Eric Bausin ja Dorothea Laskyn runoja

Eric Baus on amerikkalainen runoilija, joka noudattaa poikkeuksellisen omintakeista poetiikkaa. Bausin lauseet eivät seuraa perinteistä syntaksia, vaan subjektin ja objektin paikka saattavat vaihtua. Bausin esikoiskokoelman nimi The to Sound (Verve Press 2004) enteili myös hänen poetiikkaansa. Runoissa oli poika ja mehiläiset, jotka löysivät tiensä hänen toiseen proosarunoista koostuvaan kokoelmaansa Tuned Doves (Octobus Books 2008). Runoissa on myös feminiininen hän, vastavoima, jonka kanssa poika yrittää kommunikoida. Bausin molemmissa runokokoelmissa käsitelläänkin erityisesti vuorovaikutusta, havaintoa ja sen psykologiaa: niinpä lausuma ”W.A. Mozart kuoli reumaattiseen kuumeeseen” rinnastuu Bausin erään runon kokijan mielessä piin viimeiseen yksikköön! Sanat alkavat merkitä esimerkiksi tunnetilaa tai ajatusta, johon niiden lausuja ne yhdistää. Runojen syntaksista ja vuorovaikutuksesta syntyy melkein autistinen maailma, johon onnistuu pääsemään sisälle se, joka on vastaanottavainen synapsien hienovaraiselle ja nopealle liikkeelle. Luonnontieteet, fysiikka ja kemia ovat erityisesti esikoiskokoelmassa vahvasti läsnä. Aistimukset, erityisesti äänet ja värit ovat Bausilla erilaisten tunteiden merkitsijöitä. Bausin runojen värisymboliikka sekä väreillä että subjekti-objekti-sijainnilla leikkiminen tuovat mieleen Gertrude Steinin syntaksin.


RAKKAAT LINNUT, MINULTA LOPPUVAT NUMEROT

Aina kun katson kelloa, se on 1:23 tai 5:55. Suuni on aina kakkonen tai kolmonen. Kaikki, minkä näen, muistuttaa siipiäsi silloin kun sanoit Näin hänet viimeksi ulkona sateessa. Hän sanoi kadonneensa useille sivuille, ajatteleva lasi oli x ojennetuilla käsivarsillani. Lakmuspaperista rakentamani korttitalosi ei muuten tehnyt häneen vaikutusta. Olemme kaikki niin kaukana kotoa. Muistan tavan, jolla hän piti sateenvarjoa aurinkoa vasten, katsellen karpinpistoa kallioita vasten, ikään kuin kävelemisen kyky tekisi meistä ratkaisun vedelle. En tiedä kuinka monta kertaa minua on kutsuttu oudoksi sisareksi.


ENSIN OLIN HILJAA

tarkkailin itseäni. Sinä sanoit pitäväsi itseäsi mehiläisinä, tinamehiläisinä, ja mehiläisinä. Katsoin maan punnitsevan itsensä, vieteltynä maata kohti. En halua sanoa mitään meistä, siitä mistä meidät on tehty, tai tinakupista, jonka kertojan suu tuhosi. Kun en voi ajatella toista, käytän sanaa signaali. Sinä kuulostaisit niin hyvältä minun nimeni vieressä. Se on kuvakertomus. Maalauksesta. En voi paikantaa sinua. Kuinka tunnet minun tuotantoni? Voit koskettaa mitä tahansa paitsi minua. Tule ulos, ole kiltti. Olet harhaillut suussani niin kauan.


KALLEHIN SISAR, SOKERI KÄRSII JOSSAKIN VEDESSÄ

Kun puhun itselleni sateessa puhun sinun taajuudellasi. Tänään äänesi radiossa sanoi Wolfgang Amadeus Mozart kuoli reumaattiseen kuumeeseen kuin se olisi Piin viimeinen numero. Mitä haluat minun tekevän sille? Ajattelen märän kankaan ihon läpi. Olen eksponentti kaikelle, minkä olet koskaan sanonut. Voin tuntea aaltopituuksien kasvavan omenan jokaisella puraisulla, tuhkan jokaisella kostealla askeleella.



Dorothea Lasky (s. 1978) on runoilija, joka on valmistunut luovan kirjoittamisen maisteriksi Massachucettsissa sijaitsevasta Amherstin yliopistosta. Lasky on opiskellut myös psykologiaa. Hän on julkaissut kokoelmat Awe (Wave Books 2007), Black Life (Wave Books 2010) ja chapbookin Poetry is not a Project (Ugly Duckling Press 2011) ja toimittanut Katalanche Pressin chapbook-sarjaa. Lasky jatkaa Yhdysvalloissa voimakasta tunnustuksellisen runouden perinnettä. Hänen kokoelmansa sisältävät erityisesti seksuaalisuutta, halua, ihmissuhteita ja oman identiteetin löytymistä käsitteleviä runoja. Laskyn proosarunojen teemana on myös itsestä ja toisista ihmisistä sekä luonnosta vieraantuneisuus, runous ja taide.



Tissit ovat todelliset

Ne varastivat renkaani
repivät alas kotini
tappoivat isäni
leikkasivat sormeni
ja minä ajattelin, ”Ja en pitänytkään noista sormista.”

Ne lävistivät silmäluomeni. Ne skalpeerasivat aivoni.
Ne juoksuttivat hikisiä sormiaan pitkin hikistä niskaani.
Ne soittivat minulle musiikkia mutta se ei ollut musiikkia.
Ne rakastivat minua ja sitten ne eivät.
Jossakin siellä kasvatin näitä valtavia tissejä.
Jossakin vaiheessa se, minkä ne ottivat pois
annettiin takaisin
tissien muodossa.
Se, minkä ne ottivat minulta
ne antoivat takaisin
juuri niin, kuten Lydia Davis sanoo,
kun raja on saavutettu
se, mikä on todellista, mutta ei auta
on lopullisesti kadotettu epätodelliseen.
Ero on: nämä tissit ovat todelliset.




Runoilijat, olette niin halukkaita


Runoilijat, olette niin halukkaita
kutsumaan kieltä
joka tulee kielen jälkeen
väärien lasten kieleksi.
Ehkä me emme ole niinkään vääriä lapsia
kuin totuuden johdattajia.
Tekijän kuolema ei koskaan tarkoittanut
maisemaistettua kuu-maata, jota asutat
sinne päästämiesi outojen eläinten vieressä.
Todellinen elämä on villi ja eläimet purevat sinua.
Se ei ole niin kuuton, koska kuuta ei nähdä missään
ja aina se tunnetaan.
Ei haittaa, kuitenkaan
koska olet juuri syömässä tulta, jota puhut.
Voin tuntea kuumuuden yläpuolellasi jopa nyt
ja haistaa sen kärventävän ihmislihaasi.

julkaistu Lumooja 1/2012:ssa, käännösten copyright Rita Dahl

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale