Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, January 28, 2013

Cecília Meireles: Kaksi runoa


Cecília Meireles
Kaksi runoa


Cecília Meireles (1901-1964) oli brasilialainen runoilija ja opettaja, joka opiskeli myös kieliä, laulua ja viulunsoittoa. Meireles toimi elämänsä aikana monessa kulttuuriin liittyvässä työtehtävässä. Meireles korosti lasten kasvatusta ja edisti lastenkirjastojen perustamista.

Runoilijana Meireles oli lähinnä neosymbolisti, jonka vakituisiin teemoihin kuului muun muassa mietiskely, ruumiin ja sielun välisen problematiikan pohdiskelu. Laulut-kokoelmassa Meireles on ennen kaikkea mystikko ja metafyysikko. Ensimmäisen kokoelmansa Espectros (1919) hän julkaisi jo 18-vuotiaana.



Älä rakasta kuten ihmiset rakastavat.
Älä rakasta rakkaudella.
Rakasta rakastamatta.
Rakasta haluamatta.
Rakasta tuntematta.
Rakasta kuin olisit toinen
kuin olisit rakastaminen itse,
odottamatta,
ollaksesi odottamatta,
niin erillään siitä, joka rakastaa sinussa,
ettei sinua häiritse
mikäli rakkaus johtaa onneen,
kuolemaan,
johonkin päämäärään,
jos se vie.
Ja jos se kulkee, se itse...




Sinua pelottaa yksi asia:
lopettaminen.
Et huomaa lopettavasi joka päivä.
Kuolevasi rakkauteen.
Ikävään.
Epäilyyn.
Haluun.
Että uudistut joka päivä.
Rakkaudessa.
Ikävyydessä.
Epäilyssä.
Halussa.
Että olet aina toinen.
Että olet aina sama.
Että kuolet huomattavissa i´issä.
Kunnes sinua ei enää pelota kuolla."

Ja että näin olet ikuinen.


Käännös Rita Dahl, runot ovat Canticôs-kokoelmasta
  

6.2. vieraana MTV3:n Studio 55 -ohjelmassa


Olen 6.2. klo 9.05 vieraana MTV-kanavalla Studio 55-ohjelmassa. Aiheena ainakin Etelä-Meksiko. Käsittelyssä ennen kaikkea Savukeitaan Etelä-Meksiko-kirja (Savukeidas 2012), mutta myös Bel canto nieriöille (Kesuura 2012) ja esikoisproosateokseni Rajanylityksiä (Ivan Rotta 2012) vilahtavat ohjelmassa. Rajanylityksiä-kirjan La cucaracha sijoittuu Oaxacan maisemiin.

