Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, May 26, 2012

Verraton pääpari


Johanna Rusanen-Kartano kumaraisena, syyllisyydentuntonsa herättämänä vanhana Aliidena ja Helena Juntunen omantuntonsa, selviämishalunsa, himonsa ja kenties ihan vain hulluutensa kanssa kamppailevana nuorena Aliidena olivat aivan verraton yhdistelmä sekä äänellisesti että näyttelijäntyön osalta. Erityisesti lopun omantunnonkamppailussa Rusanen-Kartano antoi yleisölle kaikkensa aivan kuten Reinveren dramaattiseen lyömäsoitinpauhuun huipuntuva musiikki.
Väkivallanteon kohteeksi joutuneen tuntemattoman Zaran (Nina Keitel) saavuttua ja löydettyä piilopaikan vanhan Aliiden luona käynnistyvät Aliiden takaumin etenevät muistelot. Avainmuisto koskee vuotta 1948 ja kyydityksiä. Aliiden ystäväpariskunta Hans (Tuomas Katajala) ja Ingel (Hanna Rantala) liittyvät muistoon olennaisella tavalla, eikä sovi unohtaa Aliiden miestä Martinia (Jaakko Kortekangas).
Tarina ja musiikki istuivat niin saumattomasti yhteen, ettei musiikkia edes juuri huomannut, mikä lienee hyvän teoksen merkki. Reinvere korosti lyömä- ja jousisoitinvyörytyksillä tasapuolisesti sekä musiikillisesti ja tarinallisesti hiljaisissa kohdissa että välillä kauheissa kohokohdissa. Välillä huilujen sorina kuljetti tarinaa eteenpäin.
Järkyttävimpiin kohtiin kuuluivat KGB-miesten kuulustelu, Aliiden ja Ingelin raiskaukset ja sutenöörien tulo vanhan Aliiden luo etsimään Zaraa (Nina Keitel) sekä keskitysleirikohtaus, jossa Juntunen esitti omantuntonsa kanssa painivaa Aliidea olemassa näyttämöllisesti lähes mielipuolisuuden partaalla.

Kansallisooppera: Puhdistus. Sävellys ja libretto Jüri Reinvere. Ohjaus Tiina Puumalainen, lavastus Teppo Järvinen, musiikinjohto Paul Mägi, koreografia Osku Heiskanen. Perustuu Sofi Oksasen romaaniin. Esityksiä 25.5. saakka.

Saturday, May 12, 2012

Korso, itsenäinen kuningaskunta


Korso

Korsoa on ehdotettu autonomiseksi kuningaskunnaksi tai tasavallaksi – lopullinen hallitusmuoto ei ole vielä selvillä, koska korsolaiset moniäänisenä sakkina kiistelevät siitä edelleen. Varmaa on vain, että korsolaiset kokevat Vantaa-yhteyden niin vaivalloiseksi sekä oman identiteettinsä että talouspoliittisen autonomian takia, että itsenäistyminen on heidän mielestään ainoa järkevä ratkaisu kaikkiin Vantaan heille aiheuttamiin käytännön ongelmiin. Itsenäisenä Korso ja korsolaiset pääsisivät eroon kaikista dumb-asseista, jotka Vantaan puolella kasvavat, eräänlaisista mentaalisista ihmisenmuotoisista rikkaruohoista. Korsolainen kakkaa vantaalaisen kintuille, mutta aina rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä rakentavassa hengessä. Kun kuntauudistajat ehdottavat metropolialueelle neljästä tai viidestä alueesta koostuvaa suurkuntaa, Korso jäisi ehdottomasti näiden kaavailujen ulkopuolelle ja jatkaisi johdonmukaisesti autonomisella linjallaan. Omavaraistaloutena Korso tuottaa itse suurimman osan palveluistaan jätehuollosta joukkoliikenteeseen. Korso-Transfer kuljettaa kaikkiin lähialueen keskeisiin kuntiin, olivat ne yksi tai useita. Korso-Transferin etuna on, että sen avulla korsolainenkin osaa suunnistaa ennalta tuntemattomiin päämääriin.

Korson väestö- ja asuntopoliittisesti monimuotoisella alueelta löytyy kaikenlaisia majoitusvaihtoehtoja viiden tähden omakotitaloista nollan tähden pahvilaatikkoviritelmiin – Korso houkuttaa luokka-asemaltaan laaja-alaista väestöä yritysjohtajista maahan saapuneisiin ja omaa asemaansa ja kieltään vielä hapuileviin henkilöihin. Yhteistä on, että kaikkia kohdellaan Ranskan vallankumouksesta tuttujen veljeyden ja vapauden periaatteiden mukaan. NIMBY-ilmiö ilmenee Korsossa niin, että maahan muuttajien toiminnot on sijoitettu suhteellisen lähelle ostaria – tai Mikkolanpuistoon. Näin Korso hyödyntää lähialuedemokratiaa sijoittamalla alueensa kirjavia elämänmuotoja naapuristoonkin, ei ehkä niin mairittelevalla tavalla. Korsoon jäävät näin kaikkein suurimmat pamput ja pomot ja komeimmat linnanmalliset omakotitalot ja suurin verohyöty. Realistiselta kuulostava tilanne tekee Korsosta ”ennakkotapauksen” ja tulevaisuuden kunnan, jossa vetovoimaisen kunnan rakenne on toteutettu jo ennen muita perässähiihtäjiä. Korso rakastaakin olla kaikessa ykkönen. Voi vain arvailla, miten paljon tällä taipumuksella on tekemistä korsolaisuuden kanssa sinänsä.

Sunday, May 06, 2012

Intohimoa ja lyyrisyyttä


Ajoittaisia intohimon liekkejä

Bizet´n Carmen on puhkisoitettu ja –laulettu ooppera, miten saada siihen uutta verta? West Coast Kokkola Operan (WCKO) tulkinta tarjosi moitteetonta laulua ja eksoottisen värikästä pukuloistoa.

Kapellimestari Sakari Oramo oli trimmannut Uusi Filharmonia –orkesterin huippuunsa soimaan intohimoisena kudoksena, jossa oli runsaasti dynaamisia vaihteluita ja sävyjä lyyrisestä dramaattiseen härkätaistelun tunnelmaan. Jousisoittajien jouset saivat sellaista kyytiä, että jouset lensivät.

Laulajat lauloivat moitteettomasti, mutta tunteen paloa esitykseensä saivat vain muutamat solistit. Anu Komsi Micaelana ja Mati Turi Don Joséna, maailmanluokan baritoni Dwayne Croft Escamillona sytyttivät laulunsa jatkuvaan intohimon liekkiin. Ensemble-kohtauksissa Mercedes (Annika Mylläri), Frasquita (Annami Hylkilä), El Remendado (Bill Ravall) ja El Dancairo (Dong-Hoon Han) sekä mies- ja naiskuorot loivat kauniita harmonioita.

Tunteen paloa olisi saanut yksinkertaisesti järjestämällä lavalle toimintaa: nyt se oli karsittu minimiin ja lavallaolo oli varsin staattista, melodraama oli sen sijaan sisällytetty taustalla pyörivään mustavalkofilmiin. Väliajan jälkeen laulajat energisoituivat yleisesti antamaan itsestään enemmän Escamillon ja Don Josén aloitettua kukkotappelunsa Carmenista (Hilary Summers).

En ymmärrä taustaprojisointien ja –elokuvien suosiota. Miksi järjestää taustalle ylimääräistä aistiärsykettä hajaannuttamaan huomiota, toistamaan oopperan sanomaa ja viemään osan budjetista, kun samalla panoksella voisi järjestää lavalle sitä kaivattua elämää. Uuden tekniikan käyttö ei saisi olla itseisarvo. Taustaprojisointien käyttö ei koske vain WCKO:ta, vaan esimerkiksi Kansallisoopperaa.

WCKO:n nostalgisessa mustavalkoisessa elokuvassa siirryttiin 1820-luvun Sevillasta eri aikoihin ja paikkoihin ja elokuviin, viimeksi Olympiastadionille, jossa Carmen kohtasi kohtalonsa. WCKO:n nostalgisen elokuvan kunniaksi on sanottava, että se oli erinomaisesti synkronisoitu vaihtumaan täsmällisesti musiikillisten fraasien ja kohtauksien mukaan.


Venäläislaulajien juhlaa

Dvorak-ooppera Rusalka oli venäläisten laulajien ja massiivisena soivan orkesterin juhlaa. Kapellimestari Tomáš Hanus viuhtoi hullun lailla soittajien edessä ja sai aikaan erittäin hyvän lopputuloksen. Venäläislaulajat Rusalka (Olga Romanko), Vedenhenki (Vladimir Baykov) ja Prinssi (Avgust Amonov) vakuuttivat kaikki laulutaidoillaan.

Rusalkan ikiaikainen tarina prinssiin ihastuneesta vedenneidosta, joka tämän vuoksi haluaa muuttua ihmiseksi, vetoaa yleisöihin kautta aikojen. Pienessä satumökissä asuva pirullinen Ježibaba (Maria Kettunen)  noituu Rusalkan varoittaen teon mahdollisista negatiivisista seurauksista.

Rusalka on tarinan ja musiikin osalta kolmituntinen musiikillinen lumous, jota tosiasiaa Richard Jonesin nykyaikaistettu ohjaus hyödynsi erinomaisesti. Lavastuksen elokuvallisuus, sadunomaisuus ja visuaalisuus sopii antropomorfiseen satuun, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa. Laulajien vaatetuskin oli monenlaisten tyylien ja kirkkaiden värien juhlaa ja alleviivasi tarinan satumaisuutta.

Ohjauksessa luotettiin impulsiiviseen toiminnallisuuteen. Vedenneitojen liikkeiden lisäksi toisen näytöksen laulajien voimin hoideltu tyylitelty tanssikohtaus oli hauska ja epäoopperamainen. Tuntematon ruhtinatar (Päivi Nisula) vihreissään oli vakuuttava kohtalokkaana prinssin pään kääntävänä viettelijänä.

Lavastuksen huippukohta oli kolmannen näytöksen nostalginen, unenomainen (ja amerikkalaiseen unelmaan viittaava?) baari, jossa huorat – elävät kuolleet – nuokkuivat seinään nojaten. Suomalaisen kansanperinteen mukaan näkkien tai vedenhaltijoiden käsiin joutuneiden hukkuneiden ruumiissa on tummia jälkiä; huorien jalat olivat tummien pilkkujen peitossa. Prinssin kohtalona on jäädä ikuisesti Rusalkan lumoihin, vaikka se merkitsee kuolemaa. Puccinia paljon laulaneen Romankon ääni taipui lopussa aivan akrobaattisiin suorituksiin.

Debussyn ainoa ooppera Pelléas ja Mélisande perustuu Maeterlinckin symbolistiseen tekstiin, jolle Debussyn lyyrinen lyyrinen musiikillinen kudos luo erinomaisen vahvisteen. Pélleaksen (Topi Lehtipuu) ja Golaudin (François Le Roux) Mélisandea (Angelika Kirchschlager) koskevien tunteiden muuttuessa jännitteisemmiksi sellot tai puhallinsoittimet lisäävät draamallista jännitettä. Feminiininen vetovoima vetää erilleen, vaikka yleisesti ottaen Debussyn ooppera on kai teoksen mittainen rakkauden kuvaus sen kaikkine vivahteineen. Lehtipuu lauloi lyyrisen sofistikoituneesti, vaikkei hänen hento äänensä aina kantanut orkesterin ylitse. Kirchschlager teki kaikissa tunnetiloissaan hyvin vakuuttavan Mélisanden.