Finckelmanilainen persoonallisuus

Jorma Korpela on suomalaisen modernin kirjallisuuden suuri yksinäinen ja unohdettu hahmo, joka porvarillisessa elämässään ansaitsi elantonsa opettajana. Korpela oli lähtöisin hyvin kristillisestä perheestä ja koki aikoinaan sodan traumat. Korpelan syyllisyydentunnot ja sotakokemukset heijastuivat myöhemmin vaikuttavalla tavalla hänen suomalaista kirjallisuutta merkittävästi uudistaneessa proosassaan. 

Tohtori Finckelman on erityisen vaikuttava ja ymmärtävä ihmisluonnon kuvaus, jossa on nähty yhteyksiä dostojevskilaiseen moraalikäsitykseen ja ihmiskuvaukseen.

Tohtori Finckelman jakaantuu vähintään kahteen kerronnan tasoon: realistiseen kehyskertomukseen suuren perinnön saaneesta maalaispojasta, jonka tuttavapiiri koostuu lähinnä erilaisista kylähulluista, ja kirjan aikatason edetessä ja pojan kasvaessa jatkuvasti affirmoivasta pikkupojasta ”aikuiseksi mieheksi”, mielisairaalan psykiatriksi, jolla on oma maaninen yöpuolensa, tohtori Finckelman. Juoppo Riitu kehittelee kertomuksen Vinkkelsmanista, joka muuttuu tarinasta eläväksi pojan päästessä yliopistoon opiskelemaan psykiatriaa ja onnistuessa myöhemmin saamaan psykiatrin viran mielisairaalasta.

Nuoren maalaispojan itsepintainen itseaffirmointi ("rahaa on, taitojakin, koulutusta...") kuvaa pohjimmiltaan hänen epävarmaa persoonallisuuttaan, joka kausaalisesti syntyy siitä, ettei hän saa tunnustusta ympäristöltä, eikä pysty luomaan todellisia yhteyksiä toisiin ihmisiin, muun muassa renkiinsä Oskariin. Korpela kuvaa pienin vihjauksin päähenkilöpojan oraalla olevaa persoonallisuushäiriötä. Vihjausten kautta selviää pojan tarvitsevan oman identiteettinsä ja persoonallisuutensa tueksi tietynlaista moraalista ylemmyydentuntoa, johon usein kytkeytyy vallanhimo ja taipumus väärinkäyttää valtaansa. Taudinkuvaan kuuluu toisten ihmisten käyttäminen omien pyrkimysten välikappaleina.

Finckelmaniksi poika alkaa kehittyä päästessään opiskelemaan psykiatriksi; vallanhimo kihoaa päähän, kuvitellut yli-ihmiselliset puolet saavat oivan kasvualustan ja latentti taipumus sairastua mielensairauteen realisoituu otollisessa ympäristössä narsististen ja lain tuolla puolen seikkailevien ystävien sekä potilaiden keskellä. Tohtori Finckelman-osuudet jakaantuvat karkeasti yö- ja päiväelämän kuvauksiin, jotka tulkitsen pirstaloituvan, pikku hiljaa skitsofreeniseksi muuttuvan mielen kuvaukseksi.

Tohtori Finckelman muistuttaa kovin "potilaitaan". Hän istuu iltaisin ravintoloissa laillisuuden rajoja ammatikseen ylittävien narsististen persoonallisuuksien kanssa. Näistä jokainen reflektoi ja peilaa hänen luonteensa jotakin fasettia. 

Samalla hän alkaa jakautua (maanis-depressiivisen) mielen päivä/yöpersoonaan. Finckelman tuskin pysyy kärryillä käynnistämissään tarinoissa: hän on ehdottomasti "ammattimainen tarinankertoja". Hän on sentyyppinen persoonallisuus, jolta tulee juttua solkenaan, eikä ole niin väliksi sen todenperäisyydestä. Narsisteiksi näitä nykyään kai kutsutaan. Narsistisen persoonallisuudenkin on pidettävä huoli siitä, ettei hän jää kiinni valheesta, joita aina silloin tällöin, oikeastaan aika usein, osuu puheen joukkoon.

"-Ei, ei ollenkaan, väitöskirjani käsittelee kv. finanssipolitiikkaa. Kuulkaa, oletteko kiinnostunut siitä?

-En ollenkaan, harrastan vain kotimaista finanssipolitiikkaa, sillä pelkäsin pahinta... Ja totuuden nimissä: minun kotimainen finanssipolitiikkanikin supistui pankissa käynteihin."

Kirjan loppua kohden suuruudenhulluus ja mielen pirstaloitumista kuvaavat fantasiaosuudet vain lisääntyvät ja Finckelmanille tulee pakonomainen tarve ”voittaa” entiset potilaansa, maaninen kirjailija Raiski, suuren autoliikkeen omistaja Mellonen ja erityisesti pysyvä kilpakumppaninsa ja vertailukohtansa, varatuomari Niilas. Hän haluaa kunnostautua myös liikemiehenä tekemällä hyviä kauppoja perintömaallaan olevaa malmiesiintymää kaupittelemalla. Usein kauppaan liittyy jonkinlainen vilunki tai petkutus: esiintymä ei olekaan oletetun arvoinen.

Niilaksen Finckelman on jo tavallaan ”päihittänyt” pitämällä hänen vaimoaan Irmaa, myös potilastaan, lihallisena rakastajanaan. Niilaksen murha kuuluu fantasiaosuuksiin, joiden kautta Finckelman pääsee kohti tavoitettaan. Uusiin naimisiin menneen Niilaksen taposta epäillään nimittäin Liliania, jolle myös Finckelmanin sydän sykkii. Hyväntekijä- ja pelastajakuvitelmat lisääntyvät sairauden edetessä, ero oikean ja väärän välillä liudentuu; niinpä Finckelman kokee erityisen tärkeäksi ”pelastaa” miehensä taposta syytetyn Lilianin keksimällä teolle lääketieteellisesti validin syyn.

Runoilijaluutnantti Salevalta saadaan puristettua irti tunnustus metsästä väkivallanteon uhrina löydetyn Resedan tappoon. Lukijan on syytä olla valppaana ja kysyä, kuka on syyllinen, kuka syytön. Finckelman on yhtä epäluotettava kertoja kuin Nabokovin Lolitan päähenkilö. Saleva esiintyy tilaisuudessa, jossa lääkintöhallituksen edustajat luovuttavat ”Valkoisen Joutsenen” Finckelmanille:

”Mutta valitettavasti hän kesken puheen muisti epämiellyttäviäkin piirteitä sairaalastamme, tarrasi niihin ja rupesi selittämään, että tässä yhteiskunnassa on monenlaisia roistoja. On esimerkiksi sellaisia kuin hän itse, Saleva, jota kaikki pitävät roistona ja joka roisto onkin. Mutta sitten on sellaisia, joiden roistomaisuudesta ei juuri kukaan tiedä ja jotka juuri siitä syystä käyvätkin kunniallisista kansalaisista, saavat ritarimerkit ja muut ja näyttävät valkoisilta kuin joutsenet. ”Mutta nämä juuri ovat niitä kaikkein mustimpia”, hän kiljui…”

Korpela ei moralisoi, vaan hän on harvinaisen konventionaalisesta moraalista vapaa kirjailija: hänelle skitsofreenisen mielen kantaja on ihminen siinä missä kuka tahansa "terve". Hän hyväksyy ja ottaa täysin luonnollisena kaikki sattumukset ja tapahtumat, joita juominkien ja iltaisten sattumusten tapahtuu. Kaikki heikko on inhimillistä. Mikään inhimillinen ei voi olla outoa.

Korpelan kerronta on kauttaaltaan ironista, mutta ei pistävällä ja julmalla, vaan ymmärtävällä tavalla: maailmaan heitetty ihminen on tragikoominen olento, joka elämänsä läpi joutuu sinnittelemään näiden puoliensa kanssa. Korpelalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen elämä on luonteeltaan tragikoomista ja koostuu iloista ja pettymyksistä, monesti rakkaussuhteissa. 

Finckelmanin rakkaudet (esimerkiksi Liliin) tapahtuvat lähinnä hänen mielessään, vailla minkäänlaista toteutumisen mahdollisuutta. Erikseen ovat lihallisen rakkauden kohteet, jotka liittyvät usein kiellettyyn rakkauteen; Irma on Niilaksen puoliso. Symbolisen ”naisentapon” (Reseda?) seurauksena hän onnistuu pääsemään eroon myös sublimointitaipumuksestaan ja alentamaan koko naiskunnan.

”Finckelmanilainen” persoonallisuus on taipuvainen kohottamaan ylevälle jalustalle ihastuksensa kohteen. Jeanne d´Arc vivahtelee Finckelmanin mielessä tiheään muiden historian merkkihenkilöiden ohella hänen etsiessä vertauskohtaa menneestä toisaalta Lilille, toisaalta itselleen. 

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale