Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, September 10, 2012

Paratiisin ääniä


Paratiisin ääniä
Ginestrelle, Assisi, Italia

Ajaudun paratiisiin kaukana verkkomaailmasta vuoripuron solinaan ja kaskaiden taukoamattomaan siritykseen. Ihmiset muuttuvat meneväksi ja tulevaksi lihaksi, josta jää jälkeen jatkojalostukseen soveltuvia asioita. Ne muuttuvat tekstiruumiin osaksi heti tai viiveellä. 

Residenssissä saa kävellä jopa satoja metrejä saapuakseen yhdeltä naapurilta toiselle. Tulopäivänä kävelin hiekkateitä pitkin residenssiltä lähtevää hiekkatietä ylöspäin. Ennätin tienhaaraan, jossa minut pysäytti tervehtimään tullut koiraperhe. Narttukoira kellahti selälleen silitettäväksi ja sen kaikki muut pienimmästä isoimpaan seurasivat perässä. Mustasukkainen narttu kävi käsiksi minua vasten hyppiviin innokkaisiin pentuihin.

Koiraperhettä seurannut iloinen nainen oli tullut Romaniasta ja asunut Assisin lähellä kaksi vuotta. Tuossa ajassa hän oli oppinut puhumaan italiaa sujuvasti. Ainoa ikävä puoli talossa oli aika pitkä matka naapuriin ja se ettei yhdeksänkymmenvuotias isäntä puhunut juurikaan. Talossa tarjottiin majoituspalveluita, joiden käyttö oli haasteellista, koska isäntä ei ilmoittanut hintoja. Joskus Roomasta viikonlopuksi kylään tullut tytär ystävineen yöpyi talossa.

Koirat nuuskivat pusikoita tien reagoimatta kehotuksiin palata takaisin kotiin. Kepillä hätyyttäen hän sai itsepäiset koirat tottelemaan käskyä palata kotiin kahden kuukauden ikäistä pienintä koiraa myöten. Iso koira seurasi uskollisen näköisenä minua paluusuuntaan ja roikotti silittäessä päätä alakuloisena. Se oli lähtenyt saattamaan pienen matkaa, mutta heti ensimmäisessä tienmutkassa kääntyi takaisin.  Ilmeisesti se koki kohteliaisuusnormit täytettyään voivansa palata hyvillä mielin takaisin kotitaloon.

Vesiputouksella muutuin (radio)vastaanottimeksi muistoille, tunteille ja mielialoille, sulauduin täydellisesti tutun materiaalin kanssa palaten alkuun. Immersio eli sulautuminen kaiken luomisen huipentumana: kaikki jaot kaatuvat, laiton ja laillinen, ali- ja ylitajunta, korkeaa ja matala, ulko- ja sisämaailma muuttuen materiaaliksi, aistimuksiksi, tunteiksi, muistoiksi. Laittomuuksiin syyllistyneet paikalliset irrottivat puunoksaan sidotun tukevan köyden, jonka avulla uimarit hilautuivat vedestä takaisin maan pinnalle.

Vain luonto seuranamme olemme perusasioiden äärellä. Kerrankin joudumme niiden äärelle tahtomattamme tai haluten. Tämä paikka pakottaa vilpittömyyteen. Intressimme käyvät siis hyvin yksiin: vakka kantensa valitsee, kirjailija residenssinsä.

Oma huone, temppelini. Valokuvassa on hyvin laiha nuori meikattu nainen jonka muuten alaston yläruumis on peitetty punaisella vaatteella. Silmät on rajattu vahvalla kajalilla, nainen tuntuu olevan lentoon lähdössä, mutta ei aivan tiedä siipiensä toimintatapaa. On vaikea sanoa odottaako hän inspiraatiota tai jotakin muuta, kuva jättää paljon tilaa mielikuvitukselle. Se antaa raamit, mutta ei tarjoa yhtä ainoaa selitystä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa koko Italiasta, mutta taas hypin iloisesti kuin italialainen sekarotuinen rakki, annan mennä ja painan jarrua vasta kun on välttämätöntä hengenvaarallisen onnettomuuden ehkäisemiseksi. Yhtä ajatusta seuraa toinen ja tuloksena on hallitsematon sekametelisoppa. Jopa puristien kohdalla tapahtuu sellaista, että maa sysää heidät liikkeelle. Metodini ei ole ainutlaatuinen: Heimo Pihlajamaa teki arjen päiväkirjoista lukuisia Otavan julkaisemia proosateoksia. En kuitenkaan halua korostaa tehdä yksityistä terapiaa, jolla voi olla yleistäkin merkitystä.

Aioin mennä päiväunille, mutta löysin kirjatasanteelta salaperäisen valokuvan ja kasan kirjoja, jotka synnyttivät monia ajatuksia, muistoja ja mielleyhtymiä; sysäsivät kirjoittamaan. Assisissa olen persona non grata, hajuton, mauton ja ominaisuudeton, suomalaisuuden sain mahdollisuuden hylätä, kun kukaan ei rapsuta täällä egoani. Ystävällinen maalaismies tervehti iloisesti huutaen. Todeksi osoittautuva hokema taas, pitääkö sitä joka hetki. Olemassaoloni vahvistuu jos tiedän mitä en ole enkä koskaan voi olla ja mikäli voin pohtia asiaa jatkuvasti peilipintaa vasten.

Montagun kirjassa kerrotaan kuinka tärkeä on kosketus. Il tatto on tietoisuutta koko ruumiin läsnäolosta. Halaus, hyväily: koskettamisen tapoja on monia, tärkeintä on ele, koska iho kykenee myös inhoon. Kosketuksen avulla parannutaan levottomuutta aiheuttavasta todellisuudesta. En ole varma todellisuudesta, koska levottomuutta voi aiheuttaa epätodellisuuskin. On vaikea sanoa tarkasta järjestyksestä, koska taiteilijan pitäisi olla altis kaikelle supergosta idiin.

