Kritiikkejä ja heinäsirkkoja


Sankaritenori ja sairas Mimi

Ohjaaja Franco Zeffirellin perinteitä kunnioittava La Bohème-ohjaus olisi maistunut varmaan Puccinillekin. Säveltäjä antoi erityisesti naisrooleille tarkat draamalliset ja äänelliset ohjeet, joita hyvissä Puccini-tulkinnoissa ei ylitetä. La Bohèmen juhla- ja boheemitaiteilijoiden kurjia olosuhteita kuvaavat kohtaukset oli dramatisoitu tyylitajuisesti ja elegantisti, mutta ei yllättävästi.

Rodolfon roolin lauloi nouseva sankaritenorityyppinen Vittorio Grigolo, joka osoittautui hyvin innokkaaksi ja aktiiviseksi näyttelijäksi. Angela Georghiu eläytyi oivallisesti vaatimattoman Mimin rooliin, mutta ääni ei lyyrisyydestä ja musikaalisuudesta huolimatta kantautunut katsomoon asti, vaan jäi lavalle viipyilemään. Kenties Georghiu säästeli ääntään tai oli vilustunut. Tähtilaulajan ääni kuulosti muutenkin huomattavasti pienemmältä kuin You Tube antaisi olettaa. Sankaritenoreita

La Scalan juhlakohtaukset ovat näyttäviä ja täynnä italialaisille niin rakasta La Dolce Vitaa. Niin myös La Bohèmen Latin Quartieriin sijoittuva ylitsevuotavainen juhlakohtaus, jossa shamppanja virtasi, hevonen laukkasi läpi näyttämön ja Musettaa esittänyt Ellie Dehn intoutui viettelemään Marcelloa (Fabio Capitanucci) tanssien näyttävästi pöydillä ja näyttämöllä. Keimailevan Musettan rooli oli koketeerauksen hallitsevalle Dehnille omiaan. Kaikkein koskettavin oli purevassa pakkasessa tapahtunut sairaan Mimin ja Rodolfon jäähyväiskohtaus. Georghiun Donde lieta usci hellytti yleisön ansaittuihin brava-huutoihin ja Grigolonkin oli taivuttava musikaaliseen lauluun.

La Scalassa esiintyvät italialaistenorit huutavat lähes säännönmukaisesti sanottavansa, mikä tekee laulamisesta haasteellista kollegoille. La Scalan tavaramerkiksi muodostunutta melodramaattista näyttämöilmaisua oli tarjolla myös kylliksi La Bohèmen ohjaajalle herkullisissa lähtö- ja loppuasetelmissa. 

Ekstaattista jazzin virtaa

Sibelius-Akatemian jazzosaston jokavuotisen Dig-festivaalin päävieras Wayne Shorter osoitti, ettei häntä turhaan pidetä legendaarisimpana vielä elossa olevana jazz-säveltäjänä. Musiikkitalon konsertti jakaantui kolmeen osaan. Ilta käynnistyi lempeillä pitkillä improvisaatioon perustuvilla fuusiojazz/hard-bop-kappaleilla, joiden rytmit vaihtelivat uptemposta downtempoon balladimaisen tunnelman jäädessä hallitsemaan. Keskimmäisessä osassa siirryttiin kromaattisempiin tunnelmiin improvisaation, spontaaniuden ja sisäisen ilmaisunhalun hallitessa edelleen tunnelmia.

Toisen osuuden päätti äärimmäisen vakuuttava pianistin ja rumpalin vuoropuhelu. Rumpali kalisutti kannujaan lähes ekstaasin partaalla. Kolmas osuus koostui tonaalisemmasta ja helpommin sulavasta materiaalista, vaikka kappaleet eivät pituudeltaan yhtään lyhentyneetkään.

Suomalaisyleisö nousi usean kerran pystyyn osoittamaan suosiotaan elävän legendan Helsingin-vierailulle ja virtuoottiselle musiikin virtaan heittäytyvää yhteismusisoinnille.

Wayne Shorterin musiikki kaihtaa oikeastaan kaikkia luokitteluja: se on free-jazzia, hard-bopia, avantgardea, funkia, Amerikan länsirannikon jazzia, progea, funkia. Sielukasta musiikkia, yhdistelmä kaikkea sitä, mikä saa ihmisen rytmisenä olentona elämään.

Konsertin rakenne simuloi tavallaan Shorterin omaa urakehitystä, vaikkakaan ei kronologisessa järjestyksessä: hän aloitti 1950-60-luvuilla soittamalla Art Blakeyn Jazz Messengerissä hard-bopia, 1960-luvulla Miles Davisin toisessa kvintetissä kromaattisempaa jazzia ja siirtyi 1970-luvulla fuusiojazzin pariin Weather Reportin riveissä.

Wayne Shorter – saksofonit
Danilo Perez – piano
John Patitucci – basso
Brian Blade – rummut

We Jazz-festivaali

Välkehtivän Välkin oppilaat

Anita Välkin muistoseura oli päättänyt kunnioittaa kansainvälisen sopraanomme muistoa järjestämällä konsertin, jossa lauloivat Välkin oppilaat eri vuosikymmeniltä. Illan aikana yleisö sai kuulla monensävyisiä lyyrisiä ja dramaattisia sopraanoita, joista suurin osa vakuutti Välkin olleen paitsi maailman tärkeimmillä lavoilla menestynyt oopperalaulaja, myös taitava pedagogi ja laulutaiteen ”salatieteen” eteenpäinvälittäjä.

Tove Åmanin hienostunut, musikaalinen lyyrinen sopraano säväytti illan aikana muun muassa kotimaisissa lauluissa ja Mimin aariassa. Muita konsertin kohokohtia olivat ensimmäisen puoliajan päättäneet Pirkko Törnqvist-Paakkasen sisäistyneet ja Wagner-fraseeraukseltaan täydelliset Wesendonck-tulkinnat, Hanna Kronqvistin eletty Sibelius-tulkinta Kaiuttaresta ja Laura Korhosen heleänä soinut Heijaa heijaa. Toiselle puoliajalle jotkut olivat valinneet vielä teknisesti hieman liian isoja paloja, osa selviytyi hyvin myös oopperaosuudesta. Dramaattisesti esiintyvä dramaattinen sopraano Merja Mäkelä säkenöi leikittelevänä Carmenin Seguidillassa ja Heli Veskus heittäytyi voimakkaasti konsertin päättäneessä Mild und Leisessa.

Yleisöllä oli mahdollisuus ostaa Anita Välkin historiallisia tulkintoja Toivo Kuulan, Giacomo Puccinin, Giuseppe Verdin ja Wagnerin sävellyksistä myynnissä olleena CD:nä. Kuulokuva muistuttaa, miten kirkas, täydellisen taipuisa, vaivaton ja sujuvasti rekisteristä toiseen juokseva sekä tarvittaessa hyvin voimakas ja metallinen Välkin ääni olikaan. Välkki seisoi täydellisellä bel canto-tekniikallaan ”aina äänensä päällä” ja hän hallitsi Wagner-sopraanoksi poikkeuksellisen hyvin lyyrisenkin äänensävyn. Unohtumaton laulaja ansaitsi unohtumattoman muistokonsertin Sibelius-Akatemian konserttisalissa, jossa moni Välkin oppilas suoritti aikoinaan laulun A-tutkintonsa.

Anita Välkin muistokonsertti 26.10.2012, juontajana Ritva-Liisa Korhonen


julkaistu Kulttuurivihkot 6/2012:ssa 

Heinäsirkkoja ja maya-raunioita

Meksiko tunnetaan värikkäästä kulttuuristaan, huikeista raunioistaan ja toisaalta huumesodastaan. Mutta millainen on maan vähemmän tunnettu eteläosa?

Kirjailija Rita Dahl kiersi Guerreron, Oaxacan, Tabascon ja Chiapasin osavaltioissa. Syntyi yhteiskunnallisesti pohdiskeleva Etelä-Meksiko-matkaopas (Savukeidas 2012).

Etelä-Meksiko on etnisesti kaikkein värikkäin osa Meksikoa. Esimerkiksi Oaxacassa on 16 eri etnistä ryhmää, Dahl kertoo. Hän keskusteli matkan aikana useiden alkuperäiskansojen edustajien kanssa. Monissa pikkukylissä perinteinen elämäntyyli on säilynyt, aasitkin löntystelevät kaduilla.

"San Juan Chamulan intiaanikylässä astuin katoliseen kirkkoon, jossa oli maaginen tunnelma. Sieraimiin tunkeutui väkevä suitsukkeen savu, ihmiset istuivat omissa ryhmissään ja jollain oli mukana kana muovipussissa." Kylä on jo melkoinen matkailukohde.

Suurimman vaikutuksen Dahliin teki Chiapasin alue, josta löytyy Sumideron kaunis kanjoni sekä Meksikon parhaiten säilynyt mayakaupunki Palenque. Guerrerossa maisema on tasankomaisempaa.Entä jos haluaa rantalomalle? Dahlin mielestä turistinen ja jyrkkien tuloerojen Acapulco kannattaa ohittaa. Puerto Escondidossa on loistavat rannat ja vähemmän tungosta. Oaxacan pääkaupunki Oaxaca de Juárez on vauras kulttuurikaupunki.

"Ruuista kannattaa maistaa ainakin pikaruoka tlayudaa eli pavuilla päällystettyä tortillaa"Tai sitten torilta voi ostaa paahdettuja heinäsirkkoja. Ne ovat yllättävän hyviä!"

Minttu Poutanen
Mondo 10/2012

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Sosiaalinen erakko