Intohimoa ja lyyrisyyttä


Ajoittaisia intohimon liekkejä

Bizet´n Carmen on puhkisoitettu ja –laulettu ooppera, miten saada siihen uutta verta? West Coast Kokkola Operan (WCKO) tulkinta tarjosi moitteetonta laulua ja eksoottisen värikästä pukuloistoa.

Kapellimestari Sakari Oramo oli trimmannut Uusi Filharmonia –orkesterin huippuunsa soimaan intohimoisena kudoksena, jossa oli runsaasti dynaamisia vaihteluita ja sävyjä lyyrisestä dramaattiseen härkätaistelun tunnelmaan. Jousisoittajien jouset saivat sellaista kyytiä, että jouset lensivät.

Laulajat lauloivat moitteettomasti, mutta tunteen paloa esitykseensä saivat vain muutamat solistit. Anu Komsi Micaelana ja Mati Turi Don Joséna, maailmanluokan baritoni Dwayne Croft Escamillona sytyttivät laulunsa jatkuvaan intohimon liekkiin. Ensemble-kohtauksissa Mercedes (Annika Mylläri), Frasquita (Annami Hylkilä), El Remendado (Bill Ravall) ja El Dancairo (Dong-Hoon Han) sekä mies- ja naiskuorot loivat kauniita harmonioita.

Tunteen paloa olisi saanut yksinkertaisesti järjestämällä lavalle toimintaa: nyt se oli karsittu minimiin ja lavallaolo oli varsin staattista, melodraama oli sen sijaan sisällytetty taustalla pyörivään mustavalkofilmiin. Väliajan jälkeen laulajat energisoituivat yleisesti antamaan itsestään enemmän Escamillon ja Don Josén aloitettua kukkotappelunsa Carmenista (Hilary Summers).

En ymmärrä taustaprojisointien ja –elokuvien suosiota. Miksi järjestää taustalle ylimääräistä aistiärsykettä hajaannuttamaan huomiota, toistamaan oopperan sanomaa ja viemään osan budjetista, kun samalla panoksella voisi järjestää lavalle sitä kaivattua elämää. Uuden tekniikan käyttö ei saisi olla itseisarvo. Taustaprojisointien käyttö ei koske vain WCKO:ta, vaan esimerkiksi Kansallisoopperaa.

WCKO:n nostalgisessa mustavalkoisessa elokuvassa siirryttiin 1820-luvun Sevillasta eri aikoihin ja paikkoihin ja elokuviin, viimeksi Olympiastadionille, jossa Carmen kohtasi kohtalonsa. WCKO:n nostalgisen elokuvan kunniaksi on sanottava, että se oli erinomaisesti synkronisoitu vaihtumaan täsmällisesti musiikillisten fraasien ja kohtauksien mukaan.


Venäläislaulajien juhlaa

Dvorak-ooppera Rusalka oli venäläisten laulajien ja massiivisena soivan orkesterin juhlaa. Kapellimestari Tomáš Hanus viuhtoi hullun lailla soittajien edessä ja sai aikaan erittäin hyvän lopputuloksen. Venäläislaulajat Rusalka (Olga Romanko), Vedenhenki (Vladimir Baykov) ja Prinssi (Avgust Amonov) vakuuttivat kaikki laulutaidoillaan.

Rusalkan ikiaikainen tarina prinssiin ihastuneesta vedenneidosta, joka tämän vuoksi haluaa muuttua ihmiseksi, vetoaa yleisöihin kautta aikojen. Pienessä satumökissä asuva pirullinen Ježibaba (Maria Kettunen)  noituu Rusalkan varoittaen teon mahdollisista negatiivisista seurauksista.

Rusalka on tarinan ja musiikin osalta kolmituntinen musiikillinen lumous, jota tosiasiaa Richard Jonesin nykyaikaistettu ohjaus hyödynsi erinomaisesti. Lavastuksen elokuvallisuus, sadunomaisuus ja visuaalisuus sopii antropomorfiseen satuun, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa. Laulajien vaatetuskin oli monenlaisten tyylien ja kirkkaiden värien juhlaa ja alleviivasi tarinan satumaisuutta.

Ohjauksessa luotettiin impulsiiviseen toiminnallisuuteen. Vedenneitojen liikkeiden lisäksi toisen näytöksen laulajien voimin hoideltu tyylitelty tanssikohtaus oli hauska ja epäoopperamainen. Tuntematon ruhtinatar (Päivi Nisula) vihreissään oli vakuuttava kohtalokkaana prinssin pään kääntävänä viettelijänä.

Lavastuksen huippukohta oli kolmannen näytöksen nostalginen, unenomainen (ja amerikkalaiseen unelmaan viittaava?) baari, jossa huorat – elävät kuolleet – nuokkuivat seinään nojaten. Suomalaisen kansanperinteen mukaan näkkien tai vedenhaltijoiden käsiin joutuneiden hukkuneiden ruumiissa on tummia jälkiä; huorien jalat olivat tummien pilkkujen peitossa. Prinssin kohtalona on jäädä ikuisesti Rusalkan lumoihin, vaikka se merkitsee kuolemaa. Puccinia paljon laulaneen Romankon ääni taipui lopussa aivan akrobaattisiin suorituksiin.

Debussyn ainoa ooppera Pelléas ja Mélisande perustuu Maeterlinckin symbolistiseen tekstiin, jolle Debussyn lyyrinen lyyrinen musiikillinen kudos luo erinomaisen vahvisteen. Pélleaksen (Topi Lehtipuu) ja Golaudin (François Le Roux) Mélisandea (Angelika Kirchschlager) koskevien tunteiden muuttuessa jännitteisemmiksi sellot tai puhallinsoittimet lisäävät draamallista jännitettä. Feminiininen vetovoima vetää erilleen, vaikka yleisesti ottaen Debussyn ooppera on kai teoksen mittainen rakkauden kuvaus sen kaikkine vivahteineen. Lehtipuu lauloi lyyrisen sofistikoituneesti, vaikkei hänen hento äänensä aina kantanut orkesterin ylitse. Kirchschlager teki kaikissa tunnetiloissaan hyvin vakuuttavan Mélisanden.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari