Vastaanotolla


Vastaanotolla

Ylilääkäri Järvinen avasi vihdoin ovensa. Tällä kertaa Alva ei joutunut odottamaan yli puolta tuntia: maanantaiset aamupäivät taisivat olla ylilääkärin lempiajankohta, koska hän myöhästyi ainoastaan kymmenen minuuttia oletusaikataulustaan.

Alva astui reippaasti sisään ja suuntasi kohti tuolia. Hän oli juuri istunut, mutta istuminen tuntui vieläkin hyvältä ajatukselta. Hän oli seisonut niin kauan viime vuosina, seisonut ja odottanut jotakin parempaa.

”Miten nyt sujuu? Käytätkö säännöllisesti lääkettä? Millainen sen vaikutus on ollut?”

”Otan joka aamu Zanidipiä. Se on alentanut paineitani, vaikka ne ovat vielä korkeat, yläpaine noin 160:n luokkaa. Mutta kun ajatellaan, että lähtöpaine oli 230, paine on laskenut reilusti.”

”Niin on, mutta se on saatava laskemaan vielä enemmän. Siksi meidän on otettava rinnalle toinen lääke”, sanoi Järvinen selaillen kuumeisesti tietokoneen ruudulta vanhoja testituloksia.

Hän vaikutti kaikesta huolimatta perusteelliselta alan mieheltä, ehkä myöhästyminen johtui jostakin ennalta-arvaamattomasta syystä tai liittyi näihin vuokralääkäreiden toisenlaisiin ajatuksiin julkisesta terveydenhuollosta. Sillä vuokralääkäri Järvinenkin oli, sen näki hänen tietokoneen ruudultaan. Niin olivat useimmat muutkin, joiden vastaanotolla Alva oli käynyt. Piti vain avata silmänsä ja katsoa.

Kieltämättä Alva olikin tuijottanut päivästä toiseen tietokoneensa ruutua vuosikausien ajan jaksamatta enää kuunnella, mitä hänen omassa ruumiissaan tapahtui. Nyt tämä kuuntelemattomuus kostautui kerralla, koski hänen suonissaan kuohusi sellaisella voimalla, ettei hän ollut tuntenut sellaista vuota pitkään aikaan, ensimmäisen kerran hän oikeastaan havahtui siihen, että hänen suonissaan todella kuohui koski, ylipaineinen veri. Se ryöpsähti kerralla yli äyräiden.

”Joudunko syömään lääkkeitä koko loppuelämäni?”

”Sitä on vaikea tietää vielä. Ainakin väliaikaisesti joudut syömään lääkkeitä. Munuaisarvosi ovat myös hyvin korkeat ja meidän pitää selvittää, mistä syystä, johtuvatko ne hoitamattomasta verenpaineesta vai jostakin muusta syystä. Onko sinulla aiemmin havaittu korkeaa verenpainetta?”

”Olen käynyt vuosia sitten viimeksi EKG-mittauksessa ja silloin hoitaja huomautti minulle kohonneesta verenpaineesta. Ylioppilasterveydessä asiasta huomautettiin myös, mutta näistä kokeista on varmaan kymmenen vuotta.”

Aika oli todella päässyt kulumaan täysin huomaamatta. Se ei ollut mennyt palavereissa, se oli mennyt seuraavia teoksia suunnitellessa ja niitä markkinoidessa.  Alva koki olevansa ammatissa, jonka luonnetta enemmistö ihmisistä ei todellakaan käsitä, jota ei voinut toteuttaa kuten tuottavia ammatteja ja jonka kantajalta vaadittiin ihmeellisiä paineen- ja epävarmuudensietokykyä. Freelanceriuden kautta työnantajille kouliintuvat kaikkein kovimmat tekijät, Alva ajatteli oman kokemuksensa perusteella.

Alva meni pitkäkseen ja kohotti hiukan puseroaan. Järvinen kuunteli pulssia ylävartalolta ja kehotti kohottamaan hieman housujen yläosaa, jotta hän pystyisi kuuntelemaan myös reisivaltimoita. Alva teki työtä käskettyä.

”Kuulostaa aivan normaalilta, en kuule suonissasi mitään kohinaa. Siinä suhteessa voit olla huoleti.”

Järvinen meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti sähköisen reseptin Losatrix Comp –lääkettä varten. Alva muisti, että hänen isänsä joutui syömään peräti viittä ja kirjailijatuttu neljää eri lääkettä kohonnutta verenpainetta varten. Hän oli vielä jäljessä näistä lukemista. Hän toivoi, että hän tulisi pysymäänkin jäljessä. Viiden eri lääkkeen syöminen vaatisi jo aivan ihmeellisiä koordinointitaitoja.

Alva toivoi voivansa käyttää taitojaan muihin asioihin kuin lääkkeiden määrissä perässä pysymiseen.  Sen ratkaisisivat hyvin tehdyt työhakemukset, mikäli oli tarkoitus käydä niin, että hänen vapaan kirjailijan uransa oli tullut tiensä päähän pääasiallisena ammattina. Alva oli valmis mihin tahansa. Tästä keväästä oli näemmä tullut hänen koetinkivensä ja konkreettinen pysähtymispaikkansa monessa mielessä.

”Sinun pitää mennä vielä laboratoriokokeisiin munuaisarvojen vuoksi. Kymmenen päivän päästä voit mennä rasituskokeeseen, joka edellyttää paastoa edellisillasta lähtien. Samalla sinulta otetaan samalla EKG-arvot ja voisimme testata myös munuaisarvosi uudelleen.”

Hän meni terveyskeskuksen toiselle käytävälle, painoi siellä olevasta jonotusautomaatista itselleen numeron ja jäi tyytyväisenä penkille odottamaan vuoroaan.

”Laitinen”, kuului yhdestä vastaanottohuoneesta.

Alva nousi ja meni sisään.

”Minulta pitäisi mitata munuaisarvot ja ottaa muut tarvittavat kokeet.”

Hoitaja otti Alvan vasemman käden käteensä ja painoi verisuonta huolimattoman tuntuisesti etsien sopivaa pistopaikkaa. Se ei tuntunut löytyvän kovin helposti. Hoitaja iski neulan suoneen ja se tuntui pysyvän siinä ikuisuuden. Vihdoin hoitaja sai tarpeeksi verta koeputkeen ja vaihtoi tilalle vielä toisen putken.

Pistoskohdan viereen jäi mustelma. Tämä hoitaja kuului niihin, jotka eivät osanneet pistää, Alva tiesi sen jo.

”Miksi minun pitää joutua odottamaan vuoroani tällä terveysasemalla päivästä toiseen. Miksi minun taustaani ja kirjailijan työtäni ei tunnu arvostavan kukaan.”

Alvan pohdinnat aktivoituivat terveyskeskuksessa, paikassa, joka symbolisoi kunnallisen palvelutuotannon tehokkuutta ja kapitalistisen järjestelmän uusimpia keksintöjä. Järjestelmä on siellä esillä kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Kauheutta ovat päivystysjonot, jotka keskuksessa aamuisin ovat. Alva edusti omalla työllään täydellistä vastakohtaa tälle maailmankuvalle ja maailmassa olemisen tavalle.

Iltapäivällä on aina hiljaista ja paras aika mennä uusimaan sähköiset reseptit, jotka saa tehokkaasti uusittuina viikossa itselleen. Näin järjestelmä kannattaa meitä kaikkia ja vie eteenpäin jokaista yhteiskuntaruumiin jäsentä sormista ja varpaista päähän asti eteenpäin. Jos pääksi tarkoitettu yhteiskuntaruumiin osanen yhtäkkiä löytääkin itsensä varpaiden tai sormien paikalta, siitä syntyy pahanmoinen identiteettikriisi, johon Alva oli ajautunut.

”Miksi minä olen joutunut tähän tilanteeseen, minä joka en tosiaan koskaan kuvitellut joutuvani sanomaan itseäni väliinputoajaksi, mutta nyt toimeentulovaikeuksieni vuoksi minun on käytettävä itsestäni sitä sanaa. Minun on nyt sovellettava itseeni monia sellaisia sanoja, joiden en koskaan luullut osuvan osalleni. Tämä on kriisi. Tämä on umpikuja. Minä olen nyt umpikujassa ja siitä on mahdollisuus nousta ainoastaan ylöspäin, mutta se tapahtuu minun omilla voimillani.”

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale