Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Sunday, October 27, 2013

Kypros-kirja

Tulossa julkaisuun: Kypros-kirjani 


Savukeitaan matkaoppaat: Kypros (Rita Dahl). 250s. Pehmeäkantinen.
ISBN 978-952-268-087-7, 26,90€
 
Pankkien, auringon ja rantajuhlien Kypros on myös jaettu maa, jossa kirjallisuus voi hyvin kahdella kielellä. Bysanttilaisten kirkkojen, roomalaisten teattereiden, viinitilojen ja nousukasmaisten kaupunkien Kypros on ristiriitoja täynnä. Se on rakkauden jumala Afroditeen saari, jota jakaa turkkilaisten ja kreikkalaisten pitkäaikainen kiista YK-sotilai-neen ja piikkilankoineen. Mutta se on myös hyväsydämisten vanhusten, elämästä innostuneiden nuorukaisten ja rakkauden saari.

Saturday, October 19, 2013

Seitsemän lapsen äiti

Stassou, 75, on eläkkeellä oleva seitsemän lapsen äiti, joka hoitaa päivittäin kanojaan, käy kylässä lastensa luona bussissa ilmaiseksi eläkeläiskortillaan. Saapumiseni jälkeisenä aamuna Stassou tulee heti iloisen oloisena rupattelemaan kanssani. En ymmärrä kreikkaa, mutta nyökyttelen hymyillen välittömälle ihmiselle.

Perinteiset kivitalot rakennettiin eristämään kylmää talvella ja pysymään viileinä kesähelteillä.

Stassoun vanhassa kivitalossa on päivisin avoimet ovet, kanat tepastelevat pihalla vapaina kerran päivässä ja emäntä istuu kutomassa tai kuuntelemassa radiota makuuhuoneessaan.

Stassou työskenteli 25 vuotta hotelleissa ja rakennuksilla ja auttoi rakentamaan viidelle lapselleen omat talot. Myös hänen miehensä on rakennusalalla. Kesäisin Stassou poimii viinirypäleitä ja talvella hän on eläkkeellä. Lapsilla ja lapsenlapsilla menee hyvin.

“Nuorin poikani on löytänyt hyvän tytön Bulgariasta. Tyttö tuli raskaaksi ja palasi Bulgariaan, mutta siellä ei ollut hyvä olla. Hän oli rahaton ja nälkäinen ja palasi takaisin, koska emme halua, että vauva joutuu näkemään nälkää.”

Stassoun ollessa nuori avioliitto oli kahden perheen välinen sopimus. Hänellä itsellään kävi onni, koska hän sattui pitämään miehestä, joka tuotiin hänen nähtäväkseen. Stassoun mielestä on huolestuttavaa, että ihmiset menevät nykyään kevyesti naimisiin vain erotakseen pian: avioliitto on tarkoitettu solmittavaksi loppuelämäksi.

Stassoun omat lapset menivät naimisiin parikymppisinä, “säilyttääkseen kunnioituksen muiden ihmisten silmissä” Hänen mukaansa romanialaiset naiset tulivat aiemmin Kyprokselle tekemään hyviä avioliittokauppoja, jotka nyt on estetty uudella lailla.

“Minun nuoruudessani pelkästään miehille puhumista pidettiin säädyttömänä. Ajat ovat nyt muuttuneet todella paljon.”

Koulutus tuo silmiin loisteen

Mutta mennään historiassa noin viisi vuosikymmentä taaksepäin. Stassou muistaa vielä kuinka EOKAn jäsenet piileskelivät lähivuoristossa brittisotilaiden etsiessä heitä. Onneksi britit eivät saaneet pahempaa tuhoa aikaiseksi, huokaisee Stassou. Ei heistä pidetty.







Useasta Stassoun lapsenlapsesta on tullut sairaanhoitajia. Ennen vain rikkaiden lapset pystyivät opiskelemaan yliopistossa. Toisen asteen koulutuksen hänen lapsensa ovat silti hankkineet itselleen. Lasten ja lastenlasten kuvat ovat kunniapaikalla lipaston hyllyillä Stassoun makuu- ja olohuoneessa. Kutoessaan hän näkee kaikki heidät suoraan edessään.
Ilmiselvästi Stassou ymmärtää koulutuksen merkityksen ja tärkeyden.

“Koulutus tuo silmiin loisteen. Vein lapsiani kouluun, jotta olisin nähnyt tuon loisteen heidän silmissään.” 

Lapsenlapset käyvät ensin armeijan ja päättävät sitten, mitä ryhtyvät tekemään.
Stassoun eläkepäivät täyttyvät sängynpäällysten neulomisesta. Kaikilla lapsilla on jo äidin tekemät päälliset. Välillä hän vierailee heidän luonaan Limassolissa. Toisinaan lapset ilahduttavat äitiään sunnuntaivierailulla. Ja Andreas-serkunkin luona hän käy joskus.

700 euroa kuussa eläkettä saava Stassou ei enää harrasta maanviljelyä, vaan hän on antanut peltonsa lapsilleen. Kylännaisen hyväsydämisyys tuntuu loputtomalta ja harvinaiselta pohjoisessa hyväpalkkaisten ja onnellisten ihmisten täyttämässä maassamme.
Stassou ei osaa lukea, mutta hän katsoo maailman tapahtumia mielellään televisiosta. Matkapuhelinta hän osaa tuskin käyttää, mutta lapset soittavat äidilleen.

Tarjottuaan kyproslaiset kahvit Stassou kävelee häkkiverkolle ja päästää kanat ulos kävelemään. Ne tepastelevat villeinä ja vapaina talon takana rehottavan ruohikon keskelle kiekuen ja kaakattaen. Stassou jatkaa päiväpeitteen virkkaamista. Minä ja Mary kiitämme ja häviämme takaisin Nikosian ruuhkiin.

Savukeitaan Kypros (laiton ja laillinen puoli) julkaistaan tammikuussa matkamessuilla


Wednesday, October 16, 2013

Sävelten lumoa elokuun illoissa

Sävelten lumoa elokuun illoissa

Elokuisissa illoissa kuultiin kotimaisia tähtilaulajia. Anu Komsi ja Marzi Nyman rikkoivat yhdessä tabuja. Ohjelmiston skaala Sibeliuksesta Bachin kautta Mankkaan lintumetsän säveltäjiin ja Duke Ellingtoniin oli parivaljakolta odotettu veto. Bach-Gounodin Ave Mariassa Komsi esitteli pianissimossa laulamisen taitoaan, lintumetsän säveltäjät innottivat taiturimaisiin koloratuurikuvioihin. Usko Kempin Lennä mun lempeni laulussa Marzikin esitteli lauluääntään. Nymanin ja Komsin sovitus Maurice Ravelin pianokonserton G-duurin toisesta osasta tarjosi syvää meditatiivisuutta. Ellingtonin Praise God ja The Majesty of God saivat Komsin koloratuurin yltymään parhaimpaan svengiin. Ilta huipentui yleensä tenorien esittämään Nessun dormaan, jonka Komsi tulkitsi enkelimäisesti.

Monica Groop todisti illassaan olevansa maailmanluokan taiteilija. Joseph Martin Krausin lauluista jo kävi selville hänen elegantti ja selkeä italian ja ranskan ääntämyksensä ja hieno fraseerauksensa. Oli onni kuunnella näin syvällistä, elettyä, pitkälle vietyä fraseeraustaan Espoon tuomiokirkossa. Groop säväytti erityisesti Haydnin Ariadne a Naxoksessa, jossa jokaisen fraasin pienin yksikkö oli äärimmäisen tarkasti analysoitu ja eri sävyin tulkittu. Groop eli myös Ariadnen Theseuksen etsinnän vakuuttavasti. Barokkiorkesteri HEBO esitti Johann Christian Bachin cembalokonsertti f-mollin svengaavasti osoittaen, että barokkiorkesteri voi parhaimmillaan soida hyvin täyteläisenä kudoksena.

Urkuyö ja –aaria-päätöskonsertissa Kansallisoopperan muusikot esittelivät monipuolista osaamistaan. Oopperan taiteellisella johtajalla Lilli Paasikivellä on aivan erinomainen diktio ja elegantti ääntämys: jokaisesta sanasta sai todellakin selvän eikä ollut mitään tankeroranskaa. Nuorempi solisti Hanna Rantala osoitti Urkuyö ja aaria-päätöskonsertissa lyyrisen sopraanonsa taipuisuuden ja virtuoottisuuden, mutta diktiossa on parantamisen varaa suhteessa vanhempaan kollegaan.

Ohjelmisto muodosti hienon kokonaisuuden: Hector Berlioz´n lauluista Saint-Saënsin La Nuitiin, jossa kuoro esitteli mystisiä harmonioita ja iskukykyään, Johann Straussin lumoavaan Du Schlummer sachtiin ja Mendelssohnin solistien ja kuoron vuoropuhelusta koostuvaan Kesäyön unelmaan. Lopetuskonserttissa tarjoiltiin romantiikkaa, kaihoa ja kaipuuta kesäillan täydeltä.


Rita Dahl


Urkuyö ja aaria-festivaali Espoon tuomiokirkossa


Musiikki on iloista leikkiä

Avantin perinteinen suvisoitto on edustanut erästä kesäisten musiikkitapahtumien kohokohtaa uuden musiikin osalta. Jokainen suvisoitto on muotoutunut taiteellisen johtajansa näköiseksi, ja erityisen jännittävältä kuulosti ennakkoon suomalaisen uuden musiikin klassikon ja omien teiden kulkijan Jukka Tiensuun valitsema ohjelmisto. Niinpä 23. suvisoiton ohjelmistoon kuuluu kaikenlaista jännittävää tietysti Giacinto Scelsistä esimerkiksi Salvatore Sciarrinoon, jonka Efebo con radio kuulostaa kuin radiokanavien selailulta ja teksti katkeilevine assosiaatioineen Google-runouttakin villimmältä.

Lauantai-illan konsertissa Jukka Tiensuu (sampleri), Veli Kujala (harmonikka) ja Juuso Nieminen (kitara) esittivät kahdeksan teosta, jotka ainakin minä kuuntelin yhtenä suurena kokonaisteoksena vaihtelevine äänimaisemineen. Niinpä kuulin teoksessa esimerkiksi avaruudellista ambientmaista leijuntaa, valtavia astraalisia oksennuksia, harmonikan aggressiivisen soolon, johon Kujala osallistui interjektioin ja äännähdyksin, kolmiulotteista sonorista maisemaa, jossa hyödynnettiin Avanti-salin tilallisia ulottuvuuksia, Niemisen suomalaisen kansanmusiikin teemaa muistuttavan motiivin muuntumisen luonteeltaan latinalaisamerikkalaiseksi ja intergalaktisia määrittelemättömiä äänimaisemia.

Suvisoiton kohokohta oli lauantain myöhempi konsertti, joka käynnistyi Kagelin Osten-teoksella. Jouset ja puhallinsoittimet loivat yksinkertaisia äänikudoksia, jotka toivat muistumia erilaisista kansanmusiikeista klezmeristä latinalaisamerikkalaisiin rytmeihin. Teoksen polyrytmiikasta taitavat soittajat selvisivät hyvin. Meksikolaisen Julián Carrillon Preludio a Colónissa luotiin yksinkertaista mikrotonaliteettiin perustuvaa teemaa muuntelemalla jännitteinen kokonaisuus, joka piti hyppysissään loppuun asti. Sopraano Meeri Pulakan ääni muuntui yhdeksi instrumentiksi muiden joukkoon toistamalla usein viulun soittamaa perusteemaa hieman muunnellen.

Ensimmäisen puoliajan varsinainen kohokohta oli Vinko Globokarin La Ronde, jossa soittajat ja sopraano Pulakka heittivät ensin piirissä toisilleen melodisia impulsseja, joihin toiset reagoivat. Mukaan tulivat myös soittajien eri tavoin luomat äänet ja liike menon yltyessä koko ajan villimmäksi. Lopulta porukka käveli peräkanaa takaovista ulos salista edelleen toistensa tuottamiin motiiveihin reagoiden. Globokarin teoksessa kyseenalaistettiin klassisen ja uuden musiikin esiintymiskäytännöt riisumalla pois turha pönötys ja arvokkuus. Soittajat palasivat lavalle ”kumartamaan” asettumalla makuulle lattialle yleisön eteen.

Toisen puoliajan Giacinto Scelsin Pranam II kuulosti pakosti alun teosten rinnalla perinteisemmältä uudelta musiikilta. Illan kohokohtiin kuului myös Tiensuun määritelmiä ja perinteitä kaihtava Hou, ekS. jossa viulisti Irvine Ardettin soittama ja muiden tukema ja muuntelema yksinkertainen teema muuttui lopussa melkein tunnistamattomaksi. Lauantain konsertti osoitti, että uusi musiikki ei ole ryppyotsaista puuhaa ja että huumori kuuluu olennaisena osana paitsi elämään, myös musiikkiin.


Rita Dahl

julkaistu Kulttuurivihkoissa 5/2013

Lavalla matkustajat


Lavalla matkustajat

Alejandro Cartagenan auton lavalla matkustavat siirtotyöläiset, joilla on tavallaan kasvot, mutta ei silti ole. He ovat näkyviä näkymättömiä, joita kukaan ei halua kohdata. He ovat matkalla kohti jotakin, jota eivät voi koskaan saavuttaa.

”Carpoolers” –valokuvasarjassa Alejandro Cartagena on kuvannut meksikolaista ilmiötä, autojen lavoilla aamuisin töihin matkustavia ihmisryhmiä. Kyse on laajemmasta Meksiko-aiheisesta projektista, jossa Cartagena on viimeisen kuuden vuoden aikana tarkastellut meksikolaisen keski- ja alaluokkien muuttumista talonomistajiksi.

”Ekologinen tuho, väkivalta ja saastuminen ovat tehneet ajankohtaisiksi hyvinvoinnin teeman. Car Poolers kertoo pyrkimyksestä kohti parempaa elämää, jossa koti on lähtökohta, vaikka sijaitsisi tuntien päässä.”

Cartagena meni aamulla seitsemän ja yhdeksän välillä kerran tai pari viikossa jalankulkijoiden väylälle ja onnistui joskus näkemään kolme tai neljä kappaletta heit’. Valaistus tai autojen liike oli joskus ongelma kuvaajalle, hän tarvitsi erityisesti kärsivällisyyttä.

”Minun piti löytää oikea ISOn ja nopeuden yhdistelmä eli jouduin tarkkailemaan että nopeus oli riittävää liikenteen muuttuessa. Laukaisin vain yhdellä tai kahdella kehyksellä eli. Menetin joitakin kuvia, mutta kehityin kaistalta toiselle hyppimisessä sessioiden aikana”, Cartagena vitsailee. 

Monesti näiden ihmisryhmien ajatellaan olevan kasvottomia ja nimettömiä muukalaisia ja edustavan jotakin sellaista todellisuutta, jota tavallinen keskiluokkainen meksikolainen ei halua kenties tunnustaa olemassa olevaksi.

Cartagena on sullonut lavalle parista henkilöstä kymmeneen ihmistä. He ovat sulloutuneet kottikärryjen, ämpäreiden, tikapuiden, muovipressujen, laatikoiden ja työkalujen kanssa auton takaosaan. He ovat arkisissa vaatteissaan matkalla kohti työpaikkaa. Matka ei näytä miellyttävältä. Tavallaan se on kenties myös päättymätön: vaikka auton lavalla matkustavat saapuvat ja lähtevät työstään, he eivät silti oikein koskaan saavu perille minnekään.

”Car Poolers tosiaan näyttää henkilökohtaiset mielipiteeni hyvinvoinnista. Meidän perheemme tuli Dominikaanisesta tasavallasta etsimään parempaa elämää ja joutui taistelemaan kauan normaalin elämän eteen Meksikossa. Taloudellinen kurjuus oli osa elämääni teinivuosina ja osaan eläytyä hyvin näiden työntekijöiden kovaan elämään. Olen myös hyvin ylpeä nähdessäni ihmisten työskentelevän laillisesti Meksikossa, jossa niin monia houkuttaa huumekartelleille työskenteleminen.”

Lavalla makaavien ihmisten asennot eivät näytä kovin miellyttäviltä; heidän tukala makuuasentonsa kuvastaa kenties vaikeaa yhteiskunnallista asemaa, jossa he ovat. Luultavasti monet ovat paperittomia, vailla kaikenlaista yhteiskunnan tukea ja suojaa. He ovat ihmisiä asemassa, jollaista suomalaisen hyvinvointivaltion kasvatin on hyvin vaikea käsittää ja ymmärtää. Heidän kasvonsa ovat tunnistettavissa ja erotettavissa, mutta silti he pysyvät tuntemattomina kuin kerrostalonaapurit suomalaisille.

Meksikolaiset aiheet

Alejandro Cartagena elää opettamalla, valokuvaamalla ja myymällä valokuviaan. Hänen valokuvansa ovat olleet esillä Kiinassa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa ja ympäri Meksikoa. Cartagenan valokuvia on Chicagon nykyvalokuvan museossa, Portlandin taidemuseossa, Rio de Janeiron nykytaiteen museossa ja Nuevo Leonin sekä Pachucan kansallisessa fototeekissä.

Hänen valokuviaan on julkaistu Newsweekissä, New York Timesin Lens –blogissa, Nownessisa, the Financial Timesissa, The Guardianissa, Le Mondessa,
Der Sternissä ja The New Yorkerissa. Hän on julkaissut meksikolaisten esikaupunkialueiden kuvia sisältävän Suburbia Mexicana –kirjan.

”Aiheeni ovat jatkuvasti liikkeessä ja liittyvät siihen, mitä olen parhaillaan opiskelemassa. Ensimmäisissä teoksissani yritin kohdata itseni, sitten muita maisemia ja urbanisaation heijastuvia kulttuurimme mentaalisia ja fyysisiä rakennelmia”, Cartagena on todennut 2009 La Rocka –lehdelle antamassaan haastattelussa.

Valokuvaajana Cartagena on tallentanut kameralle erityisesti meksikolaisia aiheita. Joissakin teoksissa on havaittavissa jokin harmonisen pinnan rikkova elementti. ”Dulces intenciones”-sarjan henkilöillä on kädessään veitsi tai joku muu teräesine heidän katsoessaan aivan arkista, tavallista tapahtumaa. ”Portraits of Absence” –sarjassa Cartagenan valokuvien keskiössä ovat nuoret opiskelijat, jotka eivät näytä otsikosta huolimatta poissaolevilta, vaan hyvinkin omaan elämäänsä kiinnittyneiltä sankareilta.

Cartagena on kuvannut tilaustöissään ja omissa taidevalokuvasarjoissaan myös arkkitehtonisia ympäristöjä (julkisia kouluja), meksikolaisia esikaupunkialueita, Havanan ja Montereyn katuja. Hänen aiheenaan ovat myös rajojenväliset tilat (between the borders).

Cartagenan valokuvat ovat usein sosiaalisia kommentaareja, jotka liittyvät usein meksikolaiseen yhteiskuntaan. Toisesta maasta alun perin tuleva valokuvaaja näkee epäilemättä tarkemmin erityisesti meksikolaisen yhteiskunnan ongelmia, joita hän teoksissaan raportoi neutraaliin tyyliin, ilman paatosta, pelkästään osoittaen olemassa olevat ongelmat.

Cartagenan töihin kuuluu myös meksikolaisen yhteiskunnan talonrakennusboomia kommentoiva ”Landscape as Bureaucracy” –sarja, joka kommentoi meksikolaisen yhteiskunnan asuntolainabisnestä. Cartagena on tutustunut aiheeseen veljensä kautta, joka on kahdeksan vuoden ajan ollut asunnon omistaja. Lainoja myöntävät tahot esitetään kuvissa arkisissa toimissaan houkuttelemassa asiakkaita toimistoonsa. 

julkaistu Kulttuurivihkot 5/2013:ssa

Thursday, October 10, 2013

Jaettu maa









Maryn olohuoneen mahtavankokoista ikkunasta näkyy aivan suoraan turkkilaisten Pohjois-Nikosian kukkulalle kiinnittämä Turkin lippu ja kukkulaa vasten kirjoitettu turkinkielinen teksti. Nämä tunnusmerkit tekevät selväksi, kenelle alueen sanotaan kuuluvan.

Mary oli kolmekymppiseksi asti onnettomasti naimisissa ja keskittyi perheen kodista huolehtimiseen. Vasta erottuaan hän alkoi miettiä, mitä itse mahtaisi haluta elämältään. Kyproslaisia vaivaavan identiteettiongelman, joka ei saa heitä identifioitumaan oikein länteen, mutta ei täydellisesti itäänkään, lisäksi saarella vallitsevat varsin perinteiset sukupuoliroolit. Naisten kehitys objektista subjektiksi on joskus hidasta. Paikkaa hellan ja keittiön välillä tarjotaan usein.

Famagustassa syntynyt ja juuriltaan ”etninen sekasikiö”, kreikankyproslaista ja brittiverta suonissaan kantava Mary muistaa hyvin Turkin miehityksen.

“Olin juuri ostanut talon Famagustassa ja minulla oli maata Kyreniassa. Rakastin paikkaa, jossa menneisyys ja nykyisyys, arkeologia ja rauniot sekoittuvat keskenään. Siksi maalaan näitä asioita. Lähden liikkeelle alusta, luen antiikin kreikkalaista runoutta antiikin ajoista nykyhetkeen. Konstantis Kavafis on eräs suosikeistani. Osasin ulkoa kaikki hänen runonsa. Hän puhuu kauniista miehistä, joista minäkin pidän.”

Maryn kasvoille leviää pieni virne, tyypilliseen brittiläiseen tapaan hän on sarkasmin ja ironian ystävä ja virkistävän suorapuheinen ja kansanomaista huumoria suosiva.

Mary kasvoi poliittisesti herkässä ilmapiirissä ja hänen piti jo varhain valita kenen joukoissa seisoi. Mary ei koskaan liittynyt puolueeseen eli kommunistiseen puolue AKELiin. Vaikka hän ilmiselvästi arvostaa laaja-alaista klassista sivistystä, johon kuuluvat englantilaisen kirjallisuuden klassikot Shakespearesta eteenpäin ja kirjahyllystä löytyvä Kypros-aiheinen kirjallisuus laidasta laitaan, hän ei kaihda kriittisyyttään brittihallintoa kohtaan. On hänellä henkilökohtaisempiakin syitä olla kriittinen.

”Britit perustivat parlamentin lähinnä kosmeettisena eleenä osoittaakseen kuinka demokraattisia he olivat. He hyödynsivät tehokkaasti propagandaa ja viholliskuvia retoriikassaan ja teoissaan. Turkkilaisia käytettiin kiduttajina kiihdyttämään vihollisasetelmia entisestään. Kidutusmenetelmät olivat epäinhimillisiä.”

“Eräs kidutustavoista oli kuumien kananmunien laittaminen sukupuolielimiin ja kainaloihin. Tuonaikainen poikaystäväni näki brittien pommittavan ja vangitsevan silminnäkijöitä. Hänet vangittiin ja muistoksi tapahtumasta hän sai tupakanjäljet kyynärvarsiin.”
1955–1959 Grivasin johtama EOKA tähtäsi enosikseen ja aktivistit taistelivat vapauden ja itsenäisyyden puolesta brittihallintoa vastaan.

Humanistinen idealisti

Mutta mennään vielä kauemmaksi historiassa, koska sitä Marylla riittää. Hänen isoisänsä oli Maryn sanojen mukaan ensimmäisiä humanitaarisia parlamenttiedustajia, joka auttoi kyläläisiä huolehtimaan oikeuksistaan. Tunnetulle asianajajalle, poliitikolle ja humanistille annettiin lisänimi “nasty lawyer”. Hän tapaili Kyproksen itsehallintoa kannattanutta arkkipiispa Makariosta.

“Amerikkalaiset kutsuivat Makariosta Välimeren Castroksi. Muistan puheen, jossa hän sanoi: 

”Menisin hakemaan apua ennemmin jopa Venäjältä kuin Amerikasta”. Olen omillakin matkoillani havainnut, että Kypros tunnetaan maailmalla ennen muuta juuri Makarioksen hankkimasta itsenäisyydestä, ei mistään kansallisesta ominaispiirteestä.”
Mary uskoo, että hänen isoisänsä olisi kuollut rikkaana miehenä, ellei olisi avustanut kyläläisiä ilman palkkiota. Apua saaneet toivat vähästä omaisuudestaan palkkioksi eläimen tai tiun munia.

Poliittinen aktivismi kulki sukupolvelta toiselle. Vuonna 1931 tapahtui minivallankumous, jonka aikana pormestarin talo poltettiin.
“Isä oli mukana Famagustan kansannousussa, vaikka hän oli idealisti, joka ei voinut edes nähdä verta.”

Nykyaikainen Kypros on kulkenut pitkän matkan siirtomaa- ja valloittajahistoriastaan nykyiseen itsenäisyyteensä ja historiattomuuteensa, joka näkyy siis osittain selkeästi katukuvassa. Ultramodernit tai futuristiset rakennukset ovat rinta rinnan antiikinaikaisten raunioiden kanssa vailla järkevää kaupunkisuunnittelua.

Puutteesta aikoinaan kärsineet kyproslaiset ovat omaksuneet kulutuskulttuurin ja kapitalismin äärimuodossaan. Jo opiskelijoilla on oltava oma auto – jos et osta tai pysty ostamaan, et täytä normatiivisen kulutuskansalaisen ihannetta.

Vain taiteilijoille sallitaan erivapaudet ja vaihtoehtoiset elämäntavat. Mutta ihmeellisintä on, että laittomia siirtotyöläisiä lukuun ottamatta kenelläkään ei tunnu olevan ongelmia kulutuskansalaisuuden ehtojen täyttämisessä.

Kotirouvasta taiteilijaksi

Erottuaan ensimmäisestä konservatiivisestä liikemies-aviomiehestään, jonka talossa Mary huolehti lähinnä cocktailtilaisuuksien ja kutsujen järjestämisestä sekä aamu- ja iltapäiväteen tarjoilusta, hän lähti opiskelemaan kuvataidetta Chelsea School of Artiin. Myöhään heränneelle opiskelijalle oppiarvot olivat tärkeitä.

“Olin onnellinen ja halusin viettää koko elämäni yliopistossa. Mies, josta tuli toinen aviomieheni, oli siellä vierailevana tutorina. Olin lukenut teini-ikäisenä venäläistä kirjallisuutta ja venäläis-englantilainen aviomies edusti minulle romanttisen unelman täyttymystä. Opetin mieheni rakastamaan venäläistä puoltaan. Hän taas oli hyvä taiteilija ja sivistynyt mies, jonka avulla kehityin taiteilijana.”

1980-luvun alun Englannissa nuoret taiteilijanalut maalasivat punkkareita ja gootteja ja Mary mietti kuumeisesti omaa aihettaan: se oli maaseutu ja mytologia.

Lopetettuaan opintonsa ja miettiessään jatkotutkinnon aihetta, Mary päätyi Afroditeen, vaikka rakkauden ja sodan jumalattarena pidettyä hahmoa koskevaa kirjallisuutta ei löytynyt paljonkaan. Mutkien kautta hän vaihtoi toiseen yliopistoon, josta löytyi ohjaaja väitöskirjatyölle.

Jatkotutkinto ei valmistunut, koska taide vei ensin Maryn pikkusormen ja sitten koko käden. Hän palasi Kyprokselle vasta muutama vuosi sitten ja asettui toisen aviomiehensä kanssa hankkimaansa Kouklian loma-asuntoon ennen kuin löysi nykyisen asuntonsa Nikosiassa. Pääkaupungissa asuminen on välttämätöntä Marylle.  

“Minulla pitää olla koti Nikosiassa, koska rakastan vapautta ja sosiaalista elämää. Joskus olen yläluokan, toisinaan tavallisten kyläläisten seurassa”, sanoo Mary, joka aikoo pitää juhlat hieman sen jälkeen, kun hän on palannut Nikosiaan. Minutkin on kutsuttu juhliin, jonne on tulossa boheemia väkeä ja silmäätekeviä.

Olemme päässeet pitkälle Maryn tarinassa jo hänen Nikosian-asunnossaan, mutta juttu jatkuu vielä, sillä olemme suunnitelleet yhteisen ajomatkan Kyproksen eteläosaan lähelle Pafosta, jossa sijaitsevat hänen kaksi loma-asuntoaan. Ajomatka puheliaan Maryn kanssa sujuu rattoisasti hänen käydessään läpi menneisyytensä lisäksi syitä Afrodite-kiinnostukselle.

Pysähdymme hetkeksi Afroditeen kannalta keskeisille luonnonnähtävyyksille, kuten meressä törröttävälle jättimäiselle kivelle, johon vihastunut Afrodite on tarun mukaan astunut.

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen olemme perillä. Ilma hämärtää jo ja on aika mennä levolle koko päivän kestäneen työnteon päätyttyä. Harva ulkopuolinen ymmärtää, että matkakirjailija on koko ajan töissä keräämässä kokemuksia ja havaintoja haastattelujen lisäksi. Hyvin nukutun yön jälkeen on mukava herätä leppoisasti Episkopin kylässä ja mennä nauttimaan aamiainen kylän keskustan kahvilaan.

Tarjoilijan englannin kielen taito ei ole kovin hyvä ja niin saan eteeni pelkän kahvin, munakkaan ja juustovoileivän sijasta aamiaisbuffetia muistuttavan lautasen, jolle on kasattu leipäviipaleita, juustosiivuja ja munakas. Runsas aamiainen ei ole hinnalla pilattu: noin viisi euroa. Odotellessani ehdin vaihtaa pari sanaa kylässä asuvan eläkkeellä olevan brittinaisen kanssa, joka kehottaa minua tulemaan luokseen jos tarvitsen mitä tahansa apua. Kyproksella on jonkin verran brittejä eläkepäiviään viettämässä. Useimmat ovat hankkineet hyvin edullisesti loma-asunnon etelästä ikääntyneiden tai sukujen luopuessa niistä pilkkahintaan.

Sydämellinen Asha

Mistä ja millaisia Kyprokselle tulevat maahanmuuttajat ovat? Monet joutuvat muuttamaan kauas suurista kaupungeista tai asutuskeskuksista eräänlaiseen työstä seuraavaan vapaaehtoiseen eristykseen. Näin tapahtuu erityisesti aasialaisille kotiapulaisille. Monelle on kertynyt kovia kokemuksia jo aiemmassa elämässä ja elämällä on taipumus jatkua samanlaisena.

Noin kahdentoista kilometrin päässä Pafoksesta, Episkopin kylässä asuu eräs Kyproksen 
srilankalainen Asha, 47, joka on löytänyt pienestä Pafoksen lähellä sijaitsevasta kylästä hyvän perheen. Asha on ollut kuuden vuoden ajan kuin perheenjäsen episkopilaisen perheen kotiapulaisena.

Pihalla leikkii kissa ja pieni tumma koira sopuisasti keskenään. Ashan koiranpentu Blacky juoksee iloisena minua vastaan. Kissat eivät ole koirasta moksiskaan: ne ovat eläneet lyhyen elämänsä aina yhdessä.

Blacky nuolee sormiani ja hyppii innoissaan jaloilleni. Asha kutsuu koiraansa ja se palaa kuuliaisena emäntäänsä kohti ja alkaa hyppiä tämän polvia vasten.

Asha kutsuu istumaan ulos katetun pöydän ääreen. Saan kahvia juotavaksi ja Ashan leipomia joulukeksejä syötäväksi.

Miten hän on ajautunut kotiapulaiseksi Episkopin kylään kaukana kyproslaisten kaupunkien kuhinasta?

“Täällä minulla on oikein hyvä olla. Edellinen emäntäni jätti 14 kuukauden palkkani maksamatta. Mutta nyt meillä on talossa suruaika. Vanha rouva on kuollut kymmenisen päivää sitten. Andreaksen vaimo itkee ja itkee, eikä itku ota tyrehtyäkseen.”

Andreas on Ashan isäntä ja palkanmaksaja, joka on vastikään valittu kylän pormestariksi. 

Hän auttoi Ashaa edellisen työnantajan kanssa käydyssä oikeuskiistassa maksamalla tämän takuut ja asianajajan palkkion. Kun Ashan “hulluksi” kutsuma emäntä juoksi kenties miesten perässä, hän huolehti tämän lapsesta.

Asha on yksi tuhansista aasialaisista kotiapulaisista, jotka ovat saapuneet Kyprokselle onneaan etsimään. Monet jättävät taakse perheensä ja läheisensä pystyäkseen lähettämään säännöllisesti rahaa heille.

Vaatetehtaassa murto-osa nykyisistä tuloista

“Asuessani vielä Sri Lankassa kuulin pääkaupungissa olevasta agentista, jonka luokse mennessäni tapasin sattumalta kyproslaisen miehen. Tämä alkoi puhua kanssani ja pian sain agentilta kahden vuoden passin sekä 25 päivän viisumin. Kärsin kaksi vuotta Pafoksella miehen kotiapulaisena ennen kuin minua kehotettiin palaamaan Sri Lankaan.”

Ashan mies ei huolehtinut silloin eikä huolehdi edelleenkään lapsistaan ja siksi Asha otti vanhimman tyttärensä, 26, ainoan poikansa, 23, ja nuorimman tyttärensä, 20, mukaansa ensimmäiselle Kyproksen-matkalleen.

Mies joi Ashan lähettämät rahat, mutta hyväsydäminen ja toisille armelias Asha ei jaksa moittia häntä. Miehen piti päästä Ashan mukana töihin Kyprokselle, mutta välitysfirman edustaja petti lupauksensa, eikä järjestänytkään hänelle töitä Kyprokselta. Mies oli jo ehtinyt irtisanoutua työpaikastaan ja jäädä työttömäksi.

Ennen kotiapulaiseksi ryhtymistään Asha teki vaatetehtaassa 8–10-tuntisia työpäiviä ja sai joka työpäivän päätteeksi palkkansa puhtaana käteen. Silti hänen ansionsa jäivät vain murto-osaan siitä, mitä hän pystyy ansaitsemaan kotiapulaisena Kyproksella.

Asha on huolissaan ennen muuta pojastaan, joka on huhujen mukaan joutunut huonoille teille ja vaikeuksiin. Poika asuu tätinsä luona sillä välin kuin Asha palaa huolehtimaan hänestä.

“Aion puhua hänen kanssaan ja antaa neuvoja. Jos joku minua rakastaa minua, niin lapseni,” sanoo Asha ja olen näkevinäni hänen silmänurkassaan kyyneleentapaisen. Asha on hyvin sydämellinen ihminen, hän rakastaa kaikkea luontokappaleista omiin lapsiinsa. Asha on kuin ystävällinen kylännainen, joka antaa vilpittömästi omasta vähästään toisille, olivat nämä sitten tuntemattomia tai tuttuja ohikulkijoita.

Lohdutan, että kyllä vilkas ja sympaattinen Blacky-koira varmasti välittää kovasti emännästään. Asha kattaa kahvit ulkoterassille. Suureksi harmikseni saan kuulla, että Blacky on karannut, eksynyt tai pahimmassa tapauksessa joku ilkimys on siepannut sen. Toivon hartaasti, että koiranpentu löytyy tai se löydetään.

Asha viihdyttää meitä lukemalla kahvinporoista. Kahvinporoista lukeminen on perinteinen sosiaalinen viihdyke erityisesti naisten kesken. Siemaisen kyproslaisen kahvini ja kun kuppi on tyhjä, käännän sen ylösalaisin. Kupin pohjalta tuijottaa paha silmä eli evil eye eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu.

”Tämä kuppi on kuin riikinkukon pyrstö eli oikein hyvä kuppi. Saat vähitellen kaiken haluamasi. Elät mielenkiintoisen elämän, jossa tapahtuu paljon. Jokin aiheuttaa sisimmässäsi huolta ja tuskaa ja saa sinut etsimään ja ajattelemaan asioita. Joku läheisesi, ystäväsi tai tuttavasi on kateellinen ja toivoo sinulle pahaa. Ulkomailla olet aina turvassa, ympärilläsi ei ole kateutta.”

Ashan luenta vaikuttaa rehelliseltä. Pyhä Yrjö on hänen mukaansa suojeluspyhimykseni, jolle minun pitää sytyttää kynttilä käydessäni ortodoksisessa kirkossa.

”Olet hyväsydäminen ihminen, pidät nauramisesta ja nautit elämästä. Pitkä mies tulee tuomaan sinulle hyviä uutisia. Näen pienen neli-kuusivuotiaan tytön itkevän ja odottavan sinua. Menet vielä Troodos-vuoristoon. Matkustat jälleen ensi vuonna.”

Ehdin käväistä Troodoksella aivan presidentin kesäasunnon kupeessa. Troodoksen aukiota reunustaa metrin lumikasa, mutta kesällä se on valloittava luontoparatiisi.

Savukeitaan Kypros ilmestyy tammikuussa matkamessuilla

Tuesday, October 08, 2013

Ketunhäntä kainalossa





Vaihdan hotellia pariin kertaan Nha Terrasta Santa Marian edullisimpaan Pensão Marginaliin. Marginaalilla on enteellinen nimi: parin viikon aikana pensionaattiin tulee valtavirtamatkailijoiden lisäksi jonkin verran muun muassa surffaajia ja muita pitkätukkia, sukupuolivähemmistöjen edustajia ja muita omintakeisia matkustajahenkilöitä.

Pensionaatissa työskentelevä keski-ikäinen Amélia ottaa minut jostakin syystä "sydänystäväkseen". En ole ihan varma siitä, johtuuko Amélian avoimuudesta ja vilpittömyydestä, ”kriolilaisuudesta”. Epäilen, että syy saattaa olla myös hyvin käytännöllinen.

Koska Santa Mariassa ei ole oikeastaan ketään, jolle voisin uskoutua, miksi se ei voisi olla hetken ajan pensionaatin Amélia, jolla on ketunhäntä kainalossa.

Santa Marialle saavuttuani minulle tulee voimakas déjà vû-kokemus: olen itsekin identiteetiltäni kriolilainen; moninainen sekoitus kaikenlaista astetta kriolilaisia järjestäytyneemmässä, länsimaisessa muodossa. Viimeistään Kap Verdellä aavistukseni kriolilaisuudesta muuttuvat varmuudeksi.

Amélia on samaan aikaan ronski, mutta myös "herkkä". Minulta katoaa heti pensionaatin laskua maksaessa parikymmentä euroa, myöhemmin vielä kultainen kaulakoru. Amália lohduttaa ”empaattisesti”, mutta niin, että siitä aiheutuu hänelle aitoa hyötyä. Amálian hurttiakin hurtimpaa huumoria ovat toivottavasti hänen minulle kohdistamansa "rakkaudenosoitukset".

Améliasta lähtee eläimellisiä karjaisuja erityisesti hänen jutellessaan pensionaatin asioista omistajan tyttären kanssa. 

Amélian huumori liikkuu ”totuuden” ja sepitteen rajamailla, mutta se sopii minulle hyvin tuonhetkisessä olotilassani, joka on jossakin toden ja sepitteen hämärällä katvealueella.

Amélia on ”bandida”, minä ”bandido” ja yhdessä leikimme verbaalista roolileikkiä, joka on hauskaa hetken ajan. Amélia näyttää kuvan lihaksikkaasta miehestään, joka on palannut Guinea-Bissauhun ansaitsemaan elantonsa.

Olen pyörällä päästäni, mutta pystyn silti järjestämään itseni joillekin alun perin Salilla suunnittelemilleni retkille.

Kyynel Amélian silmänurkassa

Viimeisenä päivänä Amélia vie minut syömään suosikkiravintolaansa, joka on kansan ja muutaman turistin suosima paikka hieman syrjässä keskustasta, mutta silti elämän syrjässä kiinni. Valitsen listalta suosikkikalani, jota olen mussuttanut uskollisesti viimeisen neljän viikon ajan. Televisiosta tulee kapverdeläistenkin suosikkiurheilulajia jalkapalloa.

Vilkaisen Améliaa ja olen havaitsevinani silmänurkassa pienen kyyneleen. Liekö harhanäky. Olen nähnyt niitä paljon.

Katsomme televisiosta jalkapalloa ja kuuntelemme uutisia Portugalista. Asunnottomuus ja tavallisten ihmisten ahdinko tuntuvat levinneen myös eteläiseen naapurimaahan. Tunnelma on haikea. Améliasta on tullut jonkinlainen ystävä, jota en näe runsaasti, mutta joka vähäisinä kohtaamisen hetkinä on ”aito” ja samalla humoristisella aaltopituudella minun kanssani. Se on aina miellyttävää, koska samanlaiset huumorintajut eivät ole aina luojan lahja.

Ennen jäähyväisiä minun on kuitenkin päästävä matkallani eteenpäin: Santa Marian saarelta musiikin ja kulttuurin keskuksena mainostetulle São Vicenten saarelle uutta vuotta viettämään. Se ei onnistu joulun jälkeen lentokoneella, koska kaikki lennot ovat täyteen varatut. On lähdettävä Espargokseen matkanjärjestäjän luokse ostamaan lippu rahtilaivalle.

Amélia jää odottamaan postikorttia Suomesta.

joulukuu 2012, Salin saari, Kap Verde