Ikuisessa eksiilissä

Ikuisessa eksiilissä
Italiassa viranomaiset maksavat paikallisille, jotka ottavat maahanmuuttajan kotiinsa, 30 euroa päivältä. Ehdotan, että sama käytäntö saatetaan voimaan Suomessa ja maahanmuuttajan kategoria laajennetaan koskemaan mm. taiteilijoita ja muita "luovia yrittäjiä".

Tällainen kantaihmisten ja jonnekin-tulevien tai siellä epävarmasti olevien törmäyttäminen on hedelmällistä, koska siinä yhtyvät täysin erilaiset kulttuurit ja elämäntavat, jotka muuten jäisivät toisilleen vieraiksi.

Päämääränä olisi näin ”oudon kotoutus”. Taiteilija on outo omassa kotipiirissäänkin, koska hänen työtään ja työnsä ansainta- tai pikemminkin ansaitsemattomuuslogiikkaa ei kukaan päivätyöläisten valtaväestöä edustava ymmärrä.
Outo on väistämättä yksilö, jolla ei ole minkäänlaista asemaa esimerkiksi työ- ja sairaan- ja terveydenhoitomarkkinoilla. Taiteilija ei voi jäädä työttömäksi eikä sairastua, koska hän jää muuten kaikkien ”perinteisten turvaverkkojen ulkopuolelle” tai joutuu turvautumaan nöyryyttävään asemansa erityistodisteluun – epäilemättä samalla tavalla kuin maahanmuuttaja.

Romaniasta Ranskaan aikoinaan muuttanut ranskalaisfilosofi ja psykoanalyytikko Julia Kristeva on kirjoittanut Muukalaisia itsellemme –teoksessaan oudon ja toisen asemaan joutuneen maahanmuuttajan asemasta. Vieraalle kulttuurialueelle tullut haparoi uuden kielen kanssa, hapuilee sanoja, synnyttää tahattomia poeettisia ilmauksia, yrittää tulla toimeen kulttuurisessa ympäristössä, jossa syntyperällä on suuri merkitys.
Kristeva käy kirjassaan läpi muukalaisuuden historiaa danaideista nykypäivään ja toteaa, että modernin kansalaisvaltion ja kansalaisuuden synty oli ongelmallista ihmisoikeuksien kannalta. Kansalaisuudesta tuli eräänlainen ihmisyyden universaali normi, johon palautui kaikki ja joka syrjäsi sivuun kaikki muut ihmisoikeudet.

Ranskalainen yhteiskunta edustaa edelleen jonkinlaista sääty-yhteiskuntaa, jossa sosiaalinen alkuperä määrittää paljon kulttuurisen pääoman hankkimismahdollisuuksia. Pohjoismaista tuloeroja tasaavaa sosialidemokratiaa on paljon ihailtu individualistisen pärjäämisen kehdossa, Yhdysvalloissa, mutta syyt ihailuun ovat katoamaan päin.


Itsepärjääjä

Taiteilijan elämää määrittää edelleen vahvan individualistinen itsepärjäämisen eetos: ammatti on sellaiseksi rakennettu yhteiskunnan taholta. (Toki ”itsensä työllistäjien” vaikeasti määriteltävään luokkaan, joka ylittää perinteiset objektiiviset luokka-asetelmat, tuupataan yhä enemmän väkeä herrasta narriin. Yhteiskunnan stratifioitumiskehitys on loputonta.)

Jos taiteilija ei entuudestaan tunne kovin hyvin sanaparia ”luova yrittäjä” tai itsensä työllistäjä, se tulee hänelle tutuksi viimeksi yllämainitun kaltaisessa tilanteessa. Tuo tehokas – ja nykyään esimerkiksi TE-toimistojen kursseilla yhä tehokkaammin toistettu – sanapari on aiheuttanut pohjoismaisessa yhteiskunnassa 1960-luvun suureen luokkamuutokseen verrattavan kehityksen, jota kutsun ”hyvinvointivaltion paarioitumiseksi”.

Monet freelance-taiteilijat elävät pienillä apurahoilla, sillä vain pienellä onnekkaiden joukolla on mahdollisuus nauttia koko vuoden mittaisesta apurahasta. Poesian tekijäkollektiivi kiinnitti Valtion kirjallisuuspalkinnon myöntöjuhlassa huomion siihen, että ilmaistyö ei saa olla runouden, uhanalaisen lajin puolesta tehtävän työn perusta. Poesian, kuten monen muun itsensä työllistävän runoilijan ja kirjailijan, työn mahdollistavat apurahat.

Poliittiset päättäjät ovat vieraantuneet täysin tämän luomansa uuden luokan työn toimintaehdoista ja heidän ansaintalogiikoistaan. Itsensä työllistäjä on itsepärjääjä, jolle on ulkoistettu täysin yrittäjäriski: hän maksaa kaiken omista sosiaali- ja terveysmaksuistaan työeläkemaksuihinsa saakka. Tosin työttömäksi jouduttuaan hän joutuu harrastamaan omaa asemaansa koskevaa erityistodistelua joutumalla TE-toimistossa irtisanomaan yrittäjäeläkevakuutuksensa. Terveyskeskuksessa menee muuten vain joka kerta asioidessa kauan, ulkoistaminen ei tuonut mukanaan toivottuja ”synergiaetuja”. Päivystyksessä hurahtaa helposti neljä, viisikin tuntia. Tehokasta?

Jo aiemmin yhteiskunnan polarisoituminen, kahtiajakautuminen, on saanut aikaan kastien (köyhät, keskituloiset, rikkaat) palaamisen luokkien muodossa. Mihinkään (objektiiviseen) luokkaan sijoittumaton, usein vähintään akateemisesti koulutettu taiteilija edustaa uudenlaista paarialuokkaa, koska hänen työmarkkina-asemansa ei vastaa koulutusta, eivät myöskään yhteiskunnan hänelle allokoimat peruspalvelut. Pohjoismainen laajaan julkiseen sektoriin nojaava hyvinvointivaltio nöyryyttää korkeita osaajiaan erilaisilla luukuilla ja lappusulkeisilla.

Taiteilijan asema ei ole juurikaan parempi kuin maahanmuuttajan. Erona näiden eksiilien välillä on kuitenkin se, että taiteilijan kielitaito on useimmiten hyvää. Hän on vain joutunut sisäiseen eksiiliin, maahanmuuttaja on ulkoisessa eksiilissä ja oikeasti avuton ja eksyksissä sekä kielen kanssa että uudenlaisessa byrokratiaviidakossa.

Sateenkaarihallitus on legitimoinut ”oudon eksiilin”, taiteilijan tilanteen. Työvoimahallinnossa yrittäjyyskurssit ja korkeakoulutetuille erityisräätälöidyt kurssit muodostavat suuren osan tarjonnasta työnhakijalle. Kuten ulkoistamiset ja YT-neuvottelut tapahtuvat joskus yhtäkkiä ja yllättäen, myös itsensä työllistäjän, luovan yrittäjän elämä on seilaamista väliin tyynellä, toisinaan myrskyisällä merellä.

Rita Dahl
kirjailija, vapaa toimittaja, VTM, FM

julkaistu TEME:n uusimmassa lehdessä Metelissä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale