Ketunhäntä kainalossa





Vaihdan hotellia pariin kertaan Nha Terrasta Santa Marian edullisimpaan Pensão Marginaliin. Marginaalilla on enteellinen nimi: parin viikon aikana pensionaattiin tulee valtavirtamatkailijoiden lisäksi jonkin verran muun muassa surffaajia ja muita pitkätukkia, sukupuolivähemmistöjen edustajia ja muita omintakeisia matkustajahenkilöitä.

Pensionaatissa työskentelevä keski-ikäinen Amélia ottaa minut jostakin syystä "sydänystäväkseen". En ole ihan varma siitä, johtuuko Amélian avoimuudesta ja vilpittömyydestä, ”kriolilaisuudesta”. Epäilen, että syy saattaa olla myös hyvin käytännöllinen.

Koska Santa Mariassa ei ole oikeastaan ketään, jolle voisin uskoutua, miksi se ei voisi olla hetken ajan pensionaatin Amélia, jolla on ketunhäntä kainalossa.

Santa Marialle saavuttuani minulle tulee voimakas déjà vû-kokemus: olen itsekin identiteetiltäni kriolilainen; moninainen sekoitus kaikenlaista astetta kriolilaisia järjestäytyneemmässä, länsimaisessa muodossa. Viimeistään Kap Verdellä aavistukseni kriolilaisuudesta muuttuvat varmuudeksi.

Amélia on samaan aikaan ronski, mutta myös "herkkä". Minulta katoaa heti pensionaatin laskua maksaessa parikymmentä euroa, myöhemmin vielä kultainen kaulakoru. Amália lohduttaa ”empaattisesti”, mutta niin, että siitä aiheutuu hänelle aitoa hyötyä. Amálian hurttiakin hurtimpaa huumoria ovat toivottavasti hänen minulle kohdistamansa "rakkaudenosoitukset".

Améliasta lähtee eläimellisiä karjaisuja erityisesti hänen jutellessaan pensionaatin asioista omistajan tyttären kanssa. 

Amélian huumori liikkuu ”totuuden” ja sepitteen rajamailla, mutta se sopii minulle hyvin tuonhetkisessä olotilassani, joka on jossakin toden ja sepitteen hämärällä katvealueella.

Amélia on ”bandida”, minä ”bandido” ja yhdessä leikimme verbaalista roolileikkiä, joka on hauskaa hetken ajan. Amélia näyttää kuvan lihaksikkaasta miehestään, joka on palannut Guinea-Bissauhun ansaitsemaan elantonsa.

Olen pyörällä päästäni, mutta pystyn silti järjestämään itseni joillekin alun perin Salilla suunnittelemilleni retkille.

Kyynel Amélian silmänurkassa

Viimeisenä päivänä Amélia vie minut syömään suosikkiravintolaansa, joka on kansan ja muutaman turistin suosima paikka hieman syrjässä keskustasta, mutta silti elämän syrjässä kiinni. Valitsen listalta suosikkikalani, jota olen mussuttanut uskollisesti viimeisen neljän viikon ajan. Televisiosta tulee kapverdeläistenkin suosikkiurheilulajia jalkapalloa.

Vilkaisen Améliaa ja olen havaitsevinani silmänurkassa pienen kyyneleen. Liekö harhanäky. Olen nähnyt niitä paljon.

Katsomme televisiosta jalkapalloa ja kuuntelemme uutisia Portugalista. Asunnottomuus ja tavallisten ihmisten ahdinko tuntuvat levinneen myös eteläiseen naapurimaahan. Tunnelma on haikea. Améliasta on tullut jonkinlainen ystävä, jota en näe runsaasti, mutta joka vähäisinä kohtaamisen hetkinä on ”aito” ja samalla humoristisella aaltopituudella minun kanssani. Se on aina miellyttävää, koska samanlaiset huumorintajut eivät ole aina luojan lahja.

Ennen jäähyväisiä minun on kuitenkin päästävä matkallani eteenpäin: Santa Marian saarelta musiikin ja kulttuurin keskuksena mainostetulle São Vicenten saarelle uutta vuotta viettämään. Se ei onnistu joulun jälkeen lentokoneella, koska kaikki lennot ovat täyteen varatut. On lähdettävä Espargokseen matkanjärjestäjän luokse ostamaan lippu rahtilaivalle.

Amélia jää odottamaan postikorttia Suomesta.

joulukuu 2012, Salin saari, Kap Verde
  

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale