Transnationaali taiteilija keskusvallan haastajana

Transnationaali taiteilija keskusvallan haastajana

Voisiko transnationaali taide ja taiteet, muun muassa runous, olla kenties ainoita aidosti kansallista ja globaalia ulottuvuutta arvostava ja tallentava reservaatti? (Toisin kuin EU ja virallinen politiikka). Globaalia ja transnationaalia ulottuvuutta edustaisivat esimerkiksi erilaiset vaikutteet kansainvälisistä runouksista ja lokaalia kieli itsessään ”suomalaisille”, olivat sitten ”kantaväestöä” tai ”uussuomalaisia”. Transnationaali taiteilija olisi sekä globaalin ja lokaalin ulottuvuuden vaalija ja uusintaja. Ilman häntä taiteet eivät tallentuisi ja välittyisi rajojen ylitse.

Transnationaali taiteilija voi sijaita yhtä hyvin marginaalissa kuin kulttuurin valtavirrassa: hanuristi Kimmo Pohjola on hyvä esimerkki tällaisesta suosiotakin saavuttaneesta taiteilijasta, joka ammentaa vaikutteita maailman eri kansanmusiikeista. Saamelaisen Wimmen musiikki kumpuaa hänen omasta musiikkiperinteestään joi´usta. Rinneradio sekoittaa musiikkiinsa melodisen jazzin eri perinteiden lisäksi tanssimusiikin genrejä, teknoa, drum´n bassia ja (t)rip hopia.

Runoilijan työväline eli medium on kieli. Hän käyttää oman äidinkielensä lisäksi parhaimmillaan myös muita kieliä, kuten vaikka James Joyce ja Samuel Beckett. Transnationaali runoilija luo parhaimmillaan oman hybridikielensä ja sekoittaa taiteelliseen äidinkieleensä vaikutteita muista kielistä. Esimerkiksi laulaja, etsii omaa ääntään ja ilmaisuaan teknisesti ja ilmaisullisesti toimivan instrumentin avulla ja voi sekoittaa ilmaisuunsa vaikutteita (kirjailijan ja muiden alojen taiteilijoiden lailla) muiden kulttuuripiirien edustajien tekniikoista ja ilmaisuista.

Kielirekistereitä on monia: ne ulottuvat kärjistetysti hallinnollisesta kielestä surrealistiseen alitajunnan kieleen. Hallinnollisella kielellä luodaan psykokulttuurista keskusta-periferia-ajattelua, jossa keskustan arvo on ensisijainen. Kulttuurin alalla tämä ilmenee esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön periaatteissa, joissa ilmoitetaan kulttuurihallinnon haluavan tukea kieli- ja kulttuurivähemmistöjen mahdollisuutta osallistua kulttuuriin ja tuoda esiin luovuuttaan. Suomella on omat kieli- ja kulttuurivähemmistönsä, seksuaali-, vammais- ja uskontovähemmistönsä, joiden ”kulttuurisia erityispiirteitä” opetus- ja kulttuuriministeriö ilmoittaa haluavansa tukea.

Onko siis alakulttuureilla hallinnon avulla mahdollisuus karnevaaliin joka päivä? Enemmistöjen yhtenäiskulttuuri haluaa tukea eri ”alakulttuurien” mosaiikkimaista kirjoa eräänlaisena hyväntahdon eleenä, huolehtiakseen siitä, että näennäinen heterogeenisuus pysyy kulttuurien ja kielten osalta vallalla.

Opetus- ja kulttuuriministeriön hyväntahdon kulttuuriohjelma kätkee taakseen freelance-taiteilijoiden traagisen todellisuuden, jossa on vaikea tarpeen tullen saavuttaa tunnustettua asemaa työmarkkinoilla tai sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaana. Taiteilijoiden – ”luovien yrittäjien” tai ”itsensätyöllistäjien” – on lähes mahdotonta esimerkiksi työttömäksi välillä joutuessaan tai mielenterveyden horjuessa saada tarvitsemaansa väliaikaista tukea. Yrittäjien oletetaan pystyvän työmarkkinakyvyn heikentyessäkin pystyvän huolehtimaan itse omasta sosiaali- ja terveydenhuollostaan. TE-toimiston asiakkaaksi pääseminen edellyttää poikkeustodistelua ja YEL- tai MELA-asiakkuudesta irtaantumista. Luova yrittäjä ei nimittäin ole oikeutettu muuten minkäänlaiseen työttömyysturvaan; hän on täysin ”hyvinvointivaltiomme” turvaverkkojen ulkopuolella.

Vähemmistö implikoi enemmistön

Vähemmistö-sanan käyttö implikoi aina enemmistön. Ministeriöiden ja taiteen edistämiskeskusten retoriikka onkin enemmistönäkökulmasta laadittua yhtenäisajattelua. Kulttuurikirjon menestyvimpiä taiteilijoita tuetaan muodon vuoksi – onhan se välttämätöntä ”länsimaisessa sivistysvaltiossa” ja ”demokratiassa”.

Kulttuurihallintomme miettii ja tukee taidetta eräänlaisesta ihanteellisesta juridisuusnäkökulmasta. Kaikki hyvin, kun yhteisesti hyväksytyt normit ja klausuulit täyttyvät. Virkamiehet laativat erilaisia toimenpideohjelmia, joissa mietitään kuinka lisätään ”saavutettavuutta” eli tehdään vähemmistöjen kulttuuria helpommin tavoitettavaksi. Keskus, keskusta huolehtii imagostaan moninaisuuden puolustajana: tämä on viestinnällinen ele.   

Globalisaatio on nostanut teemoiksi kulttuurisen moninaisuuden turvaamisen ja kestävän kehityksen edistämisen. Sukukansaohjelmalla pyritään tukemaan Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuria. Pohjoista kumppanuutta kehitetään taiteen ja kulttuurin Venäjä-ohjelmalla ja edistämällä Venäjän ja EU:n välisen kulttuurin tiekartan toimeenpanoa. 

Käytännössä Venäjä-yhteistyö tapahtuu kulttuuri-instituuttien, Suomen sukukansaohjelman ja Suomi-Venäjä-Seuran kautta. Viralliset yhteistyötahot luovat käsitystä siitä, millaista on suomalais-ugrilaisuus Venäjällä. Tämän käsityksen ulkopuolelle rajautuu paljon olennaista, joka liittyy ihmisten arkeen, mutta on virallisesta yhtenäiskulttuurista poikkeavaa.

Luoko keskus-hallintomme myös kielellisen maahanmuuttoa koskevan keskus-mallinsa, jossa täällä-oleminen on arvokkaampaa kuin tänne-tuleminen?

Transnationaali taiteilija – virallisen vallan kumoaja?

Transnationaalin taiteilijan rooli on kyseenalaistaa tätä mentaalista mappia kysymällä keskustan ja periferian paikkaa rajoja ylittävällä toiminnallaan aina uudelleen ja arvostamalla ennen kaikkea jatkuvaa tulemista olemisen sijaan.

Hän voi kyseenalaistaa esimerkiksi valitsemalla tekemisen välineekseen ns. marginaalisen, toisen asemassa olevan taiteenlajin. Marginaalius tarkoittaa ensinnäkin pieniä yleisöjä ja levikkiä. Taiteenala voi olla marginaalissa myös vähäisen julkisen tuen vuoksi: runous kuuluu hyvin vähän tuettuihin kirjallisuudenlajeihin, vuosiapurahan saavat vain muutamat harvat.

Vaikka oopperaa (Kansallisooppera) tuetaan runsaasti, klassisia laulajia on paljon ja vain ani harva pääsee nauttimaan valtion tuesta palkan muodossa. Työmarkkina-aseman osalta enemmistö taiteilijoista, jotka eivät nauti julkisuuden nosteesta, joutuu sinnittelemään epävakaassa prekariaatin todellisuudessa, jota värittävät pätkätyöt, työttömyys, pienet apurahat ja muut, omaan alaan täysin liittymättömät työt. Omalle kohdalleni taiteen lajeja on siunaantunut runous ja klassinen laulu eli minulla on ”tuplatietoisuus” taiteilijan vaikeuksista nykyisessä tehokkuutta ja putkitutkintoja arvostavassa kvartaaliyhteiskunnassa.

