Itäinen kuntoutuspoliklinikka

Itäinen kuntoutuspoliklinikka

”Miltä sinusta tuntuu? Joko voit paremmin? Oletko tavannut ystäviäsi?” Oranssiin huiviin ja rentoihin haaremihousuihin pukeutunut nainen tuijotti häntä herkeämättä.

Pöydällä oli enkelitaulu ja sen edessä pieni kynttilätuikku. Ne on varmaan asetettu minua varten, Alva ajatteli, kai hän niillä halusi saada aikaan jonkun tunnereaktion. Pienet kuin lasta varten strategisesti asetetut esineet herättivät hänessä lievää sympatiaa. Muita tunteita hänessä ei juuri silloin herännyt. Söihän hän lääkettä, jonka tarkoituksena oli pitää kiusalliset tunteet etäämpänä ihosta.

Tunteet olivat menneet talviunille joksikin aikaa, koska oli tapahtunut äkkinäinen räjähdys, jonka seurauksia hän oli tullut selvittämään. Hän ei ollut tyypillinen poliklinikan asiakas, sen hän tiesi varsin hyvin, mutta se tieto ei sinänsä edesauttanut hänen oloaan. Tietynlaista epätoivoa oli jatkunut liian pitkään: se oli epävarmuutta omasta identiteetistä ja olemassaolosta, joka silti oli tavallaan hyvin varma.

Miksi juuri hän kuului ammattiryhmään, jossa ihmiset ovat hyvin korkeasti koulutettuja, mutta samalla kaikenlaisten tilastojen ja luokittelujen ulkopuolella? Vähemmästäkin olisi voinut mennä hermot ja yöunet. Alva oli alkanut kaivata takaisin ns. normaaliin päivätyöhön tahkottuaan valmiiksi ja lähes valmiiksi useita käsikirjoituksia, joiden kauppaamisessa hänen aikansa

Alva katsoi naista suoraan silmiin. Hän oli miettinyt kaiken valmiiksi, vaikka harrasti myös improvisaatiota. Joskus ei vaan kannattanut kertoa kaikille ihan kaikkea. Salaisuuksiakin oli pidettävä.

”Olen jutellut ihmisten kanssa puhelimessa ja chatissa. Ihmiset ovat kiireisiä, vielä en ole päässyt tapaamaan ketään, enkä tahdo häiritä kenenkään elämää.”

Alva liikahti tuolillaan pienesti, hiki kohosi otsalle jo pienistä liikkeistä. Olipa hän huonossa kunnossa. Kävely kotoa poliklinikalle oli vaatinut myös veronsa. Hengitys oli vaivalloista, sydän teki mahtavia pumppaavia liikkeitä.

”Sinulla on nyt selkeästi somaattisia oireita, mutta meidän pitäisi saada selvyys myös kokonaisterveydentilastasi ja sen selvittämistä haittaa nyt se, että sinulla on näitä fyysisiä ongelmia. Eikö ole hyvä, että havaitsimme vihdoin korkean verenpaineen?”

Kirottu järjestelmä, minä haluan puhua juuri nyt ja heti, en viidestoista päivä, mietti Alva mielessään. Kuka nämä ihmisten elämää estävät hiirenloukut on oikein keksinyt. Mitä järkeä on tarjota apua silloin, kun se on aivan liian myöhäistä tai laittaa ihmiset juoksemaan terveyskeskuksesta toiseen, kun lähempänä olisi vaihtoehto. Paljon puhutun järkeistämisen ja tehokkuuden sijasta sosiaali- ja terveyspalvelut ovat joutuneet täydellisen kaaokseen. Köyhä joutuu jonottamaan tunteja yhtä vaivaista koetta ja sen tuloksia. Jonottamaan voi joutua kuka vain, etenkin jos ammatti on kirjailija.

”Kyllä se on todella hyvä asia. Olen aivan samaa mieltä. Mutta miksi minä en saa puheapua silloin, kun sitä tarvitsen? Tarvitsen sitä nyt, se on turhaa kuukausien päästä.”

”Vain harva asiakas meidän poliklinikallamme pystyy puhumaan noin loogisesti ja selkeästi psykoosistaan. Sinä olet käynyt kaiken läpi jo poikkeuksellisen hyvin. On tämä meidän keskustelummekin puhumista. Kyllä sen pitäisi auttaa sinua väliaikaisesti. Et sinä täällä turhaan käy. Kaikesta on hyötyä.”

Ammatti pysyy lehtien ammattivertailujen kärkisijoilla, vaikka ammattiin pääsyn ja siellä pysymisen tuskallisuus on hyvin tiedossa. Kirjailija on se henkilö, joka ei pääse työttömäksi tai toimeentulotuen piiriin noin vain. Hänen pitää harrastaa ekstratodistelua, jotta hän voisi todistaa olevansa oikeutettu siihen olemassaolon minimiin, joka kaikille muille kansalaisille automaattisesti on tarjolla hyvinvointivaltiossamme.

Tästä Alva olisi voinut käynnistää mielessään laajamittaisen pohdinnan siitä, mikä on hyvinvointivaltio ja sen olemassaolon tarkoitus: taata kaikille mahdollisuus koulutuksesta ja kokemuksesta riippumatta jonkinlaiseen toimeentuloon, vai eräänlainen vapaamatkustajuus, eli esimerkiksi koulutuksettomuuden hyväksikäyttäminen etuuksienhaalimistarkoituksissa. Alva oli tottunut tähänastisessa elämässään ajatukseen eräänlaisesta selviämisestä ja tätä ideologiaa hän oli tukenut tekemällä aina opiskelujen ohessa todellakin sananmukaisesti kaikenlaisia töitä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen koulutuksensa kanssa. Vasta viime aikoina usko mantramaiseen hokemaan oli alkanut laantua, kuten kaikkiin muihinkin mantrankaltaisina tuputettuihin totuuksiin.

Se todellisuus, jota Alva nykyään eli, loi uskoa pikemminkin aivan päinvastaiseen ajatteluun: kaikki on lentohiekalle rakennettua, mistään ei ole mitään varmuutta. Samanlaista ajattelua suosivat nykyään työnantajat, jotka halusivat lähtökohtaisesti jäädyttää kaikki palkankorotukset seuraavan kahden vuoden ajaksi. Mutta kuka ajattelisi niitä ”luovia yrittäjiä”, jotka vuodesta toiseen tekivät työtä kaikkien korotusten ulkopuolella, jotka yrittivät silti sinnikkäästi tulla toimeen ja keksiä selviytymiskeinot. Meillä juhlittiin suuria elinkeinopoliittisia saavutuksia, mutta tässä olivat ne todelliset selviytymistarinat, joista olisi pitänyt puhua.

Mutta juuri näistä tarinoista vaiettiin.

”Siskoni on tärkeä siteeni maailmaan. Minulla on niin vähän ystäviä, vaikka tunnen monia ihmisiä, sen olen huomannut. Toisaalta elämästäni puuttuu perinteinen työ ja sen mukanaan tuoma rutiini, joka pakottaisi minut lähtemään asunnostani tiettyyn aikaan ja palaamaan taas sinne. Uskon, että nimenomaan toinen työ strukturoisi elämääni ja toisi sille ne suuntaviivat, joita nyt kaipaan.”

”Näin on, sinulla on jo selkeät näkemykset myös siitä, miten aiot toimia. Olet siitäkin harvinainen poliklinikallamme kävijä. Yleensä ihmiset ovat psykoosin jälkeen sellaisessa kunnossa, että he eivät kykene ajattelemaan tai toimimaan selkeästi. Sinä olet selkeästi aivan erilainen asiakas.”

Alva vaikeni. Hän oli käynyt jo kaiken läpi. Se, mitä hän poliklinikalta sai, oli jotakin ekstraa. Pilleritkin hän saisi lopettaa ennätysajassa, suositus oli yleensä puoli vuotta, mutta hänellä pillerivaihe kestäisi 3,5 kuukautta. Alva oli ylpeä saavutuksestaan, taiteilijana hänellä oli tapana analysoida kaikki tapahtunut puhki ja poikki ja se edesauttoi toipumis- ja paranemisvaihetta. Hänen psykoosinsa ei ollut myöskään niin syvä ja paha kuin esimerkiksi julkisuuteen kokemustensa kanssa tulleella teatteriohjaaja Juha Hurmeella. Se oli luonteeltaan äkillinen, hyvin lyhytkestoinen ja kertaluonteinen.

Vaikka hän ei ollut koskaan elänyt sellaista yksirataista menestyjäelämää, jota mainostettiin kiiltäväpaperisissa aikakauslehdissä, hän oli silti luonut toisenlaisen uran omalla vaihteellaan, johon kuului jatkuva maaninen itsekeskeisyys, omien ongelmien puiminen edestakaisin, jatkuvat pitkäkestoiset yksinäisyysjaksot ja harvinaiset sessiot toisten taiteilijoiden kanssa.

Alva itse ei ymmärtänyt puhetta vastuuttomuudesta; hänestä vastuu kerta kaikkiaan vain käsitettiin omituisella tavalla tässä maassa, jossa menestymiseen tarvittiin hyvät puhujanlahjat ja valmius kiertää kaikkea vastuuta korkealla tasolla. Korkean tason vastuunpakoilijat olivat ammattivalehtelijoita, vähän samaan tapaan kuin yritysten kaiken kauniiksi selittelevät asiantuntijat, joiden tehtävänä oli nähdä rypytön, kiiltokuvamainen maailmankuva kaikkialla.

Alva kuului kyseenalaistajiin, toisintekijöihin, jotka olivat niin harvinaisia jopa hänen omassa ammattikunnassaan. Koska hänen ammattikuntansa oli luonteeltaan niin erikoinen, oli jatkuvasti saatava vahvistusta omalle identiteetille toisilta tämän ainutlaatuisen ammattikunnan edustajilta. Koska kaikki asuivat erillään, omillaan tai yhdessä, ripoteltuina ympäri maan, ja kerjäsivät toimeentulonsa ympäriinsä samoilta säätiöiltä iloiten maksimaalisesti pienistäkin pikavoitoista, varsinaiset tapaamiset eivät olleet helppoja järjestää muuten kuin Liiton kokousten yhteyteen.


Muuten ystäviksi hakeutuneet kirjailijat pitivät jollakin tavalla yhteyksiä laiskanlaisesti toisilleen soitellen ja sähköposteja kirjoitellen, kollegiaalista tukea antaen ja toistensa töitä hehkuttaen. Kun lukijatkaan eivät enää ilmaisseet kokemuksiaan avoimesti tekijälle, näistä kollegiaalisista suhteista tuli yhä merkityksellisempiä. Sähköposti viikossa vastasi kollegiaalisen rapsutuksen tarvetta, parhaimpana viikkoina tuli vielä puhelu päälle valostuttamaan tylsää arkea. Paras tuki tuli kollegalta, joka harkitsi yksinäisen ammattinsa hylkäämistä tai jonkin sopivan työn ottamista sen oheen. Tällöin Alva tunsi olonsa samanlaiseksi kuin muutkin, vaikka epäilemättä hän kuului kaikesta huolimatta kaikkein köyhimpiin. Se asia ei ollut ennen haitannut häntä mitenkään, mutta nyt se rupesi haittaamaan. Kohtuullista olisi, että hänelle olisi annettu yli kymmenen kirjan jälkeen jo taiteilija-apuraha, mutta kertaakaan sillä ei ollut häntä muistettu.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale