Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, June 22, 2013

Itäinen kuntoutuspoliklinikka

Itäinen kuntoutuspoliklinikka

”Miltä sinusta tuntuu? Joko voit paremmin? Oletko tavannut ystäviäsi?” Oranssiin huiviin ja rentoihin haaremihousuihin pukeutunut nainen tuijotti häntä herkeämättä.

Pöydällä oli enkelitaulu ja sen edessä pieni kynttilätuikku. Ne on varmaan asetettu minua varten, Alva ajatteli, kai hän niillä halusi saada aikaan jonkun tunnereaktion. Pienet kuin lasta varten strategisesti asetetut esineet herättivät hänessä lievää sympatiaa. Muita tunteita hänessä ei juuri silloin herännyt. Söihän hän lääkettä, jonka tarkoituksena oli pitää kiusalliset tunteet etäämpänä ihosta.

Tunteet olivat menneet talviunille joksikin aikaa, koska oli tapahtunut äkkinäinen räjähdys, jonka seurauksia hän oli tullut selvittämään. Hän ei ollut tyypillinen poliklinikan asiakas, sen hän tiesi varsin hyvin, mutta se tieto ei sinänsä edesauttanut hänen oloaan. Tietynlaista epätoivoa oli jatkunut liian pitkään: se oli epävarmuutta omasta identiteetistä ja olemassaolosta, joka silti oli tavallaan hyvin varma.

Miksi juuri hän kuului ammattiryhmään, jossa ihmiset ovat hyvin korkeasti koulutettuja, mutta samalla kaikenlaisten tilastojen ja luokittelujen ulkopuolella? Vähemmästäkin olisi voinut mennä hermot ja yöunet. Alva oli alkanut kaivata takaisin ns. normaaliin päivätyöhön tahkottuaan valmiiksi ja lähes valmiiksi useita käsikirjoituksia, joiden kauppaamisessa hänen aikansa

Alva katsoi naista suoraan silmiin. Hän oli miettinyt kaiken valmiiksi, vaikka harrasti myös improvisaatiota. Joskus ei vaan kannattanut kertoa kaikille ihan kaikkea. Salaisuuksiakin oli pidettävä.

”Olen jutellut ihmisten kanssa puhelimessa ja chatissa. Ihmiset ovat kiireisiä, vielä en ole päässyt tapaamaan ketään, enkä tahdo häiritä kenenkään elämää.”

Alva liikahti tuolillaan pienesti, hiki kohosi otsalle jo pienistä liikkeistä. Olipa hän huonossa kunnossa. Kävely kotoa poliklinikalle oli vaatinut myös veronsa. Hengitys oli vaivalloista, sydän teki mahtavia pumppaavia liikkeitä.

”Sinulla on nyt selkeästi somaattisia oireita, mutta meidän pitäisi saada selvyys myös kokonaisterveydentilastasi ja sen selvittämistä haittaa nyt se, että sinulla on näitä fyysisiä ongelmia. Eikö ole hyvä, että havaitsimme vihdoin korkean verenpaineen?”

Kirottu järjestelmä, minä haluan puhua juuri nyt ja heti, en viidestoista päivä, mietti Alva mielessään. Kuka nämä ihmisten elämää estävät hiirenloukut on oikein keksinyt. Mitä järkeä on tarjota apua silloin, kun se on aivan liian myöhäistä tai laittaa ihmiset juoksemaan terveyskeskuksesta toiseen, kun lähempänä olisi vaihtoehto. Paljon puhutun järkeistämisen ja tehokkuuden sijasta sosiaali- ja terveyspalvelut ovat joutuneet täydellisen kaaokseen. Köyhä joutuu jonottamaan tunteja yhtä vaivaista koetta ja sen tuloksia. Jonottamaan voi joutua kuka vain, etenkin jos ammatti on kirjailija.

”Kyllä se on todella hyvä asia. Olen aivan samaa mieltä. Mutta miksi minä en saa puheapua silloin, kun sitä tarvitsen? Tarvitsen sitä nyt, se on turhaa kuukausien päästä.”

”Vain harva asiakas meidän poliklinikallamme pystyy puhumaan noin loogisesti ja selkeästi psykoosistaan. Sinä olet käynyt kaiken läpi jo poikkeuksellisen hyvin. On tämä meidän keskustelummekin puhumista. Kyllä sen pitäisi auttaa sinua väliaikaisesti. Et sinä täällä turhaan käy. Kaikesta on hyötyä.”

Ammatti pysyy lehtien ammattivertailujen kärkisijoilla, vaikka ammattiin pääsyn ja siellä pysymisen tuskallisuus on hyvin tiedossa. Kirjailija on se henkilö, joka ei pääse työttömäksi tai toimeentulotuen piiriin noin vain. Hänen pitää harrastaa ekstratodistelua, jotta hän voisi todistaa olevansa oikeutettu siihen olemassaolon minimiin, joka kaikille muille kansalaisille automaattisesti on tarjolla hyvinvointivaltiossamme.

Tästä Alva olisi voinut käynnistää mielessään laajamittaisen pohdinnan siitä, mikä on hyvinvointivaltio ja sen olemassaolon tarkoitus: taata kaikille mahdollisuus koulutuksesta ja kokemuksesta riippumatta jonkinlaiseen toimeentuloon, vai eräänlainen vapaamatkustajuus, eli esimerkiksi koulutuksettomuuden hyväksikäyttäminen etuuksienhaalimistarkoituksissa. Alva oli tottunut tähänastisessa elämässään ajatukseen eräänlaisesta selviämisestä ja tätä ideologiaa hän oli tukenut tekemällä aina opiskelujen ohessa todellakin sananmukaisesti kaikenlaisia töitä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen koulutuksensa kanssa. Vasta viime aikoina usko mantramaiseen hokemaan oli alkanut laantua, kuten kaikkiin muihinkin mantrankaltaisina tuputettuihin totuuksiin.

Se todellisuus, jota Alva nykyään eli, loi uskoa pikemminkin aivan päinvastaiseen ajatteluun: kaikki on lentohiekalle rakennettua, mistään ei ole mitään varmuutta. Samanlaista ajattelua suosivat nykyään työnantajat, jotka halusivat lähtökohtaisesti jäädyttää kaikki palkankorotukset seuraavan kahden vuoden ajaksi. Mutta kuka ajattelisi niitä ”luovia yrittäjiä”, jotka vuodesta toiseen tekivät työtä kaikkien korotusten ulkopuolella, jotka yrittivät silti sinnikkäästi tulla toimeen ja keksiä selviytymiskeinot. Meillä juhlittiin suuria elinkeinopoliittisia saavutuksia, mutta tässä olivat ne todelliset selviytymistarinat, joista olisi pitänyt puhua.

Mutta juuri näistä tarinoista vaiettiin.

”Siskoni on tärkeä siteeni maailmaan. Minulla on niin vähän ystäviä, vaikka tunnen monia ihmisiä, sen olen huomannut. Toisaalta elämästäni puuttuu perinteinen työ ja sen mukanaan tuoma rutiini, joka pakottaisi minut lähtemään asunnostani tiettyyn aikaan ja palaamaan taas sinne. Uskon, että nimenomaan toinen työ strukturoisi elämääni ja toisi sille ne suuntaviivat, joita nyt kaipaan.”

”Näin on, sinulla on jo selkeät näkemykset myös siitä, miten aiot toimia. Olet siitäkin harvinainen poliklinikallamme kävijä. Yleensä ihmiset ovat psykoosin jälkeen sellaisessa kunnossa, että he eivät kykene ajattelemaan tai toimimaan selkeästi. Sinä olet selkeästi aivan erilainen asiakas.”

Alva vaikeni. Hän oli käynyt jo kaiken läpi. Se, mitä hän poliklinikalta sai, oli jotakin ekstraa. Pilleritkin hän saisi lopettaa ennätysajassa, suositus oli yleensä puoli vuotta, mutta hänellä pillerivaihe kestäisi 3,5 kuukautta. Alva oli ylpeä saavutuksestaan, taiteilijana hänellä oli tapana analysoida kaikki tapahtunut puhki ja poikki ja se edesauttoi toipumis- ja paranemisvaihetta. Hänen psykoosinsa ei ollut myöskään niin syvä ja paha kuin esimerkiksi julkisuuteen kokemustensa kanssa tulleella teatteriohjaaja Juha Hurmeella. Se oli luonteeltaan äkillinen, hyvin lyhytkestoinen ja kertaluonteinen.

Vaikka hän ei ollut koskaan elänyt sellaista yksirataista menestyjäelämää, jota mainostettiin kiiltäväpaperisissa aikakauslehdissä, hän oli silti luonut toisenlaisen uran omalla vaihteellaan, johon kuului jatkuva maaninen itsekeskeisyys, omien ongelmien puiminen edestakaisin, jatkuvat pitkäkestoiset yksinäisyysjaksot ja harvinaiset sessiot toisten taiteilijoiden kanssa.

Alva itse ei ymmärtänyt puhetta vastuuttomuudesta; hänestä vastuu kerta kaikkiaan vain käsitettiin omituisella tavalla tässä maassa, jossa menestymiseen tarvittiin hyvät puhujanlahjat ja valmius kiertää kaikkea vastuuta korkealla tasolla. Korkean tason vastuunpakoilijat olivat ammattivalehtelijoita, vähän samaan tapaan kuin yritysten kaiken kauniiksi selittelevät asiantuntijat, joiden tehtävänä oli nähdä rypytön, kiiltokuvamainen maailmankuva kaikkialla.

Alva kuului kyseenalaistajiin, toisintekijöihin, jotka olivat niin harvinaisia jopa hänen omassa ammattikunnassaan. Koska hänen ammattikuntansa oli luonteeltaan niin erikoinen, oli jatkuvasti saatava vahvistusta omalle identiteetille toisilta tämän ainutlaatuisen ammattikunnan edustajilta. Koska kaikki asuivat erillään, omillaan tai yhdessä, ripoteltuina ympäri maan, ja kerjäsivät toimeentulonsa ympäriinsä samoilta säätiöiltä iloiten maksimaalisesti pienistäkin pikavoitoista, varsinaiset tapaamiset eivät olleet helppoja järjestää muuten kuin Liiton kokousten yhteyteen.


Muuten ystäviksi hakeutuneet kirjailijat pitivät jollakin tavalla yhteyksiä laiskanlaisesti toisilleen soitellen ja sähköposteja kirjoitellen, kollegiaalista tukea antaen ja toistensa töitä hehkuttaen. Kun lukijatkaan eivät enää ilmaisseet kokemuksiaan avoimesti tekijälle, näistä kollegiaalisista suhteista tuli yhä merkityksellisempiä. Sähköposti viikossa vastasi kollegiaalisen rapsutuksen tarvetta, parhaimpana viikkoina tuli vielä puhelu päälle valostuttamaan tylsää arkea. Paras tuki tuli kollegalta, joka harkitsi yksinäisen ammattinsa hylkäämistä tai jonkin sopivan työn ottamista sen oheen. Tällöin Alva tunsi olonsa samanlaiseksi kuin muutkin, vaikka epäilemättä hän kuului kaikesta huolimatta kaikkein köyhimpiin. Se asia ei ollut ennen haitannut häntä mitenkään, mutta nyt se rupesi haittaamaan. Kohtuullista olisi, että hänelle olisi annettu yli kymmenen kirjan jälkeen jo taiteilija-apuraha, mutta kertaakaan sillä ei ollut häntä muistettu.

Joutomiehiä ja -naisia

Joutomiehiä ja –naisia

Kaikki turistit ovat rikkaita, ainakin jos ne tulevat Euroopasta tai Amerikasta. Tämän olettamuksen mukaan suuri osa myyjistä toimi tälläkin saarella. Turistit tunnistettiin välittömästi, koska niillä oli huomattavasti vaaleampi iho ja ne pukeutuivat täysin eri tavalla kuin mestitsit.

Pääkadulla oli liuta puoteja, erityisesti se yksi, jossa rastapäinen mies ryntäsi välittömästi ulko-ovelle nähdessään minun katselevan näyteikkunan tarjontaa. Mistä hän tiesi, että haluan ostaa jotakin, ehkä haluan vain katsella kaikessa rauhassa. Mies jatkoi maanitteluaan ja osoitti puotiinsa päin. Kieltämättä rastatavaroin, pienin eläinveistoksin, koruin ja erilaisin värikkäin tauluin koristeltu puoti näytti ulkoa päin katsottuna satutalolta.

Puoti oli vielä maagisempi sisältä: hyllyt olivat täynnä eläinaiheisia puuveistoksia. Kävelin ympyrää puolelta toiselle: elefantteja, kilpikonnia, käärmeitä, samoja eläinaiheita kuin kaikissa muissa puodeissa. Vilkaisin koruja: muovihelmistä tehtyjä punoksia, metallisia koruja, mutta ei juuri mitään, joka poikkeaisi muiden puotien tarjonnasta. Yksi sentään oli: ei kilpikonna, mutta kolibri, sielulintuni. Käännähdin miestä kohden kysymään linnun hintaa, se todellakin oli ainoa täysin omalaatuinen esine koko kaupassa, joka muuten oli kaikkien muiden liikkeiden surullinen toisinto keskellä turistikeskusta.

Olisin voinut jatkaa pääkatua taaksepäin, rastafarin liikkeestä poispäin ja kohdata useita samanlaisia liikkeitä perätysten. Tällaisia päiviä olisin viettänyt Salin saarella useita. Välillä olisin voinut astua sisään johonkin liikkeeseen tutkimaan samoja matkamuistoja, joita muualla esiteltiin, ja olisin maksanut niistä samoja hintoja. Kap Verde ei eroa tässä mielessä millään tavalla muista turistien houkutteluun tarkoitetuista matkakohteista. Se on vain ripoteltu kymmenelle eri saarelle, joista jokainen on aivan omanlaisensa.

”No stress, ota ihan rauhallisesti, katsele ympärillesi ja kysy, jos löydät jotakin kiinnostavaa”, mies sanoi takertuen kiinni kallisarvoiseen uhriin.

Oli vaikea löytää yhteyttä No stress-sanaparin ja sanojen ja tekojen välillä. Stressiähän tässä juuri aiheutettiin, kamalaa päänsärkyä siitä, ettei täyttänyt ostajan velvollisuuttaan, jätti kanan kynimättä, kuluttajakansalaisuuden lunastamatta. Tämä periaate oli syvästi sisäistetty kaikilla leveysasteilla etelästä pohjoiseen. Jos ei välillämme muuta yhteistä olisikaan, niin ainakin tämä asia.

Mutta aivan kulman takana on Elimanen kauppa, se jossa omistaja kiillottaa vanhaa miestä esittävän tummapuisen veistoksen kylkeä. Tuo veistos tuli puunattua todella tarkasti.

Kerrankin matkamuistokauppa, jonka omistaja ei tule ovelle repimään asiakasta sisään. Mistä hän edes tietää, haluaako jokainen ovelta kurkistaja edes ostaa mitään, hänen pitäisi kysellä enemmän, mutta ei: yleinen oletus on, että kaikki haluavat aina ostaa edes jotakin pientä, koska heillä on varaa siihen.

”Minä tulen maasta, jota sanotaan hyvinvointivaltioksi”, aloitin.

”Mikä sellainen maa on, onko siellä siis kaikilla riittävästi hedelmiä ja ruokaa jokaiseksi päiväksi; kuka sen heille antaa”, Elimane ihmetteli.

”Meillä valtion virastot jakavat ruokaa ja muita päivittäistarpeita. Jos olet pulassa ja sinulla ei ole yhtään rahaa, valtion velvollisuus on auttaa. Oletko sinä koskaan kuullut tällaisesta?”

”Minä olen vain yksinkertainen senegalilainen. Olen kiillottanut patsaita pienestä pitäen ja salaa toivonut, että tästä tulisi minulle aikuisena ammatti. Nyt kun näin on käynyt, olen suunnattoman tyytyväinen tilanteeseeni. Suurin toivomukseni on käynyt toteen. Tulen riittävän ravituksi jokapäiväisestä työstäni ja minulla on tarpeeksi ystäviä. Itse asiassa en edes näe hirveästi ystäviäni, pidän paljon yksinäisyydestä.”

”Meillä on kaikkien alojen yliopistoja, ehkä siivousalan yliopisto puuttuu, mutta kaikille löytyy opiskelupaikka toivomallaan alalla, jos lahjakkuutta on tarpeeksi.”

”Meillä on vain muutama yliopisto, mutta niissä käy mielestäni aika onnellisia ihmisiä. Kun teillä on kaikkea niin kovin paljon ja se on kooltaan suurta, teillä ei varmaan ole lainkaan yksinäisyyttä ja vastaavia ongelmia?”

”Ei, kyllä meillä on yksinäisyyttä, masennusta ja mielenterveysongelmia, mutta ihmiset saavat ongelmiinsa aina ajoissa apua. Meillä on hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto, ainoa ongelma on, että apua joutuu jonottamaan usein tuntien ajan. Mutta vastauksen saa lopulta.”

”Saavatko myös kaikkein köyhimmät apua teidän systeemissänne? Ne, jotka Jumalakin on unohtanut, ne jotka kulkevat täysin vailla ketään myös meidän kaduillamme, toivoen tulevansa jollakin tavalla pelastetuiksi, hoivaan otetuiksi.”

”Meillä on paikkoja ihmisille, jotka ovat asunnottomia, toisia paikkoja niille, joita mielen ongelmat vaivaavat ja tavallisia sairaaloita kaikille ruumiin ongelmista kärsiville.”

”Minä en tiedä, mihin menisin, jos en enää voisi tehdä työtäni. Se antaa minulle elämäni tarkoituksen, sen avulla pysyn täysin järjissäni tällä pienellä saarella, jolla minulla ei ole monia ystäviä. Vaikka me Afrikassa luotamme kaikkein vanhimpiin ja heidän viisauteensa, heidänkään viisautensa ei olisi riittävästi, jos joutuisin työttömäksi ja miettimään, millä päiväni täytän. Meidän viisaat miehemme varastoivat vettä ja antavat sitä niille, jotka häneltä sitä pyytävät. Vesi on eräs elämän suurimmista rikkauksista.” Elimane sanoi silittäen vanhan miehen pullottavaa vatsaa.

”Vedestä käydään kamppailua minun maassani. Puhdas vesi on arvokasta, siksi sitä havittelevat kovin monet ihmiset. Luonto on muuttunut suureksi supermarketiksi, jossa rikkaat yhtiöt käyvät ostosreissulla hankkimassa tarvitsemansa resurssit ja meidän maassamme on meneillään suuri alennusmyynti, jossa kaikki mineraaleista muihin luonnonvaroihin ovat kaupan. Siltä minusta ainakin tuntuu. Olen seurannut tätä touhua mineraalien osalta koko syksyn ajan ja isot markkinat olemme laittaneet pystyyn. Meidän maasta peräti kuudesosa on jo kansainvälisten kaivosyhtiöiden valtaamaa: en usko, että meitä voittaa tässä asiassa yksikään Afrikan maa. Meitä kutsutaankin Pohjolan Kongoksi ja nimityksessä on vahvasti perää. En usko, että yksikään Afrikan maa on hoitanut asiansa yhtä huonosti kuin me.”

”Meillä kaivoksissa työskenteleminen on ammatinvalintakysymys, joka tehdään hyvin varhaisessa vaiheessa. Jos vanhemmat ovat olleet kaivoksessa, aika usein sinne vie myös lapsen tie. Me perimme ammatteja, tästäkin pitäisi puhua enemmän. Minun vanhempani eivät olleet kauppiaita, minä innostuin itse tästä ammatista ja tunsin sen sydämeni työksi, ja siksi olen suuresti onnellinen, että olen päässyt unelmatyöhöni. Kaikkia ei onnista näin kovasti”, Elimane päätti tunnustuksensa.

Nyökyttelin päätäni myöntymyksen merkiksi.

”Sinä todella teet juuri sitä työtä, jota haluat ja johon uskot, siinä mielessä olet siunattu. Ja kun vielä huolehdit kylän vanhimmasta, vanhasta miehestä, joka jakaa vettä kaikille tarvitseville, sinun elämäsi on pakko sujua hyvin.”

”Meille on tärkeää huolehtia jokaisesta apua tarvitsevasta, antaa vesitilkka vaikka omastaan, jos annettavaa on olemassa. Kameli varastoi vettä kyttyräänsä, jotta se tulisi toimeen pitkän ajan; meidän yhteisömme on se kamelin, me emme jätä ketään apua tarvitsevaa vettä vaille. Sellaista on meidän hyvinvointimme. Me jaamme kyttyrästä vettä kaikille tarvitseville niin kauan kuin sitä riittää. Kyttyrä voisi olla kaivokin, jos kyläyhteisöllä on sellainen maillaan.”

”Tiedän, millainen maailmankatsomus afrikkalaisilla on ja arvostan sitä. Se voi olla käytännössä paljon toimivampi kuin meidän virkamieskoneistoon uskova järjestelmämme. Te osaatte ottaa elämän sellaisena kuin se tulee, ilman rasittavia koneistoja, me emme ole hyviä sellaisessa. Meillä on oltava paikat oppineille, oppimattomille, miehille ja naisille, me pidämme kiinni tästä perinteisestä maailmanjärjestyksestä, vaikka kerromme samaan aikaan olevamme hyvin uudistusmielisiä.”

”Minä en tiedä mitään mistään paikoista. Minä olen omalla paikallani ja niin sen pitää olla. Kaikki on nyt hyvin kuin voi juuri nyt olla.”


Kaikki todellakin oli niin hyvin kuin juuri silloin saattoi olla. Elimanen ei tarvinnut huudella kauppansa ovella asiakkaita, asiakkaat eksyivät hänen puotiinsa huutamatta. Epäilemättä hän oli saavuttanut jo ydinasiakaskuntansa. Se koostui muun muassa italialaisista, joilla oli loma-asunto Kap Verdellä ja meistä syvämatkailijoista, jotka etsimme toisenlaisia kokemuksia matkoiltamme, emmekä tyydy jo tallattuihin polkuihin, vaan haluamme avata aivan uusia, ennen kuulemattomia teitä. 

Friday, June 14, 2013

Puhelinkeskustelu

Puhelinkeskustelu

”Onko Alva Laitinen? Tässä lääkäri Leena Mikkola. Olimme sopineet puhelinajan tälle päivälle.”

”Kyllä, olen juuri kahvilla ystävän kanssa, mutta puhutaan nopeasti”, vastasi Alva, joka oli jokaviikkoisella kaupunkikäynnillään ja tosiaan tapaamassa ystäväänsä musiikkitalon kahvilassa.

”Kerron sinulle ensin koetuloksista. Sinulla on havaittu alentunut sokerinsieto, johon ei vielä tarvita lääkitystä, samoin huono kolesteroliarvo on kohollaan, mutta selviät vielä ilman lääkitystä. Sinulla on sama Leidenin mutaatio kuin siskollasi, kuten arvelit.”

”Leidenin mutaatio on siis sama asia kuin APC resistenssi. Riskiryhmässä ovat erityisesti raskaana olevat naiset, jotka joutuvat pistämään päivittäin koagulanttia. Tämä on ilmeisesti perinnöllinen sairaus, ja siirtyy geeniperimässä toiselta vanhemmalta lapselle. Onko tähän olemassa lääkitystä?”

”Ei ole, mutta sinun pitää mennä herkemmin lääkärille, jos jalkoihin tulee esimerkiksi punertava tulehtuneen näköinen kohta. Sinulla on kohonnut laskimotukosriski. Ei ole tarkkaan selvitetty, miten Leidenin mutaatio toimii, mutta epäillään monen vaaratekijän yhdessä laukaisevan taipumuksen. Sinä et välttämättä koskaan saa laskimotukosta tai tromboositaipumuksesi ei koskaan realisoidu, vaikka sinulla on alttius sairastua.”

Sisätautilääkärin positiivinen asennoituminen muistutti Therapia Fennican ohjeita potilaalle tiedottamisesta. Pitää välttää leimaamista ja korostaa, että sairastumisalttiudesta ei suoraan seuraa sairastuminen, se riippuu vaaratekijöistä ja niiden yhtäaikaisuudesta.

Lääkäri oli ohjeet hyvin lukenut ja toimi selkeästi niiden mukaan, hän oli hyvä lääkärikoulun kasvatti. Hän oli täysin moitteeton ammatissaan. Ainoa vika oli, että hän suolti kaiken tiedon lääkäreiden ammattislangilla, jota Alva ei täysin ymmärtänyt. Kieli on vankila ja lähtökohta, Alva tiesi sen omasta ammatistaan käsin erinomaisesti, vaikka hän yritti aina irtaantua omista vankiloistaan pystyäkseen tekemään itsensä ymmärrettäväksi ja kommunikoimaan eri ryhmien kanssa. Hän ei aina voinut puhua ihmisille kuin he olisivat olleet hänen oman ammattikuntansa edustajia toisin kuin niin moni lääkäri tai TE-keskuksen asiantuntija.

Tämän hän oli vuosien varrella oppinut ja tämä oli kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta tärkeä tieto. Ihmisten oli kohdattava toisensa brasilialaisen pedagogi Paulo Freiren sanoin samalla tasolla ja se oli mahdollista vain, jos ihmis- ja muista suhteista riisuttiin kokonaan vallan mukanaan tuomat jäykät roolit ja valta-asetelmat. Niiden riisuminen onnistui vain kieltä ja puhetapaa vaihtamalla.

Leena eli vielä omassa ammatti- ja kielimaailmassaan ja katsoi sieltä käsin ympärillään vaikuttavia asiakkaita ja yhteiskuntaa. Mutta Leenan kanssa voisi oppia tulemaan toimeen. Nytkin Leena vakuutteli vilpittömästi, että hänelle voisi soittaa aina epäselvissä tilanteissa tai milloin tahansa jos oli epätietoinen ja tarvitsi lisätietoa omista diagnooseistaan tai sairauksistaan. Lisäksi APC resistenssin selvittäminen oli vaatinut lähetteen erikoispoliklinikalle, tieto sisaren diagnoosista ei riittänyt. Mutta munuaissairausepäilystä käynnistyivät kaikenlaiset tutkimukset ja selvitykset sokerinsiedosta muihin kokeisiin. Alva todella tunsi, että häntä hoivattiin ja hemmoteltiin ylenpalttisesti. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut oloaan näin hemmotelluksi.


Hän kiitti Leenaa pelkästään tästä tunteesta. Tänä keväänä kaikki oli toisenlaista ja entisestä poikkeavaa. Oli meneillään Suuren Murroksen kevät.

Tuesday, June 04, 2013

The Heart of the Time / O Coracão do Tempo

I was chosen as second best with my poem "The Heart of Time" in the writing competition of Brazilian-Portuguese Fraternity. / Fui no segundo lugar com meu poema "O Coracão do Tempo" no Concurso Internacional de Poesia de Confraria Cultural Brasil-Portugal.

El Corazon del Tiempo

The heart of time is made of half-moon shaped leaves, crumpled paper balls in bundles, crushed by wanderers’ shoes, Bits and Jack, and a miserable desire for talking hummingbirds in the heavens, from all of them and much more is made the heart of time. The heart of time talks only  to those who do not know, because those who know, do not have time to listen to it. Time itself has gone, because it cannot be forced into a mould, it always flows over the borders, escapes to the horizon, further away, it cannot be tamed, like a heart can be stopped from beating extra times, even a heart, which has lost its hope, a name, a mirror and an image on it, because a heart is always new, at every beat new, it overcomes mountains; even when its bearer is sleeping, it does not contain only one image, which would be superior to another, it is a democratic heart, it beats, without a pause, beats until the sun darkens in the sky and a song from the last bird fades away, far away. Still it beats, beats, beats, until a stone gets broken, a chain, an image, whatever, that makes the wind blow, the clouds move a human being to make him forget, to remember, time when the forest was the home of the heart, it lived under the bare sky with the birds, until worries began.


El Corazón del Tiempo

O coração do tempo é feito das folhas em forma de meia despedaças pelos sapatos dacaminhada, machucados bolas do papel amarratados tronos falando na noite verde,a haste do feijão, avágem e o João a vontade e os colibris faladores do céu; éfeito deles e muitas outras coisas acoração do tempo. O coração do tempo fala só para quem não sabe porqueeles que sabem, já não têm tempo para o ouvir. O tempo em si mesmo já passouporque não pode ser preso num molde escorre sempre pelos desvão escapa até ohorizonte mais longe, não pode ser domesticados, como o coração pode ser impedido de bater mais vezes, o coração que já perdeu a esperança, o nome, oespelho e a imágem, porque o coração é sempre novo, em cada nova batida, atravessa montanhas mesmo quando quem o porta dorme, não leva dentro de si uma só imágem que fosse mais valiosa que outra, é um coração democrático, bate,bate, bate, quando o sol escurece no céu e o canto do ultimo passáro se cala aolonge, contudo bate sem pausa até quebrar-se uma pedra, uma cadeia, uma imágem,um imaginário, qualquer coisa que faça o vento soprar as núvensmovimentar-em-se, uma pessoa esquerecer-se, lembrar-se o tempo quando afloresta era a casa do coração vivía ao céu aberto com os pássaros atécomeçarem os preocupações…

Sunday, June 02, 2013

Työnhakua

Työnhakua

”Miksi olet käynyt Kokoomuksen kansanopistoa, mutta sinulla on silti aivan toisenlainen suosittelija?”

”Minä halusin selvittää kansanopistossa, mikä yhteiskuntatieteellinen aine minua kiinnostaa eniten. Taustaideologialla ei ollut väliä, Paasikivi-opisto oli äitini ehdotus. Minä olen kannoiltani punavihreä, se ei ole mikään salaisuus. Tiedonantaja on kommunistinen lehti ja päätoimittaja tuntee minut aika hyvin, siksi hän on suosittelijani.”
”Eli sinä et ole sitoutunut vahvasti mihinkään ideologiaan, ne eivät vaikuta mielipiteisiisi.”

”Minä olen punavihreä, ja Vihreän puolueen jäsen. Kannatan yleisinhimillistä solidaarisuutta, se on kirjailijan velvollisuus tällaisina kovina aikoina.”

”Hyvä. Minä aloin soittaa sinulle, koska sinulla on vahva toimittajan tausta ja me tarvitsemme sellaisia henkilöitä. Haluaisitko sinä tehdä töitä Rajuprintille? Meillä on laaja valikoima erilaisia lehtiä, joihin tarvitsemme etätoimittajia.”

”Millaisia palkkioita maksatte? Olen vapaa toimittaja ja me joudumme huolehtimaan itse kaikista sivukuluistamme mukaan lukien eläkemaksut. Se vaikuttaa esimerkiksi Journalistiliiton palkkiosuosituksiin, jotka ovat noin 400 euroa päivässä kahdeksan tunnin työstä.”

”Me olemme yksityinen lehtiyritys emmekä pysty maksamaan journalistiliiton suositusten mukaisia palkkioita. Hmm. Annas kun lasken, mitä se tulisi maksamaan meille kaiken kaikkiaan kuukaudessa.”

Mies suorittaa laskutoimitusta ja palaa puhelimeen.

”Se maksaisi meille yli kuusituhatta euroa kuukaudessa, emme pysty maksamaan sellaisia palkkioita vakituisillekaan toimittajille, se olisi hyvin epäoikeudenmukaista heitä kohtaan.”

Miehen perustelut ontuivat kuin olkinukke. Hän ei tosiaankaan tajunnut, että vapaat toimittajat joutuivat huolehtimaan itse aivan kaikista kuluistaan ja että tämä vaikutti heidän toimintaansa suuresti. Ani harva toimeksiantaja ymmärsi tätä todellisuutta, erityisesti oikeistolaishenkiset yritysjohtajat, jotka pyrkivät hinnalla millä hyvänsä varmistamaan perheyrityksensä markkinaosuudet, olivat tästä todellisuudesta kauas vieraantuneita.

Heille työvoima oli tarkkaan laskettuja euroja, joiden päivittäinen katto oli 211. Journalistiliiton mukaan katto olisi ollut vähintään kaksinkertainen. Vaan kukapa näitä isojen ammattiyhdistysten suosituksia enää noudattaisi, ne olivat vanhanaikaisia, erityisesti aloilla, joilla ostajien markkinat määräsivät hintojen muodostuksen keskeiset periaatteet. Nyt työmarkkinat olivat eriytyneet korkeasti koulutettuihin asiantuntijoihin ja kouluttamattomiin työnhakijoihin. Sitten olivat vielä harmaan katvealueen tekijät, joihin Alvakin kuului. Tänä keväänä Alva oli alkanut ymmärtää köyhyyttä henkilökohtaisesti kaiken koettuaan.

Hän kiitti ehkä sittenkin onneaan siitä, että pääsi nopeasti eroon poliittista taustaa koskevia kysymyksiä esittäneestä toimitusalan tunkeilijasta googlattuaan Rajuprintin nimellä lisätietoja. Lisätieto: väitteitä narsismista ja psykopatiasta, työtilojen epähygieenisyydestä ja homeongelmasta. Alva alkoi uskoa, että miehen viestiin, jossa hän ensin epäluuloa ilmaistuaan korosti jatkamisen hyödyttömyyttä tilanteessa, jossa he eivät päässeet sopuun palkkioista, oli hyvä päättää kaikki luonnollisella tavalla. Mustan pörssin ostajia oli tämä vaikeasti säädeltävä ala täynnä. Ennemmin hän tekisi vaikka täysin toisen alan töitä kuin myisi osaamistaan polkuhinnalla suuriakin määriä. Liitto ei pystynyt taistelemaan ilmiötä vastaan mitenkään.

Myös hallinnon luomat erilaiset loukut oman aseman kohentamiseksi oli tullut kokeiltua. Työvoimahallinnon eri ammattiasemia ja koulutusta koskevien sääntöjen takia järjestelmästä puuttui kaikenlainen joustavuus ja erilaisten elämäntilanteiden ymmärtäminen. Työharjoittelu ei ole korkeasti koulutettuja ja akateemisia varten. Työvoimapoliittiset toimet pitää valita koulutuksen ja kokemuksen mukaan.

TE-virkailija saattoi kieltää liikaan koulutukseen vedoten työnhakijan halun mennä työharjoitteluun tai –kokeiluun uudelle alalle. Työharjoittelu ja –kokeilu olivat ensisijaisesti nuoria, kouluttamattomia varten. Näin tilastoissa näkymättömät tai luoviksi yrittäjiksi pakotetut korkeastikin koulutetut osaajat oli ajettu eräänlaiseen loukkuun, josta ei ollut hevillä ulospääsyä. Mitä muuta Alva olisi voinut tehdä kuin tavoitella peruspäivärahaa tai – kuten kirjailijaliiton lakimies häntä neuvoi – yrittäjiksi luokiteltujen kirjailijoiden ollessa kyseessä harkinnanvaraista päivärahaa.

Pelkkään päämäärään pääseminen näytti hyvin vaivalloiselta. TE-toimisto vaati tiedon siitä, että Alva oli päättänyt yrittäjätoimintansa, ja sellaisen todistuksen hän saikin eläkekassaltaan. Lisäksi vaadittiin tietoja hänen palkkioistaan, joilla ei todellakaan voinut kehuskella. Mutta kaikki oli tongittava pohjamutia myöten, se oli viranomaisten työn periaate ja sitä he näemmä pilkuntarkasti noudattivat. Alva soitti puheluita ja keräsi kasaan tarvittavia asiakirjoja, teki työtä käskettyä. Alvan oli omatoimisesti toimitettava toinen kappale TE-toimiston työttömyysturvayksikköön tarpeellisina lisätodisteina työttömän statuksen hankkimiseksi.

Alkoi vaikuttaa siltä, että yksikään poliklinikka ja virasto ei tehnyt yhteistyötä hänen kanssaan, vaan yritti tieten tahtoen monimutkaistaa hänen elämäänsä pyytämällä lisäselvityksiä, tietoja ja erilaisia todistuksia, järjestämällä hänen kieltämättä normaalia hiljaisempaan kevääseensä erilaisia menoja ja tekemisen meininkiä.


Hän oli koko kevään ajan heittänyt veteen kaikenlaisia syöttejä kalansaaliin toivossa. Tulos: yksi työhaastattelu luovan kirjoittajan paikkaan, josta hän ei päässyt jatkoon toiselle kierrokselle.