Tuhoavan keksinnön inhimillinen isä

Tuhoavan keksinnön inhimillinen isä

John Adamsin Doctor Atomic käynnistyi hälytyksenkeltaisiin univormuihin ja suojalaseihin pukeutuneen kuoron voimakkaalla puheenvuorolla. Tiivistetysti oopperassa käsitellään viimeisiä, kriittisiä hetkiä ennen ydinpommin laukaisua, ja ne hetket koostuvat tiedemiesten omantunnon kamppailusta, strategian pohdinnasta, pienistä onnen hetkistä, mystiikkaankin taipuvista monologeista.

Ydinpommin keksijää, atomifyysikko Oppenheimeria esittävän baritoni Lee Poolisin John Donnen runoon perustuva ”Batter my heart, three-personed God” huipensi ensimmäisen näytöksen. Romanttis-minimalistinen laulu kuvaili omantunnon kamppailua, jota tuhoavan idean isä ja moni muu oopperan henkilö kävi teoksessa. Lyyrisen sopraanon Jessica Riveran esittämän Kitty Oppenheimerin herkkä ”Am I the light” käynnisti yhtä koskettavasti toisen näytöksen. Oppenheimer vastasi yhtä lyyrisesti Baudelairen tekstillä.

Peter Sellarsin leikkaa ja liimaa –tekniikalla koostettu libretto sisältää lisäksi lainauksia Yhdysvaltain hallituksen asiakirjoista, tiedemiesten ja viranomaisten välisestä kirjeenvaihdosta, pätkiä Bhagavad Gitasta, Oppenheimerin aikalaisen, runoilija ja feministi Myriel Rykeyserin tummia, kryptisiäkin runoja ja Tewa-intiaanien lauluja.

Doctor Atomicissa hyödynnetään tehokkaasti tehokkaiden siirtymien dramaturgiaa: ydinfyysikoiden ydinpommin psykologisia, sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia setvivästä loogis-rationaalisesta keskustelusta siirrytään hyvin lyyrisiin, mystisiin, metafyysisiin suvantokohtiin. Jälkimmäinen sävy liitettiin erityisesti viinalasin kanssa epätoivon ja toivon välillä empivään, etsivään Kitty Oppenheimeriin. Suunta on siis reduktiosta deduktioon, järjestelmästä yksilöön, ja tätä ohjaajat hyödynsivät erinomaisesti.

Ohjaaja Immo Karamanin ja Fabian Poscan rohkea dramaturgia rikkoi muutenkin perinteisiä Doctor Atomicin näyttämöllepanoja tuomalla suvantokohtiin niiden alitajuisuutta korostavia elementtejä: rannalla makailevia tyttöjä meteorologien säänennustukseen ennen h-hetkeä, lopun yllättävässä kohdassa tulevan tanssiaiskohtauksen. Jouset ja torvisoittimet loivat yksinään usein vahvan, kiinteästi soivan tekstuurin, jossa harmonisista tunnelmista siirryttiin dramaattisempiin. Lyömäsoittimet enteilivät erityisen dramaattisia kohtia. Kansallisoopperassa nähdystä versiosta oli mielestäni vähennetty musiikin minimalistisuutta, mutta se ei lainkaan haitannut.

Rita Dahl

julkaistu Kulttuurivihkot 1/2012:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale