Kirjailija tunkiolla

Me naiset edustamme joillekin mieskirjailijoille – tai sanokaamme miehille - suurta kävelevää sukupuolielintä, johon arvon herrat typistävät mielestään kaikki sukupuolellemme ja kirjailijuudellemme tärkeät ominaisuudet. Kun kukkokirjailijat mahtailevat tunkiolla vodkan tai Siperian aavan taigan ajatuksesta juopuneina, naiskirjailijat laajentavat suhdeverkkojaan monin eri tavoin, tahtoen tai tahtomattaan. Tuloksena ei synny mahdollisesti lapsia, kuten mieskirjailijoiden puuhastelusta, vaan maiden ja mantereiden rajat ylittäviä kirjallisia retkiseurueita, lukutilaisuuksia ja tekstejä. Naiskirjailijat ovat pelkällä olemassaolollaan uhka mieskirjailijoiden järjestelmälle. Uhkan torjuminen käy kätevimmin palauttamalla naiseus pelkkiin ulkoisiin sukupuoliominaisuuksiin ja unohtamalla kokonaan kaikki muu. Hänhän on vain nainen.

Minun täytyy oikein koskettaa päälakeani varmistaakseni, ettei sinne ole kasvanut jotakin muuta kuin piti. Ei, kaikki on kunnossa, minulla on kova ja suuri kallo. Sieltä tulee veitsenteräviä ajatuksia, jotka sinkoutuvat kohti edellä mainittuja henkilöitä. Katson varmuudeksi ympärillä olevia mieskirjailijoita: ei, ei mitään sielläkään päin, tämä päivä on pelastettu.

Jos jotakin olen kirjallisuusmatkoillani ennen kaikkea huomannut, niin pahimpien mieskirjailijoiden asenteen. Törkeyden asteet vaihtelevat: mitä korkeammassa valta-asemassa mies(kirjailija) on, sitä niljakkaammat ovat lähestymisen tavat. Onneksi poikkeusyksilöt edustavat vain pientä vähemmistöä, mutta sekin pitäisi eliminoida – vaikka tuon vähemmistön omilla aseilla, äärimmäisen provokatiivisella ja törkeällä käytöksellä: maiskuttelemalla rattoisasti, heiluttelemalla kieltä railakkaasti suupielestä toiseen, näyttämällä käsimerkkejä. Keinoja riittää naisillakin, kun laittavat riittämään!

Huokaisu. Ainakaan minulta se ei suju helposti. Hyvät tavat kuuluvat oletusarvoisesti olemukseeni, vaikka osaan olla joskus anarkistinen sanoissani. Mutta saada sama anarkismi arjen tekoihin, heilauttaa koko järjestelmä päälaelleen, se on vaikeaa ja edellyttää vuosien kuiva- ja mentaalista harjoittelua. Vaikeinta on luopua täysin toisen kunnioituksesta ja ryhtyä ”sikatörkeäksi” – olkoon vaikka se muistamani iäkäs amerikkalainen, valtahierarkian huipulla oleva mieskirjailija ja kirjallisuuden professori, joka rillutteli häikäilemättömästi vaimonsa vieressä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari