Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Sunday, July 28, 2013

Panteistinen Aino

Panteistinen Aino

Jalmari Finne alkoi suunnitella librettoa Kalevalan Aino-runoelman pohjalta ja sai Erkki Melartinin (1875‒1937) innostumaan sankarioopperasta ”wagnerilaiseen tyyliin”. Murtomäen mukaan wagneriaanisuus Ainossa toteutuu esimerkiksi alluusioin. Alluusiot alkavat oopperan alkuaariasta, jossa Aino kaipaa valoa ja aurinkoa. Aurinko edustaa Ainolle rakkauden puhdasta muotoa, eräänlaista henkistä, platonista rakkautta. Aurinko on Murtomäen tulkinnan mukaan myös Wagnerin Siegfried, joka muinaisskandinaavisessa mytologiassa symbolisoi aurinkoa tai sen herraa.

Vasta Väinämöinen, joka nimeää Ainon auringokseen, ilmestyy Ainon elämään uhkana ja fyysisen rakkauden mahdollisuutena. Väinämöisestä on tehty ”wagnerilainen puolijumalhahmo” ja aurinkoa sulhasekseen kaipaava Aino edustaa oopperan luontoa. Oopperassa on 21 Wagnerin suosimaa johtoaihetta. Väinämöinen onnistuu kilpalaulannassa Joukahaista vastaan ja saa palkkioksi tämän sisaren Ainon, joka tuntee Väinämöisen ihanasta soitosta ilonsa tuhoutuvan. Aino kaipaa lentoonlähtöä, aurinkoa kohti menemistä.

Reseptiota

5.12.1909 ensiesitetty Aino sai hyvän vastaanoton – se oli eräänlainen kansallinen merkkitapaus. Hufvudstadbladetin Bis Wasenius luonnehti oopperaa: ”tällä oopperalla Melartin on wagnerlaisten periaatteiden pohjalta nostanut nuoren, hennon draamallisen musiikkimme korkealle tasolle, samalla kun hän on tässä taidemusiikissa korostanut suomalaista perussävyä, joka tekee teoksen meille niin merkitykselliseksi ja rakkaaksi.” (Salmenhaara 1996: 365). Helsingin Sanomien Aarne Wegeliuksen mukaan teoksen voima on sekä sanomassa että musiikissa; musiikin historioitsija Toivo Haapasen mukaan musiikissa; Selim Palmgrenin mukaan monet yleisössä pitivät Ainoa ”kauneimpana ja ylentävimpänä, mitä ylipäätään on luotu meillä säveltaiteen alueella”. Kalevalan Eeva Katila edusti soraääntä kriitikoiden joukossa. Hänen mielestään henkilöiden tuominen lavalle oli mahdotonta ja noloa. (Murtomäki 2000: 14).

Rakenne

Erkki Melartinin Aino on malliesimerkki 1800-luvun kansallisromanttisesta oopperasta, joka hakee innoituksensa Kalevalasta ja jonka lähtökohtana on ihmisen ja luonnon harmoninen suhde. Ensimmäinen kohtaus koostuu Ainon monologista keväälle. Toisessa Väinämöinen tulee paikalle ja esittäytyy Ainolle, joka on ennen sitä laulanut ns. koivuaarian; kolmas kohtaus on hänen monologinsa; neljäs sisältää Ainon äidin, Tainan, rakkaus- ja nuoruusmuistoista. Viidennessä kohtauksessa paikalle tulee Jouko, joka alkaa ärsyyntyä Väinämöisestä ja nostattaa uhoa tätä vastaan; kuudes kertoo Joukon ajatuksista; seitsemännessä kalevalaiset ja joukolaiset joukot kilpalaulavat keskenään. Rakenne pysyy kasassa teoksen päähenkilön Ainon kolmella suurella kohtauksella näytösten alussa ja epilogissa. Murtomäki uskoo, että Aino-oopperassa Melartin ja Finne halusivat sanoa jotakin perimmäistä ihmisen olemuksesta: Finne puhuu koivusta Ainon sielun symbolina ja Väinämöisestä, joka soitollaan laulaa koivun kanteleeksi ja osaksi suomalaista musiikkia. Murtomäen mielestä oopperassa on panteistis-teosofis-ekologisen tason lisäksi vahva freudilais-symbolinen taso. Seksuaalisuus samalla sekä houkuttelee, että pelottaa Ainoa. Murtomäki uskoo oopperan valottavan nuorelle ihmiselle tyypillisiä ruumiillisuuden ongelmia. Samalla oopperasta löytyy verhottua poliittis-patrioottista sisältöä Suomen itsenäistymisellä innostumisen muodossa. (2000: 18-19, 21).

Oopperassa panteismia kuvastaa siinä käytetty symboliikka. Koivu symbolisoi oopperan alussa ja vielä toisen näytöksen alussa Ainon sielua. Alkukohtauksessa Aino on luonnon helmassa, eräänlaisessa alkukohdussa: ”Minä itse, neito nuori / Minäkin istun luonnon sydämessä, katson, kuulen, kuinka kaikki on elossa siellä, täällä!” Valosymboliikka on keskeinen Ainossa. Aurinko on Ainon rakastettu oopperan alussa ennen Väinämöistä ja hänen lumoavaa soittoaan: ”äidin kohdun kukka avasi valolle silmät”.

Toisen näytöksen käynnistävässä Ainon meditaatiossa, ns. Ainon koivuaariassa ilmaistaan selkeästi Ainon ambivalentit tunteet naimisiinmenoa ja kenties fyysistä rakkautta kohtaan Ainon unelmoidessa koivun eli sielupuunsa alla häistä. Aino pohtii, olisiko hänestä auringon morsiamen sijasta fyysisen sankarin, Väinämöisen morsiameksi, mutta hän jää ambivalenttien tunteiden valtaan: ”Jos jään auringon omaksi, se mun polttavi tuhaksi. / Jos jään Väinämön omaksi, hänkin polttavi tuhaksi!” (Melartin 2000: 89).

Vihdoin mies- ja naiskuoron vuorollaan ylistämä suuri sankari Väinämöinen saapuu lavalle ja Ainon sielua symbolisoiva koivu alkaa miellyttää sankaria: ”Sinussako, solja koivu, löydän auvon, auttajani? / Kuin oot sorja, lehvärunsas, kuten neitonen norea vuottaen sulhon sylitystä / Painu tänne puoleheni, muuta muotoa minulle, soittimeksi!” Väinämöisen soitosta puuttuu joku elementti, jonka hän uskoo koivun (Ainon) elvyttävän: ”Sinun koivusi komea! / Siis on sinulla voima, jolla sointunsa herätät!” (Melartin 2000, 134). Väinön soitto herättää henkiin myös Ainon, jonka auringon odotus muuttuu rakkauden odotukseksi: ”Väinön soitossa tajusin koko rintani ikävän… // // Sitä vuotin kevätyöni, sekä aurinkoni / Tuli Väinö. Koivun lauloi, Ainon lauloi soittimeksi. / Kun hän kielihin kajosi, minunkin rintani värisi.” (Melartin 2000, 165) Mutta Väinön hehku ei nostata vain rakkautta, se myös tuhoaa Ainon siivet kuin aurinkoa liian läheltä sivuavan Ikaroksen siivet: ”Lensin, lensin! Kunnes hehku, Väinön sielun kuuma polte, tuhosi iloni kaiken.” (Melartin 2000, 166) Aino parahtaa vielä aurinkoa jälleen kaivaten: ”Aurinko ylinen ylkä. Nouse jo merestä, nouse! Sulle aukaisen sylini!” (Melartin 2000: 179).

Musiikki

Aino-oopperan musiikki – erityisesti romanttis-tunnustuksellinen Ainon koivuaaria – tekee suuren vaikutuksen edelleen. Murtomäen mielestä ooppera ansaitsisi ”kansallisooppera”-nimikkeen, kuten Madetojan Pohjalaisia, mutta aatesisältö saattoi olla ajalle liian vaativaa? Musiikki on enimmäkseen myöhäisromanttista, vaikka impressionistisia elementtejä on löydettävissä. Kolmi- ja nelisointuharmonian lisäksi on löydettävissä kokosävelisyyttä, lisäsäveliä, sointujen vapaata yhdistelyä ja sävellajien hämärtämistä. Sävellaji pysyy silti varsin vakaana, toisin kuin Wagnerilla Tristanista eteenpäin. Avaussävellaji on pitkään pääsävellajina toimiva F-duuri ja ooppera loppuu Fis-duuriin. D-mollilla on merkitys kalevalaisena perussävellajina, a-molli on koivuaarian sävellaji, h-molli edustaa murhetta ja fis-mollia epilogin merta.

Ainon on todettu edustavan johtoaiheineen jälkiwagneriaanisuutta, jota ovat aiemmin hyödyntäneet muun muassa Puccini, Strauss, Rimski-Korsakov. Melartin on itse nimennyt 22 johtoaihetta, joista tärkeimmät ovat Ainon ja Väinön sekä ikuisen ikävän ja kevätilon aiheet. Muuten aiheet liittyvät henkilöihin, esineisiin, toimintaan, tunnelmiin ja oopperan keskeisiin henkisiin ideoihin. Wagner-yhteydestä huolimatta Aino ei ole Murtomäen mielestä raskas. Aino ja Väinö esitellään henkilöinä jo oopperan alkusoitossa. Välisoitto on mahtava sinfoninen fresko, jossa vuorottelevat Huuto- ja Aino-aiheet turmion kanssa. Murtomäen mielestä johtotekniikan käyttö Melartinilla on hyvin joustavasti kalevalaisen mysteerion palveluksessa, ja Ainossa Melartin onnistuu luomaan kansallisen aiheen lisäksi oman lyyrisen säveltäjänlaatunsa sekä mestariteoksen. (Murtomäki 2000: 23-25).

LÄHTEET:

Melartin, Erkki. Ainon partituuri. 2000.


Murtomäki, Veijo. Erkki Melartinin Aino – suomalaisen oopperan varhainen mestariteos. Musiikki 1-2/2000. 

Sunday, July 21, 2013

Teatteripajassa

Teatteripajassa

”Minä rakastan sinua!”
”Minä vihaan sinua!”
”Minä rakastan sinua!”
”Minä vihaan sinua!”

Jne. Ad infinitum. Kahden ihmisen dialogi ei voisi mennä lähemmäksi juuria kuin teatteripajan alkuharjoituksessa. Erilaisin äänenpainoin, nyanssein ja korostuksin sanottuna harjoitusta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, ellei siinä muodostuisi eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi esteeksi vaativuus. Ei riitä, että lausetta toistaa samanlaisin painotuksin sata kertaa peräkkäin, siihen on saatava erilaisia nyansseja, värejä, tunteita, aistimuksia, sanalla sanoen: se on saatava elämään, sanottiin se sitten keski-ikäiselle painijalle, nuorelle runoilijalle, eläkkeen partaalla horjuvalle umpijuopolle, kenelle tahansa kohteelle.

Tämä on kuulemma harjoitus, jolla seuraavilla kerroilla laitamme koko session käyntiin. Sessiot koostuvat kahdesta ohjaajasta, jotka ovat teatterialan jatko-opiskelijat Irina ja Marjaana. Me muut olemme varmoja istumatyöläisiä, eri alojen taiteilijoita muusikoista ja laulajista kuvataiteilijaan ja työnohjaajaan. Onpa paikalle eksynyt yksi myyntiedustajakin, joka toivoo ennen muuta varmuutta omaan esiintymiseensä.  Tämä teatteripajan osallistujakaarti on taiteilijavoittoinen ja se tehnee tapahtumien kulusta vain mielenkiintoisemman.

Kaikki osallistujat ovat varttuneita aikuisia, jotka etsivät kurssilta apua erilaisiin ongelmakohtiin. Joku haluaa lisätä esiintymisrohkeuttaan, toinen haluaa karsia improvisaatiosta liikaa kontrollia ja sensuuria, kolmatta kiinnostaa opetella menemään paremmin rooliin, neljännelläkin on omat kurssia koskevat toiveensa, viidennellä myös. Vapautuminen ja teatterin edellyttämä paljas ihmisyys ovat kaikkien toivelistalla korkealla. Myös improvisaatiossa haluttaisiin kehittyä eteenpäin. Ohjaajat lupaavat jokaisen saavan jotakin vastinetta toiveilleen.

Se, että Alva joutuu lähtemään työhuoneelta kohtaamaan sekä itsensä että toisen ihmisen ja tämä on elähdyttävä tapahtuma. Hän tuntee veren virtaavan suonissaan sutjakkaasti kuin keväisellä koivulla. Hän elpyy sananmukaisesti silmissä, jopa vanhat jalkapalloilijan maneerit palaavat pallonsyöttöharjoituksissa lihaksistoon, lihaan ja vereen, jota hän on, venyttäytyessään kohti karkaavaa palloa.

Hän heittää ”Barbaran kapulaa” henkilöltä toiselle menettäen välillä otteen kapulasta, hän osallistuu naurattavaan kuku-harjoitukseen, jossa testataan reagointinopeutta, hän ei reagoi tarpeeksi nopeasti ja joutuu ulos leikistä, saa iloisen rangaistuksen, juoksee viidellä eri nopeudella ympäri tanssimiseen tarkoitettua salia, pelaa ja leikkii iloisesti, kuten homo ludens ikään, reagoiden vastapuoleen ja hänen antamiinsa impulsseihin, eläen todesti ja antautuen, toisin kuin kammiossaan, jossa hän päivittäin tekstejänsä väsää. Ilman näitä kohtaamisia ei synny tekstiä, koska ihmiset inspiroivat kirjailijan päätä. Hän alkaa tuntea, miten tärkeää on päästä välillä kammiostaan ihmisten ilmoille. Vielä parempi, jos ne ovat toisia taiteilijoita, jotka ymmärtävät taloudellisesti vaikeaa todellisuutta, josta Alvakin tulee.

Alva on elvyttänyt kevään mittaan kaikki ne vanhat ystävyyssuhteet, jotka hän on katsonut elvyttämisen arvoiseksi. Niiden joukkoon kuuluu suomenruotsalainen kirjailijaystävä, joka on käynyt muutaman kerran häntä tapaamassakin parin kaupungin rajan takaa omalla autolla. Näistä viikonlopputapaamisista oli tulossa tärkeitä, suoranainen henkireikä Alvalle.

Tämä ystävä jäi Alvalta taakse, koska hän oli kyllästynyt kulttuurijärjestöjen keskuudessa vallitsevaan politikointiin, jonka kohteeksi hän itsekin joutui mainettaan riipivällä tavalla.


Saturday, July 13, 2013

Jonottaja

Jonottaja

Alva otti numerolapun koneesta. Toiminto oli jo tullut tutuksi. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kunnes 53:sta huudettiin. Lähi-Idästä kotoisin oleva mies lähestyi Alvaa numerolappunsa kanssa: ”Haluan mennä toiselle tiskille, voisimmeko vaihtaa lappuja.”

Laput vaihtoivat omistajaa ja Alva meni vapautuvalle luukulle.

”Hei, minä olen kirjailija ja haluaisin tietää, onko minulla oikeus saada peruspäivärahaa, nyt kun olen jättänyt käsikirjoitukseni kustantajalle ja minulla ei ole mitään tietoa seuraavasta työstä. Kirjailijaliittomme puheenjohtaja on sanonut näin, että tähän vaihtoehtoon meidän on voitava luottaa.”

Tumma nainen kirjoitti paperinnurkkaan yhden sanan, epäilemättä se oli: kirjailija. Hän selasi ojennetun KELA-kortin perusteella esiin Alvan tiedot ja kääntyi häntä kohti.

”Päätös on tullut jo, haluakko tulosteen siitä?”

”Kyllä minä sairauspäivärahasta tiedän jo, mutta haluaisin tietää myös oikeuksistani peruspäivärahaan. Kirjailijana minulla ei ole mitään tietoa seuraavan kirjan kustantajasta ja apurahastakin tiedän sen verran, että kirjastoapuraha tulee toukokuussa. Sitä ennen tuloni ovat nolla euroa.”

(Apurahaa ei tullut, vaikka olisi pitänyt kolmella julkaisulla. Raadin puheenjohtaja luki lapustaan kommentin, jonka mukaan "työsuunnitelmassa ei ole fiktiota". Tämäkään ei pitänyt paikkaansa.)

”Kyllä sinun pitäisi olla oikeutettu peruspäiväraha, jos sinulla ei ole mitään varmoja tuloja ennen seuraavaa apurahaa. Ilmoitat vain mahdolliset keikkasi meille, niiden perusteella päivärahaa sitten vähennetään. Sinä et voi etukäteen tietää, milloin saat rahaa ja miten paljon”, leppoisa tummakulmainen nainen katsoi Alvaa kohden ystävällisesti.

”No hyvä on sitten, selvitän, jatketaanko kuntoutuspäätöstä vielä vai jätänkö peruspäivärahahakemuksen. Minulla on tekemistä näissä hakemusasioissa, en ole joutunut aiemmin niiden kanssa tekemisiin.”

”Niin, aiemmat merkinnät sinulla on vuodelta 1994 eli tässä on nyt todella pitkä tauko. Sinulla on kuitenkin oikeus tuloon siinä missä muillakin, olet aivan samassa asemassa kuin kuka tahansa muu.”

Luova yrittäjä oli hallinnon muotisana, joka lanseerattiin joka välissä. Hallinto sanan oli keksinyt ja sitä ylläpiti erilaisin tukitoimin. TE-toimistossa mainostettiin kymmeniä kursseja, joiden tarkoitus on kouluttaa maahamme uusia kasvuyrittäjiä, jotka todellisuudessa elävät kurjuudessa ja köyhyydessä, jota korkeimmat hallintoviranomaiset eivät pysty edes käsittämään. Tästä todellisuudesta ovat kaukana tohtori Himasen sadoilla tuhansilla euroilla palkitut korusanat.

Alva kiitteli virkailijaa ja lähti ulos. Oli se kätevää, kun laboratoriokokeet, tulokset ja paperirumban pyörityksen pystyi hoitamaan vielä yhden ja saman pienenevän ostoskeskuksen katon alla. TE-toimisto täältä puuttui, mutta sitä Alva ei ennättänyt kaipaamaan. Hän tulisi käymään tässä toimistossa vielä useamman kerran, siitä hän oli jo varma. Ei hän päässyt pakoon laboratoriotakaan, koska munuaisen vajaatoiminta oli merkittävää tasoa, 3/5, ei sentään kuitenkaan niin paha, että häneltä kiellettäisiin työnteko, mitä hän luonnollisesti pahoitteli.

Hän oli tullut ikään, jossa työ alkoi hahmottua hänen silmissään ensisijaisesti tuottavan työn, eli jonkin hänen omalle ammatilleen vastakkaisen kautta. Siitä aiheutui monia kysymyksiä.


Onneksi ensikontakti oli ollut lämmin. Virkailija ei ollut tietenkään kantaväestöä, se oli melkein itsestään selvää Hakunilan kaltaisessa lähiössä.

Tuesday, July 02, 2013

Mikro- ja makrotaloustiedettä

Osallistuin joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvulla, hienoon jakkupukuun pukeutuneena erään suuren maailmanlaajuisen konsulttifirman opiskelija- ja rekrytointitilaisuuteen. Meidät jaettiin työryhmiin pohtimaan parasta strategiaa Monsanton ja GMO:n eli geenimuunnellun organismin mahdollisimman laajaksi levittämiseksi ympäri maailmaa. Kauppatieteilijät, insinöörit, valtiotieteilijä-humanistit kuulostavat ensi kuulemalta oudolta yhdistelmältä, mutta yhteisen pohdiskelusessiomme aikana selvisi, että nimenomaan eritaustaiset ihmiset rikastuttivat ratkaisun etsimistä. Joku ehdotti ratkaisua logistiikkaan ja markkinointiin, toinen viestintään ja ihmisiin vetoamiseen, kolmas yhteiskuntavastuuseen ja neljäs ties mihin.

Lopuksi esitimme pohdintamme tulokset muille osallistujille. Jo ryhmätyöskentelyn aikana mielessäni heräsi vahva epäilys siitä, että olen aivan väärässä paikassa, vääränä aikana. Tunne vahvistui entisestään, mitä pidemmälle keskustelu eteni. Miksi olin tapahtumassa, jonka tarkoituksena oli monikansallisen suuryrityksen etujen edistäminen mahdollisimman maailmanlaajuisesti?

Kun esittelymme oli ohi, kiitin muita osallistujia ja lähdin nopeasti eteenpäin muiden jatkaessa illanviettoa. Ilta sai minut vihdoin tajuamaan, että en voisi koskaan työskennellä epärehellisen tai –aidon asian hyväksi. Erehdysten jälkeen tiedän ainakin osin paikkani, enkä harhaudu pois oikealta tieltä.

Joel Bakan – ja moni muu yrityselämää pohtinut asiantuntija – väittää kirjassaan Yhtiö. Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu (Arthouse 2010), että yhteiskuntavastuu ei voi toimia osakeyhtiön toimintaperiaatteena. Osakeyhtiön tehtävä on ensisijaisesti tuottaa voittoa omistajilleen, eikä maailmanparantaminen voi sopia vakuuttavasti yhteen tämän päämäärän kanssa. Makrotaloustieteen klassikko Milton Friedman lisää, että yhteiskuntavastuuta voi soveltaa osakeyhtiössä vain rehellisesti epärehellisesti eli moraalittomasti. Syvällinen ympäristöstä, työntekijöistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta välittäminen ei voi toimia osakeyhtiön ensisijaisena motiivina.

Minä huomasin oman erehdykseni ja korjasin hetimiten tietäni, mutta kaikille ei käy yhtä hyvin. Ihmisten päämäärä on toimeentuleminen arjessa ja se edellyttää usein suuria kompromisseja omien unelmien toteuttamisen ja työelämän välillä. Kovinkaan moni ei uskaltaudu omien unelmiensa toteuttamiseen, vaan pelkkään arkiseen pärjäämiseen päivästä toiseen. Sivilisoituneiksi itseään luulevat ihmiset kääntävät harvoin katseen kauas omien rajojen ulkopuolelle, ellei tapahdu hyvin suurta, onnettomuuden kaltaista käännettä, joka pakottaa meidät siihen. Usein käänne on hyvin henkilökohtainen ja tapahtuu ruohonjuuritasolla omassa arjessa, mutta se voi toteutua myös järjestelmätason kriisinä, kuten olemme viime aikoina saaneet kokea.

Käänne on jo tapahtunut sekä kulttuurisesti, taloudellisesti että poliittisesti. Me olemme onnettomuudessa. Onnettomuuden ovat aiheuttaneet rajoittamattomalla vapaudella myllertävät finanssimarkkinat, jotka tavoittelevat pikavoittoja mistä pystyvät. Globalisaatioksi tai finanssikapitalismiksi nimitetty ilmiö ei tunne oikeastaan valtioiden tai mannerten rajoja – se matkustaa tietokoneen nopeudella Tokion pörssistä New Yorkiin, Pariisiin tai maapallon muihin keskeisiin kaupanteon keskuksiin.

Makrotaloustieteen klassikko Milton Friedman shokkidoktriinina tutuksi tullut talouspolitiikan periaatteen soveltajina ovat kunnostautuneet erityisesti Naomi Kleinin Shokkidoktriini-kirjassaan esittelemän Chicagon koulukunnan keskeiset jäsenet. Periaatetta on sovellettu anteliaasti Latinalaisesta Amerikasta Aasiaan. Karkeasti tiivistettynä nämä Pinochetin Chileä ja monia muita ihmisoikeuksien ihannemaita tyhjiin lypsäneet finanssispekuloinnin osaajat hyödynsivät finanssikeinotteluun armottomasti ympäristökriisejä tai poliittisen järjestelmän kriiseihin joutuneita diktatuureja. Samalla he osoittivat, että investointipankkien tuottohakuiseen maailmaan ei voi kuulua moraalinen toiminta.

Investointipankit ja suursijoittajat iskivät aiemmin ennen muuta katastrofeista kärsiviin kehittyviin maihin, mutta kun niissä ei ole ilmeisesti pääoman kannalta tarpeeksi kriisejä, myös länsimaat kelpaavat sille. Tuntuukin siltä, että keskeiset ja vähemmän keskeiset europoliitikot ovat käyneet imemässä Chicagon pojilta ja heidän henkisiltä jälkeläisiltään  vaikutteita, joita viimeistään Kreikan velkakriisin myötä sovelletaan Euroopan tasolla. Kansantaloudet ovat muuttuneet pankkien spekulatiiviseksi alustaksi, jolta ne ponnistavat omantunnon tuskia tuntematta. Negatiiviset tunteet on ulkoistettu köyhimmille eurokansalaisille, joiden toimeentuloa ja elinmahdollisuuksia kavennetaan leikkaamalla ennestään pieniä palkkoja ja pakottamalla monet käytännössä vähintään kahden työn loukkuun. Kreikkalaiset ovat mellakoineet Ateenan kaduilla ja kukkaronnyörien vetäminen äärimmäisen tiukalle saattaa hyvin olla yksi syy ulkomaalaisvihamielisten asenteiden vahvistumiseen erityisesti Kreikassa ja Italiassa. Molemmat maat tunnetaan paperittomien muukalaisten merkittävimpinä Eurooppaan tuloväylinä.

Eurooppa on esimerkki tällaisesta kehityksestä. Uhattuina ovat kansantaloudet ja Marxin tuotannontekijät lopulta luonnonvaroihin saakka. Euroopan Unionin ja finanssisektorin monimutkaiset kytkökset ovat tehneet mahdolliseksi kansantalouksilla spekuloinnin. Luonnonvaroista on tullut myös sijoittajien kiinnostuksen kohde ja kaupankäynnistä ei ole minkäänlaisia yhteiskunta- tai ympäristötakuita.

Maamme on vain yksi Kreikka-velkatukipakettiin ja EU:n vakausrahastoon kansantaloudelliseen velkavankeuteen vuosikymmeniksi eteenpäin sidotuista EU:n jäsenmaista. On olemassa suuri mahdollisuus, että velkaantuneet kansantaloudet eivät pysty hoitamaan lyhennyksiään ja silloin jäävät jo annetut tuet takaisin saamatta. Kreikka-sopimuksen salaiseksi julkistamiselle täytyi olla hyvin painava syy, jota ei ole julkisuudessa kunnolla artikuloitu.

Poliittisesti suunnanmuutos tarkoittaa sitä, että friedmanilaista shokkidoktriinia aletaan soveltaa Euroopan tasolla lypsäen kuiviin äärimmäisiin vaikeuksiin joutuneet kansantaloudet yksi kerrallaan. Doktriinin soveltaminen on alkanut Kreikasta ja eteen muihin eteläisen Euroopan maihin ja vaikeuksien laajentuessa mahdollisesti myös pohjoisempiin Euroopan maihin. Kun markkinavoimien valta Euroopassa kasvaa määrättömän suureksi, perinteisten kansallisvaltioiden ja nykyisten EU-jäsenmaiden erityisenä haasteena on pohtia, kuinka pitää huolta kansallisista perusoikeuksista ja kansallisomaisuudestamme.

On tärkeää muistaa, että yksikään askel ja uusi päätös ei tule sinänsä yllätyksenä. Euroopan Unioni on mantereenlaajuisena selviämisprojektina esitelty poliittinen ja taloudellinenkin liitto, jonka lopullisesta päämäärästä ja matkan varrella valituista kehityssuunnista kenelläkään ei ollut varmaa tietoa. Jo Maastrichtin sopimuksessa sitouduimme mahdollisesti poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti syvenevään Euroopan unioniin, jonka tarkasta kehityssuunnasta ei ole selvyyttä. Lissabonin sopimuksessa (2007) yhdentymiskehitystä syvennettiin edelleen lisäämällä EU-toimielinten päätösvaltaa.