Teatteripajassa

Teatteripajassa

”Minä rakastan sinua!”
”Minä vihaan sinua!”
”Minä rakastan sinua!”
”Minä vihaan sinua!”

Jne. Ad infinitum. Kahden ihmisen dialogi ei voisi mennä lähemmäksi juuria kuin teatteripajan alkuharjoituksessa. Erilaisin äänenpainoin, nyanssein ja korostuksin sanottuna harjoitusta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, ellei siinä muodostuisi eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi esteeksi vaativuus. Ei riitä, että lausetta toistaa samanlaisin painotuksin sata kertaa peräkkäin, siihen on saatava erilaisia nyansseja, värejä, tunteita, aistimuksia, sanalla sanoen: se on saatava elämään, sanottiin se sitten keski-ikäiselle painijalle, nuorelle runoilijalle, eläkkeen partaalla horjuvalle umpijuopolle, kenelle tahansa kohteelle.

Tämä on kuulemma harjoitus, jolla seuraavilla kerroilla laitamme koko session käyntiin. Sessiot koostuvat kahdesta ohjaajasta, jotka ovat teatterialan jatko-opiskelijat Irina ja Marjaana. Me muut olemme varmoja istumatyöläisiä, eri alojen taiteilijoita muusikoista ja laulajista kuvataiteilijaan ja työnohjaajaan. Onpa paikalle eksynyt yksi myyntiedustajakin, joka toivoo ennen muuta varmuutta omaan esiintymiseensä.  Tämä teatteripajan osallistujakaarti on taiteilijavoittoinen ja se tehnee tapahtumien kulusta vain mielenkiintoisemman.

Kaikki osallistujat ovat varttuneita aikuisia, jotka etsivät kurssilta apua erilaisiin ongelmakohtiin. Joku haluaa lisätä esiintymisrohkeuttaan, toinen haluaa karsia improvisaatiosta liikaa kontrollia ja sensuuria, kolmatta kiinnostaa opetella menemään paremmin rooliin, neljännelläkin on omat kurssia koskevat toiveensa, viidennellä myös. Vapautuminen ja teatterin edellyttämä paljas ihmisyys ovat kaikkien toivelistalla korkealla. Myös improvisaatiossa haluttaisiin kehittyä eteenpäin. Ohjaajat lupaavat jokaisen saavan jotakin vastinetta toiveilleen.

Se, että Alva joutuu lähtemään työhuoneelta kohtaamaan sekä itsensä että toisen ihmisen ja tämä on elähdyttävä tapahtuma. Hän tuntee veren virtaavan suonissaan sutjakkaasti kuin keväisellä koivulla. Hän elpyy sananmukaisesti silmissä, jopa vanhat jalkapalloilijan maneerit palaavat pallonsyöttöharjoituksissa lihaksistoon, lihaan ja vereen, jota hän on, venyttäytyessään kohti karkaavaa palloa.

Hän heittää ”Barbaran kapulaa” henkilöltä toiselle menettäen välillä otteen kapulasta, hän osallistuu naurattavaan kuku-harjoitukseen, jossa testataan reagointinopeutta, hän ei reagoi tarpeeksi nopeasti ja joutuu ulos leikistä, saa iloisen rangaistuksen, juoksee viidellä eri nopeudella ympäri tanssimiseen tarkoitettua salia, pelaa ja leikkii iloisesti, kuten homo ludens ikään, reagoiden vastapuoleen ja hänen antamiinsa impulsseihin, eläen todesti ja antautuen, toisin kuin kammiossaan, jossa hän päivittäin tekstejänsä väsää. Ilman näitä kohtaamisia ei synny tekstiä, koska ihmiset inspiroivat kirjailijan päätä. Hän alkaa tuntea, miten tärkeää on päästä välillä kammiostaan ihmisten ilmoille. Vielä parempi, jos ne ovat toisia taiteilijoita, jotka ymmärtävät taloudellisesti vaikeaa todellisuutta, josta Alvakin tulee.

Alva on elvyttänyt kevään mittaan kaikki ne vanhat ystävyyssuhteet, jotka hän on katsonut elvyttämisen arvoiseksi. Niiden joukkoon kuuluu suomenruotsalainen kirjailijaystävä, joka on käynyt muutaman kerran häntä tapaamassakin parin kaupungin rajan takaa omalla autolla. Näistä viikonlopputapaamisista oli tulossa tärkeitä, suoranainen henkireikä Alvalle.

Tämä ystävä jäi Alvalta taakse, koska hän oli kyllästynyt kulttuurijärjestöjen keskuudessa vallitsevaan politikointiin, jonka kohteeksi hän itsekin joutui mainettaan riipivällä tavalla.


Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Sosiaalinen erakko