Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, December 05, 2012

Kansallinen hätätila


Kansallinen hätätila

Merkittävän kansallisen hätätilan tai onnettomuuden jälkeen alkaa kuulusteluvaihe, jossa käydään tapahtumasta riippuen läpi kaikki ”asianosaiset” virkamiehistä poliitikkoihin. Kaikki antavat kilvan lausuntojaan mahdollisimman monissa eri medioissa ikään kuin olisi kyse jonkinlaisesta julkisuuskampanjasta, vaikka ei olekaan.

Mediassa syylliset ja syyttömät käyvät selviksi, vaikka syyllisten annetaan esittää syytöntä. Kansainvälisessä mediassa ja tilastoissa Talvivaaran vuoto-onnettomuus täyttää keskitason ydinonnettomuuden tunnusmerkit. Der Spiegel ja muut laatulehdet ovat valppaina.

Kuka haluaisi miettiä, mitkä ”mahdolliset terveyshaitat” Talvivaaran katastrofista seuraa? Tšernobyl jäi mieliin muodottomina, mutatoituneina jälkeläisinä. Vain herra tietää, mitä tästä oikein seuraa, ehkä ei herrakaan.

Mutta mennään eteenpäin näytelmässä, tragedian muuttamisessa komediaksi. Onnettomuuden ollessa yhä päällä alkaa vastuilla pompottelu ja syyllisten etsintä. Yleensä syyllisiä löydetään aina tavallaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Aina löytyy joku hyvä selitys, jonka varjolla syyllisestä tulee syytön. Virkavapaa, rahan, resurssien ja ajan puute, tutkintapyyntö, melkein kaikki kelpaa – koska kaikki selityksethän menevät lopulta läpi mediassakin. Joku ei edes anna selitystä, vaan hänelle annetaan suoraan mahdollisuus siirtyä toisiin hommiin.

Kuuluu järjestöjen protesteja, mutta ne tulevat odotetusti viherpiipertäjien ja poliittisen opposition suunnalta eli ei ole syytä huolestua.

Onnettomuus pahenee. Kukaan ei silti tiedä tarkkaan, kuka oikein voisi pysäyttää sen. Aavistuksia kyllä on, mutta ei tarkkoja huomioita. Säteilyturvakeskuskaan ei tiedä oikein tarkkaan, kuinka monikymmen- tai satakertaisia uraanimääriä ympäristöön on joutunut. Joka tapauksessa ne ”eivät muodosta uhkaa ihmiselle”; pääjohtaja sentään kiistää tämän tiedon. Joku tutkijoista vakuuttelee, että kalojakin voi huoletta syödä. Kaikki eivät ole yhtä rohkeita.

Toisella viikolla, kun onnettomuus on jo alkanut ja loppunut, alkanut uudestaan (erkkikään ei pysy kärryillä’ uutisvirrassa), vihdoin loppunut kokonaan, on koottujen selitysten ja moralisointien aika. Selityksiä antavat professorit, pääjohtajat ja jäävit konsultit. Puhetta piisaa ja paljon, sanomista ei lopultakaan paljon.

Lopulta kaikki on ohi kuin pieru Saharassa, eikä ketään saatu lopulta kiinni mistään. Yhtiö jatkaa toimintaansa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole, muodonmuutoksista kärsivät hauet jäävät paikallisväestön kalastettaviksi.

Talvivaaran ensimmäisessä uraanikokeessa selviää, mitä tapahtuu uraanille, joka pääsee yhteyteen metsien ja järvien, eläinten ja lopulta ihmisen kanssa.   

”Maan tavan” mukainen asioiden hoito päättyy ennustamattomaan loppuun, jossa voittajia ei ole monia. Yhtiö.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 4/2012:ssa
sähköposti on ritdahl@gmail.com

Monday, November 26, 2012

Final concert of Krisztina Laki´s singing master course in Budapest on 2.12.



  • 2.12. at 18 in Chamber Music Hall of Gyula Erkel Musikschule,
    1042 Budapest,
    István út 17-19

    Welcome! I will be singing among others.

Wednesday, November 07, 2012

Luonto vai pyhä kasvu?


Luonto vai pyhä kasvu?

RITA DAHL

Tapahtui niin, että marraskuun alkupäivinä Talvivaaran kipsisakka-allas rikkoontui ja sieltä valui kymmeniä tuhansia kuutioita erittäin myrkyllistä jätevettä läheiseen ojaan ja lähijärviin.

Kipsisakka-altaan 20 gramman ja 5 000 kuution vuoto tunnissa merkitsee sataa kiloa nikkeliä. Ympäristöluvan mukaan nikkeliä saa päästä vesistöön 900 kiloa vuoden aikana. Määrä on ylitetty jo moninkertaisesti yhdessä päivässä. Mikä on tuhojen hinta ja niiden vaikutus luontoon? Miten kaivostoiminnan riskejä voi torjua?

Kaivosveroa ovat kannattaneet monet eri puolueita edustavat ihmiset. On väläytelty myös mahdollista uutta valvontaviranomaista, joka valvoisi ympäristöviranomaisia.
Kaivosverolla voikin ehkäistä muun kuin uraanipohjaisen kaivosteollisuuden vaikutuksia. Myös tarpeeksi laadukkaalla rakentamisella on merkitystä, kuten Talvivaara osoittaa. Kaluston pitäisi kestää satoja, ei kymmeniä vuosia.

Suuren yleisön huomio kiinnittyy helposti vakaviin onnettomuuksiin, ja syrjään jää se tosiasia, että uraanipohjaisesta kaivostoiminnasta syntyy päästöjä, jotka säilyvät luonnossa satoja vuosia. Lisäksi uraanikaivosten lähellä sijaitsevat pinta- ja pohjavedet ovat usein saastuneita. Uraanipohjaisen teollisuuden riskejä on melkein mahdoton torjua edes rahastoilla tai veroilla.

Ympäristöä rasittava tuotantotapa

Ely-keskusten työntekijät ovat valittaneet tekevänsä lupapäätöksiä vaillinaisen tiedon varassa. Pitäisikö heidän penkoa myös omatoimisesti asioita? Vakava ongelma ovat myös kytkökset viranomaisten ja kaivosyhtiöiden välillä.

Kainuun ely-keskuksen nykyinen ylijohtaja Kari Pääkkönenvastasi GTK:n mineraaliteknologian laboratorion integroimisesta vuosina 2004–2006. Tuolloin käynnistyi EU-rahoitteinen uusia bioteknisiä prosesseja etsivä Bioshale, joka vaikutti merkittävästi Talvivaaran käynnistymiseen. Talvivaaran bioliuotukseen perustuva tuotantotapa on rasittanut erityisesti ympäristöä.

”Ei ongelma Sotkamolle”

Kaivosteollisuutta koskevia kommentteja on vaikea saada sekä viranomaisilta että kunnanjohtajilta. Haastattelin alkusyksystä Sotkamon kunnanjohtaja Petri Kauppista, jonka mukaan Talvivaaran tilanne oli tuolloin kunnossa eikä kunnalla ollut ongelmia matkailun ja kaivosteollisuuden yhteensovittamisessa. Kauppinen ei vastannut koskaan tarkistuspyyntöön.
Kunnanjohtajat eivät edellytä itseltään erityistä asiantuntemusta kaivosteollisuudesta; he luottavat ely-keskusten arvioihin ja yhtiöiden käyttämiin konsultteihin.

Kaivosten työllisyysvaikutus ei ole osoittautunut yhtä suureksi kuin alun perin arvioitiin, eikä sen osuus BKT:stäkään päätä huimaa. Osa työntekijöistä on ulkomaista halpatyövoimaa.



Geologian tutkimuskeskus (GTK) alkoi etsiä yhteisin verovaroin mineraaleja pohjoisesta maaperästä jo 1960-luvulla. Kansallinen luonnonvarastrategia on laadittu vuosikymmenten aikana.

Monet Latinalaisen Amerikan maat, kuten Bolivia, ovat kansallistaneet tärkeät luonnonvaransa. Luonnonvaramarkkinansa täysin avannut Chile on poikkeus.
Kansallistamisesta on ollut hyviä kokemuksia. Kansantalous on elpynyt, verotulot ovat säilyneet omassa maassa ja luontoakin on pystytty huomioimaan paremmin. Voisiko kansallistaminen olla Suomenkin tie?

Suomen maine kansainvälisessä lehdistössä ei ole hyvä. Suomi pääsi www.mining.comin juttuun ”Euroopan parhaana kohteena kaivosteollisuudelle”. Suomi sai 73 maan vertailujoukossa alimman ja siten parhaimman tuloksen 14,63 riskimittauksissa. Australian pörssiin listautunut, Suomessakin aktiivinen kaivosyhtiö Dragon Mining pääsi hankkeillaan jutussa erityisasemaan.

World Nuclear Associationin (WNA) mukaan suurimmassa osassa nykyisistä uraanintuottajamaista on vaillinainen ympäristö- ja turvallisuuslainsäädäntö, puhumattakaan seurannasta. Uraaniyhtiöt eivät välitä läpinäkyvyydestä. Suomen uusi kaivoslaki tuli voimaan viime vuonna, mutta siinä oli edelleen vakavia aukkoja.



Tuesday, November 06, 2012

Kaivosteollisuus Suomessa & Matti Kassila & Franz Schubert: Die Junge Nonne


Kaivosteollisuus Suomessa -juttuni uudessa Perusteessa (Vasemmistofoorumi)

Julkkarit tänään klo 13 Pressiklubilla rautatieaseman toisen kerroksen kabinetissa.


Tunnustuksia pelkäämätön, arka ohjaaja

Matti Kassila
Suurten elokuvaohjaajien jäljillä
Teos, 2012
288 ss.

Kassila ei pelkää kirjassaan riipaisevaakin henkilökohtaista tunnustuksellisuutta. Hän käynnistää muistelmansa ehkä kipeimmästä mahdollisesta kohdasta mainitsemalla, että paniikkitaipumus on ajanut hänet aikoinaan elokuvaohjaajan uralle. Huonoja taipumuksia tasapainotti toimeliaisuus, johon hänet pakottivat itsetuntoa romuttavat luonteenpiirteet. Koulussa Kassilaa ei kiinnostanut kuin itsensä ilmaiseminen. Kirjan lopussa lukija jää ihmettelemään kuinka paniikista kärsinyt ohjaaja on pystynyt tekemään niin suuren, määrätietoisuutta ja jämäkkyyttä vaativan uran. Itsearviointi hieman pielessä?

Sodan päätyttyä ovet aukenivat Helsingin Kansanteatterissa näyttelijänä. Siirtymä Suomi-Filmiin ja ohjaajaksi kävi nopeasti, kun Kassila saapuneensa tietylle rajalle näyttelijäntaitojensa kanssa. Kaikki sujui hämmästyttävän mutkattomasti. Ingmar Bergmanin Kiihkon (1944) caligulamainen koulumestari muistutti Kassilaa omista kouluajoista ja herätti hänet elokuvan valtaan. Valentin Vaalan lisäksi Bergman opetti hänelle elokuvanteon tekniikoiden lisäksi ohjaajalta edellytettäviä organisointitaitoja. Bergmanin raadollisesta tunnustuksellisuudesta ja rehellisyydestä tuli ohjenuora myös Kassilalle, joka elokuvien avulla tunnustaa paikkaavansa lapsuutta, josta myötätunto jäi puuttumaan.

Elokuvatarjonta oli sodanjälkeisessä Suomessa laaja: kaikkea eurooppalaisesta taide-elokuvasta amerikkalaiseen Hollywood-tarjontaan. Kassilan ohjatessa 1949–1955 kaksitoista ensimmäistä elokuvaansa, Frank Capra oli ohjaajavaikutteista suurin, samoin Elia Kazan oli Kassilalle eräs merkittävimpiä ohjaajavaikutteita. Kassilan elokuvat olivat urbaaneja ja nopeatempoisia sekä leimallisen helsinkiläisiä. Radio tekee murron –elokuva sai jonkun kriitikon vertaamaan Kassilaa Capraan. Orson Wellesin debyyttielokuva ja klassikko Citizen Kane vaikutti Kassilaan myös voimakkaasti, eikä sovi unohtaa film noirin mestaria Hitchcockiakaan. Myöhemmin, ohjaajan kypsyessä, rinnalle tulivat ranskalainen ja italialainen elokuva. Italialaiselokuvaan hän tutustui jo 1960-luvulla SKR:n rahoittamalla opinto- ja kuvausmatkallaan. Neuvostoelokuvista merkittävämmäksi hän mainitsee Kurjet lentävät etelään, jossa käytettiin mestarillisia kamera-ajoja poeettisen rakkauden kuvauksessa.

Lempi leiskui välillä Kassilan omilla itään suhtautuneilla dokumentintekomatkoilla. Työryhmän oli vaikea ymmärtää kuinka sinnikkäästi KGB seurasi paikallisia naistyöntekijöitä ja yritti selvittää, olivatko nämä intiimissä suhteessa ulkomaalaisten miesten kanssa. Vainoharhaisuus oli yleistä Neuvostoliitossa. Kerran lemmenliekki leiskahti toden teolla Kassilan kohdatessa Lia-tulkin. Tapaamisia järjestettiin hotellihuoneissa, mutta KGB:n agentin alkaessa epäillä pahinta Lia toimitettiin viettämään jäljellä olevaa vuosilomaansa kirjailijoiden asuntolaan Terijoella. Kassila saapui sinne myöhemmin ja liekki leimahti vielä kerran ennen kuin se oli määrätty sammumaan.

Kassila kuvasi Neuvostoliitossa muun muassa Staliningradin taistelua ja YYA-sopimusta käsittelevät dokumentit ja tutustui samalla maan tapaan ja kulttuuriin. Vodka virtasi ja ihmisten suuret sielut levittäytyivät kaikkialle. Sattumalla, absurdeilla käänteillä oli sijansa Kassilan kuvausprosessissakin. Kassilan näkemät elokuvat jäivät ohjaajan mieleen kuvallisina kohtauksina, väreinä ja leikkauksina ja ne auttoivat Kassilaa rakentamaan oman näyttämöilluusion ja ohjauksen. Kassila hankki matkallaan ainutlaatuista materiaalia, josta itse dokumentissa käytettiin murto-osa. Myöhemmin hän sai harmikseen kuulla, että tilanpuutteen vuoksi aarre oli tuhottu. Suomettuneella aikakaudella suomalaiset pystyivät näkemään runsaasti neuvostoliittolaisia elokuvia fiktiosta faktaan.

Kassilan teos täyttää uransa käännöksiä ja persoonallisuuttaan koskevan muistelmien nälän, mutta se ei ole genren mestariteos, kuten esimerkiksi Bergmanin retrospektiiviset teokset. Ohjaajana Kassila tietää, että lukija pitää saada pihteihin konkreettisilla tarinoilla, mutta ne jäävät silti varsin pinnallisiksi. Aikakauden taide-elämä tulee hyvin esitellyksi Kassilan elokuvaharrastuksen kautta. Lopun puolustuspuheessa elokuvapoliitikko Peter von Bagh ja Risto Jarva saa kuulla kunniansa. Kassila ei hyväksy taiteen ja politiikan sekoittamista ja Jarvan asemaa häneen verrattuna. Miten hän lienee itse politiikan välttänyt taiteilijaprofessorina?

Rita Dahl 

julkaistu Hiidenkivi 5/2012:ssa

Franz Schubert: Die Junge Nonne

Schubert (1797-1828) oli eräs tuotteliaimmista ja arvostetuimmista liedsäveltäjistä: hänen tuotantoonsa kuuluu yli 600 liediä. Hänen elämäkerturinsa ovat keksineet monenlaisia tarinoita hieman eristäytyvästä, mutta sosiaalisesta sävellystyöhönsä keskittyneestä nuoresta miehestä, jonka rakkauselämä oli ilmeisesti suhteellisen onnetonta. Schubertin tuotannon skaala ulottuu yksinkertaisista kansanlauluista dramaattisiin ja intensiivisiin lauluihin, kuten esim. Die Junge Nonne. Murtomäen mielestä Schubertille liedin idea oli helposti yksitoikkoiseksi käyvän säkeistömuodon ja läpisävellettyyn muotoon, jonka uhkana oli puolestaan liialliset musiikilliset detaljit.

Liedin kannalta keskeinen merkitys oli jo nuoren Schubertin keksinnöllä, liedillä Gretchen am SpinnradeGretchen am Spinnrade (Margareta rukin ääressä, op. 2, 1814) Goethen Faustuksen tekstiin. Se on varioidun säkeistölaulun ja syklisen suunnitelman yhdistelmä, rondomainen rakenne kertosäkeen kera Ar—B—Ar—C—Ar—D+E—ar.Gretchen am Spinnrade Se on toki sisäistynyt kuva, mutta luonteeltaan pikemminkin kohtaus tai monologi kuin kansanlaulumaisen “liedmäinen”.

Schubertin liedtuotanto voidaan jakaa kolmeen osaan: noin 200 laulua sisältäneeseen varhaiskauteen (1811-), romanttiseen keskikauteen (1817-) johon liittyi romanttisen runouden suosiminen ja myöhäiskauteen, jonka runoilijoita olivat Schulze, Scott, Seidl, Shakespeare, Rochlitz. Schubert hyödynsi liedtuotannossaan myös Goethen, Schillerin, Matthias Claudiuksen, Georg Philipp Schmidtin, Christian Friedrich Daniel Schubartin, Friedrich von Schlegelin, Ludwig Uhlandin, August Graf von Platen ja Friedrich Rückertin runoja.    
Schubertin elinikäinen ystävä Joseph von Spaun luonnehti Schubertia lied-säveltäjänä seuraavin sanoin:
”Tässä lajissa [= laulussa] hän on ylittämätön, suorastaan saavuttamaton. Jokainen hänen lauluistaan on runo runoon, jonka hän sävelsi. Kukapa, jolla oli hyvä onni kuulla jokin hänen suurimmista lauluistaan, ei muistaisi, miten musiikki teki tutusta runosta aivan uuden, miten se yhtäkkiä paljasti itsensä ja tunkeutui mielen syövereihin.”

Schubert kirjoitti myös laulusarjoja, kuten Dichterlieben, Frauenlieben- und Lebenin ja Winterreisen, jotka ovat jääneet liedmusiikin historiaan.

Die Junge Nonne: ruumiin hekumasta uskonnolliseen paloon

Die Junge Nonne on Jacob Nicolausin tekstiin perustuva dramaattinen balladi. Myrsky symbolisoi pimeää aikaa ennen omistautumista Jeesukselle; nunnan entinen intohimoisuus rinnastuu kenties uskonnolliseen hurmokseen. Laulussa on myös nykyisyyteen ja uskonnon löytymiseen Nuoren nunnan menneisyyttä koskevaan osuuteen liittyy kenties synnin- ja omantunnon kolkutus, joka rauhoittuu ja vaikenee nunnan löydettyä entisen ruumiillisen intohimon sijasta uskonnollisen ”hekuman”.

Die Junge Nonne alkaa siis nunnan takaumilla menneeseen, jota symbolisoi ulkona riehuva ukkosmyrsky. ”Rinnan ikkuna” siirtää tunnelman ekspressionistiseen kauhuun ja kenties synnintuntoon: nunnan on vaikea hyväksyä rinnassaan loimuavia tunteita.

Runo koostuu neljästä säkeistöstä, joiden mitta on anapestinen, poikkeuksena vain säkeistön loppu ”immerhin, immerhin”. Toinen ”immerhin” on kenties huuto rauhan ja samana pysymisen puolesta.

Kuten Schubertin lauluissa yleensä, musiikki palvelee runon sanomaa ja säestys tukee runon sanomaa. Jatkuva motiivi säestyksessä kuvaa ukkosmyrskyä ja vastaavasti nouseva motiivi kuvaa nunnan kiihtyviä tunteita. Schubert hyödyntää säestyksessä fyysistä motiivia (oikean käden tremolo) ja tunteellista motiivia (vasen käsi). Pianistin vasemmassa kädessä on nunnan emotionaalinen motiivi ja oikeassa raivoava myrsky.  

Yli oktaavin oleva dramaattinen vokaalilinja muistuttaa lyyristä resitatiivia, jossa sanat erottuvat selvästi. Harmoniset muutokset ovat aina merkityksellisiä. Tahtien 52-58 kromaattinen muutos kuvastaa nunnan hermostuneisuutta ja jännitystä. Harmoniat muuttuvat kolmannessa säkeessä, kun nunnan tarina siirtyy pimeästä menneisyydestä nykyhetkeen. Järjestelmällisesti toistuva rytminen motiivi: pisteellinen neljäsosanuotti, jota seuraa kaksi kahdeksasosanuottia, merkitsee anapestistä rytmiä.

Vokaalilinjassa on jyrkkä harmoninen muutos ”gewaltger”-sanan kohdalla kvintistä alennettuun sekstiin. Muutos on merkittävä ja kuvastaa myös tekstin loppua, jossa nunna on löytänyt rauhan sydämeensä.

Lähteet:

Ringer, Mark. Schubert´s Theater of Song. A Listener´s Guide. Amadeus Press,

Die junge Nonne

Language: German
 
Wie braust durch die Wipfel der heulende Sturm!
Es klirren die Balken, es zittert das Haus!
Es rollet der Donner, es leuchtet der Blitz,
Und finster die Nacht, wie das Grab!
 
Immerhin, immerhin, 
[so tobt' es auch jüngst noch in mir!]1
Es brauste das Leben, wie jetzo der Sturm,
Es bebten die Glieder, wie jetzo das Haus,
Es flammte die Liebe, wie jetzo der Blitz,
Und finster die Brust, wie das Grab.
 
Nun tobe, du wilder gewalt'ger Sturm,
Im Herzen ist Friede, im Herzen ist Ruh,
Des Bräutigams harret die liebende Braut,
Gereinigt in prüfender Glut,
Der ewigen Liebe getraut.
 
Ich harre, mein Heiland! mit sehnendem Blick!
Komm, himmlischer Bräutigam, hole die Braut,
Erlöse die Seele von irdischer Haft.
Horch, friedlich ertönet das Glöcklein [vom]2 Turm!
Es lockt mich das süße Getön
Allmächtig zu ewigen Höhn.
Alleluja!

The young nun

Language: English
 
 How loudly the howling wind roars through the tree-tops!
 The rafters rattle, the house shudders!
 Thunder rolls, lighting flashes,
 And the night is as dark as the grave!
 
 All the same, ever all the same,
 so it raged in me not long ago as well:
 My life roared like the storm now,
 My limbs trembled like the house now,
 Love burst into flame, like the lightning now,
 And my heart was as dark as the grave.
 
 Now rage, you wild, powerful storm,
 In my heart there is peace; in my heart there is calm.
 The groom is awaited by the loving bride,
 Cleansed by the purifying flames,
 To eternal Love betrothed.
 
 I await you, my Saviour, with a yearning gaze!
 Come, my heavenly bridegroom, take your bride,
 Rescue her soul from earthly imprisonment.
 Listen: the bell rings peacefully from the tower!
 That sweet tone invites me 
 overpoweringly to eternal heights.
 Halleluja!

Rita Dahl





Tuesday, October 16, 2012

Mahtavia bassoja ja prima donnia


Mahtavia bassoja ja ykköslaulajia

Jokainen oopperalaulaja unelmoi edes yhdestä illasta maineikkaassa La Scalassa, eikä suotta. Massenet´n Manon, jonka taustana on Pucciniakin innoittanut femme fatale Manon Lescaut, jona säteili nouseva tähti albanialainen koloratuurimainen lyyrinen sopraano Ermonela Jaho. Kavaljeeri Des Grieux´ta esitti varmasti Heldentenor Matthew Polenzani.  Erityisen mieleenpainuvia kohtauksia olivat Des Grieux´n ja Manonin intohimoinen lempi pariisilaisessa asunnossa ja karkotukseen tuomitun ja inhimillisen pakon edessä alas vajonneen Manonin hellyyttävä anteeksianominen. ”Dans notre petite table”-aariassa Jaho esitti todellista rakastetun kaukokaipuuta lyyrisen taipuisalla äänellään todistaen, ettei lavalla välttämättä tarvita suuria eleitä, jos ääni on tarpeeksi ilmaiseva.    

La Scalaa pidemmälle hiottua Verdi-fraseerausta voi kuulla tuskin missään muualla maailman parhaissakaan oopperataloissa. Luisa Millerin miehitykseen kuului kaksi erinomaista bassoa, Vitali Bilyy Luisan isänä ja Orlin Anastassov  Rodolfon isänä.

Yhteistä molemmille illoille oli upeiden laulajien lisäksi luottamus perinteiseen, näyttämön kolmiulotteisuutta korostavaan lavastukseen ja dramaturgiaan. Laulu ja näyttämötyö sulautuivat saumattomasti yhteen melodramaattisella, tunteiden suuruutta korostavalla dramaturgialla. Anna Netrebko perui terveydellisistä syistä esiintymisensä Manonina Jahon hoitaessa kaikki esitykset.

La Scalan käsiohjelmat ansaitsevat erityismaininnan. Pikemminkin kuin pelkkä ohjelma, kyseessä on musiikillisia motiiveja ja henkilöhahmoja käsitteleviä analyysejä, artikkeleita, libreton, historiallisia valokuvia sisältävä kaksisataasivuinen kirja. Maineikas oopperatalo elää ilmeisesti ulkomaalaisista turisteista, koska juoniselostus löytyi italian lisäksi englanniksi, japaniksi. Mutta turisteista huolimatta laulusta ei tingitty hetkeäkään, näyttämöilmaisu oli heittäytyvää ja fraseeraus oli pitkälle vietyä. Oopperaa suurella o:lla siis.
Jules Massenet´n Manon ja Giuseppe Verdin Luisa Miller

Giuseppe Verdin Aida on tyypillinen verdiläinen kansallishenkinen sankaridraama maustettuna ripauksella romantiikkaa, kielletyn hedelmän makua ja epäsovinnaista rakkautta. Kansallisoopperan versio oli erityisesti naissolistien juhlaa. Claire Rutter Aidana ja Lilli PaasikiviEgyptin kuninkaan tyttärenä Amneriksena pitivät yllä jännitettä sekä draamallisesti että äänellisesti. Radamèsin omana aikanaan radikaali rakkaus yli säätyrajojen toteutettiin tälläkin kertaa aikakaudelleen uskollisena visuaalisesti häikäisevissä ja epookille uskollisissa hovilavasteissa.
Karita Mattila sopi Leoš Janáčekin Tapaus Makropuloksen monisärmäisen laulaja Emilia Martyn osaan erinomaisesti. Jokaisessa näytöksessä mystisestä Martystä ja hänen luonteestaan paljastuu uusia puolia, fasetteja, jotka Mattilan käsittelyssä synnyttivät moniulotteisen draamallisesti ja musiikillisesti sykkivän persoonan.
Alun kohteliaasta femme fatalesta hänestä kuoriutui toisen näytöksen laulajavamppi-klovni, ilkeäksi piikittelijä ja miehillä leikkijä. Kolmas näytös edusti Capekin tekstiin perustuvan oopperan laulullista huipentumaa. Marty-Makropuloksen paljastaessa totuuden itsestään rempseästi viskipullo kädessä näyttävällä varrellaan ympäri lavaa hurjastellen miehistä tuli statisteja lavan reunalle ja jo tuhansia lapsia maailmaan saattaneesta Emilia-Elinasta profeettamaisia tuomioita maailman menosta lausuva vakavahenkinen teologi.
Jokaisen luonteenpiirteen Mattila esitti täydesti heittäytyen tavalla, jota Kansallisoopperassa saa harvoin kokea. Laulaja ja näyttelijä – Mattila tosiaan on niitä molempia. Onpa hän säilynyt luonnonlapsenakin. Karita Mattila jätti oopperan kaikki mieshahmot varjoonsa; hänen vahva ja jopa ”eläimellinen” feminiinisyytensä tuntui pelottavan joitakin mieslaulajia.

Aida Suomen Kansallisoopperassa. Ohjaus Georg Rootering, koreografia Marilena Fontoura, musiikinjohto Stefano Ranzani, lavastus Bernd Franke.

julkaistu Kulttuurivihkot 4/5-2012

Sunday, October 14, 2012

Nainen kulttuurienvalisilla lihamarkkinoilla - Rajanylityksia on ilmestynyt

Rajanylityksia kansainvalisilla lihamarkkinoilla



Ivan Rotta: Kädessäni on lyhytproosakokoelma ”Rajanylityksiä”, jonka tekijästä en tiedä kuin nimen ja teosluettelon. Voitko selventää, kuka olet?
Rita Dahl: Olen äärimmäisen vapaa taiteilija, eli kirjailija-sopraano-toimittaja. Maallista tietoa minusta: koulutukseltani olen valtiotieteiden ja filosofian maisteri. Toimittajan/kriitikon töitä vuodesta 1993, sekalaisia kirjallisuusalan töitä vuodesta 1997 lähtien. Valtionhallinnon harjoittelun tein ulkoministeriön kulttuuriosastolla, mutta sitten ajauduin toiselle raiteelle ja päädyin taiteen pariin. En poissulje menoa politiikkaankaan; toista kertaa kunnallisvaaliehdokkaana, nyt Vasemmistoliiton riveissä. Ensimmäinen kerta parikymppisenä oli hairahdus. Julkaisut: viisi runokokoelmaa, viisi tietokirjaa, kaksi toimitustyötä, yksi käännös, satoja artikkeleita ja asiantuntijajuttuja sekä muita juttutyyppejä. Toivon mukaan minut löytää vielä joskus oopperan lavaltakin.

Ivan Rotta: Käsittääkseni kokemusta on myös kansainvälisestä toiminnasta, mutta aikaansaannokset ovat jääneet epäselväksi.
Rita Dahl: Esiintymisiä runoilijana ja/tai sopraanona, residenssioleskelua, sananvapausjärjestön varapuheenjohtajana kokouksissa. Ensimmäisen esiintymismatkan tein 2005 Siperian Hantij-Mansinskiin; esiintymisiä Romaniassa, Italiassa, Saksassa, Portugalissa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Senegalissa, Nigeriassa, Egyptissä, Turkissa, Kirgistanissa. Olen asunut Portugalissa ja opiskellut Lissabonin klassisessa yliopistossa useaan otteeseen. Olen viettänyt pidempiä aikoja myös Brasiliassa ja Meksikossa. Matkoilta on saatu lukuisa määrä kavereita, kollegoita ja kontakteja ympäri maailmaa.
Aikaansaannoksia: keskiaasialaisten naiskirjailijoiden ja kansainvälinen kirjailijoiden yhteisantologia ”Kyltymätön uuni” (Like 2007, toimitustyö), suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden suomen- ja englanninkielinen yhteisantologia (toimitus ja projektin koordinointi) Suunnattomien rahamäärien ker(j)uu ja tilaisuuksien järjestäminen sananvapausjärjestö PENin varapuheenjohtajana 2007–2009 ja naiskirjailijakomitean vetäjänä.

Ivan Rotta: Emansipaatio vaikuttaa uusimman kirjasi yhdeltä keskeiseltä teemalta. Mitä se merkitsee sinulle henkilökohtaisesti ja etenkin käytännössä?
Rita Dahl: Täydellistä vapautta toteuttaa itseään juuri niin kuin itse haluaa kaikilla elämänalueilla. Riippumattomuutta muiden mielipiteistä, yritystä riippumattomuuteen. Valmiutta kritiikkiin ja tarvittaessa jopa vastarintaan arkisia tai suurempia epäkohtia kohdattaessa (muun muassa alkuperäisväestöjen kielten ja kulttuurien alistettu asema). Oikeustaistelijaksi ryhdyin jo noin kuusivuotiaana, eli perinteet on pitkät, ja yhteisiä kokemuksia riittää esimerkiksi Brasilian tai Meksikon alkuperäiskansojen kanssa.

Ivan Rotta: Suomalaiset matkustelevat ahkerasti, he puhuvat keskenään suomea aulabaareissa, allasbaareissa ja rantabaareissa avartaenrohkeasti maailmankatsomustaan. Mitä sinä olet oppinut ulkomaanreissuilla?
Rita Dahl: Kaikenlaista maan ja taivaan väliltä torakan eliminoimisesta alkoholin juomiseen, kontrolloituun hullutteluun ja byrokratian rattaista selviämiseen sekä oman pään vaihtamiseen (eri kulttuurit vaativat erilaisia päitä). Olen tutustunut lukemattomiin kiinnostaviin taiteilijoihin ympäri maailmaa ja kääntänyt runoilijoista kiinnostavimpia, muun muassa Belo Horizontessa asuvaa runousaktivisti Wilmar Silvaan, jonka ”Säröjä purppuranpunaisessa järvessä” -kokoelman olen kääntänyt. Samoin olen kääntänyt monia matkoilla tapaamiani brasilialaisia ja portugalilaisia runoilijoita joidenkin runojen verran. Minulla on erikoisempiakin kohtaamisia Etelä-Meksikossa mm. kolmannen sukupuolen edustajien kanssa, Kyproksen Lefkellä elin sufitemppelissä samalla ruokavaliolla kuin muut vieraat (vain rukoukset puuttuivat) ja tapasin profeetta Mohammedin viidennen ja viimeisen seuraajan. Pidin sufeja sekä vangittuina (rukoushetket) että vapaina (rakkaudelliset tunteet kaikkia kohtaan), mutta en voisi kahlita omaa identiteettiäni moisiin rukoushetkiin. Laululla tavoittelen kenties yhteyksiä korkeammallekin taholle.
Minun matkailuni ei ole extreme-tyylistä, vaan eräänlaista antropologista tutkimusmatkailua koko ajan omaa identiteettiä ja olemista vasten peilaten.

Ivan Rotta: Mitä oppimista hyväosaisilla suomalaisilla on paikallisilta kulttuureista silloin, kun uskaltautudaan turistirysän ulkopuolelle, kuten esimerkiksi sufitemppeliin?
Rita Dahl: Korjaus: ”hyväosainen” olen kenties koulutukseni osalta, muuten olen toteuttanut enimmäkseen täysin omaa luovaa sisintäni ja jättänyt ulkoiset suoritusvaatimukset vähemmälle: tällaiseen itsensä toteuttamisen tarpeeseen ei ole säännöllinen palkkatyö sopinut. Olen siis syntynyt itsensä työllistäjäksi ja taiteen tekijäksi ja tulen päivittäin toimeen tavalla, jota enemmistö pitää epätoivottavana ja vaikeana. Paljon helpompaa ja välttämätöntä, suoranainen tapa hengittää maailmaa se minulle on ollut.
Eri kulttuureista ja niiden edustajilta saa kulttuurisia vaikutteita (kulttuuri laajassa mielessä ruoasta musiikkiin ja muihin taiteisiin), selityksiä kielten hienouksiin ja koukeroihin sekä sanastoon (brasilianportugali eroaa portugalinportugalista).

Ivan Rotta: Ollaanko tarinoissa tekemisissä enemmän länsimaalaisten vai paikallisten kulttuurin edustajien kanssa?
Rita Dahl: Kirjassa on usein länsimaisia kertoja, jotka kohtaavat paikallisia ihmisiä, eli kyse on aidoista kulttuurienvälisistä kohtaamisista.

Ivan Rotta: Miten erilaiset kulttuuriset vaikutteet näkyvät ”Rajanylityksissä”?
Rita Dahl: Monet tekstit sijoittuvat maihin, joissa olen käynyt. Loput tulkinnat jätän lukijoille ja kirjallisuuden rakastajille, koska en tekijänä halua lyödä lukkoon tulkintoja, luoda suljettuja tulkintoja (vaikka tiedän omat kirjoittamisen päämääräni kirjassa).

Ivan Rotta: Missä määrin tarinat ovat tapahtuneet omalle kohdallesi?
Rita Dahl: Odotin kysymystä, mutta enemmän (keltaiselta) lehdistöltä, joka on riipinyt otsikoita viime vuosina yleistymässä olleesta ns. fiktion kaapuun puetusta paljastuskirjallisuudesta. Kirjailija kirjoittaa fiktiota, ei esimerkiksi dokumentaaria, ja käyttää materiaalina yleensä omia kokemuksiaan mielikuvitukseen sotkettuna ja itsestään etäännyttäen. Kirjailija saa loputtomasti valehdella, väärennellä ja muokata mielensä mukaan ja luoda mieleisiään persoonallisuuksia. Pessoalla – jonka heteronyymeistä tein kirjallisuuden graduni – oli jonkun arvion mukaan jopa satoja persoonallisuuksia, joista ensimmäisen, Chevalier de Pas´n hän olisi keksinyt kuusivuotiaana.
Armas Alvari on käyttänyt jossakin yhteydessä sanaa 'faktio' kuvaamaan fiktiota, jonka lähtökohdat ovat todellisissa tapahtumissa, esimerkiksi sanomalehtien uutisotsikoista syntyneissä tarinoissa. Tieto- ja kaunokirjailijana termi viehättää minua. Kirjailija kuitenkin haalii materiaalinsa aina monesta eri lähteestä, eikä ole olennaista ruveta laittamaan häntä vastaajaksi oikeuteen omasta asiastaan. Fiktio on ylätermi, joka kattaa kaikenlaisen fiktion, ja mikäli kirjailija ei halua, hänen ei tarvitse ruveta erittelemään tarkemmin omaa sijoittumistaan.

Ivan Rotta: Mistä tässä kirjassa on siis tiivistettynä kyse?
Rita Dahl: Nainen kulttuurienvälisillä lihamarkkinoilla miehisen halun lävistämänä. Matkailu tapana irtaantua ja kiinnittyä itseen tiukemmin. Kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen ihanuus ja kauheus.

Ivan Rotta: Onko tämä feministinen manifesti?
Rita Dahl: Olen feministi niin kauan kuin naiset ovat eräs maailman heikoimmista ihmisryhmistä, niin kauan kuin miehen euro on länsimaisessa työelämässä 70 senttiä ja niin kauan kuin naiset joutuvat kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja oikeuttamatonta alistamista tai joutuvat ihmiskaupan tai sellaisten kauheuksien uhreiksi, joita me länsimaiden ”hyvinvointilellikit” emme edes kykene kuvittelemaan. Olen kuitenkin ”radikaalifeministin” sijaan eräänlaisen ”ihmisyysaatteen” kannattaja: kuka tahansa sukupuolesta riippumatta on luotu toteuttamaan itseä ja toisia ihmisiä kunnioittavaa ihmisyyttä kaikessa toiminnassaan ja vuorovaikutuksessa. Nämä normit ovat universaaleja eivätkä kulttuurikohtaisia. Kulttuurikohtaisuudessa usein perustellaan ”ihmisyysnormista” poikkeamista ja suoranaista sikamaista käytöstä. Kyse ei ole kuitenkaan voi olla antropologisista eroista. Tiedän, että ajatukseni edellyttää mahdollisesti eräänlaista ihanneihmisyyttä, eikä siksi toteudu aina todellisessa elämässä. Väitän, että kuitenkin nainen on heikoin osapuoli ja itsensä ja miehen monin eri tavoin uhriuttama, ja joutuu kärsimään monentasoisesta väkivallasta ja alistamisesta.

Ivan Rotta: Toimiiko ”Rajanylityksiä” sillanrakentajana vai -polttajana?
Rita Dahl: Kumpaakin. Sillanrakentamista eri kulttuurien ja kielten välillä tavoitellaan uteliaalla, avoimella, tarkkailevalla katseella, joka haistaa haut, maistaa maut, tuntee värit, aistii muutoksen itsessään. Sillanpolttaja, koska kulttuurienväliset kohtaamiset eivät ole ainoastaan miellyttäviä: niihin liittyy väärinymmärryksiä, yrityksiä ymmärtää, ristiinkommunikaatiota, kohtaavaa ja kohtaamatonta kommunikaatiota, joka liittyy yksilöiden erilaisiin oletettuihin haluihin, jotka eivät olekaan todellisia vaan kuviteltuja. Tässä tulee peliin jopa (maskuliininen) väkivalta: se mitä ei saa vapaaehtoisesti, on yritettävä ottaa pakolla.

Ivan Rotta: Millainen tarinoiden naiskuva tarkemmin ottaen on?
Rita Dahl: Toisaalta länsimaisen vapautunut eli pienehkön mutta paikallisesta näkökulmasta suurten rahavarojensa varassa matkaileva turisti, joka katselee uutta ympäristöään osin vapautuneesti, osin kulttuurinsa vangitsemana. Olemme kaikki kulttuurimme vankeja, vaikka voimme osin vapautua kahleistamme ainakin pintapuolisesti vieraissa kulttuureissa matkaillessamme. Tämä ominaisuus on ylisukupuolellinen, eikä vain naisiin liitettävissä, kuten ei hyvyys tai pahuuskaan.

Ivan Rotta: Minkälaisen roolin ennakkoluulot saavat tässä kirjassa?
Rita Dahl: Ennakkoluulot ja stereotypiat ovat kirjan materiaalia hyvässä ja pahassa: niiden varassa me ”länsimaiset hyvinvointivaltion” kasvatit etenemme elämässämme. Niille rakennamme usein sekä puheemme että havaintomme. Ennakkoluuloista, joita media tehokkaasti ruokkii ja uusintaa, tulee jopa olemassaolon tapa. Näitä uusinnetaan, näillä leikitään, romutetaan ja jopa vahvistetaan.

Ivan Rotta: Ehkäpä paria yksittäistapausta lukuun ottamatta, tarinoiden miehet... sanotaanko, että ne yllättävät suurella samankaltaisuudellaan. Eikö kansien välissä ole yhtään hyvää miestä?
Rita Dahl: Tarinoiden miehet ovat kieltämättä aikamoisia sikoja.

Ivan Rotta: Kun siat on raahattu feminististä teloitusseinää vasten, saa käsityksen, ettei hyviä miehiä ole olemassa.
Rita Dahl: Totta kai on, onhan meitä hyviä ja pahoja naisiakin, ihmiset edustavat koko sateenkaaren kirjoa, mutta tähän kirjaan he eivät kuulu. Kirja on tavallaan poliittinen viesti ihanteellisen ihmistenvälisen vuorovaikutuksen puolesta.

Ivan Rotta: Missä määrin haluat provoisoida ”Rajanylityksillä”?
Rita Dahl: Ihmistenvälinen arkikommunikaatio on muuttunut aika suurelta osalta provosoinniksi ja ironiaksi ja tähän lienee osasyynä tunteiden pelko ja torjuntakin. Kirjassa simuloidaan tätä. Aitoja kohtaamisia ei ole, on vain ohipuhuntaa, väärinymmärryksiä.

Ivan Rotta: Mihin ”Rajanylityksiä” voisi verrata, vai onko sillä kirjallisia esikuvia?
Rita Dahl: Ei oikeastaan ole esikuvia, ehkä haluaisin kuitenkin teksteistäni löytyvän vaikutteita maagisesta realismista. Toivon, että teoksessa on onnistuttu aikaansaamaan ns. tekstihybridejä, jotka liikkuvat esseen ja proosan sekä erilaisten ismien rajamailla ja jotka tuovat jotakin uutta perinteiseen koivuklapiproosaan. Toki kirjassa on jotakin kaikille, myös koivuklapiproosan ystäville.

Thursday, October 04, 2012

Ehdokas 568 kaivosteollisuudesta












 Olen myös MTV3:n vaalikoneessa, mutta en saanut linkkiä sivulleni tänne.


Rajanylityksiä


Rita Dahl: Rajanylityksiä

Tosiaan: lupasin palata tänään Rita Dahliin, jonka ”Rajanylityksiä” ilmestyy ensi viikolla, Aleksis Kiven päivän jälkeen torstaina. Lyhytproosakokoelman avaustarinasta löytyy pieni viite siihen, mistä aamun biologian oppitunnissa ja Valdésin "Fidelfiktiossa on kyse: ”[...] välähti pimeässä ja saastaisessa tyrmässä riutuva langanlaiha vanki, kuva, jonka nosti mieleeni ennen lähtöä lukemani Kuuba-aiheiset artikkelit, joissa yksityisjournalistit ylistivät maan erinomaista terveydenhuoltoa ja toimivia sosiaalipalveluita. Vähemmistöt, syrjityt ja muut toiset eivät nousseet otsikoihin.” (”Rajanylityksiä”, 14) 


Dahlin teos ei käsittele ko. aihetta sen enempää. Tarinoiden sisältöön ehtii palata myöhemmin, joten nyt muutama sana tutuille ja tuntemattomille Vantaalla syntyneestä kirjailijasta ja vapaasta toimittajasta, jonka runoja on käännetty kymmenelle eri kielelle. Niitä on julkaistu kirjallisuuslehdissä ja -antologioissa niin Suomessa kuin ulkomailla. ”Elämää Lagoksessa” ilmestyi venäjäksi vuonna 2009 (Iskender). 

Dahl on edesmenneen Neliö-kulttuurilehden perustaja ja Tuli & savu -runouslehden entinen päätoimittaja. Hän on toiminut myös Suomen Pen-klubin varapuheenjohtajana 2006–2009 ja naiskirjailijakomitean vetäjänä 2005–2009, jolloin hän oli muun muassa koordinoimassa elokuussa 2007 järjestetyn Suomen PEN:in Keski-Aasian naiskirjailijakokousta. 

Ensi viikolla ilmestyvään lyhytproosakokoelmaan on tallentunut vaikutteita, näkemyksiä ja kokemuksia matkoilta ja kirjallisuustapahtumista ympäri maailmaa: Biškekistä, Petroskoista ja Hanti-Mansijskista, Neptunista ja Curtea de Argesista, Lagosista, Coimbrasta, Aleksandriasta, Senegalista, Cartagenasta, Rio de Janeirosta, Belo Horizontesta, México Citystä ja Oaxaca de Juárezista. 

Rita Dahlin runokokoelmat
Kun luulet olevasi yksin. Helsinki: Loki-kirjat, 2004.
Aforismien aika. Helsinki: Kirja kerrallaan, Nihil Interit, 2007.
Elämää Lagoksessa. Helsinki: ntamo, 2008.
Aiheita van Goghin korvasta. Ankkuri, 2009. 
Bel canto nieriöille. Kesuura, 2010. 2. painos 2012. 

Tietokirjat
Tuhansien portaiden lumo. Kulttuurikierroksia Portugalissa. Helsinki: Avain, 2007. 
Kuvanluojat. Nuorena kuolleet kuvataiteilijat, 2000-luvun esikoisrunoilijat ja koko pallon kirjailijat. Helsinki: Kesuura, 2009.
Suomettunut sananvapaus. Erottaja-sarja. Vantaa: Multikustannus, 2009.
Savukeitaan matkaoppaat. Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia. Turku: Savukeidas, 2011.

Lisäksi Dahl on ollut toimittajana teoksissa Kyltymätön uuni (Like, 2007) ja Minttutoffeen onni (Palladium-kirjat, 2012). Hän on suomentanut myös Alberto Pimentan ”Kivenheittopelin” (Palladium, 2009). Runot on poimittu valikoimasta ”Jogo das Pedras”.


Rita Dahlin blogiArjentola

Monday, September 10, 2012

Paratiisin ääniä


Paratiisin ääniä
Ginestrelle, Assisi, Italia

Ajaudun paratiisiin kaukana verkkomaailmasta vuoripuron solinaan ja kaskaiden taukoamattomaan siritykseen. Ihmiset muuttuvat meneväksi ja tulevaksi lihaksi, josta jää jälkeen jatkojalostukseen soveltuvia asioita. Ne muuttuvat tekstiruumiin osaksi heti tai viiveellä. 

Residenssissä saa kävellä jopa satoja metrejä saapuakseen yhdeltä naapurilta toiselle. Tulopäivänä kävelin hiekkateitä pitkin residenssiltä lähtevää hiekkatietä ylöspäin. Ennätin tienhaaraan, jossa minut pysäytti tervehtimään tullut koiraperhe. Narttukoira kellahti selälleen silitettäväksi ja sen kaikki muut pienimmästä isoimpaan seurasivat perässä. Mustasukkainen narttu kävi käsiksi minua vasten hyppiviin innokkaisiin pentuihin.

Koiraperhettä seurannut iloinen nainen oli tullut Romaniasta ja asunut Assisin lähellä kaksi vuotta. Tuossa ajassa hän oli oppinut puhumaan italiaa sujuvasti. Ainoa ikävä puoli talossa oli aika pitkä matka naapuriin ja se ettei yhdeksänkymmenvuotias isäntä puhunut juurikaan. Talossa tarjottiin majoituspalveluita, joiden käyttö oli haasteellista, koska isäntä ei ilmoittanut hintoja. Joskus Roomasta viikonlopuksi kylään tullut tytär ystävineen yöpyi talossa.

Koirat nuuskivat pusikoita tien reagoimatta kehotuksiin palata takaisin kotiin. Kepillä hätyyttäen hän sai itsepäiset koirat tottelemaan käskyä palata kotiin kahden kuukauden ikäistä pienintä koiraa myöten. Iso koira seurasi uskollisen näköisenä minua paluusuuntaan ja roikotti silittäessä päätä alakuloisena. Se oli lähtenyt saattamaan pienen matkaa, mutta heti ensimmäisessä tienmutkassa kääntyi takaisin.  Ilmeisesti se koki kohteliaisuusnormit täytettyään voivansa palata hyvillä mielin takaisin kotitaloon.

Vesiputouksella muutuin (radio)vastaanottimeksi muistoille, tunteille ja mielialoille, sulauduin täydellisesti tutun materiaalin kanssa palaten alkuun. Immersio eli sulautuminen kaiken luomisen huipentumana: kaikki jaot kaatuvat, laiton ja laillinen, ali- ja ylitajunta, korkeaa ja matala, ulko- ja sisämaailma muuttuen materiaaliksi, aistimuksiksi, tunteiksi, muistoiksi. Laittomuuksiin syyllistyneet paikalliset irrottivat puunoksaan sidotun tukevan köyden, jonka avulla uimarit hilautuivat vedestä takaisin maan pinnalle.

Vain luonto seuranamme olemme perusasioiden äärellä. Kerrankin joudumme niiden äärelle tahtomattamme tai haluten. Tämä paikka pakottaa vilpittömyyteen. Intressimme käyvät siis hyvin yksiin: vakka kantensa valitsee, kirjailija residenssinsä.

Oma huone, temppelini. Valokuvassa on hyvin laiha nuori meikattu nainen jonka muuten alaston yläruumis on peitetty punaisella vaatteella. Silmät on rajattu vahvalla kajalilla, nainen tuntuu olevan lentoon lähdössä, mutta ei aivan tiedä siipiensä toimintatapaa. On vaikea sanoa odottaako hän inspiraatiota tai jotakin muuta, kuva jättää paljon tilaa mielikuvitukselle. Se antaa raamit, mutta ei tarjoa yhtä ainoaa selitystä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa koko Italiasta, mutta taas hypin iloisesti kuin italialainen sekarotuinen rakki, annan mennä ja painan jarrua vasta kun on välttämätöntä hengenvaarallisen onnettomuuden ehkäisemiseksi. Yhtä ajatusta seuraa toinen ja tuloksena on hallitsematon sekametelisoppa. Jopa puristien kohdalla tapahtuu sellaista, että maa sysää heidät liikkeelle. Metodini ei ole ainutlaatuinen: Heimo Pihlajamaa teki arjen päiväkirjoista lukuisia Otavan julkaisemia proosateoksia. En kuitenkaan halua korostaa tehdä yksityistä terapiaa, jolla voi olla yleistäkin merkitystä.

Aioin mennä päiväunille, mutta löysin kirjatasanteelta salaperäisen valokuvan ja kasan kirjoja, jotka synnyttivät monia ajatuksia, muistoja ja mielleyhtymiä; sysäsivät kirjoittamaan. Assisissa olen persona non grata, hajuton, mauton ja ominaisuudeton, suomalaisuuden sain mahdollisuuden hylätä, kun kukaan ei rapsuta täällä egoani. Ystävällinen maalaismies tervehti iloisesti huutaen. Todeksi osoittautuva hokema taas, pitääkö sitä joka hetki. Olemassaoloni vahvistuu jos tiedän mitä en ole enkä koskaan voi olla ja mikäli voin pohtia asiaa jatkuvasti peilipintaa vasten.

Montagun kirjassa kerrotaan kuinka tärkeä on kosketus. Il tatto on tietoisuutta koko ruumiin läsnäolosta. Halaus, hyväily: koskettamisen tapoja on monia, tärkeintä on ele, koska iho kykenee myös inhoon. Kosketuksen avulla parannutaan levottomuutta aiheuttavasta todellisuudesta. En ole varma todellisuudesta, koska levottomuutta voi aiheuttaa epätodellisuuskin. On vaikea sanoa tarkasta järjestyksestä, koska taiteilijan pitäisi olla altis kaikelle supergosta idiin.

Jokaisen suhteen eristykseen näkee heti. Amerikkalainen valokuvaaja Erika yllättyy tai järkyttyy, ja lievittää autiota tunnetta pitkällä Skype-sessiolla maannaisen kanssa. Illalla hän alkaa jutella muiden taiteilijoiden kanssa ruokaa valmistaessaan ja syödessään. Sitten Skype-sessiot tapahtuvat vain iltamyöhään. Kun Erika vuokraa auton, hän on vapaa lähtemään ja tulemaan miten haluaa. Auto starttaa joka aamu hänen lähtiessään milloin ympäristön pikkukyliin, milloin Assisiin ajan kuluttamia, mutta hymyn säilyttäneitä ihmiskasvoja kuvaamaan.

Yksi kerrallaan muut asukkaat astuvat ulos huoneistaan ja alkavat aamutoimiinsa. Joku lähtee laskeutumaan rapisevaa pikkukivipolkua alas kohti vesiputousta, toinen avaa tietokoneen ja katsahtaa ikkunasta ulos monenlaisten lintujen laulua kuunnellen ja ryhtyy huokaisten kirjoittamaan muiden kivutessa ullakon ateljeestudioihin jatkamaan arkista aherrustaan kankaiden ja ennalta arvaamattomien materiaalien parissa.

Agriturismi ja luonto ovat keskeisiä elinkeinoja Subasio-vuoren luonnonpuiston ympäristössä, jossa kauneinta musiikkia on lehtien havina tuulta vasten ja uskollisimpia seuralaisia tuntemattomien lintujen taukoamaton laulanta. Uituani laulan kivellä asuvalle vihreälle sisiliskolle Verdiä ja Wagneria. Musiikista innostunut sisilisko kuuntelee herkeämättä välillä vilkasta päätään edestakaisin käännellen.

Jos taiteilijaa ympäröi luonnonpuisto, mieli löytää raaka-aineet ympäriltä etsimättä. Vesiputoukseen pulahtaessa taiteilija sulautuu osaksi teostaan. Materiaalit kävelevät suoraan teokseen. Luominen muuttuu orgaaniseksi saumattomasti. Luonnon ja kulttuurin rajat hälvenevät ja katoavat lopulta kokonaan. Luonnonpuisto on nyt sisällä kaikkien vapaasti käytettävissä ilman vaivalloisia tekijänoikeuskiistoja, jotka jäävät kotimaisille taiteilijajärjestöille.

Nykypäivän fransiskaanit ovat yhtä hunnutettuja kuin menneen ajan reliikit, mutta nykyiset fransiskaanit pitävät kahvitaukoja ja muita laillisia pausseja hankkien tarpeensa supermarketista ja ajellen autoilla pyhättöihin jalkojaan kuluttamatta. Hardcore-fransiskaani kävelee kengittä säkkiin pukeutuneena uuden poliisiaseman avajaisiin Piazza del Comunelle ja puhuu jokaisen turistin näköisen kanssa. Miehen asuinpaikka on hämärän peitossa. Luultavasti joku uskonnollinen yhteisö tarjoaa hänelle asuinsijan?

Korkea-arvoisimmat vieraat tutustuvat tiloihin ensimmäisinä, hakevat tarjoilupöydästä haluamansa ja kättelevät pormestaria. Hierarkiassa alimmat, artistitkin, siirtyvät tiloihin viimeisinä. Viivymme vain pienen hetken tarjoilutilassa ja pakenemme sitten sosiaalisista paineista ulkoilmaan ja vapauteen puolueettomalle keskusaukiolle. Sinisen ja punaisen puolueen kannattajiin jakautuneessa Assisissa on jopa erottu poliittisten erimielisyyksien vuoksi.

Japanilainen säveltäjäpariskunta ja Singaporessa teollisena suunnittelijana työskentelevä eteläkorealainen kuvataiteilija huristavat ohitse emännän autolla ja muistavat kysyä, haluaisinko minimarkettiin. Hikinen nousu on vaatinut veronsa: jonakin toisena päivänä menen kaupunkiin koko päiväksi ja teen samalla ruokaostokset. Minulla on kaikki muu pyykinpesuainetta lukuun ottamatta. Edellytykset täydelliseen eristymiseen ja väliaikaiseen ”maailmalta pois sulkeutumiseen” ovat olemassa, vaikka luonnon keskellä oleminen on keskellä omaa olemassaoloa olemista. Minä löytyy myös muita ihmisiä vasten peilaamalla.

Luomistyö on jatkuvaa tasapainottelua yksinäisyyden, erillisyyden sekä vuorovaikutuksen ja sosiaalisen elämän välillä. Eristäytymisen vastapainona ovat toiset ihmiset, heidän tarinansa, erilaiset tekotapansa ja taiteelliset motiivinsa.  Orgaanisuuden periaatteiden mukaan muut taiteilijat ja residenssivieraat alkavat hedelmöittyä päässäni. Heistä irtaantuvan kallisarvoisen siitepölyn vastaanotan ja muutan taiteeksi, artefaktiksi, esineeksi. Työmaanikko, jonka tuntosarvet vastaanottavat kaikissa ilmansuunnissa erilaisia signaaleja. Jokaisesta yksilöstä säteilevä materiaali antaa aiheen tiedostavalle tai tiedostamattomalle kirjoitukselle.

Provosoiva puhe on kulttuuripoliitikkojen monopoli- ja erityisosaamisaluetta: harmillisinta on, että poliitikot luulevat puheellaan olevan vaikutusta älykkäisiin tekijöihin. Turhaan luulevat. Tekijällä on sukupuolikin, mutta kirjoituksen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Silti ajaudun aina lopulta näihin esteettis-poliittisiin pohdintoihin siksi, että kirjallisuus ei lopulta ole erillään muusta maailmasta. Sillä on tehtävänsä ja hyvää taidetta on kautta aikojen palkittu ja ylistetty.

Poliitikkohenkilöt taiteessa herättävät jatkuvasti saman kysymyksen: pitäisikö heidän keskittyä omaan ydinalueeseensa ja jättää taide muiden ihmisten haltuun. Hyvin monet ihmiset haluaisivat kuulla erityisesti sen, mitä minä ajattelen heistä. Osa näistä ihmisistä tietää täysin omat tekemisensä tai tekemättä jättämisensä, osa on täysin viattomia ohikulkevia taiteilijoita. En tunnusta olevani meedio, enkä Jeesus Kristus (jollaisena minua on pidetty tiettyjen väärintekojen perusteella), mutta olen taiteilija, jolla on hyvin herkkä intuitio.  

Italia tuo yhteen ali- ja ylitajunnan, joita tarvitaan orgaaniseen kirjoitukseen. Italiassa voi luopua viimeisestä suomettuneisuuden rippeestä ja noudattaa vapaan jazzin periaatteita: kaasu pohjaan ja eteenpäin kohti jyrkännettä poimien mukaan kaikki matkan varrelta tarttuva materiaali. Puhun vain tekstistä, henkiriepuni on minulle hyvin kallisarvoinen. Kaunokirjallisuuden kannalta olen ihanteellisessa paikassa. Olen joutunut vapaaehtoisen joukkoraiskauksen uhriksi ja sen tuloksia raportoin tekstissäni.

Taiteilijan pään on uskallettava olla tarpeeksi itsellinen. Liiat ulkoiset virikkeet johtavat oikosulkuun, sähkökatkoon tai muuhun vaaralliseen tekniseen vikaan. Kärpäset ja uudenlaisilla pistimillä varustetut hyönteiset pörisevät matkallaan ikkunasta sisään ja toisesta ulos. Uutta on, että paise tulehtuu heti. Silti maailma on leikkikenttäni ja leikin missä vain maasta, kielestä, kulttuurista, pistinherkkyydestä tai sanojeni suoruudesta välittämättä.

Jokainen taiteilija suhtautuu joko pelokkaasti toisia koskevien mielipiteisiin tai käyttää samoja ennalta arvattavia nimiä. Miten tällainen henkilö oikeastaan eroaa poliitikosta? Liitot ohjastavat taiteilijakunnan mielipiteitä ihan kuin narusta vedeltävää aivotonta karjalaumaa. ”Työpaikat” menevät tutuille ja ”kuppikuntaan kuulumattomien” pätevien ammattilaisten ammattitaitoa vähätellään. Kuulostaako tutulta? 

Tällaista on ainakin Suomessa. Raainta politikointia on yhteyden otto lehden toimitukseen ja vaatimus jonkun toimittajan erosta, koska hän ei ole kirjoittanut "sopivia" mielipiteitä jostakin toisesta henkilöstä, usein tutusta. Politikoinnin kriitikot ovatkin joskus ristiriitaisesti itse suurimpia poliitikkoja. Sanat eivät vastaa tekoja; julkisivu ei ns. mielipiteitä.

Jotkut pyritään järjestelmällisellä vähättelyllä alistamaan tiettyyn asemaan, josta on poispääsy vain tiedostamalla, kapinoimalla tai ja emansipoitumalla. Mitä julkisempi ja laajamittaisempi kapina päätöntä henkilöpolitikointia vastaan, sen parempi. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että taiteilijasta tulee tällaisessa ilmapiirissä syystäkin pistinherkkä – poliitikolle helpointa on leimata henkilö rasittavaksi ”toisinajattelijaksi”, kapinalliseksi tai muulla tavoin antaa hänelle ”epäsertifikaatti”. Helppo leima on myös ns. egomaanikko (joka ristiriitaisesti sopii nimenomaan leimaajalle itselleen).

Tämän tekstin taustaksi sopii yksi Rumin itselleen, mutta muillekin suoraan sydämestä laulavista linnuista, Fritz Wunderlich (runoilijatenori) tulkitsemassa Bachin hengellistä musiikkia pitkine legatoineen. Haluan tekstin olevan pelotonta, suoraa, vilpitöntä ja koskettavaa. Jopa järjellistä. En tule toimeen ilman muita ihmisiä. He antavat kimmokkeen kirjoittamiseen.

Yu Ri lähti valmistuttuaan kuvataiteilijaksi Singaporeen suureen monikansalliseen yritykseen teolliseksi suunnittelijaksi. Hän joutui hankkimaan päivätyön Aasian keinotekoisesta talousmahdista hieman syrjässä omasta leipäpuustaan kuvataiteilijana. Tytöllä on erinomainen amerikkalainen korostus, mutta hän ei ole opiskellut Yhdysvalloissa. Hän puhuu lempeästi kuin Turandotin uskollinen naispalvelija.

Muutaman päivän kuluttua hän saa vieraakseen entisen elämänsä hylänneen ja Eurooppaa kiertävän maannaisen. Pojan näköinen tyttö seisoo residenssin ovella ja etsii katseellaan ystäväänsä. Hetken kuluttua he istuvat yhdessä residenssin edessä penkillä ja tähyävät muita vieraita. Juri on meillä päin miehen nimi, mutta Aasiassa se sopii kaikille sukupuolille.

Genovan kahden performanssitaiteilijanaisen pikkuyhteisö tekee taidetta arkisista asioista. Tavallisen arjen keskelle hyökkääminen performanssitaiteen avulla on tapa osoittaa, että normaalin taakse kätkeytyy  jotakin erikoista. Tavallinen on vain nimitys kaikelle mihin olemme tottuneet.

Kukasta on saanut nimemme residenssiyhteisömmekin, ja kieltämättä se on villi erilaisten ihmisten yhteenliittymä. Italia, Singapore, Japani ja Suomi ei ole ensi kuulemalta kovin tavallinen yhdistelmä, mutta Ginestrellessä se ei hätkäytä.

Italiassa ei tunneta apurahoja taiteelle ja tulot tulevat pääasiassa teosten myymisestä. Keskiajalla Genova oli tunnettu kauppiaistaan, mutta nyt merkantilisteiksi ovat ryhtyneet pakosta taiteilijat. Ajamme niin monta tuntia, että minulla ja on aikaa vain juttelemiseen, laakeiden maisemien katselemiseen ja pysähdykseen Trasimeno-järven rantabaariin foccaccialle, kahville tai oluelle. Rantabulevardilla kävelisi mieluiten alasti ellei se järkyttäisi yhteiskuntajärjestystä ja ohikulkijoiden esteettisyydentajua. Fasistimonumentin edessä syntyy nopealle napin painajalle panoraamakuva hetkestä ja taiteellinen kannanotto.    

Lähikirkkoon suuntautuvalla kävelyllämme kirkolle on useita loiskasvin valtaamia tammia. Villiintynyt keltainen ginestra kasvaa teiden varsilla ja pelloilla: ennen sitä viljeltiin järjestäytyneesti myyntiä varten. Messun jälkeen tryffelipasta ja maalla valmistettu punaviini vaivuttavat syvään uneen, josta herään vasta myöhään iltapäivällä. Japanilainen säveltäjäpariskunta on unohtanut käydä minimarketissa ja he poimivat vihreän salaatin läheiseltä niityltä.

Fransiskus eli sopusoinnussa ympäröivän metsän ja sen eläinten kanssa.

Mekin voisimme pyrkiä sellaiseen. ”Kolmas paratiisi” merkitsee sitä, että sopu on menetetty ja uuteen paratiisiin on vielä matkaa. Elämme keinotekoisessa todellisuudessa, jossa välittämisen ja sopusoinnun on korvannut antamisen simuloiminen eli esittäminen. Vastaanottaminen tapahtuu nopeasti, kiittämättä ja toiseen kohteeseen hyvin nopeasti siirtyen jottei vuorovaikutuksesta ehdi jäädä liian pitkiä ja muistorikkaita hetkiä.

Jokainen viettää päivän ateljeessaan, huoneessaan, metsässä, yhteisessä ruokailuhuoneessa tai aivan odottamattomassa paikassa. Vain mielikuvitus asettaa rajat ja mielikuvituksella ei kai tunnetusti ole rajoja. Maagisella kellonlyömällä 17.30 kaikki kerääntyvät kartanoa muistuttavan talomme eteen yhteiskuvaan, jonka ottaa tuore tulija valokuvaaja Anuja Nikon-ammattilaiskamerallaan. Olemme saaneet kutsun Marinan vanhempien luokse päivälliselle.

Anuja on ensimmäistä kertaa Italiassa ja ihmettelee kaikkea ruohonkorsista suuremmista esineistä tai kohteista puhumattakaan. Yritän antaa vinkkejä erilaisista lehdistä, jonne Etelä-Eurooppaa kuvaavan intialaisvalokuvaajan kannattaisi yrittää kaupata kuviaan. Parina aamuna Anuja kokeilee pienen dokumenttielokuvan tekoa tallentaen nauhalle minut laulamassa suomalaisia säveltäjäklassikoita ja italialaista oopperaa.

Parvekkeenovelle kävelee ryppyinen nonna rollaattoriin nojaten ja iloisesti hymyillen. Nonna esittää itselleen muistutuksen, että ruoho seinän vieressä on leikattava. (Olemme sisällä ja ruohon kasvaa korkeintaan kukkaruukuissa ja vain hyvin villissä mielikuvituksessa olohuoneen ikkunan vieressä. Nonna on suuntautunut surrealismiin tai dadaan tai sitten hänen muistinsa vain temppuilee ja leikkaa menneisyydestä mieluisimmat palapelinosat.. Marina selventää, että mummilla on aika pitkälle edennyt Alzheimer ja sillä vakavuudella hänen puheisiinsa pitää suhtautua. Tämä on huomattu viimeistään ruohonleikkuukohdassa. Ennen sitä puheet kuulostivat aika järjellisiltä. Nonna uppoaa välillä autistisiin mietintöihin painaen päänsä alaspäin, mutta autistinen mietintö on tuttu kenelle tahansa taiteilijahenkilölle.

87-vuotiaan auktoriteetilla nonna antaa nuoremmille elämänohjeita. Minua hän kehottaa olemaan menemättä koskaan naimisiin. Näin toki toimisin joka tapauksessa. Jostakin syystä nonna alkaa turista alakerran naapuristaan, josta hän ei pidä. Heidän välilleen on syntynyt ilmeisesti joku riita, jonka syytä en tarkalleen tiedä. Vilpittömyys on hyvä ominaisuus, jota italialaiset eivät (eikä juuri mikään kansa totta puhuen) varmaan aina harrasta, mutta ilmeisesti läsnäoloni on antanut virikkeen juuri sellaiseen ilmaisuun. Jotakin poikkeuksellista minussa on, koska saan ihmisissä anarkismin kukkimaan.

Japanilainen säveltäjä Michiko on hauska kulttuurienväliolento, joka ei puhu englantia kielioppikirjan tavoin, mutta keksii hyvin luovia ratkaisuja haasteellista luovimista vaativissa tilanteissa. Joissakin lapsenomainen anarkismi kukkii eri syistä luonnollisesti. Alan opettaa Michikolle suomea ja vastaavasti saan hyvin lyhyen oppitunnin japanin kielessä: ohaiosta oginikawaan, kiitoksesta kippikseen molemmilla kielillä.  

Japanilaissäveltäjä ottaa muutaman hyppyaskeleen sivusuunnassa kevyesti ilman päällä kelluen ja spontaanit performatiiviset aktit jatkuvat koko illan. Syömme koko kierroksen pääruoista tiramisuun ja punertavan samppanjankaltaiseen juomaan. Paikallinen valokuvaaja tallentaa suomalais-japanilais-eteläkorealaisen ryhmän ilot; se pirskoilee huoneessa, vasta myöhemmin on eron aika.

Kaupunkilainen unelmoi tai on yksinkertaisesti jättänyt taakseen menneen elämänsä. Illuusio on luotu aidosti vanhojen huonekalujen, muiden esineiden ja aitojen luonnonobjektien, lehtien ja oksien avulla. Esine yllättävässä paikassa piristää mieltä, kuten rahanpyyntöön huipentuva pienten objektien myyntiin tähtäävä afrikkalaisen katumyyjän valheellinen veljeys- ja sisaruuskuvitelma. Myyjät edustavat jokaista kansallisuutta kaikkialla.

Rikkinäinen olkituoli ja öljylamppu, huoneen ainoalla kirjahyllyllä italiankieliset kirjat, joista ensimmäisenä silmään pistää Il Paradisi della Droga, Isaac Asimov, Montagun Il Tatto, Rudolf Steiner. Myöhemmin saan käsiini Assisin kirkoista, uskonnollisista aarteista ja Fransiskuksesta kertovan kirjan.  Unohtamatta taiteen kehtoa Firenzeä, jonne kai melkein jokaisen taiteilijan tie vie joskus.

Fransiskus Assisilaiselle riittivät pyhät kirjoitukset, minä tarvitsen maallista inspiraatiota. Toscanaa, Firenzeä ja Assisia käsittelevät matkaoppaat kuvineen, nostalgiset suomenkieliset kirjailijalehdet, luovasta tietokirjoittamisesta kertova englanninkielinen opas, Adrienne Richin elämänpoetiikasta ammentava esseekokoelma, Charles Bernsteinin ylistys vaikeille runoille: kaikki käyvät yhdessä ja erikseen. Saan tarvitsemani ravinnon suoraan paperilta suoneen. Ihmiset tulevat residenssiin, tulikärpäset yössä, pimeässä yössä välkehtivinä. He lähtevät, äkillisesti ja jälkiä jättämättä.

Terroristit ovat vallanneet vesiputouksen, jonne haluan neitsytkylpyyn. Tänään paikalle osui yli kymmenen autoa rituaalista kielivään valkoiseen asuun pukeutuneiden ihmisten joukko, joka tanssi, "lauloi" ja rummutti kovaan ääneen yli kolmen tunnin ajan. (Koulumainen yhteiskarjalaulu on taiteesta kaukana, vaikka epäilemättä tässä sessiossa ei ole tavoitteena korkealaatuinen taiteellinen taso vaan transsin tai shamanistisen tilan saavuttaminen). Täältä Subasion pimeältä puolelta löytyy yhteisöistä vapaaehtoisesti syrjään astuneita ”outsidereita”, joita on Italiassa kaikilla alueilla.

Riittiin osallistujat eivät pitäneet yhtään taukoa vaan jatkoivat tanssimista ja laulamista ruoatta ja juomatta tuntien ajan. Välillä joku laittautui pitkälleen maahan levitetylle viltille. Yhdelläkään ei ollut kädessä nuotteja ”aikalaissoittimia” lukuun ottamatta. Pillimäisten puhaltimien rumpu takoi rytmiä moukarimaisin iskuin pakanoiden juhliessa kesän huippua tai muuta yhtä tärkeää tapahtumaa.

Istuin puron varrella monenväristen tuntemattomien perhoslajien ja sinisten sudenkorentojen kanssa kuunnellen joenvartta viereiselle pikkusillalle kantautuvia vaihtuvia rumpurytmejä. Kappaleet olivat keskiaikaista folklorea antiikkisella italialla sanoitettuina. Tanssiparit tekivät yksinkertaisia liikkeitä yhteisessä ringissä. Monotoniset sävelmät kantoivat kaikuja toisteisesta afrikkalaisesta heimomusiikista. Autot viuhahtivat ohi kaskaiden kuoron sirittäessä hikiseen päivään tasaista melodiaa, johon sekoittui tuntematon hyönteislaji äänineen.

Paluumatkalla pelastin autotielle ylösalaisin kääntyneen loukkaantuneen perhosen, joka käännähti uudestaan selälleen. Sitä olisi pitänyt jäädä kääntelemään loppuillaksi kuin omelettia. Lopetin. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomasti taiteessa eikä elämässä. Kuolleet perhoset siirsin niiden muistoa kunnioittaen tien poskeen pois uusien murhanhimoisten autonkuljettajien ajoreitiltä. Rallikuskikuvitelmat eivät kadonneet edes kivisillä maaseututeillä; päinvastoin, yleisön poissa ollessa ne saattoivat vahvistua entisestään.

Olkoon tämä teksti – mikä sen lopullinen muoto onkaan – kirjailijan kirje vastaanottajalle. Kuvittelen vastaanottajaksi kirjallisuudesta inspiroituvan Suomen kansan tai kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijakunnan, vaikka tarvittaessa tilalle voi laittaa jonkun toisen. Jos tämä teksti haluaa jotakin todistaa, olkoon se tosiasia, että kirjallisuuden tuottamiseen ei tarvita vuosien tuskaa, kärsimystä tai iloa. Kirjallisuus syntyy kaikkialla siellä, minne kirjoittava minä matkustaa, jokaisessa paikassa, joka herättää henkiin jäädyksissä olleen aivotoiminnan. Suomi-realismi vaihtuu subtrooppiseen metsään. Siinä on kaikki tarvittava.

julkaistu Lumooja 3/2012:ssa