Tuesday, January 15, 2013

Suurten äänten juhlaa


Sekä Puccinin Toscaettä Verdin Don Carlos ovat suurten äänten juhlaa – erityistä juhlaa, jos äänen lisäksi rooliin heittäytyminen on vahvaa. Suomen Kansallisooopperan esityksissä Ingela Brimbergillä(Tosca) ja Valter Borinilla(Mario Cavaradossi) oli molemmat avut hallussaan. Erityisesti Brimberg heittäytyi Toscaksi niin vakuuttavasti ja lauloi niin musikaalisesti ja omistautuneesti, että saimme mahdollisesti todistaa uuden tähden syttymistä. Brimbergin ääni soi vaivattoman virtaavasti ja ihmetellä sopii, miten niin pienikokoisesta ihmisestä lähti niin paljon ääntä. Heikoin linkki oli Toscan henkilöhahmo, johon herkän tuntuinen Brimberg ei aina täysin sopinut. Peter Sidholm onnistui tekemään Scarpiasta erityisen vastenmielisen hahmon.
Leif Segerstamin ohjaama orkesteri soi ensimmäisessä näytöksessä liiankin mahtavasti ja fortessa. Borinilla oli pari kertaa vaikeuksia yltää orkesterin ylitse. Viimeisessä näytöksessä Borin otti sitten kaiken takaisin italialaistyylisellä tenoriäänellään E lucevan le stellessä. Kaiken kaikkiaan ilta oli lähes napakymppi ja osoitti, että omistautunut näyttelijäntyö ja laulu kantavat pitkälle. Toisen ja kolmannen näytöksen aikakaudelle ja tapahtumapaikalle uskolliset perinteiset lavastukset miellyttivät nostalgiasta pitäviä silmiäni.
Hallitsijoiden rikkinäistä elämää
Don Carloksen etukäteen mainostettu goottihenkisyys typistyi toisen kohtauksen vääräuskoisten polttokohtaukseen. Kuoro oli puettu gootti- ja punkhenkisesti, taivaalta roikkui pääkalloja ja tapahtumapaikkana oli synkkä metsä. Don Carlos on ylpeiden ja Jumalaan uskovien, mutta silti intohimojensa riepottelemien hallitsijoiden tarina, jossa Flander jää väliin ristiriitaisten tunteiden heitellessä uhrejaan. Isänsä Filip II:n (Mika Kares) puolisoon Elisabethiin (Sandra Lopez) onnettomasti rakastunut Don Carlos (Mika Pohjonen) rakastaa äitiään, Eboli (Lilli Paasikivi) Don Carlosia, mutta havaittuaan ettei hänen tunteilleen löydy vastakaikua, hän viettelee Filip II:n.
Erittäin lupaava Kares lauloi varmasti, samoin jo hyvin takuuvarma italialaistyylinen tenori Pohjonen. Paasikiven Eboli heittelehti voimakkaasti mustasukkaisuudesta intohimoon ja katumukseen. Suurinkvisiittori Gregory Frank osoittautui aivan mahtavaksi bassoksi ja armottomaksi hahmoksi. Myös Jaakko Kortekangas teki upeaa työtä hallitsijoiden välisenä välittäjänä Rodrigona. Ohjaaja Manfred Schweigkofler luotti ohjauksessaan henkilöhahmoja heittelevien tunteiden voimaan. Nopeasti vaihtuva puvustus oli näyttävää, mutta ei aikakaudelle uskollista.
Tunnetta ja huutamista Rigoletossa
Rigoletossa Mika Pohjonen teki taas hienoa työtä, samoin Koit Soasepp mahtavaäänisenä Sparafucilena. Gilda (Hanna Rantala) ei aina kuulunut kunnolla orkesterin yli, vaikka Caro nome il mio cor ja muut hitit menivät tunteella. Paolo Gavanelli näytteli Rigolettoa varmasti, vaikka laulu meni välillä huutamisen puolelle.

Giacomo Puccinin Tosca marraskuussa 2012. Musiikinjohto Leif Segerstam, ohjaus ja lavastus Siegwulf Turek, rooleissa muun muassa Ingela Brimberg, Valter Borin, Peter Sidhom, Hannu Forsberg.
Giuseppe Verdin Don Carlos syksyllä 2012. Musiikinjohto Pietro Rizzo, ohjaus Manfred Schweigkofler, lavastus Walter Schütze, rooleissa muun muassa Mika Kares / Jyrki Korhonen, Judith Howarth / Sandra Lopez, Mika Pohjonen / Orlando Niz, Tommi Hakala / Jaakko Kortekangas, Lilli Paasikivi / Päivi Nisula.
Giuseppe Verdin Rigoletto, esityksiä 2.1.2013 saakka. Musiikinjohto Mikko Franck, ohjaus Georg Rootering, lavastus Mark Väisänen, rooleissa muun muassa Mika Pohjonen / César Gutiérrez, Paolo Gavanelli, Hanna Rantala / Anna-Kristiina Kaappola, Hannu Forsberg / Koit Soasepp, Riikka Rantanen / Niina Keitel.

julkaistu Kulttuurivihkoissa 20.12.2012

Monday, January 14, 2013

Fairer world order starts from below


Fairer world order starts from below

After having followed quite keenly last developments in Euro crisis and the growing gap between developed and developing countries, I have become very suspicious of multinational agencies, like IMF, European Central Bank or NATO, whose only raison d´être seems to be maintaining neo-colonialist order in 21st century. The most alarming fact is, that these agencies have lost their credibility in the eyes of not only eurosceptic members of populist parties, like Finns in Finland, but also in the eyes of us world citizens.

Not many people believe any more in an “equitable world policy and order” and change through multinational political agencies. This applies to climate forums, economical and political meetings, even to world social forum, which gathers together NGOs and individuals interested in promoting “global democracy”.

The only shortcome of these meetings are, that the real structural change that these discussions imply, is impossible. (This applies to governmental niveau also: Finnish government, lead by prime minister Jyrki Katainen from National Coalition, will cut funds for the development policy 330 million euro. Thus Finland will still remains far away from its aim to allocate 0,7 procent of annual GDP for development policy.)

In official statements these “corporate interstate-bound agencies” try to bring on global democracy and wealth for every citizen. However, these aims prove to be impartial, and wealth balance seems to continue undisturbed and –equal. European Union might also start to apply friedmanian shock doctrine in Europe by enforcing first Greece to devaluate their currency. Next in turn are other countries in an emergency situation.

Hope for mankind

The only hope for future mankind may lie in grass-root citizen activism and non-centralism of free citizens, independent of any institutions and ideologies. Call it participatory democracy or Parecon-economy: whatever name you give for this phenomena, it won´t change the essence of it. Citizen activism can hopefully give also politics a better name.

This responsibility of provoking people lies also in writers and intellectuals, but this freedom may be also misused.

We have several very clever fundamentalist intellectuals favouring whatever personally important cause. Jussi Halla-Aho, current parliamentary deputée of Finns, opposes categorically immigrants and followers of islam; his furious adversary Jussi K. Niemelä is a fundamentalist atheist, who sees racists everywhere and is unable to notice his own racism, as many hidden racists often are. Double standard is hidden in the speech of many people in these neo-victorian times. Constant moralizing is understandable in a situation where people fear for various reasons. 

It is easy to become “persona non grata” in this mediatized situation, where only the loudest and the most provocative shouters get their prime time.

Grass-roots activism may not cause structural changes, but neither does this multinational lobbying: it only reinforces the interests of those who are already well-off. The direction should be towards sharing and giving up from your wealth. This is a serious dilemma to consider for the richest one percentage, but also for us all.

Rita Dahl

Friday, January 11, 2013

Kritiikkejä ja heinäsirkkoja


Sankaritenori ja sairas Mimi

Ohjaaja Franco Zeffirellin perinteitä kunnioittava La Bohème-ohjaus olisi maistunut varmaan Puccinillekin. Säveltäjä antoi erityisesti naisrooleille tarkat draamalliset ja äänelliset ohjeet, joita hyvissä Puccini-tulkinnoissa ei ylitetä. La Bohèmen juhla- ja boheemitaiteilijoiden kurjia olosuhteita kuvaavat kohtaukset oli dramatisoitu tyylitajuisesti ja elegantisti, mutta ei yllättävästi.

Rodolfon roolin lauloi nouseva sankaritenorityyppinen Vittorio Grigolo, joka osoittautui hyvin innokkaaksi ja aktiiviseksi näyttelijäksi. Angela Georghiu eläytyi oivallisesti vaatimattoman Mimin rooliin, mutta ääni ei lyyrisyydestä ja musikaalisuudesta huolimatta kantautunut katsomoon asti, vaan jäi lavalle viipyilemään. Kenties Georghiu säästeli ääntään tai oli vilustunut. Tähtilaulajan ääni kuulosti muutenkin huomattavasti pienemmältä kuin You Tube antaisi olettaa. Sankaritenoreita

La Scalan juhlakohtaukset ovat näyttäviä ja täynnä italialaisille niin rakasta La Dolce Vitaa. Niin myös La Bohèmen Latin Quartieriin sijoittuva ylitsevuotavainen juhlakohtaus, jossa shamppanja virtasi, hevonen laukkasi läpi näyttämön ja Musettaa esittänyt Ellie Dehn intoutui viettelemään Marcelloa (Fabio Capitanucci) tanssien näyttävästi pöydillä ja näyttämöllä. Keimailevan Musettan rooli oli koketeerauksen hallitsevalle Dehnille omiaan. Kaikkein koskettavin oli purevassa pakkasessa tapahtunut sairaan Mimin ja Rodolfon jäähyväiskohtaus. Georghiun Donde lieta usci hellytti yleisön ansaittuihin brava-huutoihin ja Grigolonkin oli taivuttava musikaaliseen lauluun.

La Scalassa esiintyvät italialaistenorit huutavat lähes säännönmukaisesti sanottavansa, mikä tekee laulamisesta haasteellista kollegoille. La Scalan tavaramerkiksi muodostunutta melodramaattista näyttämöilmaisua oli tarjolla myös kylliksi La Bohèmen ohjaajalle herkullisissa lähtö- ja loppuasetelmissa. 

Ekstaattista jazzin virtaa

Sibelius-Akatemian jazzosaston jokavuotisen Dig-festivaalin päävieras Wayne Shorter osoitti, ettei häntä turhaan pidetä legendaarisimpana vielä elossa olevana jazz-säveltäjänä. Musiikkitalon konsertti jakaantui kolmeen osaan. Ilta käynnistyi lempeillä pitkillä improvisaatioon perustuvilla fuusiojazz/hard-bop-kappaleilla, joiden rytmit vaihtelivat uptemposta downtempoon balladimaisen tunnelman jäädessä hallitsemaan. Keskimmäisessä osassa siirryttiin kromaattisempiin tunnelmiin improvisaation, spontaaniuden ja sisäisen ilmaisunhalun hallitessa edelleen tunnelmia.

Toisen osuuden päätti äärimmäisen vakuuttava pianistin ja rumpalin vuoropuhelu. Rumpali kalisutti kannujaan lähes ekstaasin partaalla. Kolmas osuus koostui tonaalisemmasta ja helpommin sulavasta materiaalista, vaikka kappaleet eivät pituudeltaan yhtään lyhentyneetkään.

Suomalaisyleisö nousi usean kerran pystyyn osoittamaan suosiotaan elävän legendan Helsingin-vierailulle ja virtuoottiselle musiikin virtaan heittäytyvää yhteismusisoinnille.

Wayne Shorterin musiikki kaihtaa oikeastaan kaikkia luokitteluja: se on free-jazzia, hard-bopia, avantgardea, funkia, Amerikan länsirannikon jazzia, progea, funkia. Sielukasta musiikkia, yhdistelmä kaikkea sitä, mikä saa ihmisen rytmisenä olentona elämään.

Konsertin rakenne simuloi tavallaan Shorterin omaa urakehitystä, vaikkakaan ei kronologisessa järjestyksessä: hän aloitti 1950-60-luvuilla soittamalla Art Blakeyn Jazz Messengerissä hard-bopia, 1960-luvulla Miles Davisin toisessa kvintetissä kromaattisempaa jazzia ja siirtyi 1970-luvulla fuusiojazzin pariin Weather Reportin riveissä.

Wayne Shorter – saksofonit
Danilo Perez – piano
John Patitucci – basso
Brian Blade – rummut

We Jazz-festivaali

Välkehtivän Välkin oppilaat

Anita Välkin muistoseura oli päättänyt kunnioittaa kansainvälisen sopraanomme muistoa järjestämällä konsertin, jossa lauloivat Välkin oppilaat eri vuosikymmeniltä. Illan aikana yleisö sai kuulla monensävyisiä lyyrisiä ja dramaattisia sopraanoita, joista suurin osa vakuutti Välkin olleen paitsi maailman tärkeimmillä lavoilla menestynyt oopperalaulaja, myös taitava pedagogi ja laulutaiteen ”salatieteen” eteenpäinvälittäjä.

Tove Åmanin hienostunut, musikaalinen lyyrinen sopraano säväytti illan aikana muun muassa kotimaisissa lauluissa ja Mimin aariassa. Muita konsertin kohokohtia olivat ensimmäisen puoliajan päättäneet Pirkko Törnqvist-Paakkasen sisäistyneet ja Wagner-fraseeraukseltaan täydelliset Wesendonck-tulkinnat, Hanna Kronqvistin eletty Sibelius-tulkinta Kaiuttaresta ja Laura Korhosen heleänä soinut Heijaa heijaa. Toiselle puoliajalle jotkut olivat valinneet vielä teknisesti hieman liian isoja paloja, osa selviytyi hyvin myös oopperaosuudesta. Dramaattisesti esiintyvä dramaattinen sopraano Merja Mäkelä säkenöi leikittelevänä Carmenin Seguidillassa ja Heli Veskus heittäytyi voimakkaasti konsertin päättäneessä Mild und Leisessa.

Yleisöllä oli mahdollisuus ostaa Anita Välkin historiallisia tulkintoja Toivo Kuulan, Giacomo Puccinin, Giuseppe Verdin ja Wagnerin sävellyksistä myynnissä olleena CD:nä. Kuulokuva muistuttaa, miten kirkas, täydellisen taipuisa, vaivaton ja sujuvasti rekisteristä toiseen juokseva sekä tarvittaessa hyvin voimakas ja metallinen Välkin ääni olikaan. Välkki seisoi täydellisellä bel canto-tekniikallaan ”aina äänensä päällä” ja hän hallitsi Wagner-sopraanoksi poikkeuksellisen hyvin lyyrisenkin äänensävyn. Unohtumaton laulaja ansaitsi unohtumattoman muistokonsertin Sibelius-Akatemian konserttisalissa, jossa moni Välkin oppilas suoritti aikoinaan laulun A-tutkintonsa.

Anita Välkin muistokonsertti 26.10.2012, juontajana Ritva-Liisa Korhonen


julkaistu Kulttuurivihkot 6/2012:ssa 

Heinäsirkkoja ja maya-raunioita

Meksiko tunnetaan värikkäästä kulttuuristaan, huikeista raunioistaan ja toisaalta huumesodastaan. Mutta millainen on maan vähemmän tunnettu eteläosa?

Kirjailija Rita Dahl kiersi Guerreron, Oaxacan, Tabascon ja Chiapasin osavaltioissa. Syntyi yhteiskunnallisesti pohdiskeleva Etelä-Meksiko-matkaopas (Savukeidas 2012).

Etelä-Meksiko on etnisesti kaikkein värikkäin osa Meksikoa. Esimerkiksi Oaxacassa on 16 eri etnistä ryhmää, Dahl kertoo. Hän keskusteli matkan aikana useiden alkuperäiskansojen edustajien kanssa. Monissa pikkukylissä perinteinen elämäntyyli on säilynyt, aasitkin löntystelevät kaduilla.

"San Juan Chamulan intiaanikylässä astuin katoliseen kirkkoon, jossa oli maaginen tunnelma. Sieraimiin tunkeutui väkevä suitsukkeen savu, ihmiset istuivat omissa ryhmissään ja jollain oli mukana kana muovipussissa." Kylä on jo melkoinen matkailukohde.

Suurimman vaikutuksen Dahliin teki Chiapasin alue, josta löytyy Sumideron kaunis kanjoni sekä Meksikon parhaiten säilynyt mayakaupunki Palenque. Guerrerossa maisema on tasankomaisempaa.Entä jos haluaa rantalomalle? Dahlin mielestä turistinen ja jyrkkien tuloerojen Acapulco kannattaa ohittaa. Puerto Escondidossa on loistavat rannat ja vähemmän tungosta. Oaxacan pääkaupunki Oaxaca de Juárez on vauras kulttuurikaupunki.

"Ruuista kannattaa maistaa ainakin pikaruoka tlayudaa eli pavuilla päällystettyä tortillaa"Tai sitten torilta voi ostaa paahdettuja heinäsirkkoja. Ne ovat yllättävän hyviä!"

Minttu Poutanen
Mondo 10/2012