Kyseenalaistaa voi ylittämällä maiden välisiä rajoja eli tekemällä lokaalista globaalia: käännän portugalinkielistä runoutta Portugalista, Brasiliasta, Mosambikista, Angolasta. Tätä voi kutsua todelliseksi kulttuurityöksi, koska olen tehnyt tätä työtä vuosia ilman vuosiapurahaa. Voimani ovat riittäneet ensimmäisen portugalilaisen runoantologian kääntämiseen ja toimittamiseen täysin köyhyysrajalla: eivät ne enää muuhun riitäkään.

Aidon transnationaalin taiteilijan ei tarvitse matkustaa halajamaansa maahan, koska hän tekee matkan nojatuolistaan käsin, kuten runoilija Fernando Pessoa. Pessoa ei koko elämänsä aikana matkustanut Lissabonin ulkopuolelle, mutta saattoi lukevan yleisön tietoisuuteen kymmeniä muuten tuntemattomaksi jääneitä kirjailijoita ja runoilijoita kirjallisuuslehtien tai julkaisemiensa kirjojen sivuilla.

Aina kun puhumme mistä tahansa kansaan, kulttuuriin tai taiteeseenkin liittyvästä, puhumme jostakin hämärärajaisesta, vaikeasti rajattavasta kokonaisuudesta. Kansallinen yhteisö ja maa ovat kuvitteellisia yhteisöjä, kuten Benedict Anderson on osoittanut. Tällä kokonaisuudella, kuvitteellisella yhteisöllä, ei ole selviä rajoja eikä varmoja, yleistettäviä ominaisuuksia. Se koostuu yksilöistä, se on yksilöidensä summa.

Epäpoliittinen ”kolmas tila”

Hallinto edustaa normatiivista, juridista ihannetilaa. Ihannetila ei voi toteutua koskaan täysin toivotunlaisena.

Erilaisten normatiivisuuksien – virallisen vallan retoriikka ja käytännön politiikkatoimet, eli tuki - välisessä ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja, joissa taustatekijöillä ei ole merkitystä. Runon voisi ajatella edustavan eräänlaista toposta, paikkaa, kolmatta tilaa, joka vastaanottaa jokaisen lukijan tämän kieli- ja kulttuuritaustasta riippumatta. Vastaanottaminen tarkoittaa yksinkertaisesti avautumista: runokirjan sivulle sijoitettu runo avautuu lukijalle jokaisella lukukerralla tulkinnallisesti uudestaan. Musiikkikappale antaa joka kuuntelukerralla paitsi erilaisia tulkinnallisia mahdollisuuksia, kiinnittää myös huomion eri tavoin tulkinnallisiin yksityiskohtiin.

Länsimaisen mannermaisen filosofian kulmakivi Martin Heidegger muotoilisi avautumisen kenties ”maailman olemisena avautumisena”.

Avoimesti kantaa ottava runo on tietysti avoimen poliittinen. Esimerkiksi Pentti Saarikoski puolusti 1960-luvun poliittisissa kokoelmissaan sosialistista maailmaa. Kylmän sodan aikaisissa maisemissa kommunistiksi tunnustautuva runoilija katseli silti Stalinin patsaan pään yli jonnekin kauemmaksi. Runoilijan on nähtävä kauemmaksi murhaavien ideologioiden tuolle puolen, hänellä on oltava vähintään päivänpolitiikan ja taloudelliset realiteetit ylittävä kuudes aisti.

Taloudellisesti ja sosiaalisesti epävarmassa yhteiskunnallisessa todellisuudessa on tullut entistä tarpeellisemmaksi tehdä myös avoimesti poliittista, erityisesti vasemmistolaista, erilaisista vähemmistöistä, sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten perusoikeuksia kannattavaa taidetta, vastavoimana markkinavoimien murhaavalle ja yksipäistävälle joukkovoimalle. Taiteen keskeisenä päämääränä pitää olla edelleen tietyssä mielessä myös ihmisen yksilöllisyyden ja monifasettisuuden ilmaiseminen, kuten se jo 1800-luvulla joillekin romanttisille taiteilijoille oli.

Monikansallisten suuryhtiöiden edustama rajat ylittävä kulutusaate määrittää yhdenlaiset aatteet (tai aatteettomuuden), taide voi riisua ja paljastaa ihmisen: esittää hänet alastomana.

Rita Dahl

julkaistu Tiedonantajassa 15.8.2014 (lyhennettynä)

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Sosiaalinen erakko