Taiteilijat - korkeasti koulutetut harmaat tietotyöläiset

Taiteilijat – korkeasti koulutetut harmaat tietotyöläiset

Taiteilijoiden työhyvin- ja pahoinvointia pohtiessa ei voida sivuuttaa suurta historiallista työn teon muutosta joka on alkanut 1980-luvulla ja yleistynyt viimeistään 1990-luvulla. Tätä muutosta kuvataan Vasemmistofoorumin julkaisemassa General Intellectin manifestissa. Työn teolla ei ole enää selkeää aikaa, paikkaa eikä muita rajoja: työnantajat riistävät sumeilematta yhden tai parin hengen ryhmissä työtä tekeviä tietotyöläisiä.

Tehokkuuteen perustuva postfordilaisuus ja työnjakoon luottava taylorilaisuus ajautuivat kriisiin 1970-luvulla massaälymystön syntyessä.  Koulutus ei enää taannut työpaikkaa. Uusi työ alkoi ilmaantua 1990-luvulla, kun ICT synnytti joustavuuteen perustuvat tulosvastuulliset tiimit, epätyypilliset työsuhteet ja yrityksestä riippuvat uudet yrittäjät, joilla ei ole varaa maksaa työttömyysturvaa. Tuotannontekijöistä työn ja pääoman välinen ero hämärtyi ja tietotyöläisen ruumiista, korpuksesta, on tullut eräänlaista pääomaa.

Uuden työn murroksesta kirjoittanut sosiologi Richard Sennett ajattelee, että henkilökohtaisten ja yhteisöllisten siteiden löyhtyminen on mahdollistanut uuden työn syntymisen. Uusi työ kukkii monikulttuurisissa ja –eriarvoisissa paikoissa kuten Floridassa ja se perustuu ennen muuta epävarmuuteen ja joustavuuteen. Sen perustana oleva yhteisöllisyyden muoto on varmasti juuri sitä, mitä puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman kutsuu naulakkoyhteisöllisyydeksi. Naulakkoyhteisöllisyys kestää vain sen verran kuin takit viipyvät naulakossa eikä siihen sisälly pidempiä sidoksia.

Taideammattit ovat tyyppiesimerkki uudesta tietotyöläisestä, jolle on ulkoistettu yrittäjäriski ja joka on huonossa tapauksessa ”tarvittaessa työhön kutsuttava” heittopussi. Koulutus ja taiteelliset näytöt eivät takaa muun yhteiskunnan arvostusta. Hallitukset eivät ole myöskään onnistuneet kohentamaan taiteilijoiden sosiaalista asemaa työttömyyden tai sairauden sattuessa. Yhteisöllisyyden rapistuessa tukea ei löydy muualtakaan.

Työssä loppuun palava, keskituloinen moniosaaja Taiken erikoissuunnittelija Kaija Rensujeffin selvityksen pohjalta julkaistiin tänä vuonna raportti Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus, jonka kvantitatiiviset ja kvalitatiiviset johtopäätökset perustuvat 2010 taiteilija-apurahaa saaneiden vastauksiin. Edellinen vastaava tutkimus toteutettiin vuonna 2000. Siihen verrattuna taiteilijajärjestöjen jäsenmäärä on kasvanut peräti 18 prosentilla. Erityisen suuri kasvu on esimerkiksi elokuvataiteen alalla (56 prosenttia). Myös monialaisten taiteilijoiden määrä on noussut 2000-luvulla erityisesti kirjallisuuden, näyttämötaiteen alalla.

Täytyy muistaa, että Rensujeffin otoksen vuosiapurahaa nauttivat taiteilijat eivät kuitenkaan edusta taiteilijakunnan mediaania tulotasoltaan: he edustavat ns. eliittiä. Väitän, että kovin monen freelancerin tai itsensä työllistäjän tulot eivät mene yli 20 000 euron, vaikka laskuissa yhdistettäisiin eri tulolähteet. Tässä mielessä tutkimuksen otos on olosuhteita kaunistava.

Elokuvataiteen alalla perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneita on 87 prosenttia, näyttämötaiteessakin prosenttiosuus on peräti 85 prosenttia; eripituisia työttömyysjaksoja samoilla ryhmillä oli 47 tai 22 prosenttia. Työttömien osuus kaikista taiteilijoista em. aloilla oli 37 ja 23 prosenttia.

Rensujeffin raportissa havaittiin, että koulutustausta oli keskeinen työmarkkina-asemaan vaikuttava tekijä. 2000-luvun vaihteessa vapaiden taiteilijoiden osuus oli noussut. Eri alojen taiteilijoista 3-21 prosenttia ei tehnyt 2010 taiteellista työtä, vaan he olivat työttöminä, eläkkeellä tai opiskelivat. Näyttämötaiteessa näiden ihmisten määrä oli 13 prosenttia vastanneista, elokuvataiteessa 11 prosenttia.

Moniosaajuudesta on tullut keskeinen työssä toimimisen elinehto. Koulutuksen lisääntyessä taiteilijat tekevät paitsi oman ja muiden taiteenalojen töitä, myös taiteen ulkopuolisia tehtäviä (multible-job-holding). Usein ulkopuoliset työtehtävät liittyivät Tämä koettiin kuitenkin vahingollisena omalle taiteenteolle. Taiteellista työtä rahoitettiin myös muilla töillä.

Liian vähäiset apurahat ja sosiaalisten kontaktien tarve olivat syitä taiteen ulkopuoliseen työntekoon. Esimerkiksi kuvataiteilijoilla syyt taiteen ulkopuolisen työn tekemiseen olivat nousseet vuoden 2000 33 prosentista vuoden 2010 70 prosenttiin. Työaikaa koskeviin kysymyksiin jätettiin paljon vastaamatta, mitä en ihmettele: kovin moni taiteilija tekee työtä lähes koko valveilla olonsa ajan aamusta iltaan. Tavalliset päivätyöläiset kauhistuisivat sellaisia tuntimääriä. Silti yleisesti yli 40-tuntisen työviikon tekijöiden määrä oli laskenut kolmasosasta neljäsosaan.

Taiteellinen työ muodosti 39 prosentilla toimeentulon perustan. Tärkeimmässä asemassa olivat taiteellisesta työstä saadut apurahat ja palkat (35 prosenttia). Apurahat olivat tärkein toimeentuloin lähde yhdeksälle prosentille vastaajista. Muu työ oli tärkein tulonlähde 11 prosentille vastaajista. Näyttämö –ja elokuvataiteen edustajista peräti 52 ja 49 prosenttia sijoittui veronalaisten tulojen osalta 20 000 – 39 999 euron tuloluokkaan. Esimerkiksi kirjailijoista 43 prosentilla veronalaisten tulojen määrä jäi alle 20 000 euron.

Yrittäjänä tai freelancerina toimiville taiteilijoille olisi melkein käytännön pakko tehdä joitakin muita töitä, joista heille tulee eläkekertymää, koska apurahat ovat monesti niin pieniä (elleivät vuosiapurahoja), että ne riittävät pelkkään elämiseen. Taiteilijan eläkekertymä on monesti myös ongelmallinen asia; jos tulot ovat niin pienet, että ne riittävät pelkkään elämiseen, eläkkeitä tuskin maksetaan. MYEL-maksun muodollisia vaatimuksia ovat taiteellisen työn jatkuminen vähintään neljän kuukauden ajan ja apurahan saajan vuotuisen työpanoksen ylittävän 3388 euroa.

Stressistä tulee taiteilijan pysyvä seuralainen. Stressi liittyy konkreettisesti työn luonteeseen eli jatkuvaan markkinoinnin tarpeeseen: kirjailijan on etsittävä julkaisupaikkoja käännöksille, teoksille, artikkeleilleen, kuvataiteilijan ostajia ja näyttelypaikkoja teoksilleen. Työn taloudellinen epävarmuus erityisesti huonoina apurahakausina korreloi suoraan stressin määrään ja sisäiseen ”yhteiskuntakelvottomuuden” tunteeseen.

Meidän sukupolvemme yhdistää vielä ainakin osittain kansalais- ja yhteiskuntakelpoisuuden weberiläisen protestanttisen etiikan vaalimaan henkilökohtaisen tuottavuuden vaatimukseen. Stressiä ja aivan tu8rhaa häpeää, jopa kyyneleitä, aiheutuu välillisesti omantunnontuskista: toteutan huonosti kansalaiskelpoisuuttani, koska en pysty työlläni elättämään itseäni. Tässä lohduttaa vain vähän sisäinen henkilökohtainen varmuus omasta korkeasta ammattitaidosta, niin sisäiseksi ja kyseenalaistamattomaksi normiksi homo economicus, tuottava kansalainen, on muodostunut.

Kun vuoden apurahakertymä on 5000 euroa, vähemmästäkin seuraa stressi ja välillisenä seurauksena työnteon hidastuminen tai lakkaaminen.

TE-toimisto tai KELA pyytävät lomakkeita, selvityksiä ja edellyttävät MELA-vakuutuksen irtisanomista eli toteuttavat kaiken kaikkiaan hyvin poliisiviranomaisen rooliaan.

Erityisen huono tilanne on tanssitaitelijoilla, joista noin puolet tekee työtään ilmaiseksi. Apurahatulot ovat hyvin pieniä, lippukassatulot olemattomia. Tanssijoita on noin tuhat ja heistä vain 50:llä on virka. 
Työsuhteessa olevat näyttämötyöntekijät tekevät kuitenkin kuusipäiväistä työviikkoa. Myös elokuvatyöntekijät kamppailevat toimeentulostaan: yli tuhat alan ihmistä kamppailee noin 20 pitkän elokuvan tuotannosta. Suurin osa on työttöminä osan vuodesta.

Vähemmästäkin hiukset harmaantuvat. On täysin selvää, että tilanne edellyttää poliittisen tason ratkaisua, jota yksikään lähihistorian hallitus ei ole kyennyt saamaan aikaan. Miten olisi kansalaispalkka tai perustulo, johon voisi ajatella porrasjärjestelmää koulutuksen mukaan? Politiikan tutkija Rosanvallon on ehdottanut eräänlaista kansalaissopimusta, eli kannattanut ehdollista sosiaaliturvaa.
Monimutkainen jatkokysymys on, mihin sosiaaliluokkaan taiteilija kuuluu? Akateemisessa tutkimuksessa taloustieteilijät painottavat objektiivisiä, kvantitatiivisiä kriteerejä eli palkkaa ja koulutusta, sosiologit puolestaan laadullisia, subjektiivisia kriteerejä. Myös luokkatutkimus on perinteisesti painottanut objektiivisia tulokriteerejä luokittelun perustana.

Tuskin kovinkaan moni yhden tai nykyään usein jopa kaksi ylempää korkeakoulututkintoa suorittanut, lukuisia näyttöjä antanut ja kansainvälisyytensä todistanut taiteilija suostuu kutsumaan itseään proletariaatin edustajaksi, vaikka näin varmasti tulotason osalta onkin. Taiteilijan edustama uusi tietotyöläinen kuuluukin ennemmin akatemian ulkopuoliseen älymystöön, jota media käyttää turhan harvoin lausunnonantajana.

Kuten General Intellect think thank toteaa, vasemmiston ongelma on työläinen, joka ei koe itseään työväestöön kuuluvaksi. Tehdas on laajentunut koko yhteiskunnan alalle, olemme sirpaloituneita yhteiskuntaruumiin osasia jokainen. Kuinka puhutella identiteettikriisissä olevaa tietotyöläistä?

LÄHTEITÄ:

General Intellect, Vasemmisto etsii työtä. Vasemmistofoorumi 2008.http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/stuff/vasemmisto_etsii_tyt.pdf

Rensujeff, Kaija, Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Taiteen edistämiskeskus 2014,http://www.taike.fi/documents/10921/0/Taiteilijan+asema+2010.pdf
Sennett, Richard. Työn uusi järjestys. Gummerus 2002.
Vähämäki, Jussi. Itsen alistus.
Vähämäki, Jussi. Kuhnurien kerho.

julkaistu Meteli 4/2014:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari