Jytkyn jäljillä

Jytkyn jäljillä
                                                                                                              
Perussuomalaiset ovat varsin yksimielisistä negatiivisista maahanmuuttokannoistaan huolimatta pikemminkin populistinen kuin äärioikeistolainen puolue, vaikka rasistisia voimia sieltäkin löytyy. Tässä lyhyt katsaus ”jytkyyn”.

Huhtikuussa 2011 suomalaiset kokivat ”suuren jytkyn” Perussuomalaisten saavuttaessa kertaheitolla 39 kansanedustajan paikkaa tulevalle edustajakaudelle, jolloin hallituksella on ratkaistava monia merkittäviä asiakysymyksiä, muun muassa taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen Portugalin tukipaketti.

Historiallinen voitto rinnastuu SKDL:n vaalivoittoon 1958, tanskalaisen veroasianajaja Mogens Glistrupin johtaman Edistyspuolueen 16 prosentin äänisaaliiseen vuoden 1973 ja nousuun Tanskan toiseksi suurimmaksi puolueeksi tai itävaltalaisen Jörg Haiderin Vapauspuolueen nousuun hallitukseen 1999.

Esimerkiksi näistä tapahtumista alkoi äärioikeiston uusi nousu Euroopassa. Perussuomalaiset ovat osa tätä nousua, vaikka meillä valtaannousu tapahtuu odotetusti noin kymmenen vuotta etelämpänä sijaitsevia Euroopan maita myöhemmin. Jääkö kausi lyhyeksi yhden kauden seikkailuksi vai saadaanko sille jatkoa riippuu paljolti siitä, miten kansan luottamuslauseella palkitut kansanedustajat päättävät luottamusta käyttää tai jättää sen käyttämättä.

Erityisesti jo ennen vaaleja provosoivilla kirjoituksillaan huomiota herättänyt Jussi Halla-aho herätti odotetusti sekä median että kansalaisten huomion heti edustajankautensa alussa. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi suuren suosionsa vuoksi valittu Halla-aho ja edustaja Teuvo Hakkarainen islamofobisine mielipiteineen nousivat median ja kansan suosikiksi lähinnä negatiivisessa mielessä. Heti kautensa alkajaisiksi Hakkarainen möläytti ”neekereistä” ja tolpan nokassa rukoilevista muslimeista. Selvisi myös, että Hakkarainen kumppaneineen oli hämärässä nuoruudessaan varastanut ehtoollismaljan ja myynyt sen ilmeisesti rahantarpeessaan. Hakkaraisesta tuli pian koko kansan puheenaihe hyvässä ja pahassa. ”Suvaitsevaisto” naulasi hänet tuusannuuskaksi ja ”suvaitsemattomat” eli meidän usein mieltämämme islamofobikot hihkuivat uuden puolijumalansa puheille.

Myöhemmin edustaja Hakkarainen oli valmis pakottamaan nuoret töihin ilman palkkaa. Mutta sahayrittäjänä 35 vuotta toimineelle Hakkaraiselle itselleen olivat kyllä aiemmin kelvanneet Euroopan Unionin tukirahat. Kaksinaismoralismia pahimmillaan? Vielä enemmän pelottaa, että hakkaraisia ei löydy vain eduskunnasta vaan monesta kyläbaarista.

Muiden puolueiden haasteena oli löytää sopiva suhtautuminen Timo Soinin alun perin isänmaallisuutta kannattavaan puolueeseen, joka oli nyt muuttunut myös rasistien tyyssijaksi. (Kansanedustaja Tom Packalénin ehdotus erityisen slummilähiön perustamisesta oli viimeisin ”huippu”.)

Melko pian onnekkaiden vaalien jälkeen, aivan edustajakauden alussa perussuomalaisten itseoikeutettu vetäjä Timo Soini totesi, että PerSujen tehtävänä on hankkia kannatusta, mutta ei miellyttää äänestäjiä. Tällä lausumallaan hän halusi oletettavasti tehdä pesäeroa populismisyytöksiin.

Populismi on todellisuudessa monen muunkin puolueen käyttövara sekä hallituspuolueista oppositioon, oikeistosta vasemmalle. ”Tukipaketti”, ”eriarvoistuminen” ovat monen puolueen edustajien suissa kuluneita käsitteitä. Niitä kuulee käytettävän erityisesti yhteiskunnallisesti epävarmoina aikoina, jolloin tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta ja tietoa. Kuten juuri nyt, Euroopan talouskriisin vaikuttaessa merkittävällä tavalla sekä Euroopan unionin jäsenmaihin että Euroopan rahaliitto EMU:n tulevaisuuteen.

Valtaosa valituista PerSu-edustajista oli ensikertalaisia politiikassa ja kokemattomuutensa vuoksi jotkut edustajat nousivat heti lausunnoillaan lehtien otsikoihin. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevien henkilöiden taustan tutkimisesta on tullut pikemminkin sääntö kuin poikkeus mediassa. Niinpä lehdet kaivoivat esiin sekä ennen eduskuntavaaleja että vielä niiden jälkeen edustajaksi haluavien tai edustajien rikosrekistereitä.

Tuoreen PerSu-edustaja Teuvo Hakkaraisen menneisyydestä paljastui erikoinen tuomio törkeästä varkaudesta. Hakkarainen oli 1986 seurueessa, joka varasti ehtoollispikareita kirkosta. Keväällä 2011 tuore kansanedustaja Hakkarainen herätti kiivasta keskustelua ”neekeriukkoja” koskevilla puheillaan. Hakkarainen vetosi ”maalaisuuteensa” puheitaan puolustaessaan, mutta sai omalta eduskuntaryhmältään lievimmän mahdollisen rangaistuksen eli huomautuksen. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner totesi, että ”kansanedustajan pitää käyttäytyä vakaasti, arvokkaasti ja muita loukkaamatta. Tämä on kirjoitettu myös perustuslakiin.”

Perussuomalaiset laativat toukokuun 2011 lopussa rasisminvastaisen julkilausuman, jossa puhuttiin enemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä. Lausumaa oli Soinin lisäksi laatimassa muun muassa mielipiteet jyrkästi kahtia jakava Jussi Halla-Aho. PerSujen julkilausuma joutui tuoreeltaan ”ihmisoikeusasiantuntijoiden” kritiikin kohteeksi. Heidän mukaansa YK:n peruskirjassa ja muissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on määritelty asiat kehittyneemmällä kielellä ja erityisesti vähemmistöjen oikeuksista puhuen. Esimerkiksi Ihmisoikeusliiton pääsihteerin Kristiina Kouroksen mukaan enemmistön syrjintä ei ole ongelma juuri missään.

Populismiin sortumatta haluaisin huomauttaa, että ihmisoikeusjärjestöt edustavat yleensä tietynlaista ”virallista” ihmisoikeusnäkökulmaa, johon kuuluu erityinen velvollisuus huolehtia vähemmistöjen oikeuksista. Näin metsä voi välillä hämärtyä puilta, vaikka ”enemmistön syrjintä” –perustelun kohdalla voi kyllä aiheellisesti kysyä, onko kyse oikeasta ongelmasta vai populistisesta pyrkimyksestä hakea kansan suosiota sen ”syvien rivien” oletusarvoisesti epäkohtina pitämien asioiden avulla.
Käsitteenmäärittelykiista

Äärioikeisto on 1960-1970-luvuilla tutkijoiden keskuudessa yleistynyt käsite, jolla korvattiin aiemmin käytössä ollut ”radikaali oikeisto”. Radikaalilla oikeistolla viitattiin yleensä sotaa edeltäneeseen fasismiin, mutta tehtiin samalla ero vanhan ja uuden fasismin välille. Usein käytetty termi on myös populismi. Käsitteiden ongelmana on kuitenkin se, että ne tavoittavat usein vain jonkun puolen ilmiöstä ja ovat toisten puolueiden kohdalla kerrassaan kelvottomia tai selittävät korkeintaan vain osan ilmiöstä.

Kotoisat PerSumme ovat näillä käsitteillä määriteltyinä lähinnä populistinen puolue negatiivisine maahanmuuttokantoineen ja pakkoruotsin vastustamisineen. Puolueen riveistä löytyy kuitenkin yksittäisiä ehdokkaita, suoranaisia poikkeusyksilöitä, jotka lähenevät kiihkonationalistisine, ”aitoisänmaallisine” ja militaarisine kantoineen kansallissosialismin kansallista mytologiaa, historiaa, kulttuuria ja jopa geeniperimän avulla tehtyä kansallisuuksien välistä arvohierarkiaa korostavia mielipiteitä. PerSut ovat poikkeuksellinen puolue siinäkin mielessä, että niiden kannattajien on havaittu olevan enimmäkseen keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja miehiä.
Perussuomalaiset eli PerSut ovat kirjava joukko erilaisia yksilöitä, joita yhdistää ainakin maahanmuuttovihamielisyys. Heikki Typön mielestä Soini edustaa kenties PerSujen liberaaleinta siipeä. Sateenvarjon alle mahtuu vielä konservatiivisempia maahanmuuttajia, erilaisia etnisiä ja muita vähemmistöjä, uskontoja ja yhteiskunnan kahtiajakautumista koskevia mielipiteitä. Typpö viittaa kirjoituksessaan myös Ruotsin pitkästä hallintakaudesta aiheutuneeseen traumaan, joka heijastuisi muun muassa kielteisenä suhtautumisena pakkoruotsiin: ”Perussuomalaista liikettä ei pidä arvioida Timo Soinin perusteella. Timo Soini ei ole perussuomalainen läheskään siinä määrin kuin hänen kannattajansa. Suomen kansa ei ole järin uskonnollista. Päivi Räsäsen homolinjaukset eivät mene läpi muiden kuin Timo Soinin kohdalla. Suomen kansa ei ole myöskään antikommunistista (sanan vanhassa merkityksessä). Suomen historia, joka on erittäin julma ja verinen tässä mielessä, johtuu suurimmalta osalta vieraan vallan (Ruotsin) hallintakulttuurista itsenäisyytemme alkuvuosina.” 

PerSut edustavatkin osittain takapajuisinta osaa poliittisesta kentästämme. Tuskin mikään muu puolue argumentoisi pakkoruotsia vastaan psykologisoimalla ja vetoamalla kansalliseen Ruotsi-traumaamme, koska mitään yhteistä traumaa ei ole olemassakaan.

Suomessa kansallisromantiikka oli 1800-luvulla keskeinen suuntaus eri taiteenaloilla kirjallisuudesta kuvataiteisiin ja musiikkiin. Nationalismia tarvittiin nuoren, syntyvän kansakunnan rakentamisen aikoihin vahvistamaan omaan kieleen ja kulttuuriin liittyvää identiteettiä Suomessa, joka oli ollut pitkään Ruotsin ja Venäjän hallinnassa. Usein ruotsinkielistä sivistyneistöä edustaneet fennomaanit olivat keskeisiä kansakunnan rakentajia. Persut ovat haikailleet takaisin "kansallisromanttisen taiteen kulta-aikaan" eli osoittaneet rajoittuneen taidekäsityksensä.

Onko olemassa mitään järkevää syytä äänestää Persuja?

Rita Dahl

julkaistu Tiedonantajassa 10.1.2014

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale