Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, August 30, 2013

Valtakunta palmun juurella

Valtakunta palmun juurella

West Coast Kokkola Operan Ahti Karjalaisen ja Kekkosen kahdenkeskisestä alaspäin vajoamisesta kertova dadaistinen ooppera käynnistyi Viinan (Annika Mylläri) vaikutuksen alaisena olevan Kekkosen (Anu Komsi) palmuun kapuamisella, jatkui suomalaisen yhteiskunnan epäliikelaitosmaisuuden kuvauksella ja Ahti Karjalaisen (Herman Wallén) esiinmarssilla. Viina virtasi ja jossain vaiheessa esitystä Kekkonensoitteli machosikaa (kumiporsas) ja kiroili. Viinaa ylistänyt Kekkonen yllytti Karjalaista kapuamaan takapuoli edellä palmuun ja lunastamaan palkkion: pääministerin viran. Karjalainen yltyi ää-öö-vokaalein toimivaan kurkkulauluun ja esitteli muutenkin instrumenttiaan sen kaikissa ulottuvuuksissa.

Hurme oli pudotellut kiroiluefektiä librettoon runsaasti: toisaalta kirosanat yleisö ymmärsi aina takuuvarmasti, jos eivät uuden musiikin kiekaisut, huudot, älähdykset ja muut tehokeinot aina uponneet. Jotain vikaa yleisössä oli, koska se istui hipihiljaa, vaikka lavalla suoritettiin täydellinen dadaistinen "pyhäinhäväistys". Dadan lukuohje: aivot narikkaan ja hyppää tajunnanvirtaan, anna esityksen viedä mukanaan. Sekaan tuli aivan riittävästi tulkintaohjeita: tietokirjan selostus alkoholismin rappeuttavista ja dementiaan johtavista vaikutuksista.

Karjalaisen tytär Kraut (Tuuli Takala) esiintyi vaikuttavassa tuskaa ilmentävässä kohtauksessa, jossa "porattavana oleminen" vertautui ristiinnaulitsemiseen ("Reikä on sinun ainoa Jeesuksesi. Älä pidä muita Jeesuksia.") Kraut toivoi isää kuuhun olon helpottumiseksi. Toisaalta kuussa saattoi olla Veikko Vennamon kuvia. Kraut ulkoilutti myös ruokittavaa ”ulkoilupussiaan” vaikuttavassa uuden musiikin koloratuurikohtauksessa. Edelleen voimassa oleva vallanpitäjän (tai kenen tahansa) tyttären yksinäåisyyden kuvaus?

Ajokokeen kirjallisessa osuudessa reputtanut Karjalainen kruunattiiin presidentiksi ja Suomen Pankin pääjohtajaksi (kuvaavaa maallemme). Lopun ensemblessa esitettiin uuden musiikin "kaunolaulua" palmun juurella ja vedottiin ylempään Herraan. 

Rita Dahl

Heinz-Juhani Hofmann – Juha Hurme: Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot
Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisali

West Coast Kokkola Opera

Friday, August 23, 2013

Olen tarkastellut liian kauan pysäköintialuetta ikkunani takana

Sysmä on ollut kivikaudelta lähtien luonnonläheinen paikkakunta, jonka rautakautiset kalmistot on löydetty erityisesti asutuksen lähistöltä. Uhrikiviä eli kuppikiviä saattoi olla samassa kalliossa tai kivessä yksi, kymmeniä, välillä jopa satoja. Jyviä ja maitoa laitettiin niihin hyvän sadon tai karjan terveyden takaamiseksi. Useimmat Sysmän lapinraunioista sijaitsevat saarissa, eikä niiden valmistumisajankohdasta ei ole saatu varmuutta.

On tyynnyttävää kuunnella omaa ääntään, kun historian ääni on jo vaiennut tai vaiennettu. Tiedon katkeamaton tulva luo illuusion oman elämän hallinnasta silloinkin, kun avaimet on hukattu jonnekin.

Kirkko soi –festivaali keskiaikaisen kirkon keskiaikaisessa huomassa on Sysmän kesäisen kulttuuritarjonnan kohokohta ja sellaisena se vetää puoleensa Sarkian harvat kulttuurihenkilöt. Keskiviikkona ja sunnuntaina teatteritalolla näytettävissä elokuvissa voi luterilaisesti hiljentyä tarkastelemaan sisuksiani introspektiivisellä suurennuslasilla Tyyne Saastamoisen tapaan ja keskeyttää tekstin pysäyttämättömänä virtana etenevän meditoinnin suuressa, hiljaisessa talossa. Hiljaisuuden katkaisee vain oma kantava lauluääneni.

Pimeä pöytä on lähtökohta valoisalle. Tarina syntyy itsekseen mielessä hankautuvista kivensiruista, joista kaikki pyhä karsiutuu matkalla. Introspektiivinen suurennuslasi kohdistuu silmiini, koska ne ovat oikeastaan sokeat näin monien vuosien historiattomasta metelistä. Haluaisin palata niiden yhteyteen, mutta palaaminen ottaa voimille, kuten vuosien ero vedestä tai maasta, juuristani ja omasta historiastani.

Olen tarkastellut liian kauan pysäköintialuetta ikkunani takana. Se on tehnyt minusta kyvyttömän kitkemään kotipuutarhani rikkaruohoja ja varjelemaan tuikkua omalla ikkunalaudallani. Koska en halua kadottaa sitä, joudun ylittämään rajan, joka menneisyyden ja minun välille on kertynyt, ajaudun mustaan aukkoon ja minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hiljentää tekstin virtaa ja sävelten tulvaa, ja palata takaisin lapsuuteni ihaniin ja kamaliin kokemuksiin. Niihin palaan yhä uudestaan hyvässä ja pahassa

Voisinpa sanoa, kuten Wagner Mathilde Wesendockille: ”Ota sieluni vastaan tällaisena aamutervehdyksenä!” 

Metsän lähellä alan aavistaa sielun olemassaolon. Muualla se peittyy meteliin. Älä käsitä väärin: autot kulkevat täälläkin talon ohitse koko ajan ja vaikka muu asutus alkaa aivan nurkan takaa, pelkällä vaahterapuulla varjossa kukoistavine lehtineen on ihmeellinen vaikutus varjossa kauan vaeltaneeseen. Elvyn siitä kuin Ringin mahtipontisesta alkusoitosta, jolle aiheen antoi läkkisepän itsepintainen katonkolkutus. Olen aiheiden ympäröimä, olen aihe itse kun löydän taas juureni, lempiflorani ja juuri sen mineraalin, joka minua ravitsee. Olkoon se vaikka sininen, jonka avulla voin tavoitella korkeimpia rajojani.

Kahvi loppuu: on haettava lisää tummaa ja voimakasta paahtoa tyynnyttämään janon tarpeeni. Mikään ei ole nimittäin tarpeeksi koskaan. Juon pohjattomia kuppeja hankkiakseni jotakin puuhaa kirjoittamisen ohella ja yksinkertaisesti: pysyäkseni hereillä.


Uhrikiville heittäisin vettä jotta ihmissielut alkaisivat viheriöidä jälleen, kuten viheriöi vaahterapuu ikkunani takana. Ja voi tuota aurinkoa! Valoisaa riemuaan rajoittamatta se luo säteitään kaikkialle lainkaan säännöstelemättä. Riittää, kun astun pihamaalle ja avaan eväni: heti saan aurinkoa taivaan täydeltä, maksutta ja pyytämättä. Ahven lentää taivaalla avaimenhaltija selässään: näky Boschin maalauksesta ellemme olisi niin maagisella paikkakunnalla keskellä kauneinta Suomea kuin nyt olemme.

Friday, August 16, 2013

Finckelmanilainen persoonallisuus

Jorma Korpela on suomalaisen modernin kirjallisuuden suuri yksinäinen ja unohdettu hahmo, joka porvarillisessa elämässään ansaitsi elantonsa opettajana. Korpela oli lähtöisin hyvin kristillisestä perheestä ja koki aikoinaan sodan traumat. Korpelan syyllisyydentunnot ja sotakokemukset heijastuivat myöhemmin vaikuttavalla tavalla hänen suomalaista kirjallisuutta merkittävästi uudistaneessa proosassaan. 

Tohtori Finckelman on erityisen vaikuttava ja ymmärtävä ihmisluonnon kuvaus, jossa on nähty yhteyksiä dostojevskilaiseen moraalikäsitykseen ja ihmiskuvaukseen.

Tohtori Finckelman jakaantuu vähintään kahteen kerronnan tasoon: realistiseen kehyskertomukseen suuren perinnön saaneesta maalaispojasta, jonka tuttavapiiri koostuu lähinnä erilaisista kylähulluista, ja kirjan aikatason edetessä ja pojan kasvaessa jatkuvasti affirmoivasta pikkupojasta ”aikuiseksi mieheksi”, mielisairaalan psykiatriksi, jolla on oma maaninen yöpuolensa, tohtori Finckelman. Juoppo Riitu kehittelee kertomuksen Vinkkelsmanista, joka muuttuu tarinasta eläväksi pojan päästessä yliopistoon opiskelemaan psykiatriaa ja onnistuessa myöhemmin saamaan psykiatrin viran mielisairaalasta.

Nuoren maalaispojan itsepintainen itseaffirmointi ("rahaa on, taitojakin, koulutusta...") kuvaa pohjimmiltaan hänen epävarmaa persoonallisuuttaan, joka kausaalisesti syntyy siitä, ettei hän saa tunnustusta ympäristöltä, eikä pysty luomaan todellisia yhteyksiä toisiin ihmisiin, muun muassa renkiinsä Oskariin. Korpela kuvaa pienin vihjauksin päähenkilöpojan oraalla olevaa persoonallisuushäiriötä. Vihjausten kautta selviää pojan tarvitsevan oman identiteettinsä ja persoonallisuutensa tueksi tietynlaista moraalista ylemmyydentuntoa, johon usein kytkeytyy vallanhimo ja taipumus väärinkäyttää valtaansa. Taudinkuvaan kuuluu toisten ihmisten käyttäminen omien pyrkimysten välikappaleina.

Finckelmaniksi poika alkaa kehittyä päästessään opiskelemaan psykiatriksi; vallanhimo kihoaa päähän, kuvitellut yli-ihmiselliset puolet saavat oivan kasvualustan ja latentti taipumus sairastua mielensairauteen realisoituu otollisessa ympäristössä narsististen ja lain tuolla puolen seikkailevien ystävien sekä potilaiden keskellä. Tohtori Finckelman-osuudet jakaantuvat karkeasti yö- ja päiväelämän kuvauksiin, jotka tulkitsen pirstaloituvan, pikku hiljaa skitsofreeniseksi muuttuvan mielen kuvaukseksi.

Tohtori Finckelman muistuttaa kovin "potilaitaan". Hän istuu iltaisin ravintoloissa laillisuuden rajoja ammatikseen ylittävien narsististen persoonallisuuksien kanssa. Näistä jokainen reflektoi ja peilaa hänen luonteensa jotakin fasettia. 

Samalla hän alkaa jakautua (maanis-depressiivisen) mielen päivä/yöpersoonaan. Finckelman tuskin pysyy kärryillä käynnistämissään tarinoissa: hän on ehdottomasti "ammattimainen tarinankertoja". Hän on sentyyppinen persoonallisuus, jolta tulee juttua solkenaan, eikä ole niin väliksi sen todenperäisyydestä. Narsisteiksi näitä nykyään kai kutsutaan. Narsistisen persoonallisuudenkin on pidettävä huoli siitä, ettei hän jää kiinni valheesta, joita aina silloin tällöin, oikeastaan aika usein, osuu puheen joukkoon.

"-Ei, ei ollenkaan, väitöskirjani käsittelee kv. finanssipolitiikkaa. Kuulkaa, oletteko kiinnostunut siitä?

-En ollenkaan, harrastan vain kotimaista finanssipolitiikkaa, sillä pelkäsin pahinta... Ja totuuden nimissä: minun kotimainen finanssipolitiikkanikin supistui pankissa käynteihin."

Kirjan loppua kohden suuruudenhulluus ja mielen pirstaloitumista kuvaavat fantasiaosuudet vain lisääntyvät ja Finckelmanille tulee pakonomainen tarve ”voittaa” entiset potilaansa, maaninen kirjailija Raiski, suuren autoliikkeen omistaja Mellonen ja erityisesti pysyvä kilpakumppaninsa ja vertailukohtansa, varatuomari Niilas. Hän haluaa kunnostautua myös liikemiehenä tekemällä hyviä kauppoja perintömaallaan olevaa malmiesiintymää kaupittelemalla. Usein kauppaan liittyy jonkinlainen vilunki tai petkutus: esiintymä ei olekaan oletetun arvoinen.

Niilaksen Finckelman on jo tavallaan ”päihittänyt” pitämällä hänen vaimoaan Irmaa, myös potilastaan, lihallisena rakastajanaan. Niilaksen murha kuuluu fantasiaosuuksiin, joiden kautta Finckelman pääsee kohti tavoitettaan. Uusiin naimisiin menneen Niilaksen taposta epäillään nimittäin Liliania, jolle myös Finckelmanin sydän sykkii. Hyväntekijä- ja pelastajakuvitelmat lisääntyvät sairauden edetessä, ero oikean ja väärän välillä liudentuu; niinpä Finckelman kokee erityisen tärkeäksi ”pelastaa” miehensä taposta syytetyn Lilianin keksimällä teolle lääketieteellisesti validin syyn.

Runoilijaluutnantti Salevalta saadaan puristettua irti tunnustus metsästä väkivallanteon uhrina löydetyn Resedan tappoon. Lukijan on syytä olla valppaana ja kysyä, kuka on syyllinen, kuka syytön. Finckelman on yhtä epäluotettava kertoja kuin Nabokovin Lolitan päähenkilö. Saleva esiintyy tilaisuudessa, jossa lääkintöhallituksen edustajat luovuttavat ”Valkoisen Joutsenen” Finckelmanille:

”Mutta valitettavasti hän kesken puheen muisti epämiellyttäviäkin piirteitä sairaalastamme, tarrasi niihin ja rupesi selittämään, että tässä yhteiskunnassa on monenlaisia roistoja. On esimerkiksi sellaisia kuin hän itse, Saleva, jota kaikki pitävät roistona ja joka roisto onkin. Mutta sitten on sellaisia, joiden roistomaisuudesta ei juuri kukaan tiedä ja jotka juuri siitä syystä käyvätkin kunniallisista kansalaisista, saavat ritarimerkit ja muut ja näyttävät valkoisilta kuin joutsenet. ”Mutta nämä juuri ovat niitä kaikkein mustimpia”, hän kiljui…”

Korpela ei moralisoi, vaan hän on harvinaisen konventionaalisesta moraalista vapaa kirjailija: hänelle skitsofreenisen mielen kantaja on ihminen siinä missä kuka tahansa "terve". Hän hyväksyy ja ottaa täysin luonnollisena kaikki sattumukset ja tapahtumat, joita juominkien ja iltaisten sattumusten tapahtuu. Kaikki heikko on inhimillistä. Mikään inhimillinen ei voi olla outoa.

Korpelan kerronta on kauttaaltaan ironista, mutta ei pistävällä ja julmalla, vaan ymmärtävällä tavalla: maailmaan heitetty ihminen on tragikoominen olento, joka elämänsä läpi joutuu sinnittelemään näiden puoliensa kanssa. Korpelalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen elämä on luonteeltaan tragikoomista ja koostuu iloista ja pettymyksistä, monesti rakkaussuhteissa. 

Finckelmanin rakkaudet (esimerkiksi Liliin) tapahtuvat lähinnä hänen mielessään, vailla minkäänlaista toteutumisen mahdollisuutta. Erikseen ovat lihallisen rakkauden kohteet, jotka liittyvät usein kiellettyyn rakkauteen; Irma on Niilaksen puoliso. Symbolisen ”naisentapon” (Reseda?) seurauksena hän onnistuu pääsemään eroon myös sublimointitaipumuksestaan ja alentamaan koko naiskunnan.

”Finckelmanilainen” persoonallisuus on taipuvainen kohottamaan ylevälle jalustalle ihastuksensa kohteen. Jeanne d´Arc vivahtelee Finckelmanin mielessä tiheään muiden historian merkkihenkilöiden ohella hänen etsiessä vertauskohtaa menneestä toisaalta Lilille, toisaalta itselleen. 

Saturday, August 10, 2013

Some remarks on Finnish poetry in 21st century

Some remarks on Finnish poetry in 21st century
First some universal truths about poetry that are applicable in any time and place, including Finland in 21st century. Poetry is always inferior to prose in the sense, that it is worse paid, more difficult to publish (and write?) and to find real enthusiasts who appreciate the flame it succeeds to cause in an individual human being. Publishing poetry is not any more “a cultural act” in the eyes of big publishing houses worth of committing in order to show their cultural-mindedness; on the contrary, publishing houses are mostly governed by the laws of commerciality which is destructive – to poetry and to quality literature in general. Entertaining prose is dominating the spring and august catalogues. This is an easy way to adopt in changing trends in literary market in order to maintain the sales in previous levels.
This is not only an ongoing trend in Finnish, but in global publishing houses. However, there are still enthusiastic readers and writers of poetry, even in they remain in the margins from literary publicity. Publishing poetry is mostly taken care of really small publishers, who “burn” for the thing they do. Poesia is one of the most important publishers of contemporary and experimental poetry, and it is run by young poets and poetry activists. Most of the publishers of poetry are organized in the form of co-operatives, which is becoming an extremely trendy way of organizing themselves among poets and poetry enthusiasts.
Intra-poetic discussions
There is always going on an eternal debate about the role of a poet. Either s/he is seen as a genius following the tradition of bohemian, romantic (symbolist) poets like Baudelaire and Rimbaud, whose mental follower our “big poet” Pentti Saarikoski was, or the status of poet is questioned altogether. More theoretically oriented poets, whose background is often in university, have been eager to ponder in an increasing amount the institutional constraints of poetry and poetic production. Teemu Manninen is one of these theorizing poets, who have been thinking e.g. how conditions of production are affecting the status of poetry in publishing houses. It is mainly those guattarian rhizomelike networks, which nowadays more and more take care of the arbitrary process of signification. Manninen has been eager to reveal and rip off different clichés that dominate the discourse about poetry. It is also these conventional ways of speaking about this topic, that remains already a mystery for everybody involved in writing it or about it.
Manninen´s own poetry is based on Google sculpting and traditional poetical forms, like sonnet and even more classical forms.
A popular and constant discussion about poetry deals with its´ relations to other literary genres. In 21st century prose poetry has become one popular form of poetry and it is mastered e.g. by poets Saila Susiluoto, Silja Järventausta, Sanna Karlström and Risto Oikarinen. These writers have revived this form that was very alive during 1960´s and again in the beginning of 21st century. It is just however one form among others without any special place among contemporary Finnish poetry.
Who are the Finnish contemporary poets I especially like? I name few of them, and warn that they are not too many, because I would rather not make a long list of my colleagues in poetry. I am not the kind of person, who is into namedropping. I think it is good contents that talk for themselves.
A master of Finnish confessional poetry is poet Anni Sumari, who has also translated e.g. Samuel Beckett into Finnish. Anni´s poetic voice is deeply, even painstakingly honest, and reports especially disappointments female narrator has encountered during her adult life with men in amorous relationships. Love is often portrayed as one-sided and something poetic self is never able to attain or reach to. Sumari has published several books of poetry in addition to the translations she has introduced to Finnish audience. Other Finnish poet worth knowing to is Sirkka Turkka, whose books of poetry are full of horses and their lovable fur. She is also greatly fond of dogs, she believes they have a soul. Turkka´s dogs are very humanlike.
Rita Dahl is a Finnish writer with 11 published books, two translations and two editions. She blogs in www.arjentola.blogspot.com. This text has been written for the next issue of Yasakmeyve,a Turkish poetry magazine.

Saturday, August 03, 2013

Lehti helmikuulta

11.2.2013

Kävin rutiinikokeessa: testaavat uusilta asiakkailta aina veriarvot ja EKG:n. Hoitaja korosti vaitiolovelvollisuuttaan, mutta hänen reaktioistaan epäilin, että jossakin olisi ollut häiriötä. Sen saan selville vasta lääkärin vastaanotolla, jonka ajankohdasta minulla ei ole lainkaan käsitystä. Vaikuttaa siltä, ettei lääkäriä voi tavata usein. Vähillä tapaamisilla täytyy olla erinomaisesti varustautunut ja muistaa kysyä olennainen.

Makoisat muikut ja perunamuussi järjestyivät muutamalla eurolla, mikä vetää vertoja Kosmoksen parille kymmenelle eurolle. Kirkosta on tullut turvapaikkani. Menen sinne laulamaan, kuten ennen, vaikka samalla vahvistuu tunne siitä, että elämälle on saatava uusi suunta, joka silti on vanhassa kiinni. Puhetta on paljon, minä keskityn Wesendonck-lauluihin muiden rukoillessa ja odottaessa toisia kappelin rukoushetkeen. Meillä kaikilla on rutiinimme, onneksi ne eivät ole samat.


Nukkumapaikan valinta on tarkkaa. Sängyn sijaan valitsen olohuoneen sohvan, koska sen päällä tulee parempi, joskaan ei koskaan mukavia, unia. Helmikuun valo on ja ei ole hurmaavaa minulle, joka olen yksin, en jaksa tarpeeksi montaa kertaa toistaa tätä samaa pointtia. Kevättalvi ei ole varsinaisten aforismien aikaa, vaikka lisääkin pakollista tuottavuuden tunnetta kaikissa ammattikunnissa. Masentuneiden joukossa on havaittavissa lievää aktiivisuuden nousua. Epätoivo ei ole vähenemään päin, mutta sitä yritetään hävittää esimerkiksi epätoivoisten toimenpiteiden joukkoon luettavalla työpaikan etsinnällä. Parempi on painautua syvälle sohvannurkkaan ja jatkaa Espen Arnakken oikuista lukemista. Arnakken kamppailu irti koulun ja kasvatuksen kahtiaalle vetävän hirttonarun kahleista symbolisoikoon kamppailua, jota parhaillaan käyn aikuisten tasapäisyyskulttuuria (päivätyö tai freelancerius) ja sen paineita vastaan. Toisaalta olen tyytyväinen degrowth-elämäntyyliini, se vain tuo toimeentulon liian vaikeasti. Jos saisi edes yhden vakituisen kolumnipalstan jostakin lehdestä tai vakituista toimittajan keikkaa, se helpottaisi elämää kummasti. Nyt.