Kilpailu kielestä maasta/maahanmuuton aikana

Kilpailu kielestä maasta/maahan-muuton aikana

Maailmaa ei rakenneta pelkästään (poliittisilla) teoilla eli käytännön politiikalla. Maailmaa rakennetaan tekojen lisäksi kielessä. Sana ja teko, poetiikka ja politiikka, kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Kamppailu kielestä ja sen hallinnasta on aina samalla valtataistelua.

Maahanmuuttoa koskevan hallinnollisen jargonin päämäärä on pitää hyvinvointi siellä, minne se puhujien mielestä kuuluu, koti-maan rajojen sisäpuolella. Yhtenäisen hallinnollisen retoriikan tehtävänä on rakentaa kollektiivista, alitajuista mielenmaisemaa ja tahtotilaa, jonka päämääränä on yhteisen hyvän kartuttaminen yhtenäisellä ajattelulla.

Kilpailu kielestä ja retoriikasta tulee olemaan yhä kovempaa ja äänekkäämpää ”suvaitsevaiston” ja suvaitsemattomien ryhtyessä köydenvääntöön Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta. Kiellettyjen ja sallittujen sanojen lista sen kuin pitenee ja uusviktoriaanisuus rehottaa poliittisena korrektiutena. Moraalinvartijoiden valvontakomissio ulottaa toimintonsa viimeisille(kin) elämänalueille. Huutokuoro kovenee jatkuvasti.

Elinkeinonelämän keskusliitto (EK) ja Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) ovat tärkeimmät kasvun ja tehokkuuden retoriikkaa viljelevät tahot valtionhallinnon ja yksimielisen yritysjohdon lisäksi. Taloudellisen eliitin kasvuun kehottava retoriikka ei lausu sitä ääneen, mutta kasvu ei ole mahdollista, ellei maassamme ole pelkästään työkykyisiä, korkeasti koulutettuja ja kieltämme hallitsevia osaajia.

Tähän joukkoon eivät tavallisesti lukeudu maahan-muuttajat. Pikemminkin he ovat talouskasvun hidaste. Heidän sopeutumisensa, ”integroitumisensa”, on vaivalloista ja hidasta. Heille pitää opettaa kokonaan uusi kielikin, puhumattakaan kulttuurista! Siihen menee vuosia, ellei vuosikymmeniä.

”Monikulttuurista” Suomea rakennetaan myös maahanmuuttajien avulla – mutta vain tietynlaisten maahanmuuttajien. High tech –Suomen rakennukseen osallistuvat vain korkeasti koulutetut, kielitaitoiset ja kansainvälistä kokemustaan kartuttaneet ”virallisen vallan sertifioimat” mamut. Ne toiset painavat pitkää päivää rakennuksilla, ydinvoimaloiden liepeillä ja kaikkialla siellä, missä kuljemme joka päivä heitä huomaamatta.

Virallisen puheen ohitse on joskus vaikea nähdä, ja vaikka sinne näkisikin, vielä vaikeampaa on vaikuttaa muutokseen. Auringon tasalta katsoessa on vaikea nähdä kaikkea sitä moninaisuutta, mikä maan päällä liikkuu. Ainakin virkamiesten. Mutta runous jatkaa tutkimusmatkoja elämän ja maailman moninaisuuksiin. Sen velvollisuutena on väistellä eri puolilta eteen tai vastaan tulevia karikkoja ja etsiä toisia, vaihtoehtoisia teitä.

Ulkopuolisen maailman ylikansallistuessa ja yhden ajattelutavan vallatessa yksilöiden ja instituutioiden ja valtioiden mieliä runoudesta ja muista taiteenaloista tulee kansallisten perintöjen tallennusaittoja. Samaan aikaan kun runo on avoin kenelle tahansa ja tarjoaa lohtua ja lämpöään, se toimii kirjallisena kansallis-arkistona erityisesti tärkeintä materiaaliaan, kieltä uudistamalla ja säilyttämällä.

Maapalloistuvassa maailmassa kansalliset kielet ovat katoavaa kansanperinnettä lingua francojen noustessa arvoon arvaamattomaan ja tappaessa, ellei suorastaan eliminoidessa voittokulkunsa tieltä pienet kielet. Koittaako vielä päivä, jolloin alle kymmenen miljoonan puhujan kielistä on tullut muinais-jäänteitä, joiden rippeitä voi ihastella vanhoista runokirjoista?

EU-jargonissa korostetaan globaalin ja lokaalin ulottuvuuden tärkeyttä sekä yhteisen poliittisen ja taloudellisen rintaman keskeisyyttä. Euroopan Unionin pitäisi peruskirjansakin mukaan arvostaa paikallista, kansallista ulottuvuutta yhtä paljon kuin ylikansallista päätöksentekoa ja kehitystä. Miten tämä on käytännössä näkynyt? Euroopan Unioni on solminut lukuisia kahdenvälisiä kauppasopimuksia esimerkiksi Nepalin tekstiilintuottajien ja muiden kolmansien maiden kauppakumppanien kanssa. Samaan aikaan on virinnyt keskustelua siitä, haluaako Euroopan Unioni lakkauttaa pienimuotoisen kansallisen maanviljelyn massiivisten aluetukien avulla. Ne suosivat ennen kaikkea suuria tilakokoja.

EU:sta halutaan maatalouden nettoviejä. Turhat rikkaruohot, jotka hidastuttavat markkinajohtajan aseman saavuttamista, kuten pienviljely, halutaan pois geenimanipuloidun (GMO) tehoviljelyn alta. Käsityöläinen puuhastelu ja artesaanituotanto ei ole mantereenlaajuisen kauppakumppanin prioriteeteissä ensimmäisellä sijalla.

Onko runous kenties jonakin päivänä ainoa aidosti molempia – kansallista ja globaalia -  ulottuvuutta arvostava ja tallentava reservaatti? Globaalia edustaisivat näin erilaiset vaikutteet kansainvälisistä runouksista ja lokaalia kieli itsessään ”suomalaisille”, olivat sitten ”kantaväestöä” tai ”uussuomalaisia”.

Rajojen kadotessa retoriikka ja hallinnon jargon vaatisi uudistamista ja monien sanojen, kuten kantaväestö ja uussuomalainen, laillinen ja laiton pakolainen, revisiota eli tarkistamista. Kaikki sanat nimittäin sisältävät olettamuksen keskustasta, jossa jo sijaitaan tai jota kohti ollaan pyrkimässä.

Kahtiajaot laaditaan aina valtaapitävien näkökulmasta; laiton on nykyhetken lainsuojaton, joka on kaikkien virallisten tilastojen ulkopuolella, uussuomalainen on joku, joka on muuttanut muualta päästäkseen lähemmäs keskustana pidettyä, ”meikäläisyyttä”, joka on tietysti aina pelkästään kuvitteellinen, hämärärajainen yhteisö Benedict Andersonin kuuluisaa käsitettä lainatakseni.

”Laiton” on siis väistämättä saapumassa vetovoimaisempana pidetylle alueelle joltakin vähemmän vetovoimaiselta, kenties jopa alikehittyneeltä alueelta. Vallan kieli on siis aina uuskolonialistista ja sisältää yksinkertaistetun arvohierarkian. Se, minne ollaan tulossa, esitetään hierarkiassa aina korkeampana.

Miten keskustanoletus tai –vaatimus eroaa poliitikkojen pyrkimyksestä ”aitosuomalaisuuden” arvonpalautukseen ja paluuseen 1800-luvun kulta-aikoihin? Luoko keskus-hallintomme kielellisen maahanmuuttoa koskevan keskus-mallinsa, jossa täällä-oleminen on arvokkaampaa kuin tänne-tuleminen, siitä käytännöllisestä syystä, että tänne-tulijoiden muuttuminen täällä-olijoiksi kestää oman aikansa, eikä luultavasti koskaan tule olemaan täydellistä.

Kosmopoliitti runoilija – transmission/fission huipentuma

Edellä olen pohtinut kiistaa kielestä eräänlaisena ryhmien välisenä valtataisteluna.

Transmissio/fissio eli siirtymä tai ”muuntuma” koskee myös itse runoilijaa, erityisesti sellaista runoilijaa, jolle on luontaista siirtyä oman maansa, kulttuurinsa ja vaikutuspiirinsä ulkopuolelle. Lyhyesti: kosmopoliittista runoilijaa, joka lähtee jatkuvasti (omasta) maasta pikemminkin kuin oleilee siellä. Vain omastaan lähtemällä luonteeltaan kosmopoliittinen runoilija toteuttaa itselleen ominaista halua vapauteen ja uusien vaikutteiden imemiseen ja suodattamiseen omaansa tai omana pidettyä vasten.

Omastaan voi lähteä lukemalla, kokemalla, aistimalla kulttuureja, kirjallisuuksia, elämää. Lähdön ei tarvitse aina olla konkreettisesti: matkustaa voi myös kotinojatuolistaan käsin.

Ääriesimerkki vapaudenhaluisesta ja vaikutteita hakevasta ja levittävästä – sanalla sanoen kontaminoivasta - runoilijasta on brasilialainen Márcio-André, joka matkusti Tšernobylin alueelle Priyatiin konkreettisesti säteilyä kokeakseen. ”Avantgardistisena” runoilijana, multimediataiteilijana ja viulistina tunnettu Márcio-André halusi olla parin tunnin ajan säteilyn vaikutuksen alaisena. Näin runoilija toteutti omaa poetiikkaansa käsillä kosketeltavan aidosti saamalla tartunnan, tulemalla säteilytetyksi.

Samalla hänen runoutensa säteilyttää ja tartuttaa muita ihmisiä, lukijoita ja kuulijoita. Parhaillaan Márcio-André on kontaminoinut portugalilaisia ja eurooppalaisia parin viime vuoden ajan Lissabonista käsin. Hän on kotoisin Rio de Janeirosta.

Márcio-André puhuu runoudesta ”kontaminaationa”, tartuntoina. Runoilijat ja lukijat kokevat tartuntoja lukiessaan henkilökohtaisesti vaikuttavaa tekstiä ja imiessään vaikutteita tai elämyksiä. Esimerkiksi minut on kontaminoinut Fernando Pessoan kautta portugalilainen ja brasilialainen nykyrunous, unohtamatta amerikkalaisen nuoren runon moninaisia ääniä tunnustuksellisesta runoudesta post-avant-runoilijoiden masentuneen ja toivonsa menettäneen ihmisen mielentilan kuvaukseen. Márcio-André on kokenut kirjallisen kontaminaation esimerkiksi Ezra Poundin runoja ja esseitä sekä ranskalaisia klassikoita, kuten Rimbaudia ja Baudelairea luettuaan.

Nämä tartunnat puolestaan näkyvät hänen runoudessaan monenlaisina pesäkkeinä. Pesäkkeet ovat typografisia, visuaalisia, syntaktisia, semanttisia ja mytologisia. Márcio-André luo Intradoxos –kokoelmassaan oman kosmogoniansa, mytologiansa, joka pohjaa menneisiin mytologioihin ja kirjallisiin perinteisiin. Márcio-Andrén kirja tarjoaa myös vaihtoehtoisia lukutapoja: sen voi aloittaa lopusta tai alusta ja edetä kohti keskustaa, jossa sijaitsee kirjan avainruno Kosmogonia. Siinä runoilija esittää poetiikkansa tiivistetysti.

Runous tarvitsee Márcio-Andrén kaltaisia kontaminaattoreita levittääkseen sekä omaa että runouden vaikutusta - infektoidakseen. Loppuun näyte Márcio-Andrén yksilöllisestä mytologiasta:

Hampaat
hampaista norsunluu ja metalli
emali kumi
ja kaikki mikä peittää ihmisiä
hampaista kuu ja pyörä
hampaista meret merenneidot ja baalimit
hampaista hammaspyörä
hampaista valo
alussa olivat hampaat
jotka erottivat sisäpuolen ja ulkopuolen

 julkaistu Kulttuurivihkot 6/2013:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale