Paratiisin ääniä


Paratiisin ääniä
Ginestrelle, Assisi, Italia

Ajaudun paratiisiin kaukana verkkomaailmasta vuoripuron solinaan ja kaskaiden taukoamattomaan siritykseen. Ihmiset muuttuvat meneväksi ja tulevaksi lihaksi, josta jää jälkeen jatkojalostukseen soveltuvia asioita. Ne muuttuvat tekstiruumiin osaksi heti tai viiveellä. 

Residenssissä saa kävellä jopa satoja metrejä saapuakseen yhdeltä naapurilta toiselle. Tulopäivänä kävelin hiekkateitä pitkin residenssiltä lähtevää hiekkatietä ylöspäin. Ennätin tienhaaraan, jossa minut pysäytti tervehtimään tullut koiraperhe. Narttukoira kellahti selälleen silitettäväksi ja sen kaikki muut pienimmästä isoimpaan seurasivat perässä. Mustasukkainen narttu kävi käsiksi minua vasten hyppiviin innokkaisiin pentuihin.

Koiraperhettä seurannut iloinen nainen oli tullut Romaniasta ja asunut Assisin lähellä kaksi vuotta. Tuossa ajassa hän oli oppinut puhumaan italiaa sujuvasti. Ainoa ikävä puoli talossa oli aika pitkä matka naapuriin ja se ettei yhdeksänkymmenvuotias isäntä puhunut juurikaan. Talossa tarjottiin majoituspalveluita, joiden käyttö oli haasteellista, koska isäntä ei ilmoittanut hintoja. Joskus Roomasta viikonlopuksi kylään tullut tytär ystävineen yöpyi talossa.

Koirat nuuskivat pusikoita tien reagoimatta kehotuksiin palata takaisin kotiin. Kepillä hätyyttäen hän sai itsepäiset koirat tottelemaan käskyä palata kotiin kahden kuukauden ikäistä pienintä koiraa myöten. Iso koira seurasi uskollisen näköisenä minua paluusuuntaan ja roikotti silittäessä päätä alakuloisena. Se oli lähtenyt saattamaan pienen matkaa, mutta heti ensimmäisessä tienmutkassa kääntyi takaisin.  Ilmeisesti se koki kohteliaisuusnormit täytettyään voivansa palata hyvillä mielin takaisin kotitaloon.

Vesiputouksella muutuin (radio)vastaanottimeksi muistoille, tunteille ja mielialoille, sulauduin täydellisesti tutun materiaalin kanssa palaten alkuun. Immersio eli sulautuminen kaiken luomisen huipentumana: kaikki jaot kaatuvat, laiton ja laillinen, ali- ja ylitajunta, korkeaa ja matala, ulko- ja sisämaailma muuttuen materiaaliksi, aistimuksiksi, tunteiksi, muistoiksi. Laittomuuksiin syyllistyneet paikalliset irrottivat puunoksaan sidotun tukevan köyden, jonka avulla uimarit hilautuivat vedestä takaisin maan pinnalle.

Vain luonto seuranamme olemme perusasioiden äärellä. Kerrankin joudumme niiden äärelle tahtomattamme tai haluten. Tämä paikka pakottaa vilpittömyyteen. Intressimme käyvät siis hyvin yksiin: vakka kantensa valitsee, kirjailija residenssinsä.

Oma huone, temppelini. Valokuvassa on hyvin laiha nuori meikattu nainen jonka muuten alaston yläruumis on peitetty punaisella vaatteella. Silmät on rajattu vahvalla kajalilla, nainen tuntuu olevan lentoon lähdössä, mutta ei aivan tiedä siipiensä toimintatapaa. On vaikea sanoa odottaako hän inspiraatiota tai jotakin muuta, kuva jättää paljon tilaa mielikuvitukselle. Se antaa raamit, mutta ei tarjoa yhtä ainoaa selitystä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa koko Italiasta, mutta taas hypin iloisesti kuin italialainen sekarotuinen rakki, annan mennä ja painan jarrua vasta kun on välttämätöntä hengenvaarallisen onnettomuuden ehkäisemiseksi. Yhtä ajatusta seuraa toinen ja tuloksena on hallitsematon sekametelisoppa. Jopa puristien kohdalla tapahtuu sellaista, että maa sysää heidät liikkeelle. Metodini ei ole ainutlaatuinen: Heimo Pihlajamaa teki arjen päiväkirjoista lukuisia Otavan julkaisemia proosateoksia. En kuitenkaan halua korostaa tehdä yksityistä terapiaa, jolla voi olla yleistäkin merkitystä.

Aioin mennä päiväunille, mutta löysin kirjatasanteelta salaperäisen valokuvan ja kasan kirjoja, jotka synnyttivät monia ajatuksia, muistoja ja mielleyhtymiä; sysäsivät kirjoittamaan. Assisissa olen persona non grata, hajuton, mauton ja ominaisuudeton, suomalaisuuden sain mahdollisuuden hylätä, kun kukaan ei rapsuta täällä egoani. Ystävällinen maalaismies tervehti iloisesti huutaen. Todeksi osoittautuva hokema taas, pitääkö sitä joka hetki. Olemassaoloni vahvistuu jos tiedän mitä en ole enkä koskaan voi olla ja mikäli voin pohtia asiaa jatkuvasti peilipintaa vasten.

Montagun kirjassa kerrotaan kuinka tärkeä on kosketus. Il tatto on tietoisuutta koko ruumiin läsnäolosta. Halaus, hyväily: koskettamisen tapoja on monia, tärkeintä on ele, koska iho kykenee myös inhoon. Kosketuksen avulla parannutaan levottomuutta aiheuttavasta todellisuudesta. En ole varma todellisuudesta, koska levottomuutta voi aiheuttaa epätodellisuuskin. On vaikea sanoa tarkasta järjestyksestä, koska taiteilijan pitäisi olla altis kaikelle supergosta idiin.

Jokaisen suhteen eristykseen näkee heti. Amerikkalainen valokuvaaja Erika yllättyy tai järkyttyy, ja lievittää autiota tunnetta pitkällä Skype-sessiolla maannaisen kanssa. Illalla hän alkaa jutella muiden taiteilijoiden kanssa ruokaa valmistaessaan ja syödessään. Sitten Skype-sessiot tapahtuvat vain iltamyöhään. Kun Erika vuokraa auton, hän on vapaa lähtemään ja tulemaan miten haluaa. Auto starttaa joka aamu hänen lähtiessään milloin ympäristön pikkukyliin, milloin Assisiin ajan kuluttamia, mutta hymyn säilyttäneitä ihmiskasvoja kuvaamaan.

Yksi kerrallaan muut asukkaat astuvat ulos huoneistaan ja alkavat aamutoimiinsa. Joku lähtee laskeutumaan rapisevaa pikkukivipolkua alas kohti vesiputousta, toinen avaa tietokoneen ja katsahtaa ikkunasta ulos monenlaisten lintujen laulua kuunnellen ja ryhtyy huokaisten kirjoittamaan muiden kivutessa ullakon ateljeestudioihin jatkamaan arkista aherrustaan kankaiden ja ennalta arvaamattomien materiaalien parissa.

Agriturismi ja luonto ovat keskeisiä elinkeinoja Subasio-vuoren luonnonpuiston ympäristössä, jossa kauneinta musiikkia on lehtien havina tuulta vasten ja uskollisimpia seuralaisia tuntemattomien lintujen taukoamaton laulanta. Uituani laulan kivellä asuvalle vihreälle sisiliskolle Verdiä ja Wagneria. Musiikista innostunut sisilisko kuuntelee herkeämättä välillä vilkasta päätään edestakaisin käännellen.

Jos taiteilijaa ympäröi luonnonpuisto, mieli löytää raaka-aineet ympäriltä etsimättä. Vesiputoukseen pulahtaessa taiteilija sulautuu osaksi teostaan. Materiaalit kävelevät suoraan teokseen. Luominen muuttuu orgaaniseksi saumattomasti. Luonnon ja kulttuurin rajat hälvenevät ja katoavat lopulta kokonaan. Luonnonpuisto on nyt sisällä kaikkien vapaasti käytettävissä ilman vaivalloisia tekijänoikeuskiistoja, jotka jäävät kotimaisille taiteilijajärjestöille.

Nykypäivän fransiskaanit ovat yhtä hunnutettuja kuin menneen ajan reliikit, mutta nykyiset fransiskaanit pitävät kahvitaukoja ja muita laillisia pausseja hankkien tarpeensa supermarketista ja ajellen autoilla pyhättöihin jalkojaan kuluttamatta. Hardcore-fransiskaani kävelee kengittä säkkiin pukeutuneena uuden poliisiaseman avajaisiin Piazza del Comunelle ja puhuu jokaisen turistin näköisen kanssa. Miehen asuinpaikka on hämärän peitossa. Luultavasti joku uskonnollinen yhteisö tarjoaa hänelle asuinsijan?

Korkea-arvoisimmat vieraat tutustuvat tiloihin ensimmäisinä, hakevat tarjoilupöydästä haluamansa ja kättelevät pormestaria. Hierarkiassa alimmat, artistitkin, siirtyvät tiloihin viimeisinä. Viivymme vain pienen hetken tarjoilutilassa ja pakenemme sitten sosiaalisista paineista ulkoilmaan ja vapauteen puolueettomalle keskusaukiolle. Sinisen ja punaisen puolueen kannattajiin jakautuneessa Assisissa on jopa erottu poliittisten erimielisyyksien vuoksi.

Japanilainen säveltäjäpariskunta ja Singaporessa teollisena suunnittelijana työskentelevä eteläkorealainen kuvataiteilija huristavat ohitse emännän autolla ja muistavat kysyä, haluaisinko minimarkettiin. Hikinen nousu on vaatinut veronsa: jonakin toisena päivänä menen kaupunkiin koko päiväksi ja teen samalla ruokaostokset. Minulla on kaikki muu pyykinpesuainetta lukuun ottamatta. Edellytykset täydelliseen eristymiseen ja väliaikaiseen ”maailmalta pois sulkeutumiseen” ovat olemassa, vaikka luonnon keskellä oleminen on keskellä omaa olemassaoloa olemista. Minä löytyy myös muita ihmisiä vasten peilaamalla.

Luomistyö on jatkuvaa tasapainottelua yksinäisyyden, erillisyyden sekä vuorovaikutuksen ja sosiaalisen elämän välillä. Eristäytymisen vastapainona ovat toiset ihmiset, heidän tarinansa, erilaiset tekotapansa ja taiteelliset motiivinsa.  Orgaanisuuden periaatteiden mukaan muut taiteilijat ja residenssivieraat alkavat hedelmöittyä päässäni. Heistä irtaantuvan kallisarvoisen siitepölyn vastaanotan ja muutan taiteeksi, artefaktiksi, esineeksi. Työmaanikko, jonka tuntosarvet vastaanottavat kaikissa ilmansuunnissa erilaisia signaaleja. Jokaisesta yksilöstä säteilevä materiaali antaa aiheen tiedostavalle tai tiedostamattomalle kirjoitukselle.

Provosoiva puhe on kulttuuripoliitikkojen monopoli- ja erityisosaamisaluetta: harmillisinta on, että poliitikot luulevat puheellaan olevan vaikutusta älykkäisiin tekijöihin. Turhaan luulevat. Tekijällä on sukupuolikin, mutta kirjoituksen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Silti ajaudun aina lopulta näihin esteettis-poliittisiin pohdintoihin siksi, että kirjallisuus ei lopulta ole erillään muusta maailmasta. Sillä on tehtävänsä ja hyvää taidetta on kautta aikojen palkittu ja ylistetty.

Poliitikkohenkilöt taiteessa herättävät jatkuvasti saman kysymyksen: pitäisikö heidän keskittyä omaan ydinalueeseensa ja jättää taide muiden ihmisten haltuun. Hyvin monet ihmiset haluaisivat kuulla erityisesti sen, mitä minä ajattelen heistä. Osa näistä ihmisistä tietää täysin omat tekemisensä tai tekemättä jättämisensä, osa on täysin viattomia ohikulkevia taiteilijoita. En tunnusta olevani meedio, enkä Jeesus Kristus (jollaisena minua on pidetty tiettyjen väärintekojen perusteella), mutta olen taiteilija, jolla on hyvin herkkä intuitio.  

Italia tuo yhteen ali- ja ylitajunnan, joita tarvitaan orgaaniseen kirjoitukseen. Italiassa voi luopua viimeisestä suomettuneisuuden rippeestä ja noudattaa vapaan jazzin periaatteita: kaasu pohjaan ja eteenpäin kohti jyrkännettä poimien mukaan kaikki matkan varrelta tarttuva materiaali. Puhun vain tekstistä, henkiriepuni on minulle hyvin kallisarvoinen. Kaunokirjallisuuden kannalta olen ihanteellisessa paikassa. Olen joutunut vapaaehtoisen joukkoraiskauksen uhriksi ja sen tuloksia raportoin tekstissäni.

Taiteilijan pään on uskallettava olla tarpeeksi itsellinen. Liiat ulkoiset virikkeet johtavat oikosulkuun, sähkökatkoon tai muuhun vaaralliseen tekniseen vikaan. Kärpäset ja uudenlaisilla pistimillä varustetut hyönteiset pörisevät matkallaan ikkunasta sisään ja toisesta ulos. Uutta on, että paise tulehtuu heti. Silti maailma on leikkikenttäni ja leikin missä vain maasta, kielestä, kulttuurista, pistinherkkyydestä tai sanojeni suoruudesta välittämättä.

Jokainen taiteilija suhtautuu joko pelokkaasti toisia koskevien mielipiteisiin tai käyttää samoja ennalta arvattavia nimiä. Miten tällainen henkilö oikeastaan eroaa poliitikosta? Liitot ohjastavat taiteilijakunnan mielipiteitä ihan kuin narusta vedeltävää aivotonta karjalaumaa. ”Työpaikat” menevät tutuille ja ”kuppikuntaan kuulumattomien” pätevien ammattilaisten ammattitaitoa vähätellään. Kuulostaako tutulta? 

Tällaista on ainakin Suomessa. Raainta politikointia on yhteyden otto lehden toimitukseen ja vaatimus jonkun toimittajan erosta, koska hän ei ole kirjoittanut "sopivia" mielipiteitä jostakin toisesta henkilöstä, usein tutusta. Politikoinnin kriitikot ovatkin joskus ristiriitaisesti itse suurimpia poliitikkoja. Sanat eivät vastaa tekoja; julkisivu ei ns. mielipiteitä.

Jotkut pyritään järjestelmällisellä vähättelyllä alistamaan tiettyyn asemaan, josta on poispääsy vain tiedostamalla, kapinoimalla tai ja emansipoitumalla. Mitä julkisempi ja laajamittaisempi kapina päätöntä henkilöpolitikointia vastaan, sen parempi. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että taiteilijasta tulee tällaisessa ilmapiirissä syystäkin pistinherkkä – poliitikolle helpointa on leimata henkilö rasittavaksi ”toisinajattelijaksi”, kapinalliseksi tai muulla tavoin antaa hänelle ”epäsertifikaatti”. Helppo leima on myös ns. egomaanikko (joka ristiriitaisesti sopii nimenomaan leimaajalle itselleen).

Tämän tekstin taustaksi sopii yksi Rumin itselleen, mutta muillekin suoraan sydämestä laulavista linnuista, Fritz Wunderlich (runoilijatenori) tulkitsemassa Bachin hengellistä musiikkia pitkine legatoineen. Haluan tekstin olevan pelotonta, suoraa, vilpitöntä ja koskettavaa. Jopa järjellistä. En tule toimeen ilman muita ihmisiä. He antavat kimmokkeen kirjoittamiseen.

Yu Ri lähti valmistuttuaan kuvataiteilijaksi Singaporeen suureen monikansalliseen yritykseen teolliseksi suunnittelijaksi. Hän joutui hankkimaan päivätyön Aasian keinotekoisesta talousmahdista hieman syrjässä omasta leipäpuustaan kuvataiteilijana. Tytöllä on erinomainen amerikkalainen korostus, mutta hän ei ole opiskellut Yhdysvalloissa. Hän puhuu lempeästi kuin Turandotin uskollinen naispalvelija.

Muutaman päivän kuluttua hän saa vieraakseen entisen elämänsä hylänneen ja Eurooppaa kiertävän maannaisen. Pojan näköinen tyttö seisoo residenssin ovella ja etsii katseellaan ystäväänsä. Hetken kuluttua he istuvat yhdessä residenssin edessä penkillä ja tähyävät muita vieraita. Juri on meillä päin miehen nimi, mutta Aasiassa se sopii kaikille sukupuolille.

Genovan kahden performanssitaiteilijanaisen pikkuyhteisö tekee taidetta arkisista asioista. Tavallisen arjen keskelle hyökkääminen performanssitaiteen avulla on tapa osoittaa, että normaalin taakse kätkeytyy  jotakin erikoista. Tavallinen on vain nimitys kaikelle mihin olemme tottuneet.

Kukasta on saanut nimemme residenssiyhteisömmekin, ja kieltämättä se on villi erilaisten ihmisten yhteenliittymä. Italia, Singapore, Japani ja Suomi ei ole ensi kuulemalta kovin tavallinen yhdistelmä, mutta Ginestrellessä se ei hätkäytä.

Italiassa ei tunneta apurahoja taiteelle ja tulot tulevat pääasiassa teosten myymisestä. Keskiajalla Genova oli tunnettu kauppiaistaan, mutta nyt merkantilisteiksi ovat ryhtyneet pakosta taiteilijat. Ajamme niin monta tuntia, että minulla ja on aikaa vain juttelemiseen, laakeiden maisemien katselemiseen ja pysähdykseen Trasimeno-järven rantabaariin foccaccialle, kahville tai oluelle. Rantabulevardilla kävelisi mieluiten alasti ellei se järkyttäisi yhteiskuntajärjestystä ja ohikulkijoiden esteettisyydentajua. Fasistimonumentin edessä syntyy nopealle napin painajalle panoraamakuva hetkestä ja taiteellinen kannanotto.    

Lähikirkkoon suuntautuvalla kävelyllämme kirkolle on useita loiskasvin valtaamia tammia. Villiintynyt keltainen ginestra kasvaa teiden varsilla ja pelloilla: ennen sitä viljeltiin järjestäytyneesti myyntiä varten. Messun jälkeen tryffelipasta ja maalla valmistettu punaviini vaivuttavat syvään uneen, josta herään vasta myöhään iltapäivällä. Japanilainen säveltäjäpariskunta on unohtanut käydä minimarketissa ja he poimivat vihreän salaatin läheiseltä niityltä.

Fransiskus eli sopusoinnussa ympäröivän metsän ja sen eläinten kanssa.

Mekin voisimme pyrkiä sellaiseen. ”Kolmas paratiisi” merkitsee sitä, että sopu on menetetty ja uuteen paratiisiin on vielä matkaa. Elämme keinotekoisessa todellisuudessa, jossa välittämisen ja sopusoinnun on korvannut antamisen simuloiminen eli esittäminen. Vastaanottaminen tapahtuu nopeasti, kiittämättä ja toiseen kohteeseen hyvin nopeasti siirtyen jottei vuorovaikutuksesta ehdi jäädä liian pitkiä ja muistorikkaita hetkiä.

Jokainen viettää päivän ateljeessaan, huoneessaan, metsässä, yhteisessä ruokailuhuoneessa tai aivan odottamattomassa paikassa. Vain mielikuvitus asettaa rajat ja mielikuvituksella ei kai tunnetusti ole rajoja. Maagisella kellonlyömällä 17.30 kaikki kerääntyvät kartanoa muistuttavan talomme eteen yhteiskuvaan, jonka ottaa tuore tulija valokuvaaja Anuja Nikon-ammattilaiskamerallaan. Olemme saaneet kutsun Marinan vanhempien luokse päivälliselle.

Anuja on ensimmäistä kertaa Italiassa ja ihmettelee kaikkea ruohonkorsista suuremmista esineistä tai kohteista puhumattakaan. Yritän antaa vinkkejä erilaisista lehdistä, jonne Etelä-Eurooppaa kuvaavan intialaisvalokuvaajan kannattaisi yrittää kaupata kuviaan. Parina aamuna Anuja kokeilee pienen dokumenttielokuvan tekoa tallentaen nauhalle minut laulamassa suomalaisia säveltäjäklassikoita ja italialaista oopperaa.

Parvekkeenovelle kävelee ryppyinen nonna rollaattoriin nojaten ja iloisesti hymyillen. Nonna esittää itselleen muistutuksen, että ruoho seinän vieressä on leikattava. (Olemme sisällä ja ruohon kasvaa korkeintaan kukkaruukuissa ja vain hyvin villissä mielikuvituksessa olohuoneen ikkunan vieressä. Nonna on suuntautunut surrealismiin tai dadaan tai sitten hänen muistinsa vain temppuilee ja leikkaa menneisyydestä mieluisimmat palapelinosat.. Marina selventää, että mummilla on aika pitkälle edennyt Alzheimer ja sillä vakavuudella hänen puheisiinsa pitää suhtautua. Tämä on huomattu viimeistään ruohonleikkuukohdassa. Ennen sitä puheet kuulostivat aika järjellisiltä. Nonna uppoaa välillä autistisiin mietintöihin painaen päänsä alaspäin, mutta autistinen mietintö on tuttu kenelle tahansa taiteilijahenkilölle.

87-vuotiaan auktoriteetilla nonna antaa nuoremmille elämänohjeita. Minua hän kehottaa olemaan menemättä koskaan naimisiin. Näin toki toimisin joka tapauksessa. Jostakin syystä nonna alkaa turista alakerran naapuristaan, josta hän ei pidä. Heidän välilleen on syntynyt ilmeisesti joku riita, jonka syytä en tarkalleen tiedä. Vilpittömyys on hyvä ominaisuus, jota italialaiset eivät (eikä juuri mikään kansa totta puhuen) varmaan aina harrasta, mutta ilmeisesti läsnäoloni on antanut virikkeen juuri sellaiseen ilmaisuun. Jotakin poikkeuksellista minussa on, koska saan ihmisissä anarkismin kukkimaan.

Japanilainen säveltäjä Michiko on hauska kulttuurienväliolento, joka ei puhu englantia kielioppikirjan tavoin, mutta keksii hyvin luovia ratkaisuja haasteellista luovimista vaativissa tilanteissa. Joissakin lapsenomainen anarkismi kukkii eri syistä luonnollisesti. Alan opettaa Michikolle suomea ja vastaavasti saan hyvin lyhyen oppitunnin japanin kielessä: ohaiosta oginikawaan, kiitoksesta kippikseen molemmilla kielillä.  

Japanilaissäveltäjä ottaa muutaman hyppyaskeleen sivusuunnassa kevyesti ilman päällä kelluen ja spontaanit performatiiviset aktit jatkuvat koko illan. Syömme koko kierroksen pääruoista tiramisuun ja punertavan samppanjankaltaiseen juomaan. Paikallinen valokuvaaja tallentaa suomalais-japanilais-eteläkorealaisen ryhmän ilot; se pirskoilee huoneessa, vasta myöhemmin on eron aika.

Kaupunkilainen unelmoi tai on yksinkertaisesti jättänyt taakseen menneen elämänsä. Illuusio on luotu aidosti vanhojen huonekalujen, muiden esineiden ja aitojen luonnonobjektien, lehtien ja oksien avulla. Esine yllättävässä paikassa piristää mieltä, kuten rahanpyyntöön huipentuva pienten objektien myyntiin tähtäävä afrikkalaisen katumyyjän valheellinen veljeys- ja sisaruuskuvitelma. Myyjät edustavat jokaista kansallisuutta kaikkialla.

Rikkinäinen olkituoli ja öljylamppu, huoneen ainoalla kirjahyllyllä italiankieliset kirjat, joista ensimmäisenä silmään pistää Il Paradisi della Droga, Isaac Asimov, Montagun Il Tatto, Rudolf Steiner. Myöhemmin saan käsiini Assisin kirkoista, uskonnollisista aarteista ja Fransiskuksesta kertovan kirjan.  Unohtamatta taiteen kehtoa Firenzeä, jonne kai melkein jokaisen taiteilijan tie vie joskus.

Fransiskus Assisilaiselle riittivät pyhät kirjoitukset, minä tarvitsen maallista inspiraatiota. Toscanaa, Firenzeä ja Assisia käsittelevät matkaoppaat kuvineen, nostalgiset suomenkieliset kirjailijalehdet, luovasta tietokirjoittamisesta kertova englanninkielinen opas, Adrienne Richin elämänpoetiikasta ammentava esseekokoelma, Charles Bernsteinin ylistys vaikeille runoille: kaikki käyvät yhdessä ja erikseen. Saan tarvitsemani ravinnon suoraan paperilta suoneen. Ihmiset tulevat residenssiin, tulikärpäset yössä, pimeässä yössä välkehtivinä. He lähtevät, äkillisesti ja jälkiä jättämättä.

Terroristit ovat vallanneet vesiputouksen, jonne haluan neitsytkylpyyn. Tänään paikalle osui yli kymmenen autoa rituaalista kielivään valkoiseen asuun pukeutuneiden ihmisten joukko, joka tanssi, "lauloi" ja rummutti kovaan ääneen yli kolmen tunnin ajan. (Koulumainen yhteiskarjalaulu on taiteesta kaukana, vaikka epäilemättä tässä sessiossa ei ole tavoitteena korkealaatuinen taiteellinen taso vaan transsin tai shamanistisen tilan saavuttaminen). Täältä Subasion pimeältä puolelta löytyy yhteisöistä vapaaehtoisesti syrjään astuneita ”outsidereita”, joita on Italiassa kaikilla alueilla.

Riittiin osallistujat eivät pitäneet yhtään taukoa vaan jatkoivat tanssimista ja laulamista ruoatta ja juomatta tuntien ajan. Välillä joku laittautui pitkälleen maahan levitetylle viltille. Yhdelläkään ei ollut kädessä nuotteja ”aikalaissoittimia” lukuun ottamatta. Pillimäisten puhaltimien rumpu takoi rytmiä moukarimaisin iskuin pakanoiden juhliessa kesän huippua tai muuta yhtä tärkeää tapahtumaa.

Istuin puron varrella monenväristen tuntemattomien perhoslajien ja sinisten sudenkorentojen kanssa kuunnellen joenvartta viereiselle pikkusillalle kantautuvia vaihtuvia rumpurytmejä. Kappaleet olivat keskiaikaista folklorea antiikkisella italialla sanoitettuina. Tanssiparit tekivät yksinkertaisia liikkeitä yhteisessä ringissä. Monotoniset sävelmät kantoivat kaikuja toisteisesta afrikkalaisesta heimomusiikista. Autot viuhahtivat ohi kaskaiden kuoron sirittäessä hikiseen päivään tasaista melodiaa, johon sekoittui tuntematon hyönteislaji äänineen.

Paluumatkalla pelastin autotielle ylösalaisin kääntyneen loukkaantuneen perhosen, joka käännähti uudestaan selälleen. Sitä olisi pitänyt jäädä kääntelemään loppuillaksi kuin omelettia. Lopetin. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomasti taiteessa eikä elämässä. Kuolleet perhoset siirsin niiden muistoa kunnioittaen tien poskeen pois uusien murhanhimoisten autonkuljettajien ajoreitiltä. Rallikuskikuvitelmat eivät kadonneet edes kivisillä maaseututeillä; päinvastoin, yleisön poissa ollessa ne saattoivat vahvistua entisestään.

Olkoon tämä teksti – mikä sen lopullinen muoto onkaan – kirjailijan kirje vastaanottajalle. Kuvittelen vastaanottajaksi kirjallisuudesta inspiroituvan Suomen kansan tai kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijakunnan, vaikka tarvittaessa tilalle voi laittaa jonkun toisen. Jos tämä teksti haluaa jotakin todistaa, olkoon se tosiasia, että kirjallisuuden tuottamiseen ei tarvita vuosien tuskaa, kärsimystä tai iloa. Kirjallisuus syntyy kaikkialla siellä, minne kirjoittava minä matkustaa, jokaisessa paikassa, joka herättää henkiin jäädyksissä olleen aivotoiminnan. Suomi-realismi vaihtuu subtrooppiseen metsään. Siinä on kaikki tarvittava.

julkaistu Lumooja 3/2012:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan