiden käänteitä: sävelet heijastavat sanottua ja sanovan henkilön tai henkilöiden kollektiivin luonnetta. Suurena teemana on Boris Godunovin (Matti Salminen) oikeutettu syyllisyydentunto, joka alkaa tulla erityisen selkeästi esille Ksenian (Anna-Kristiina Kaappola), hänen imettäjänsä (Merle Silmato) ja tšarevits Feodorin (Ann-Marie Heino) yhteiskohtauksessa. Godunov saapuu keskeyttämään kolmikon ilakoinnin, ja hänet puolestaan saavuttaa ruhtinas Šuiskin (Jyrki Anttila)tuoma uutinen Liettuasta päin uhkaavasta vale-Dmitristä (Mika Pohjonen). Friedrich Meyer-Oertelinohjaus tavoitti hyvin kansan merkittävän roolin Musorgskilla; myös rinnastukset nykypäivään hoituivat hallitsijoiden projisoinneilla lavasteisiin (Iivana Julmasta aina Gorbatšoviin). Uskonnon merkittävyys näkyy papiston läsnäolona strategisesti tärkeissä tilanteissa. Ajan valtahierarkia heijastuu teoksessa täydellisesti.
Oopperan kohtalokas nainen on valtaistuinta tavoitteleva Marina Mnišek (Niina Keitel), johon vale-Dmitri on rakastunut. Lopulta hallitsija on kuitenkin kansankin tuomion edessä täysin paljas ja yksin. Salminen teki Godunovina poikkeuksellisen antautuvan roolityön erityisesti loppukohtauksen vainoharhaisuusvaiheessa.

Kesäyön unelmaa virolaisittain

Kansallisoopperan Alminsalissa vierailleen tarttolaisen teatteri Vanemuinen Riihiukossa virolainen kansanluonne esitettiin luonnonuskolle ja ennakkoluuloille alttiina hölmöläisinä, jotka imevät voimansa kansanmytologiasta, karkeudesta ja primääriviettien toteuttamisesta ja saavat aikaan sekasorron periaatteessa järjestyksenkin keskelle. Riihiukko perustui Urmas Lennukin Andrus KivirähkinRiihiukko-romaaniin pohjalta muokkaamaan librettoon, Tauno Aintsin musiikkiin, Marko Matverenohjaukseen.
Riihiukko on eräänlainen shakespealaisen Kesäyön unelman virolainen mukaelma, jossa rakkaudet menevät ristiin ja väärät ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan. Primääriviettien, pieru- ja naintirefleksien hallitsemat hahmot saavat vastineensa teoksen Jaan-rengissä (Rasmus Kull) ja rivosuisessa Ompun Endelissä (Lauri Saatpalu). Musiikillisesti teos edusti oopperaa, jonka lauloivat musikaalilaulajat, jonka tekstuurissa pääsi erityisesti esiin kansa rosoisine luonteineen.
Ensimmäisessä näytöksessä ihastukset menivät ristiin eivätkä kipuileva ja perustoimeentulonsa kanssa vaikeuksissa oleva kansa tai myyttiset henkilöt Kratista (Janek Savolainen) henkiin pystyneet tunteidensa keskellä riutuvia henkilöitä, Riihiukko Sander (Marko Matvere) ei onnistunut auttamaan ketään. Toisessa näytöksessä noita Minnalta (Merle Jalakas) sujui solmuun menneiden ihastusten yhteensaattaminen paremmin.
Riihiukon heikkous, mutta myös vahvuus oli siinä, että esittäjät olivat lähinnä musikaalihenkisiä laulavia näyttelijöitä, eivät mitään oopperalaulajia kartanon neitinä esiintyvää lyyristä koloratuurisopraano Pirjo Püveä lukuunottamatta. Erityisesti toisen näytöksen joukkokohtaukset välittivät runsaasti hyvää energiaa katsomoon asti.

Kulttuurivihkot

Tuesday, December 09, 2014

Persoonan arvosta




Taiteilijat - korkeasti koulutetut harmaat tietotyöläiset

Taiteilijat – korkeasti koulutetut harmaat tietotyöläiset

Taiteilijoiden työhyvin- ja pahoinvointia pohtiessa ei voida sivuuttaa suurta historiallista työn teon muutosta joka on alkanut 1980-luvulla ja yleistynyt viimeistään 1990-luvulla. Tätä muutosta kuvataan Vasemmistofoorumin julkaisemassa General Intellectin manifestissa. Työn teolla ei ole enää selkeää aikaa, paikkaa eikä muita rajoja: työnantajat riistävät sumeilematta yhden tai parin hengen ryhmissä työtä tekeviä tietotyöläisiä.

Tehokkuuteen perustuva postfordilaisuus ja työnjakoon luottava taylorilaisuus ajautuivat kriisiin 1970-luvulla massaälymystön syntyessä.  Koulutus ei enää taannut työpaikkaa. Uusi työ alkoi ilmaantua 1990-luvulla, kun ICT synnytti joustavuuteen perustuvat tulosvastuulliset tiimit, epätyypilliset työsuhteet ja yrityksestä riippuvat uudet yrittäjät, joilla ei ole varaa maksaa työttömyysturvaa. Tuotannontekijöistä työn ja pääoman välinen ero hämärtyi ja tietotyöläisen ruumiista, korpuksesta, on tullut eräänlaista pääomaa.

Uuden työn murroksesta kirjoittanut sosiologi Richard Sennett ajattelee, että henkilökohtaisten ja yhteisöllisten siteiden löyhtyminen on mahdollistanut uuden työn syntymisen. Uusi työ kukkii monikulttuurisissa ja –eriarvoisissa paikoissa kuten Floridassa ja se perustuu ennen muuta epävarmuuteen ja joustavuuteen. Sen perustana oleva yhteisöllisyyden muoto on varmasti juuri sitä, mitä puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman kutsuu naulakkoyhteisöllisyydeksi. Naulakkoyhteisöllisyys kestää vain sen verran kuin takit viipyvät naulakossa eikä siihen sisälly pidempiä sidoksia.

Taideammattit ovat tyyppiesimerkki uudesta tietotyöläisestä, jolle on ulkoistettu yrittäjäriski ja joka on huonossa tapauksessa ”tarvittaessa työhön kutsuttava” heittopussi. Koulutus ja taiteelliset näytöt eivät takaa muun yhteiskunnan arvostusta. Hallitukset eivät ole myöskään onnistuneet kohentamaan taiteilijoiden sosiaalista asemaa työttömyyden tai sairauden sattuessa. Yhteisöllisyyden rapistuessa tukea ei löydy muualtakaan.

Työssä loppuun palava, keskituloinen moniosaaja Taiken erikoissuunnittelija Kaija Rensujeffin selvityksen pohjalta julkaistiin tänä vuonna raportti Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus, jonka kvantitatiiviset ja kvalitatiiviset johtopäätökset perustuvat 2010 taiteilija-apurahaa saaneiden vastauksiin. Edellinen vastaava tutkimus toteutettiin vuonna 2000. Siihen verrattuna taiteilijajärjestöjen jäsenmäärä on kasvanut peräti 18 prosentilla. Erityisen suuri kasvu on esimerkiksi elokuvataiteen alalla (56 prosenttia). Myös monialaisten taiteilijoiden määrä on noussut 2000-luvulla erityisesti kirjallisuuden, näyttämötaiteen alalla.

Täytyy muistaa, että Rensujeffin otoksen vuosiapurahaa nauttivat taiteilijat eivät kuitenkaan edusta taiteilijakunnan mediaania tulotasoltaan: he edustavat ns. eliittiä. Väitän, että kovin monen freelancerin tai itsensä työllistäjän tulot eivät mene yli 20 000 euron, vaikka laskuissa yhdistettäisiin eri tulolähteet. Tässä mielessä tutkimuksen otos on olosuhteita kaunistava.

Elokuvataiteen alalla perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneita on 87 prosenttia, näyttämötaiteessakin prosenttiosuus on peräti 85 prosenttia; eripituisia työttömyysjaksoja samoilla ryhmillä oli 47 tai 22 prosenttia. Työttömien osuus kaikista taiteilijoista em. aloilla oli 37 ja 23 prosenttia.

Rensujeffin raportissa havaittiin, että koulutustausta oli keskeinen työmarkkina-asemaan vaikuttava tekijä. 2000-luvun vaihteessa vapaiden taiteilijoiden osuus oli noussut. Eri alojen taiteilijoista 3-21 prosenttia ei tehnyt 2010 taiteellista työtä, vaan he olivat työttöminä, eläkkeellä tai opiskelivat. Näyttämötaiteessa näiden ihmisten määrä oli 13 prosenttia vastanneista, elokuvataiteessa 11 prosenttia.

Moniosaajuudesta on tullut keskeinen työssä toimimisen elinehto. Koulutuksen lisääntyessä taiteilijat tekevät paitsi oman ja muiden taiteenalojen töitä, myös taiteen ulkopuolisia tehtäviä (multible-job-holding). Usein ulkopuoliset työtehtävät liittyivät Tämä koettiin kuitenkin vahingollisena omalle taiteenteolle. Taiteellista työtä rahoitettiin myös muilla töillä.

Liian vähäiset apurahat ja sosiaalisten kontaktien tarve olivat syitä taiteen ulkopuoliseen työntekoon. Esimerkiksi kuvataiteilijoilla syyt taiteen ulkopuolisen työn tekemiseen olivat nousseet vuoden 2000 33 prosentista vuoden 2010 70 prosenttiin. Työaikaa koskeviin kysymyksiin jätettiin paljon vastaamatta, mitä en ihmettele: kovin moni taiteilija tekee työtä lähes koko valveilla olonsa ajan aamusta iltaan. Tavalliset päivätyöläiset kauhistuisivat sellaisia tuntimääriä. Silti yleisesti yli 40-tuntisen työviikon tekijöiden määrä oli laskenut kolmasosasta neljäsosaan.

Taiteellinen työ muodosti 39 prosentilla toimeentulon perustan. Tärkeimmässä asemassa olivat taiteellisesta työstä saadut apurahat ja palkat (35 prosenttia). Apurahat olivat tärkein toimeentuloin lähde yhdeksälle prosentille vastaajista. Muu työ oli tärkein tulonlähde 11 prosentille vastaajista. Näyttämö –ja elokuvataiteen edustajista peräti 52 ja 49 prosenttia sijoittui veronalaisten tulojen osalta 20 000 – 39 999 euron tuloluokkaan. Esimerkiksi kirjailijoista 43 prosentilla veronalaisten tulojen määrä jäi alle 20 000 euron.

Yrittäjänä tai freelancerina toimiville taiteilijoille olisi melkein käytännön pakko tehdä joitakin muita töitä, joista heille tulee eläkekertymää, koska apurahat ovat monesti niin pieniä (elleivät vuosiapurahoja), että ne riittävät pelkkään elämiseen. Taiteilijan eläkekertymä on monesti myös ongelmallinen asia; jos tulot ovat niin pienet, että ne riittävät pelkkään elämiseen, eläkkeitä tuskin maksetaan. MYEL-maksun muodollisia vaatimuksia ovat taiteellisen työn jatkuminen vähintään neljän kuukauden ajan ja apurahan saajan vuotuisen työpanoksen ylittävän 3388 euroa.

Stressistä tulee taiteilijan pysyvä seuralainen. Stressi liittyy konkreettisesti työn luonteeseen eli jatkuvaan markkinoinnin tarpeeseen: kirjailijan on etsittävä julkaisupaikkoja käännöksille, teoksille, artikkeleilleen, kuvataiteilijan ostajia ja näyttelypaikkoja teoksilleen. Työn taloudellinen epävarmuus erityisesti huonoina apurahakausina korreloi suoraan stressin määrään ja sisäiseen ”yhteiskuntakelvottomuuden” tunteeseen.

Meidän sukupolvemme yhdistää vielä ainakin osittain kansalais- ja yhteiskuntakelpoisuuden weberiläisen protestanttisen etiikan vaalimaan henkilökohtaisen tuottavuuden vaatimukseen. Stressiä ja aivan tu8rhaa häpeää, jopa kyyneleitä, aiheutuu välillisesti omantunnontuskista: toteutan huonosti kansalaiskelpoisuuttani, koska en pysty työlläni elättämään itseäni. Tässä lohduttaa vain vähän sisäinen henkilökohtainen varmuus omasta korkeasta ammattitaidosta, niin sisäiseksi ja kyseenalaistamattomaksi normiksi homo economicus, tuottava kansalainen, on muodostunut.

Kun vuoden apurahakertymä on 5000 euroa, vähemmästäkin seuraa stressi ja välillisenä seurauksena työnteon hidastuminen tai lakkaaminen.

TE-toimisto tai KELA pyytävät lomakkeita, selvityksiä ja edellyttävät MELA-vakuutuksen irtisanomista eli toteuttavat kaiken kaikkiaan hyvin poliisiviranomaisen rooliaan.

Erityisen huono tilanne on tanssitaitelijoilla, joista noin puolet tekee työtään ilmaiseksi. Apurahatulot ovat hyvin pieniä, lippukassatulot olemattomia. Tanssijoita on noin tuhat ja heistä vain 50:llä on virka. 
Työsuhteessa olevat näyttämötyöntekijät tekevät kuitenkin kuusipäiväistä työviikkoa. Myös elokuvatyöntekijät kamppailevat toimeentulostaan: yli tuhat alan ihmistä kamppailee noin 20 pitkän elokuvan tuotannosta. Suurin osa on työttöminä osan vuodesta.

Vähemmästäkin hiukset harmaantuvat. On täysin selvää, että tilanne edellyttää poliittisen tason ratkaisua, jota yksikään lähihistorian hallitus ei ole kyennyt saamaan aikaan. Miten olisi kansalaispalkka tai perustulo, johon voisi ajatella porrasjärjestelmää koulutuksen mukaan? Politiikan tutkija Rosanvallon on ehdottanut eräänlaista kansalaissopimusta, eli kannattanut ehdollista sosiaaliturvaa.
Monimutkainen jatkokysymys on, mihin sosiaaliluokkaan taiteilija kuuluu? Akateemisessa tutkimuksessa taloustieteilijät painottavat objektiivisiä, kvantitatiivisiä kriteerejä eli palkkaa ja koulutusta, sosiologit puolestaan laadullisia, subjektiivisia kriteerejä. Myös luokkatutkimus on perinteisesti painottanut objektiivisia tulokriteerejä luokittelun perustana.

Tuskin kovinkaan moni yhden tai nykyään usein jopa kaksi ylempää korkeakoulututkintoa suorittanut, lukuisia näyttöjä antanut ja kansainvälisyytensä todistanut taiteilija suostuu kutsumaan itseään proletariaatin edustajaksi, vaikka näin varmasti tulotason osalta onkin. Taiteilijan edustama uusi tietotyöläinen kuuluukin ennemmin akatemian ulkopuoliseen älymystöön, jota media käyttää turhan harvoin lausunnonantajana.

Kuten General Intellect think thank toteaa, vasemmiston ongelma on työläinen, joka ei koe itseään työväestöön kuuluvaksi. Tehdas on laajentunut koko yhteiskunnan alalle, olemme sirpaloituneita yhteiskuntaruumiin osasia jokainen. Kuinka puhutella identiteettikriisissä olevaa tietotyöläistä?

LÄHTEITÄ:

General Intellect, Vasemmisto etsii työtä. Vasemmistofoorumi 2008.http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/stuff/vasemmisto_etsii_tyt.pdf

Rensujeff, Kaija, Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Taiteen edistämiskeskus 2014,http://www.taike.fi/documents/10921/0/Taiteilijan+asema+2010.pdf
Sennett, Richard. Työn uusi järjestys. Gummerus 2002.
Vähämäki, Jussi. Itsen alistus.
Vähämäki, Jussi. Kuhnurien kerho.

julkaistu Meteli 4/2014:ssä

Monday, December 08, 2014

Ikuisessa eksiilissä

Ikuisessa eksiilissä
Italiassa viranomaiset maksavat paikallisille, jotka ottavat maahanmuuttajan kotiinsa, 30 euroa päivältä. Ehdotan, että sama käytäntö saatetaan voimaan Suomessa ja maahanmuuttajan kategoria laajennetaan koskemaan mm. taiteilijoita ja muita "luovia yrittäjiä".

Tällainen kantaihmisten ja jonnekin-tulevien tai siellä epävarmasti olevien törmäyttäminen on hedelmällistä, koska siinä yhtyvät täysin erilaiset kulttuurit ja elämäntavat, jotka muuten jäisivät toisilleen vieraiksi.

Päämääränä olisi näin ”oudon kotoutus”. Taiteilija on outo omassa kotipiirissäänkin, koska hänen työtään ja työnsä ansainta- tai pikemminkin ansaitsemattomuuslogiikkaa ei kukaan päivätyöläisten valtaväestöä edustava ymmärrä.
Outo on väistämättä yksilö, jolla ei ole minkäänlaista asemaa esimerkiksi työ- ja sairaan- ja terveydenhoitomarkkinoilla. Taiteilija ei voi jäädä työttömäksi eikä sairastua, koska hän jää muuten kaikkien ”perinteisten turvaverkkojen ulkopuolelle” tai joutuu turvautumaan nöyryyttävään asemansa erityistodisteluun – epäilemättä samalla tavalla kuin maahanmuuttaja.

Romaniasta Ranskaan aikoinaan muuttanut ranskalaisfilosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva on kirjoittanut Muukalaisia itsellemme –teoksessaan oudon ja toisen asemaan joutuneen maahanmuuttajan asemasta. Vieraalle kulttuurialueelle tullut haparoi uuden kielen kanssa, hapuilee sanoja, synnyttää tahattomia poeettisia ilmauksia, yrittää tulla toimeen kulttuurisessa ympäristössä, jossa syntyperällä on suuri merkitys.
Kristeva käy kirjassaan läpi muukalaisuuden historiaa danaideista nykypäivään ja toteaa, että modernin kansalaisvaltion ja kansalaisuuden synty oli ongelmallista ihmisoikeuksien kannalta. Kansalaisuudesta tuli eräänlainen ihmisyyden universaali normi, johon palautui kaikki ja joka syrjäsi sivuun kaikki muut ihmisoikeudet.

Ranskalainen yhteiskunta edustaa edelleen jonkinlaista sääty-yhteiskuntaa, jossa sosiaalinen alkuperä määrittää paljon kulttuurisen pääoman hankkimismahdollisuuksia. Pohjoismaista tuloeroja tasaavaa sosialidemokratiaa on paljon ihailtu individualistisen pärjäämisen kehdossa, Yhdysvalloissa, mutta syyt ihailuun ovat katoamaan päin.


Itsepärjääjä

Taiteilijan elämää määrittää edelleen vahvan individualistinen itsepärjäämisen eetos: ammatti on sellaiseksi rakennettu yhteiskunnan taholta. (Toki ”itsensä työllistäjien” vaikeasti määriteltävään luokkaan, joka ylittää perinteiset objektiiviset luokka-asetelmat, tuupataan yhä enemmän väkeä herrasta narriin. Yhteiskunnan stratifioitumiskehitys on loputonta.)

Jos taiteilija ei entuudestaan tunne kovin hyvin sanaparia ”luova yrittäjä” tai itsensä työllistäjä, se tulee hänelle tutuksi viimeksi yllämainitun kaltaisessa tilanteessa. Tuo tehokas – ja nykyään esimerkiksi TE-toimistojen kursseilla yhä tehokkaammin toistettu – sanapari on aiheuttanut pohjoismaisessa yhteiskunnassa 1960-luvun suureen luokkamuutokseen verrattavan kehityksen, jota kutsun ”hyvinvointivaltion paarioitumiseksi”.

Monet freelance-taiteilijat elävät pienillä apurahoilla, sillä vain pienellä onnekkaiden joukolla on mahdollisuus nauttia koko vuoden mittaisesta apurahasta. Poesian tekijäkollektiivi kiinnitti Valtion kirjallisuuspalkinnon myöntöjuhlassa huomion siihen, että ilmaistyö ei saa olla runouden, uhanalaisen lajin puolesta tehtävän työn perusta. Poesian, kuten monen muun itsensä työllistävän runoilijan ja kirjailijan, työn mahdollistavat apurahat.

Poliittiset päättäjät ovat vieraantuneet täysin tämän luomansa uuden luokan työn toimintaehdoista ja heidän ansaintalogiikoistaan. Itsensä työllistäjä on itsepärjääjä, jolle on ulkoistettu täysin yrittäjäriski: hän maksaa kaiken omista sosiaali- ja terveysmaksuistaan työeläkemaksuihinsa saakka. Tosin työttömäksi jouduttuaan hän joutuu harrastamaan omaa asemaansa koskevaa erityistodistelua joutumalla TE-toimistossa irtisanomaan yrittäjäeläkevakuutuksensa. Terveyskeskuksessa menee muuten vain joka kerta asioidessa kauan, ulkoistaminen ei tuonut mukanaan toivottuja ”synergiaetuja”. Päivystyksessä hurahtaa helposti neljä, viisikin tuntia. Tehokasta?

Jo aiemmin yhteiskunnan polarisoituminen, kahtiajakautuminen, on saanut aikaan kastien (köyhät, keskituloiset, rikkaat) palaamisen luokkien muodossa. Mihinkään (objektiiviseen) luokkaan sijoittumaton, usein vähintään akateemisesti koulutettu taiteilija edustaa uudenlaista paarialuokkaa, koska hänen työmarkkina-asemansa ei vastaa koulutusta, eivät myöskään yhteiskunnan hänelle allokoimat peruspalvelut. Pohjoismainen laajaan julkiseen sektoriin nojaava hyvinvointivaltio nöyryyttää korkeita osaajiaan erilaisilla luukuilla ja lappusulkeisilla.

Taiteilijan asema ei ole juurikaan parempi kuin maahanmuuttajan. Erona näiden eksiilien välillä on kuitenkin se, että taiteilijan kielitaito on useimmiten hyvää. Hän on vain joutunut sisäiseen eksiiliin, maahanmuuttaja on ulkoisessa eksiilissä ja oikeasti avuton ja eksyksissä sekä kielen kanssa että uudenlaisessa byrokratiaviidakossa.

Sateenkaarihallitus on legitimoinut ”oudon eksiilin”, taiteilijan tilanteen. Työvoimahallinnossa yrittäjyyskurssit ja korkeakoulutetuille erityisräätälöidyt kurssit muodostavat suuren osan tarjonnasta työnhakijalle. Kuten ulkoistamiset ja YT-neuvottelut tapahtuvat joskus yhtäkkiä ja yllättäen, myös itsensä työllistäjän, luovan yrittäjän elämä on seilaamista väliin tyynellä, toisinaan myrskyisällä merellä.

Rita Dahl
kirjailija, vapaa toimittaja, VTM, FM

julkaistu TEME:n uusimmassa lehdessä Metelissä

Wednesday, December 03, 2014

Ei Guggenheimille, TTIP:lle ja tuhoavalle kaivosteollisuudelle!




2.12. Bio Rexin edessä oli protestoijia, kun Guggenheimin arkkitehtuurikilpailun kuusi finalistia esiteltiin sisällä. Ei julkista rahaa Guggenheimiin! Sen sijaan Helsingin (ja Vantaan) kulttuuribudjettia pitää nostaa ja rahoitusta suunnata itsenäisille, pienemmille produktioille ja vapaiden taiteilijoiden ("itsensä työllistäjät") toimeentuloon. Kyllä taiteilijapalkalle!



Rovaniemellä SKP:n piirijärjestön tilaisuudessa puhumassa TTIP:stä, CETA:sta ja kaivosteollisuudestakin, josta valmistelen pamflettia.







Kuvat otettu SKP:n ehdokasesittelyä varten. Radiohaastattelu seuraa.