Jokaisen suhteen eristykseen näkee heti. Amerikkalainen valokuvaaja Erika yllättyy tai järkyttyy, ja lievittää autiota tunnetta pitkällä Skype-sessiolla maannaisen kanssa. Illalla hän alkaa jutella muiden taiteilijoiden kanssa ruokaa valmistaessaan ja syödessään. Sitten Skype-sessiot tapahtuvat vain iltamyöhään. Kun Erika vuokraa auton, hän on vapaa lähtemään ja tulemaan miten haluaa. Auto starttaa joka aamu hänen lähtiessään milloin ympäristön pikkukyliin, milloin Assisiin ajan kuluttamia, mutta hymyn säilyttäneitä ihmiskasvoja kuvaamaan.

Yksi kerrallaan muut asukkaat astuvat ulos huoneistaan ja alkavat aamutoimiinsa. Joku lähtee laskeutumaan rapisevaa pikkukivipolkua alas kohti vesiputousta, toinen avaa tietokoneen ja katsahtaa ikkunasta ulos monenlaisten lintujen laulua kuunnellen ja ryhtyy huokaisten kirjoittamaan muiden kivutessa ullakon ateljeestudioihin jatkamaan arkista aherrustaan kankaiden ja ennalta arvaamattomien materiaalien parissa.

Agriturismi ja luonto ovat keskeisiä elinkeinoja Subasio-vuoren luonnonpuiston ympäristössä, jossa kauneinta musiikkia on lehtien havina tuulta vasten ja uskollisimpia seuralaisia tuntemattomien lintujen taukoamaton laulanta. Uituani laulan kivellä asuvalle vihreälle sisiliskolle Verdiä ja Wagneria. Musiikista innostunut sisilisko kuuntelee herkeämättä välillä vilkasta päätään edestakaisin käännellen.

Jos taiteilijaa ympäröi luonnonpuisto, mieli löytää raaka-aineet ympäriltä etsimättä. Vesiputoukseen pulahtaessa taiteilija sulautuu osaksi teostaan. Materiaalit kävelevät suoraan teokseen. Luominen muuttuu orgaaniseksi saumattomasti. Luonnon ja kulttuurin rajat hälvenevät ja katoavat lopulta kokonaan. Luonnonpuisto on nyt sisällä kaikkien vapaasti käytettävissä ilman vaivalloisia tekijänoikeuskiistoja, jotka jäävät kotimaisille taiteilijajärjestöille.

Nykypäivän fransiskaanit ovat yhtä hunnutettuja kuin menneen ajan reliikit, mutta nykyiset fransiskaanit pitävät kahvitaukoja ja muita laillisia pausseja hankkien tarpeensa supermarketista ja ajellen autoilla pyhättöihin jalkojaan kuluttamatta. Hardcore-fransiskaani kävelee kengittä säkkiin pukeutuneena uuden poliisiaseman avajaisiin Piazza del Comunelle ja puhuu jokaisen turistin näköisen kanssa. Miehen asuinpaikka on hämärän peitossa. Luultavasti joku uskonnollinen yhteisö tarjoaa hänelle asuinsijan?

Korkea-arvoisimmat vieraat tutustuvat tiloihin ensimmäisinä, hakevat tarjoilupöydästä haluamansa ja kättelevät pormestaria. Hierarkiassa alimmat, artistitkin, siirtyvät tiloihin viimeisinä. Viivymme vain pienen hetken tarjoilutilassa ja pakenemme sitten sosiaalisista paineista ulkoilmaan ja vapauteen puolueettomalle keskusaukiolle. Sinisen ja punaisen puolueen kannattajiin jakautuneessa Assisissa on jopa erottu poliittisten erimielisyyksien vuoksi.

Japanilainen säveltäjäpariskunta ja Singaporessa teollisena suunnittelijana työskentelevä eteläkorealainen kuvataiteilija huristavat ohitse emännän autolla ja muistavat kysyä, haluaisinko minimarkettiin. Hikinen nousu on vaatinut veronsa: jonakin toisena päivänä menen kaupunkiin koko päiväksi ja teen samalla ruokaostokset. Minulla on kaikki muu pyykinpesuainetta lukuun ottamatta. Edellytykset täydelliseen eristymiseen ja väliaikaiseen ”maailmalta pois sulkeutumiseen” ovat olemassa, vaikka luonnon keskellä oleminen on keskellä omaa olemassaoloa olemista. Minä löytyy myös muita ihmisiä vasten peilaamalla.

Luomistyö on jatkuvaa tasapainottelua yksinäisyyden, erillisyyden sekä vuorovaikutuksen ja sosiaalisen elämän välillä. Eristäytymisen vastapainona ovat toiset ihmiset, heidän tarinansa, erilaiset tekotapansa ja taiteelliset motiivinsa.  Orgaanisuuden periaatteiden mukaan muut taiteilijat ja residenssivieraat alkavat hedelmöittyä päässäni. Heistä irtaantuvan kallisarvoisen siitepölyn vastaanotan ja muutan taiteeksi, artefaktiksi, esineeksi. Työmaanikko, jonka tuntosarvet vastaanottavat kaikissa ilmansuunnissa erilaisia signaaleja. Jokaisesta yksilöstä säteilevä materiaali antaa aiheen tiedostavalle tai tiedostamattomalle kirjoitukselle.

Provosoiva puhe on kulttuuripoliitikkojen monopoli- ja erityisosaamisaluetta: harmillisinta on, että poliitikot luulevat puheellaan olevan vaikutusta älykkäisiin tekijöihin. Turhaan luulevat. Tekijällä on sukupuolikin, mutta kirjoituksen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Silti ajaudun aina lopulta näihin esteettis-poliittisiin pohdintoihin siksi, että kirjallisuus ei lopulta ole erillään muusta maailmasta. Sillä on tehtävänsä ja hyvää taidetta on kautta aikojen palkittu ja ylistetty.

Poliitikkohenkilöt taiteessa herättävät jatkuvasti saman kysymyksen: pitäisikö heidän keskittyä omaan ydinalueeseensa ja jättää taide muiden ihmisten haltuun. Hyvin monet ihmiset haluaisivat kuulla erityisesti sen, mitä minä ajattelen heistä. Osa näistä ihmisistä tietää täysin omat tekemisensä tai tekemättä jättämisensä, osa on täysin viattomia ohikulkevia taiteilijoita. En tunnusta olevani meedio, enkä Jeesus Kristus (jollaisena minua on pidetty tiettyjen väärintekojen perusteella), mutta olen taiteilija, jolla on hyvin herkkä intuitio.  

Italia tuo yhteen ali- ja ylitajunnan, joita tarvitaan orgaaniseen kirjoitukseen. Italiassa voi luopua viimeisestä suomettuneisuuden rippeestä ja noudattaa vapaan jazzin periaatteita: kaasu pohjaan ja eteenpäin kohti jyrkännettä poimien mukaan kaikki matkan varrelta tarttuva materiaali. Puhun vain tekstistä, henkiriepuni on minulle hyvin kallisarvoinen. Kaunokirjallisuuden kannalta olen ihanteellisessa paikassa. Olen joutunut vapaaehtoisen joukkoraiskauksen uhriksi ja sen tuloksia raportoin tekstissäni.

Taiteilijan pään on uskallettava olla tarpeeksi itsellinen. Liiat ulkoiset virikkeet johtavat oikosulkuun, sähkökatkoon tai muuhun vaaralliseen tekniseen vikaan. Kärpäset ja uudenlaisilla pistimillä varustetut hyönteiset pörisevät matkallaan ikkunasta sisään ja toisesta ulos. Uutta on, että paise tulehtuu heti. Silti maailma on leikkikenttäni ja leikin missä vain maasta, kielestä, kulttuurista, pistinherkkyydestä tai sanojeni suoruudesta välittämättä.

Jokainen taiteilija suhtautuu joko pelokkaasti toisia koskevien mielipiteisiin tai käyttää samoja ennalta arvattavia nimiä. Miten tällainen henkilö oikeastaan eroaa poliitikosta? Liitot ohjastavat taiteilijakunnan mielipiteitä ihan kuin narusta vedeltävää aivotonta karjalaumaa. ”Työpaikat” menevät tutuille ja ”kuppikuntaan kuulumattomien” pätevien ammattilaisten ammattitaitoa vähätellään. Kuulostaako tutulta? 

Tällaista on ainakin Suomessa. Raainta politikointia on yhteyden otto lehden toimitukseen ja vaatimus jonkun toimittajan erosta, koska hän ei ole kirjoittanut "sopivia" mielipiteitä jostakin toisesta henkilöstä, usein tutusta. Politikoinnin kriitikot ovatkin joskus ristiriitaisesti itse suurimpia poliitikkoja. Sanat eivät vastaa tekoja; julkisivu ei ns. mielipiteitä.

Jotkut pyritään järjestelmällisellä vähättelyllä alistamaan tiettyyn asemaan, josta on poispääsy vain tiedostamalla, kapinoimalla tai ja emansipoitumalla. Mitä julkisempi ja laajamittaisempi kapina päätöntä henkilöpolitikointia vastaan, sen parempi. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että taiteilijasta tulee tällaisessa ilmapiirissä syystäkin pistinherkkä – poliitikolle helpointa on leimata henkilö rasittavaksi ”toisinajattelijaksi”, kapinalliseksi tai muulla tavoin antaa hänelle ”epäsertifikaatti”. Helppo leima on myös ns. egomaanikko (joka ristiriitaisesti sopii nimenomaan leimaajalle itselleen).

Tämän tekstin taustaksi sopii yksi Rumin itselleen, mutta muillekin suoraan sydämestä laulavista linnuista, Fritz Wunderlich (runoilijatenori) tulkitsemassa Bachin hengellistä musiikkia pitkine legatoineen. Haluan tekstin olevan pelotonta, suoraa, vilpitöntä ja koskettavaa. Jopa järjellistä. En tule toimeen ilman muita ihmisiä. He antavat kimmokkeen kirjoittamiseen.

Yu Ri lähti valmistuttuaan kuvataiteilijaksi Singaporeen suureen monikansalliseen yritykseen teolliseksi suunnittelijaksi. Hän joutui hankkimaan päivätyön Aasian keinotekoisesta talousmahdista hieman syrjässä omasta leipäpuustaan kuvataiteilijana. Tytöllä on erinomainen amerikkalainen korostus, mutta hän ei ole opiskellut Yhdysvalloissa. Hän puhuu lempeästi kuin Turandotin uskollinen naispalvelija.

Muutaman päivän kuluttua hän saa vieraakseen entisen elämänsä hylänneen ja Eurooppaa kiertävän maannaisen. Pojan näköinen tyttö seisoo residenssin ovella ja etsii katseellaan ystäväänsä. Hetken kuluttua he istuvat yhdessä residenssin edessä penkillä ja tähyävät muita vieraita. Juri on meillä päin miehen nimi, mutta Aasiassa se sopii kaikille sukupuolille.

Genovan kahden performanssitaiteilijanaisen pikkuyhteisö tekee taidetta arkisista asioista. Tavallisen arjen keskelle hyökkääminen performanssitaiteen avulla on tapa osoittaa, että normaalin taakse kätkeytyy  jotakin erikoista. Tavallinen on vain nimitys kaikelle mihin olemme tottuneet.

Kukasta on saanut nimemme residenssiyhteisömmekin, ja kieltämättä se on villi erilaisten ihmisten yhteenliittymä. Italia, Singapore, Japani ja Suomi ei ole ensi kuulemalta kovin tavallinen yhdistelmä, mutta Ginestrellessä se ei hätkäytä.

Italiassa ei tunneta apurahoja taiteelle ja tulot tulevat pääasiassa teosten myymisestä. Keskiajalla Genova oli tunnettu kauppiaistaan, mutta nyt merkantilisteiksi ovat ryhtyneet pakosta taiteilijat. Ajamme niin monta tuntia, että minulla ja on aikaa vain juttelemiseen, laakeiden maisemien katselemiseen ja pysähdykseen Trasimeno-järven rantabaariin foccaccialle, kahville tai oluelle. Rantabulevardilla kävelisi mieluiten alasti ellei se järkyttäisi yhteiskuntajärjestystä ja ohikulkijoiden esteettisyydentajua. Fasistimonumentin edessä syntyy nopealle napin painajalle panoraamakuva hetkestä ja taiteellinen kannanotto.    

Lähikirkkoon suuntautuvalla kävelyllämme kirkolle on useita loiskasvin valtaamia tammia. Villiintynyt keltainen ginestra kasvaa teiden varsilla ja pelloilla: ennen sitä viljeltiin järjestäytyneesti myyntiä varten. Messun jälkeen tryffelipasta ja maalla valmistettu punaviini vaivuttavat syvään uneen, josta herään vasta myöhään iltapäivällä. Japanilainen säveltäjäpariskunta on unohtanut käydä minimarketissa ja he poimivat vihreän salaatin läheiseltä niityltä.

Fransiskus eli sopusoinnussa ympäröivän metsän ja sen eläinten kanssa.

Mekin voisimme pyrkiä sellaiseen. ”Kolmas paratiisi” merkitsee sitä, että sopu on menetetty ja uuteen paratiisiin on vielä matkaa. Elämme keinotekoisessa todellisuudessa, jossa välittämisen ja sopusoinnun on korvannut antamisen simuloiminen eli esittäminen. Vastaanottaminen tapahtuu nopeasti, kiittämättä ja toiseen kohteeseen hyvin nopeasti siirtyen jottei vuorovaikutuksesta ehdi jäädä liian pitkiä ja muistorikkaita hetkiä.

Jokainen viettää päivän ateljeessaan, huoneessaan, metsässä, yhteisessä ruokailuhuoneessa tai aivan odottamattomassa paikassa. Vain mielikuvitus asettaa rajat ja mielikuvituksella ei kai tunnetusti ole rajoja. Maagisella kellonlyömällä 17.30 kaikki kerääntyvät kartanoa muistuttavan talomme eteen yhteiskuvaan, jonka ottaa tuore tulija valokuvaaja Anuja Nikon-ammattilaiskamerallaan. Olemme saaneet kutsun Marinan vanhempien luokse päivälliselle.

Anuja on ensimmäistä kertaa Italiassa ja ihmettelee kaikkea ruohonkorsista suuremmista esineistä tai kohteista puhumattakaan. Yritän antaa vinkkejä erilaisista lehdistä, jonne Etelä-Eurooppaa kuvaavan intialaisvalokuvaajan kannattaisi yrittää kaupata kuviaan. Parina aamuna Anuja kokeilee pienen dokumenttielokuvan tekoa tallentaen nauhalle minut laulamassa suomalaisia säveltäjäklassikoita ja italialaista oopperaa.

Parvekkeenovelle kävelee ryppyinen nonna rollaattoriin nojaten ja iloisesti hymyillen. Nonna esittää itselleen muistutuksen, että ruoho seinän vieressä on leikattava. (Olemme sisällä ja ruohon kasvaa korkeintaan kukkaruukuissa ja vain hyvin villissä mielikuvituksessa olohuoneen ikkunan vieressä. Nonna on suuntautunut surrealismiin tai dadaan tai sitten hänen muistinsa vain temppuilee ja leikkaa menneisyydestä mieluisimmat palapelinosat.. Marina selventää, että mummilla on aika pitkälle edennyt Alzheimer ja sillä vakavuudella hänen puheisiinsa pitää suhtautua. Tämä on huomattu viimeistään ruohonleikkuukohdassa. Ennen sitä puheet kuulostivat aika järjellisiltä. Nonna uppoaa välillä autistisiin mietintöihin painaen päänsä alaspäin, mutta autistinen mietintö on tuttu kenelle tahansa taiteilijahenkilölle.

87-vuotiaan auktoriteetilla nonna antaa nuoremmille elämänohjeita. Minua hän kehottaa olemaan menemättä koskaan naimisiin. Näin toki toimisin joka tapauksessa. Jostakin syystä nonna alkaa turista alakerran naapuristaan, josta hän ei pidä. Heidän välilleen on syntynyt ilmeisesti joku riita, jonka syytä en tarkalleen tiedä. Vilpittömyys on hyvä ominaisuus, jota italialaiset eivät (eikä juuri mikään kansa totta puhuen) varmaan aina harrasta, mutta ilmeisesti läsnäoloni on antanut virikkeen juuri sellaiseen ilmaisuun. Jotakin poikkeuksellista minussa on, koska saan ihmisissä anarkismin kukkimaan.

Japanilainen säveltäjä Michiko on hauska kulttuurienväliolento, joka ei puhu englantia kielioppikirjan tavoin, mutta keksii hyvin luovia ratkaisuja haasteellista luovimista vaativissa tilanteissa. Joissakin lapsenomainen anarkismi kukkii eri syistä luonnollisesti. Alan opettaa Michikolle suomea ja vastaavasti saan hyvin lyhyen oppitunnin japanin kielessä: ohaiosta oginikawaan, kiitoksesta kippikseen molemmilla kielillä.  

Japanilaissäveltäjä ottaa muutaman hyppyaskeleen sivusuunnassa kevyesti ilman päällä kelluen ja spontaanit performatiiviset aktit jatkuvat koko illan. Syömme koko kierroksen pääruoista tiramisuun ja punertavan samppanjankaltaiseen juomaan. Paikallinen valokuvaaja tallentaa suomalais-japanilais-eteläkorealaisen ryhmän ilot; se pirskoilee huoneessa, vasta myöhemmin on eron aika.

Kaupunkilainen unelmoi tai on yksinkertaisesti jättänyt taakseen menneen elämänsä. Illuusio on luotu aidosti vanhojen huonekalujen, muiden esineiden ja aitojen luonnonobjektien, lehtien ja oksien avulla. Esine yllättävässä paikassa piristää mieltä, kuten rahanpyyntöön huipentuva pienten objektien myyntiin tähtäävä afrikkalaisen katumyyjän valheellinen veljeys- ja sisaruuskuvitelma. Myyjät edustavat jokaista kansallisuutta kaikkialla.

Rikkinäinen olkituoli ja öljylamppu, huoneen ainoalla kirjahyllyllä italiankieliset kirjat, joista ensimmäisenä silmään pistää Il Paradisi della Droga, Isaac Asimov, Montagun Il Tatto, Rudolf Steiner. Myöhemmin saan käsiini Assisin kirkoista, uskonnollisista aarteista ja Fransiskuksesta kertovan kirjan.  Unohtamatta taiteen kehtoa Firenzeä, jonne kai melkein jokaisen taiteilijan tie vie joskus.

Fransiskus Assisilaiselle riittivät pyhät kirjoitukset, minä tarvitsen maallista inspiraatiota. Toscanaa, Firenzeä ja Assisia käsittelevät matkaoppaat kuvineen, nostalgiset suomenkieliset kirjailijalehdet, luovasta tietokirjoittamisesta kertova englanninkielinen opas, Adrienne Richin elämänpoetiikasta ammentava esseekokoelma, Charles Bernsteinin ylistys vaikeille runoille: kaikki käyvät yhdessä ja erikseen. Saan tarvitsemani ravinnon suoraan paperilta suoneen. Ihmiset tulevat residenssiin, tulikärpäset yössä, pimeässä yössä välkehtivinä. He lähtevät, äkillisesti ja jälkiä jättämättä.

Terroristit ovat vallanneet vesiputouksen, jonne haluan neitsytkylpyyn. Tänään paikalle osui yli kymmenen autoa rituaalista kielivään valkoiseen asuun pukeutuneiden ihmisten joukko, joka tanssi, "lauloi" ja rummutti kovaan ääneen yli kolmen tunnin ajan. (Koulumainen yhteiskarjalaulu on taiteesta kaukana, vaikka epäilemättä tässä sessiossa ei ole tavoitteena korkealaatuinen taiteellinen taso vaan transsin tai shamanistisen tilan saavuttaminen). Täältä Subasion pimeältä puolelta löytyy yhteisöistä vapaaehtoisesti syrjään astuneita ”outsidereita”, joita on Italiassa kaikilla alueilla.

Riittiin osallistujat eivät pitäneet yhtään taukoa vaan jatkoivat tanssimista ja laulamista ruoatta ja juomatta tuntien ajan. Välillä joku laittautui pitkälleen maahan levitetylle viltille. Yhdelläkään ei ollut kädessä nuotteja ”aikalaissoittimia” lukuun ottamatta. Pillimäisten puhaltimien rumpu takoi rytmiä moukarimaisin iskuin pakanoiden juhliessa kesän huippua tai muuta yhtä tärkeää tapahtumaa.

Istuin puron varrella monenväristen tuntemattomien perhoslajien ja sinisten sudenkorentojen kanssa kuunnellen joenvartta viereiselle pikkusillalle kantautuvia vaihtuvia rumpurytmejä. Kappaleet olivat keskiaikaista folklorea antiikkisella italialla sanoitettuina. Tanssiparit tekivät yksinkertaisia liikkeitä yhteisessä ringissä. Monotoniset sävelmät kantoivat kaikuja toisteisesta afrikkalaisesta heimomusiikista. Autot viuhahtivat ohi kaskaiden kuoron sirittäessä hikiseen päivään tasaista melodiaa, johon sekoittui tuntematon hyönteislaji äänineen.

Paluumatkalla pelastin autotielle ylösalaisin kääntyneen loukkaantuneen perhosen, joka käännähti uudestaan selälleen. Sitä olisi pitänyt jäädä kääntelemään loppuillaksi kuin omelettia. Lopetin. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomasti taiteessa eikä elämässä. Kuolleet perhoset siirsin niiden muistoa kunnioittaen tien poskeen pois uusien murhanhimoisten autonkuljettajien ajoreitiltä. Rallikuskikuvitelmat eivät kadonneet edes kivisillä maaseututeillä; päinvastoin, yleisön poissa ollessa ne saattoivat vahvistua entisestään.

Olkoon tämä teksti – mikä sen lopullinen muoto onkaan – kirjailijan kirje vastaanottajalle. Kuvittelen vastaanottajaksi kirjallisuudesta inspiroituvan Suomen kansan tai kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijakunnan, vaikka tarvittaessa tilalle voi laittaa jonkun toisen. Jos tämä teksti haluaa jotakin todistaa, olkoon se tosiasia, että kirjallisuuden tuottamiseen ei tarvita vuosien tuskaa, kärsimystä tai iloa. Kirjallisuus syntyy kaikkialla siellä, minne kirjoittava minä matkustaa, jokaisessa paikassa, joka herättää henkiin jäädyksissä olleen aivotoiminnan. Suomi-realismi vaihtuu subtrooppiseen metsään. Siinä on kaikki tarvittava.

julkaistu Lumooja 3/2012:ssa

Meksikosta Siperiaan

Meksikosta Siperiaan
Ke 19.9.2012 klo 18.30
Hakunilan päiväkeskuksessa, Laukkarinne 4, Hakunila

Kirjailija Rita Dahl kertoo kirjoistaan ja matkoistaan Euroopasta Latinalaiseen Amerikkaan

Minussa on halu yöttömiin öihin, päivään
joka korkealle nousee, moniin aurinkoihin, samanaikaisesti

kohoaviin, minussa on halu sateeseen, hunnun lailla
alas putoavaan. Minussa on halu, mutta
ei tahtoa, yksinkertaisia työkaluja käytän, taltan ja vasaran
ääntä pimeimmässä yössä. Kuin hakkaamalla
tavoittelisi jotakin, tummaan seinään laskeutuvaa
yötä, riimukirjaimia, nimeä kenties

Kahvitarjoilu

Tilaisuuden puolivälissä mahdollisesti musiikkia: Sibelius, Puccini, Merikanto, Schubert.
Sopraano Rita Dahl, pianisti Ani Grigorian.

***Vapaa pääsy***

Järjestäjät: Hakunilan kansainvälinen yhdistys ry, www.hakunila.org

Rita Dahl (s. 1971) on Vantaalla asuva kirjailija, toimittaja, sopraano ja Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokas, joka on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri. Dahl on julkaissut viisi runokokoelmaa, viisi tietokirjaa ja toimittanut keskiaasialaisten ja kansainvälisten naiskirjailijoiden sekä suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden yhteisantologian. Syksyllä 2012 Dahlilta ilmestyy Etelä-Meksiko-matkaopas/tietokirja (Savukeidas) ja esikoisproosateos Rajanylityksiä (Ivan Rotta). Dahl on kirjoittanut Portugali-, Etelä-Meksiko-, Brasilia-aiheiset matkakirjat ja viimeistelee parhaillaan Kypros-käsikirjoitustaan. Dahl toimi kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin varapuheenjohtajana vuosina 2006–2009. Hän on esiintynyt Siperiassa, Italiassa, Portugalissa, Saksassa, Romaniassa, Nigeriassa, Egyptissä, Kolumbiassa, Senegalissa, Brasiliassa, Meksikossa ja hänen yksittäisiä runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.

Wednesday, September 05, 2012

Ooppera Artico & Ansioiden mukaan


Ihmisenkokoista oopperaa

Pienet oopperaseurueet toimivat niukoilla resursseilla tavoitteenaan tehdä omannäköistä oopperaa. Ooppera Artico on eräs uusimmista.

Skaala, Kapsäkki, listaa voisi jatkaa pitkään. Kansallisoopperalla, maakuntaoopperoilla ja Savonlinnan oopperajuhlilla on paljon pieniä haastajia.

Lapsuudenystävät Anselmi Hirvonen ja Laura Pyrrö päättivät perustaa Articon vuonna 2010 kyllästyttyään odottamaan päätymistään samaan oopperatuotantoon. Molemmissa oli elänyt intohimo oopperan tekemiseen useiden vuosien ajan. Kun kapellimestari Markku Laakso, johon Hirvonen oli tutustunut opiskeluaikoinaan Pietarissa, innostui ajatuksesta, kolmikko oli valmis. Hirvosen opiskellessa ohjaajaksi Pietarin Teatteriakatemiassa Laakso suoritti kapellimestarin opintoja Pietarin konservatoriossa.

”Meillä Suomessa on melko nuori ja ohut oopperakulttuuri ja valitettavasti se näkyy hieman. Toki meillä on 60–70 ulkomailla työskentelevää oopperalaulajaa ja parikymmentä kapellimestaria, muttei yhtään oopperaohjaajaa. Onneksi Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Kansallisoopperalla on varaa kiinnittää hienoja ulkomaalaisohjaajia”, analysoi Anselmi Hirvonen.

Keski-Euroopassa – esimerkiksi saksankielisissä maissa - ooppera on vakiintunut taidemuoto ja sille löytyy tukimuotoja ja esityspaikkoja.

”On hieman outoa, että esimerkiksi pienessä Virossa on kaksi oopperataloa ja meitä vain hieman suuremmassa Ruotsissa peräti viisi. Tästä syystä oopperayhdistykset eri puolilla maata nauttivat suurta suosiota ja täyttävät omalta osaltaan katsojien oopperanälkää. Me löysimme oman paikkamme oopperayhdistysten joukossa 2011 esitetyillä Menottin Puhelin ja Poulencin Ihmisääni -oopperan tuotannoilla.”

Sekä Puhelin että Ihmisääni kertovat ihmisen epätoivoisesta rakkauden tarpeesta ja vaikeuksista saada sitä tai löytää rakkaudelleen sopiva kohde. Puhelin on mehevä 20-minuuttinen koominen ooppera eli opera buffa puhelimen inhimillistä vuorovaikutusta ehkäisevästä vaikutuksesta. Puhelimen pirinä keskeyttää baritoni Benin yritykset kertoa jotakin erittäin tärkeää koloratuurisopraano Lucylle. Niinpä Lucy puhuu ja puhuu puhelimessa, ja häneltä jää kuulematta Benin kosinta.

Ihmisääni puolestaan kertoo epätoivoisesti entiseen rakastettuunsa kiintyneestä naisesta, jonka epätoivon Pyrrö päästi osuvasti valloilleen myös näyttelijäntyössä. Ihmisäänen juoni on yksinkertainen: nainen soittaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa seuraavana päivänä naimisiin ja yrittää kaikin keinoin saada miehen takaisin. Valehtelu, teeskentely, lirkuttelu, uhkailu: kaikki naiselliset vetoamiskeinot ovat 40-minuuttisen monologin aikana käytössä.

Oopperaa potkuhousuikäisestä asti

Mutta kuinka Anselmi Hirvonen ajautui oopperaohjaajaksi? Alalle ei ole varsinaista koulutusta Suomessa, mutta Pietarin teatteriakatemiassa on.

Koska Anselmi Hirvosen isä on oopperalaulaja Anssi Hirvonen, ooppera oli luonnollinen osa hänen elämäänsä jo ”potkuhousuikäisestä” lähtien.

”Kotoa löytyy Beta-videonauha, jossa laulan kolmevuotiaana Mozartin Ryöstö Seraljista –oopperan Padrillon aariaa sohvalla seisten, pienet viinipullot käsissäni. Viinipullot liittyivät seuraavaan kohtaukseen, jossa Pedrillo juottaa Osminille unilääkettä viinin seassa. Isäni lauloi 1980-luvun alussa Pedrillon roolin Tampereen oopperassa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan seurasin tiiviisti yksittäisen solistin valmistautumista rooliin ja sen työstämistä. Koin ikään kuin nähneeni kaiken ja halusin ruveta työstämään suurempia kokonaisuuksia eli analysoimaan ja ohjaamaan yksittäisten laulajien toimintaa näyttämöllä.”

Hirvonen opiskeli kuusivuotiaasta lähtien sellonsoittoa, mutta sellon syrjäyttivät myöhemmin kitara ja basso. Lapsuus ja nuoruus kuluivat tiiviisti musiikin parissa.

Ajatus oopperaohjaajaksi kouluttautumisesta alkoi itää lukioaikana, jonka jälkeen Hirvonen opiskeli Helsingin yliopistossa teatteritiedettä ja toimi ohjaajien assistenttina ympäri Suomea.

Pietari on lähin paikka, jossa voi opiskella oopperaohjaajaksi. Koska Hirvonen tiesi venäläisen teatterikoulutuksen olevan maailman huippua, kynnys lähteä ei ollut korkea. Venäjää Hirvonen ei osannut lähtiessään sanaakaan, mutta ”intohimo oopperan tekemiseen ja taiteellinen hulluus” ajoivat häntä eteenpäin. Aakkoset ja ensimmäiset sanat hän opetteli vasta saapumiskesänään. Hän uskoi oppivansa kielen nopeasti, kun oli pakko.

Valmistuttuaan vuonna 2008 hän on työskennellyt oopperaohjaajana Porissa, Rovaniemellä, Helsingissä sekä uudelleenohjaajana Savonlinnan oopperajuhlilla. Kesällä 2012 hän uudelleenohjaa Savonlinnan oopperajuhlille Mozartin Taikahuilun uusin solistein.

Säveltäjien välinen kilpailu

Keväällä 2012 Articon esittämä Rimski-Korsakovin Mozart & Salierin ja alkuprologina toimivan Mozartin Exsultate, jubilate, joiden välillä on selkeä temaattinen yhteys. Mozart & Salieri on tarkka ihmismielen synkimpienkin puolien ja aikalaisyhteiskunnan kuvaus. 

Tärkeimpänä valintakriteerinä Hirvonen pitää teoksen laatua ja mielenkiintoisuutta. Pienen budjetin vuoksi ”tiimi” on myös pieni. Hirvonen halusi pitää bassobaritoni Jouni Kokoran mukana toiminnassa, ja siksi esitettäväksi valikoitui Hirvosen Pietarin-aikoina näkemä Rimski-Korsakovin Mozart & Salieri sillä erotuksella, että sopraano Pyrrö laulaa tenoriroolin.

”Kyseessä on tarkkanäköinen kuvaus ihmisen kateudesta, erilaisuudesta sekä uskonnon väärin ymmärtämisen vaikutuksesta ihmiseen. Halusimme liittää siihen näyttämöllistetyn version wieniläisklassisen Mozartin motetista Exsultate, jubilate. Tässä alkuprologissamme Salieri rukoilee kirkossa Jumalalta epätoivoisesti edes puolta Mozartin säveltäjän kyvyistä.”

”Karu ja harmaa entinen Töölön kauppahalli kutsuu luomaan näyttämöilluusion ja tunnelman etupäässä valojen avulla. Yleisesti ottaen itselleni ja ohjaustyylilleni sopiva ohjelause on "less is more", jolloin ihminen ja hänen ajatuksensa pääsevät paremmin keskiöön. Suomi esityskielenä lähentää suhdettamme yleisöön. Hahmot ja ohjaustyyli ovat helposti lähestyttäviä, ajattelevia ja luonnollisia ja ne tarjoavat jokaiselle samaistumismahdollisuuden.”

”Seuraavaa suunnitelmaamme en uskalla paljastaa, mutta jos rahoitus onnistuu, tulossa on suuri kulttuurijytky, joka tulee herättämään huomiota jopa valtakunnallisesti”, sanoo Hirvonen.

Rita Dahl on kirjailija-toimittaja, sopraano, VTM, FM. 


Itsestäänselvyyksistä uuteen aikaan

Matti Hannikainen & Jussi Vauhkonen
Ansioiden mukaan. Yksityisalojen työeläkkeiden historia
SKS 2012
533 ss.

Työeläketurvan kehittäminen oli merkittävä osa suomalaisen yhteiskunnan siirtymää maatalousyhteiskunnasta hyvinvointivaltioksi. Olemme kulkeneet pitkän matkan keisarillisen sääty-yhteiskunnan takuuvarmasta virkamieseläkkeestä epävarmaan nykypäivään. Kirjassa taustoitetaan talous-, sosiaali- ja poliittista historiaa 1800-luvulta nykypäivään. 1800-luvulla tyypillisistä leskeneläkkeistä olemme siirtyneet monimutkaiseen järjestelmään, jossa työeläkkeet varmistetaan rahastoilla.

Ansioiden mukaan on kuitenkin ennen muuta kronologisen tarkasti etenevä esitys monimutkaisten eläkejärjestelmien synnystä ja kehityksestä sekä uudistuksia pohtineiden työryhmien ja komiteoiden työskentelystä 1900-luvun alusta nykypäivään. Kirjassa käydään hyvin seikkaperäisesti läpi yksityisiä työeläkkeitä valmistelevien työryhmien työskentely ja painostusryhmien vaikutus lopullisiin päätöksiin. Mukaan on mahtunut monenlaisia puoluepoliittisia tai ammattiyhdistysliikkeiden erimielisyyksiä, joista kaikista on aina lopulta päästy yksimielisyyteen.

Kulloinenkin sosiaalinen tilanne on luonnollisesti puolueiden eläkevakuutusta koskeviin kantoihin. Sosialidemokraattisen puolueen synty 1899 pakotti porvarilliset puolueet maltillistamaan eläkevakuutusta koskevia kantojaan. Pitkään kestäneen parlamentaarisen valmistelun aikana kiisteltiin muun muassa eläkeiästä, eläketurvan kattavuudesta ja haettiin vertailukohtia ulkomailta. Porvarilliset puolueet kannattivat yksilön vastuuta, sosialidemokraattiset huoltoperiaatetta. 1949–1954 suoritetussa kansaneläkeuudistuksessa korostettiin jo omaa vastuutakin eli säästämispakkoa. V.J. Sukselainen sai hallituksen puolelleen kannattamaan tasaeläkejärjestelmää.

Hämmästyttävää, miten uudistuksen tarpeita on ilmaantunut aina lisää. Vuoden 1954 vaalikampanjasta lähtien puolueet vaativat lakisääteistä eläketurvaa. Vuonna 1960 valmisteltiin vuosiloma- ja työttömyysturvaesityksiä. Maaseudun ja kaupungin erilaiset eläketurvat olivat ongelma. Eläkelaki tuli vihdoin voimaan vuonna 1962, mutta sen ulkopuolelle jäivät työsuhde-eläkelainsäädännön ulkopuoliset ryhmät kuten pienviljelijät ja itsenäiset yrittäjät. Yksityisen sektorin eläkeuudistuksen jälkeen olivat vuorossa julkisen sektorin eläkeuudistukset. Uusi laki takasi kaikille vähintään TEL:in mukaisen vähimmäiseläkkeen. 1970-luvulla historiaan jäi vaatimuksen vähimmäispalkasta ja järjestelmän yksinkertaistamisesta sisältänyt Kekkos-sopimus.

1960-luvulla liian kriittisenä pidetystä Pekka Kuusesta tuli sosiaali- ja terveysministeri maaliskuussa 1970. Seuraavan sosiaaliministeri Osmo Kaipaisen kaavaileman ”eläkepommin” sijasta tuli voimaan eläkeläisten toimeentuloa parantava kansaneläkeuudistus vuonna 1973. Lakisääteisen työeläkejärjestelmän jälkeen mittavin eläkeuudistus tuli voimaan 1975. Uuden kehitysohjelman mukaan ansio- ja pääomatulot eivät vähentäisi tukiosaa. 1970-luvulla keskusteluttivat ylisuuret eläkkeet, eläkkeen sitominen indeksiin ja eläkeikätutkimukset sekä eläkeiän mahdollinen alentaminen. Työttömyyseläke tuli voimaan 1971 ja perään syntyivät luopumus- ja sukupolvenvaihdoseläkkeet sekä rintamamiesten varhaiseläkkeet. Pitkien kiistojen jälkeen syntyi yksilöllinen varhaiseläke ja varhennettu vanhuuseläke.

1990-luvun alkua leimasi lama ja perhe-eläkeuudistus. Kasvuvaiheesta siirryttiin sopeutukseen, johon vaikuttivat muun muassa IMF:n säännökset. Jääviys- ja eturistiriitakysymyksiä alettiin miettiä vasta 1997, kun rajattiin, ettei työeläkelaitoksen toimitusjohtaja voi olla pankin, vakuutuslaitoksen tai toisen konserniin kuuluvan yrityksen palveluksessa. 1997 sijoitettiin ensimmäisen kerran työeläkevaroja osakkeisiin. 1995–2007 olivat vuorossa seuraavat uudistukset, joista keskeisin oli pitkään pohdituttanut eläkeviidakon selkeyttäminen. Voittajaksi arveltiin työeläkelaitosten atk-järjestelmiä suunnittelevia yrityksiä.

Ansioiden mukaan –historiikin ansio on perusteellisuus, mutta johtopäätöksille olisi ollut voinut jättää enemmänkin tilaa referoinnin sijaan. Tulevaisuus näyttää, miten suomalaista eläkejärjestelmää vielä uudistetaan. Onko mahdollista, että työeläkkeiden taso laskee, mutta eläkeikä nousee? Eläkeiän nostaminen näyttää ainoalta varmalta asialta. Mitään muuta on hyvin vaikea ennustaa.


julkaistu Hiidenkivi 4/2012:ssa