Joogimatka

”Unohtumaton” Ribeira de Paúl

Merimatka rahtialus Ribeira de Paúlilla Salin saarelta São Nicolaun kautta São Vicenteen on nimittäin varsinainen selviytymistaistelu länsimaiselle mielelle ja ruumille. En ole ainoa eurooppalainen, joka on lähtenyt Palmeiran satamasta taisteluun, matkalla on mukana kaksi Luxemburgissa asuvaa tanskalaista EU-kääntäjää ja saksalainen liikemies, jotka siirtyvät jo varsin varhaisessa vaiheessa yläkannelle. Siellä vasta myrskyää, täytyy olla paatunut merikarhu kestääkseen moista ryökytystä. Mutta laivan muut eurooppalaiset ilmeisesti ovat sitä, ehkä he eivät tarvitse oksennuspussejakaan kuten me muut. Jossain vaiheessa Cristoph alkaa tarjota seuralaisilleen olutta ja he juovat itsensä reiluun humalaan kannella, jossa ihmiset heittelehtivät lähes puolelta toiselle suurten aaltojen uhatessa pientä alusta molemmilta puolilta.
Minä en voisi edes kuvitella moista ajatusta.

Matkan yhteenlaskettu kesto on 17 tuntia ja sitä on seuraamaisillaan pään halkeaminen. Tämä johtuu esimerkiksi liiallisesta aisti-informaatiosta, jota ei voi millään konstilla paeta. Myös rahtialuksen jatkuva edestakainen heiluva liike edesauttaa huonoa oloa. Huomaan selviäväni hengissä vain horisontaalisessa asennossa bataattisäkkejä vasten maaten. Päähän pujotettu pussi auttaa sulkemaan pois kaiken turhan aisti-informaation.

Sietämättömän pahaa oloa edistäviä tekijöitä ovat ulosteiden ja virtsan haju, liiallinen portugalin kieli, yhteen sulloutuneiden ihmisten pinttynyt hien haju. Kapverdeläisen muun muassa rasvaisesta makkarasta koostuvan kansallisruoan catchupan lemu on piintynyt erottamattomasti sieraimiini muodostuen eräänlaiseksi abjektihajuksi.

Oksennan heti alkumatkasta ottamani lääkkeet, koska matka olisi muutenkin selviytymistaistelu. Myös kapverdeläiset oksentavat aktiivisesti koko matkan ajan. Tämä on todellinen ”joogimatka”.

Olen onnellinen, että olen edelleen hengissä ja en tee enää kertaakaan moista merimatkaa. São Vicentellä käytän aikani pelkästään auringonottoon, lepäilyyn ja pariin haastatteluun. Saavun musiikin ja kulttuurin pääkaupunkina pidetylle São Vicenten saarelle pyörällä päästäni ja jonottaen kuumeisesti ensimmäisten joukossa. 

Vihdoin näen aitoja auringonsäteitä ja tunnen lämmön pitkästä aikaa. Ymmärrän, millainen onni on astua ulos vapaaseen maailmaan, jossa saan aivan itse päättää, millaisia vaikutteita haluan ja mitä ilman tulen toimeen. Tajuan, kuinka arvostankaan länsimaisia hyvin rakennettuja ja takuuvarmoja aluksia. Nimenomaan ne kuljettavat meidät päivittäin paikasta toiseen turvallisesti ja luotettavasti.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale