Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, December 20, 2011

Affektien runsas ilotulitus

Affektien runsas ilotulitus

La Rondinea on usein kutsuttu Puccinin välityöksi; teokseksi, joka ei ole oikein ooppera, mutta ei operettikaan, vaan jotakin niiden väliltä. Tätä käsitystä tukee se, että La Rondinesta löytyy fox-trot,- tango- ja one-step-rytmejä. Tuttu Adami oli libretisti tilausteoksessa, jonka merkityksestä on kiistelty.

Varmaa on, että La Rondinen musiikki on runsasta, sentimentaalista, kevyttä, mutta eleganttia. La Rondine on kuin ylenpalttisen makea karamelli, musiikiksi puettu affektien ilotulitus, jota ilman ei voi olla.

Juoni on yksinkertainen: 1890-luvun Pariisissa on tullut muotiin romanttinen rakkaus. Tämä selviää rikkaan pankkiiri Rambaldo Fernandezin ylläpitämän Magda de Civryn asunnossa, jossa vieraina on Rambaldon ystäviä. Magda herättää eloon muiston Bal Bullierissa kohtaamastaan nuorukaisesta. Runoilija Prunier ehdottaa, että Magda tulee muuttamaan kuin pääskynen (la rondine) kohti unelmien maata ja rakkautta.

Voisi sanoa, että Magdan (Sirkka Lampimäki) ja taiteilijoiden Mekkaan ensi kertaa saapuvan Ruggeron, Rambaldon vanhan ystävän pojan (Mika Pohjonen) äkkiä toisessa näytöksessä Bal Bullierissa leimahtava rakkaus on tämän unelman näytöksen mittainen esitys. Liekit syttyvät yllättäen myös Magdan palvelijattaren Lisetten (Hye-Youn Lee) ja romanttisen rakkauden muodissaolon keksineen runoilija Prunierin (Juha Riihimäki) välillä. Kolmannessa näytöksessä ollaan Ruggeron huvilalla Rivieralla. Unelmat rikkoontuvat vihdoin molempien parien osalta.

Lampimäki ja Pohjonen loistivat pääparina: tämä oli monen bravon ja bravan ilta, eivätkä Lee ja Riihimäki jääneet paljon jälkeen. Erinomaiset laulajat vakuuttivat jälleen siitä, että omistautuneisuus riittää upeaan esitykseen: mitään lavastuksellista ylenmäärää ja turhaa visuaalista näyttävyyttä ei tällöin tarvita. Perinteisessä vara parempi, vaikka lavasteet runsaat ja ajanmukaiset olivatkin.

Rita Dahl

www.kansallisooppera.fi

Giacomo Puccini: La Rondine

Friday, December 09, 2011

Mais oú menos

Mais oú menos

Posteljooni kiikutti tänään Rita Dahlin matkaoppaan ”Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia” (Savukeidas). Nimen loppuosa lupaa paljon, onhan kyseessä iso maa, mutta todellisuudessa kirja keskittyy edellä mainittujen kaupunkien lisäksi vain muutamiin paikkoihin. Siitä huolimatta opus toiminee virikkeen antajana sinnepäin suuntautuvalle reissaamiselle. Itseäni opus puhutti siksi, että kyseiset paikat ovat jollain tavalla tuttuja erilaisten elämysten muodossa, joista mainittakoon tajuttomaksi hakkaaminen, ryöstäminen ja putsaaminen.

Savukeitaan matkaoppaat, tai paremminkin matkaoppaat yleensä, ovat allekirjoittaneelle täysin vieras kirjallisuudenlaji, ellei Voltairen ”Candidea” ja Galeanon ”Las venas abiertas de América Latinaa” oteta huomioon, jotka eivät edes ole matkaoppaita. ”Candide” on seikkailuromaani ja ”Las venas abiertas” tulikiven katkuinen sosiaali- ja taloushistoriikki. Dahlin kirja asettuu niiden välille, mutta kirjan olisi kannattanut asettua siihen tukevammin: opuksen parasta antia ovat minäkertojan omakohtaiset kokemukset ja brassien kohtalot. Paikallisen ihmisen kautta lukija ymmärtää paremmin myös yhteiskuntaa ja sosiaalisia oloja.

Reissaamiseen/matkailuun liittyvää perustietoa löytyy paljon netistä, samoin kuin majoitus- ja ruokapaikkatietoa. Lisäksi jälkimmäisten luettelointi saattaa nopeasti olla vanhentunutta tietoa. Historiasta, kielestä ja kulttuurista ei sitä vastoin kukaan matkailija/reissaaja tiedä koskaan liikaa, joten niihin olisi voinut syventyä enemmän juuri eri luetteloiden kustannuksella. Olettaisin, ettei Dahlin kirja kuitenkaan päädy viiden tähden hotellin uima-altaalla lakattuja varpaitaan uittavan pakettimatkailijan rakennekynsiin, vaan omatoimisen reissaajan kouraan, joka löytää yöpaikkansa ja ruokansa ilman ulkopuolisen neuvojakin, välillä myös favelasta, missä käyminen on parasta Brasilian matkailua ja jonka parhaat ja luotettavimmat oppaat ovat asunnottomat diilerit ja pedran polttajat. Väittäisin, että sellaista reissaajaa kiinnostaa nimenomaan Brasilian kieli ja kulttuuri, jonka avautumista pakettimatkailijan ei tarvitse toivoa. Tiettyihin teemoihin keskittyminen ja syventyminen sekä toisenlainen jäsentely olisi siis terästäneet lopputulosta. Joka tapauksessa tekstiin kannattaa tutustua vaikkapa tilaamalla kirja suoraan Savukeitaalta, jos Brasilia kiinnostaa.

Ai niin. Mukava lisä teokseen oli viitteet kirjallisuuteen, muutamiin suomalaisiin lähihistorian jättiläisiin ja tälläkin äärireunalla tunnettuihin elokuviin. Niin mihin? Ottakaa itse selvää vaikka tästä: Savukeidas.

julkaistu Ivan Rotta & co:n Rottamediassa

Thursday, December 08, 2011

Kaikilla on oikeus sydämeen

Kaikilla on oikeus sydämeen

Rita Dahl: Bel canto nieriöille (Kesuura Oy 2010)

Romanttista tunnelmointia ja muotojen monipuolisuutta tarjoaa Rita Dahl kuudennessa runokokoelmassaan. Ilmaisu on hiottua ja soljuvaa. Teos tarjoaa pakomatkan harmaasta todellisuudesta sydämen kaipauksen maailmaan.

Dahl osoittaa hallitsevansa niin riimittömän kuin riimillisen runon, tankan, sonetin, proosarunon. Miljöössä liikutaan Gotlannin vanhasta saaristolaismaisemasta etelän lämpimiin öihin ja kotimaahan.

Mielenkiintoisia ovat myös Dahlin tulkinnat eri säveltäjien liedeistä. Sanasto ja kuvasto ovat kauttaaltaan romanttista kieltä. Dahl on palannut perinteiseen runolliseen ilmaisuun sortumatta kuitenkaan kliseisiin. Ilmaisu on ajatonta ja omintakeista. Kokoelma vastaa sydämen romantiikan ja eksotiikan nälkään.

Dahlin runoja on mainittu rakkausrunoiksi. Erityisesti koskettavat avaussikermän ’Mänty kasvaa kallionkielekkeellä’ rakkaudentunnustukset saaristolaismaiseman ikiaikaiselle luonnolle, vuosisataiselle elinkeinolle ja ajattomuudelle. Miljöö on Visby ja Gotlanti, mutta paikasta riippumatta runoista huokuu ajaton tunnelma ja ihmisen ja luonnon yhteys. Kuten Gotlannissa, Dahl on kotonaan myös eksoottisissa etelän maisemissa, joiden tunnelmaa soljuu sikermien ’Minun rakkaani tanssii käsillään ja sytyttää tähdet’ ja ’San Felipe del Aguan ilta’ proosarunoissa. Etelän lämmössä liikkuvien sulavien proosarunojen runsauden ja kotimaan talvessa liikkumattomien tankarunojen niukkuuden välille syntyy kuvaava vastakohtaisuus.

Mikä tällaisen teoksen sisällöllinen sanoma sitten voisi olla? Ehkä sen tehtävänä on tempaista lukija mukaansa ja osoittaa, ettei romantiikka ole maailmasta kuollut vaan että sillekin on tilauksensa. Unelmiin pakeneminen lienee ajoittain tarpeen nykymaailman realismin puristuksessa. Kaikkiaan vaatii tietynlaista uskallusta ottaa teoksen teemaksi sydämen kaipuu romantiikkaan, kun maailma täyttyy inhimillisen kärsimyksen ja luonnon tuhoutumisen hätähuudoista.

Katariina Perkiö

julkaistu Lumooja 4/2011:ssä

Tuesday, December 06, 2011

La ciudad de las escaleras blancas

Rita Dahl nació en Finlandia en 1971, cursó dos maestrías en Ciencias políticas y Literatura comparada en la Universidad de Helsinki. Es escritora y periodista independiente.

Ha publicado cinco colecciones de poemas, además de los siguientes libros: uno de viaje sobre Portugal (Avain 2007), una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses (Kesuura 2009); y un libro sobre el tema de la libertad de la palabra finlandesa (Multikustannus 2009). Asimismo ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace - Women Writers and censorship, volumen que fue publicado como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central, organizado por el P.E.N. Finlandia, evento en el cual Dahl tuvo a cargo la coordinación. Así también la poeta se desempeñó como vicepresidenta del P.E.N. en Finlandia del 2006 al 2009.

Actualmente edita una antología de poesía joven finlandesa que será publicada en Brasil este año, además de una antología de poesía actual escrita en portugués que será publicada en lengua finlandesa. El poema que se publica pertenece al libro Tuhansien portaiden lumo. Se le puede contactar en: www.arjentola.blogspot.com y ritdahl@gmail.com.



La ciudad de las escaleras blancas


Lisboa, ciudad de las escaleras blancas, cuántos
poetas han descendido por ellas como por unas caderas
escribiendo sobre cómo es bajar al Tajo
centellando azul con una apariencia ligera de luz
amarilla. Ellos se han sentado
en los rincones más apartados de los bares oscuros
pensando por qué justamente su vida es tan miserable,
por qué su destino
es evocar algo que no puede traducirse en palabras,
vaciar estas copas y pedir más, por qué la vida
no les ha dado un papel diferente.
Ellos han escrito sobre el descenso por las escaleras
y la añoranza de lo que no puede decirse
y que nunca alcanzarán
y para sostener sus palabras beben más aguardiente
para aunque sea por un momento sentir la vida,
la ausencia causada por la ebriedad por ejemplo,
ellos escriben sobre el beber y al escribir sobre el emborracharse
quedan cada vez más ebrios.
Ellos vacían sus copas hasta el fondo, escriben versos sobre
las escaleras que conducen al Tajo,
las caderas que toman para que este rodar hacia abajo
se olvide y la vida agarre un rumbo ascendente,
como un presagio del volar o el acto mismo de volar,
ellos se elevan un poquitín de sus sillas como si estuvieran
a punto de levantarse y salir por la puerta del bar
cuando los últimos clientes los llaman por sus nombres.

publicado en Ciclo Literario Setiembre-Noviembre 2011

Saturday, December 03, 2011

Nepin bussipysäkki

Nepin bussipysäkki

Piazza del comunen tupakkakaupasta saan lipun bussiin, vaikka periaatteessa en sitä tarvitsisikaan: kuljettajia ei kiinnosta, kenellä on lippu ja kenellä ei. Tämän olen ymmärtänyt matkustettuani ensin Mazzano Romanosta ylellisellä suoralla yhteydellä Civittà Castellanan läpi Nepiin. Seitsemän aamubussissa seurana ovat vain koululaiset, joiden huuto täyttää auton. Lähes jokaisen penkin selkänojan taakse on jätetty huonolla käsialalla tuherrettu puumerkki: monen kenties suurin kirjallinen kontribuutio koskaan. Oikeastaan lippu ei hirveästi kiinnosta minuakaan tässä tilanteessa.

Huoahdan helpotuksesta viimeiselle pysäkille päästyäni. Sieltä on viiden minuutin palkitseva kävelymatka: näen akveduktin, keskustaan johtavan sillan alla virtaavan pienen vesiputouksen. Keskustaan vievät kaikki tiet, jopa Nepin kokoisessa maalaiskylässä Rooman lähellä.

Kahdeksalta piazzalla ei ole vielä kovin monta istujaa, mutta keskuskahvila, tupakkakauppa ja toinen kahvila ovat jo auki. Koululaiset virtaavat kouluun ja vanha mies silittää erästä pientä poikaa päälaelle ennen kuin tämä jättää äitinsä ja astuu koulun portista sisään. Näin hän menettää neitsyytensä, tulee pikku hiljaa vihityksi yhteisön (juhla)menoihin ja sukupuoleensa opettajien ja luokkatoveriensa ansiosta.

Myöhemmin lapsokaiset menettävät viattomuutensa tovereiden aloittamissa ”leikeissä”. Ja joskus lapset alkavat leikkiä itse aivan omia leikkejään, joita ei oikeastaan kukaan ole heille varsinaisesti opettanut, ei ainakaan koulussa, tai jättävät leikit kokonaan väliin. Lapsuus on tarkasti suojeltu aikakausi ihmistaimen elämässä, suojattu ja vaikeuksista vapaa, vaikka ei tietenkään mitenkään vapaa.

Istun Piazza del comunella, käytyäni tupakkakaupassa ostamassa bussilipun. Katselen penkeille kokoontuneita miehiä, jotka juttelevat toisilleen tai vain istuvat yksin tekemättä mitään sen kummempaa. Katseleminen käy työstä, siinä kuluvat katsojan silmät, jotka saavat tai joutuvat vastaanottamaan kaikenlaisia näkyjä, kuulemaan kaikenlaisia ääniä ja niin edelleen. Mieleeni juolahtaa, että kaikki on täällä mahdollista ja astun takaisin tupakkakauppaan kysyäkseni, mistä bussi lähtee. Se ei lähdekään keskusaukiolta, ei tietenkään, vaan läheltä linnaa.

Lähden kävelemään rivakkaa vauhtia kohti linnaa. Minulla on aikataulun mukaan 10-15 minuuttia aikaa bussin lähtöön Civittà Castellanaan. Pistän juoksuksi, onneksi matkaa ei ole paljon, mutta silti minulle ei ole valjennut pysäkin tarkka paikka.

”Scuse, dove paraggio di PULLMAN al Civittà Castellana”, kysyn persoonallisella italiallani, jossa on vaikutteita oikeastaan kaikista Välimeren kielistä.

Saan suhteellisen selkeän vastauksen, jota tarkennan vielä toiselta henkilöltä, ja kolmannelta, neljänneltä. Koskaan ei voi kysyä liian monta kertaa tiettyä faktaa missään, sen oppii matkustaessa. Tietyissä maissa kysyminen on lähes välttämätöntä, koska oikeastaan kenestäkään ei voi olla varma.

Pysäkki on linnan muurin vieressä. Oikeastaan pysäkkejä on useitakin ja vain yksi niistä on kohdettani varten. Olen paikalla kellon mukaan täsmälleen bussin tulohetkellä: en minuuttiakaan ennen, en minuuttia liian myöhässä. Odotan kärsivällisesti. Minuutit kuluvat, kello vierii vakaasti eteenpäin ja alkaa lähestyä uhkaavasti yhtätoista.

Kävelen kymmenisen metriä kurviin, josta näen tulevat autot ja etsin linja-auton näköistä. Ei yhtään bussia, vain kuorma-autoja, paljon kuorma-autoja, minusta tuntuu juuri nyt siltä kuin maailmassa ei muita ajoneuvoja olekaan kuin kuorma-autoja. Äkkiä viereeni on ilmestynyt mies, joka kysyy: ”Aspetti PULLMAN?”.

”Si, aspetto PULLMAN, má non lo ho visto.”

”Anche io aspetto PULLMAN al Civittà” tokaisee mies.

Hänen kätensä on kummasti hieman housujen alla. Käännän katseeni kadun toiselle puolen, pysäköintipaikalla norkoilevaan mieheen, joka on vaihtanut pari sanaa myös puhekumppanini kanssa.

”Ma deve arrivare al undici”, hihkaisee mies ja käsi on jo syvemmällä. Mies pyrkii asettumaan niin, että näen varmasti hänet.

“No lo sei.”

“Io voi al Civittá con la moto. Vuole venire con me?”

Käsi on syvällä ja liikkuu nyt aivan näkyvästi, kuin mies kalastaisi suuria kaloja omista housuistaan.

”Non voglio. Voi aspettar aqui per PULLMAN.” Vastaan hyvin päättäväisesti, en anna hymynväreenkään tulla muuten niin auliisti hymyileville kasvoilleni.

Katseeni on tiukasti toisessa suunnassa. Ateisti minussa yltyy rukoilemaan, kenties olen saanut sentään joitakin vaikutteita tästä maasta. Silmissäni näen Mazzano Romanon lähibaarissa istuvat nuoret ja vanhat ukot, jotka vain tuijottavat kahvilla käväiseviä vaaleita ihmisiä, haluten kenties vaihtaa sanan tai pari kanssamme. Sanat eivät satuta, sanat eivät tuhri ketään muuta kuin lausujansa. On pahempia asioita, joita ihmiset tekevät, eivätkä niitä tehdessään tuhri pelkästään itseään, vaan kenties myös tekonsa kohteen.

Mies ymmärtää. ”Scuse, e grazie.”

Vielä luo katseen minuun, nostaa käden housujen vyötärön alta ja käyttäytyy jälleen moitteettomasti kuin katolinen, joka käy messussa ahkerasti joka sunnuntai palaten sieltä ajoissa kapakan kautta takaisin kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Se, mitä hän on hetki sitten tehnyt, on unohdettu nopeasti, tehokkaasti ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia.

Vihdoin oranssi bussi tulee ja heilautan kättäni sen pysäyttääkseni, vaikka se ei muistuta lainkaan sitä PULLMANIA, jolla olen Nepiin saapunut. Kenties juuri tällä hetkellä osa pienistä koululaisista astuu ulos koulusta ja lähtee kävelemään kotiin, tai kaveriensa kanssa pysäkille, josta he pääsevät eteenpäin kotiinsa. Toivon, että he ovat turvassa pysäkillä tai siellä, minne ikinä menevätkin. Ettei heidän eteensä ilmesty nuorta, miellyttävän tuntuista miestä, joka kohta nostaa heidät polvilleen ja… Tai vanhempaa sukulaista, joka samalla tavalla yrittää tehdä sukulaisuutensa varjolla tuttavuutta tavalla, jolla sukulaiset eivät saisi lapsia lähestyä.

Olen astunut kiireessä ympäristössä kiertävään paikallisbussiin. Hyvin informoitu kuljettaja neuvoo minua astumaan ulos pysäkillä, josta näen avoimesta ovesta sisään pieneen kotiompelimoon. Vain muutamien minuuttien päästä Mazzano Romanoon saapuva bussi pysähtyy ja jatkan hyvin turvallisessa kyydissä takaisin sieltä mistä olen tullutkin. Kiitän mielessäni, että busseja tulee sentään kerran tunnissa. Paratiisilliset näkymät Trejan laaksoon sekä leppoisasti kotipiazzalla norkoilevat äijänkäppänät tuntuvat kotoisemmilta kuin koskaan. Arki jatkaa häiriintymättä juoksuaan.

Kuvankaunis Nepi linnanjäänteineen, akvedukteineen, katedraaleineen ja leppoisine piazzoineen jää mieleeni hatarasti kuin miellyttävä muisto, johon sekoittuu jotakin epämääräisen tahraista – kuin käytetty nenäliina, joka on pudonnut Nepin linnan bussipysäkillä seisoneen miehen taskusta. Se on täynnä keltaisia läiskiä.

Thursday, December 01, 2011

A poética dos lugares

A poética dos lugares
Rita Dahl





Observo espantada a rapidez com a qual os veículos passam na rua. Alguns rapazes que estão consertando suas motos na calçada me gritam em tom amigável: “Uluku Pepe!”. Depois de algumas semanas, observo a velocidade nas ruas de Helsinki, agora dentro dessa realidade dita “civilizada”. Será que os veículos passam nas ruas mais lentamente que em Lagos onde o tempo também é dinheiro – nunca tinha visto ambulantes passando tão rápidos pelos carros, para vender seus artigos.



Sujeito aos lugares, o poeta chega ao êxtase, pois estar fora de seu país não é só estar fora de sua terra, mas é também estar mais próximo de si mesmo. O poeta é si próprio, mas é, mesmo tempo, um outro. É ambos; alguém que espelha e é espelhado concomitantemente. Para mim, este sentimento leva ao êxtase. Sair da casa e ir a lugares estranhos é para mim a única possibilidade de agarrar-me a mim mesma, a minha identidade, mesmo que seja temporariamente. Na viajem, encontro o outro, que é o meu especulo, ainda que sempre um pouco diferente. Estou sempre à espera desse encontro. Talvez eu esteja também um pouco dependente deste encontro. Isso levanta a questão de saber porque nunca estou bem em casa. Se eu pudesse responder a essa pergunta, a minha vontade de viajar talvez acabasse. Mas não quero isso. Estou em um círculo do qual não posso sair, e talvez não queira. É um dos únicos círculos no qual estou firmemente assentada; os outros são a liberdade e a arte. Ser no ar.



Os lugares fertilizam a minha poesia. Sempre fertilizaram. Tanto nos países no norte, quanto nos países no sul (essa é uma diferenciação genérica, conhecida como polarização entre os países ricos e pobres – o Norte e o Sul). Quanto mais viajo pelos países do Norte e do Sul, mais fico convencida de que só temos um tema em comum. Esse tema é a globalização. Muitas vezes, parece-me que a globalização nos faz ser e se comportar de determinada maneira. Claro que existem os países “colonizadores” e os “colonizados”, os que compram e os que vendem, sempre com o preço sob-valorizado. às vezes, gostaria de saber como seria o nosso comportamento sem essa palavra com G? Mas essa é uma pergunta impossível de responder – a palavra com G será a ideologia dominante por m muito tempo ainda.



O que seria a poética dos lugares nesse mundo com e sem as fronteiras ao mesmo tempo? (As fronteiras verdadeiramente existem, especialmente entre lugares estrategicamente importantes, como Europa e Norte de África, México, América Latina e os Estados Unidos. Estas são fronteiras entre a realidade e a irrealidade; os mundos chamados real e imaginário. Certos passageiros, inclusive, são colocadas em barcos bem frágeis para poder chegar aos limites da sua própria existência, ou mesmo para poder transcendê-los. Mas, no outro lado, podem se deparar com uma grande surpresa – a polícia, em seu primeiro e ultimo encontro. Essa gente é chamada de “ilegais”.) A nós nos sobra somente um mundo verdadeiramente desejado: o mundo dos compradores, dos neo-colonizadores.



Isso é uma tentativa de ilustrar os poemas em prosa do meu livro “A Vida em Lagos” (ntamo 2008). Nesses poemas reflete/m-se o/s mundo/s similar/es do Norte e do Sul; o mundo assentado na rapidez e na afetividade, entre a razão e a loucura.



No livro “O Tempo dos Aforismos” (PoEsia 2007), comecei a utilizar os “discursos coletivos”, que selecionava através de motores de pesquisa na Internet. Esta poética é feita a partir de pesquisas diárias na internet, e vão de declarações angustiadas, cheias de gírias e palavrões, até os discursos mais burocráticos e acadêmicos.



A poética dos lugares nem sempre tem a ver com os lugares mais irreais, lugares cheios de imaginação ou sentimentos ligados a eles. O Brasil, por exemplo, é para mim um país, antes de tudo, romântico, que se realiza especialmente nas montanhas e nas praias do Rio, mas também nas ruas. Há vida real nas ruas do Rio com seus mendigos pedindo esmola, algo bem distante da vida esterilizada e limpa nas ruas dos países do Norte Europa.



Transe e poesia: a poética de resistência



A transcendência da poesia pode vir de outra forma também. A poesia é um meio clássico de transcender os limites da realidade, utilizada já desde a antiguidade. No princípio a poesia era cantada por gente especializada. Era a forma oral de divulgar a poesia para os membros das comunidades servia, com fins comunicativos. A poesia, nessa altura, servia para divulgar notícias importantes. Era um meio antigo que substituía o jornal, hoje em dia. Mas a transcendência pode ser obtida através de outros caminhos também; no meu caso com o canto lírico.



O canto lírico e a poesia são uma combinação perfeita para transcender os limites do mundo real em direção ao imaginário – porque um dos objetivos da poesia deve estar na resistência em só descrever a realidade em que vivemos. Para mim, a simples verossimilhança não é suficiente para se fazer poesia. No livro que estou escrevendo agora, quero que a poesia proponha algumas coisas para o humano e que seja algo político. A realidade em que vivemos (de agora e de sempre) é profundamente artificial. A nós nos são empurradas diversas necessidades, como o consumo e o sexo desenfreados, como formas errôneas de se chegar a uma “verdade”. Esse mundo com G já não respeita nenhuma lei. Não respeita a criatividade, o pensamento e nenhuma das tantas outras coisas que necessitam gerar-se de forma lenta, obscura e no campo da indefinição. Por isso, o mundo chamado “real” é para mim irreal, e, nesse mundo monótono, a poesia e as outras artes podem vir a ser um refugio distante. E é por isso que eu procuro refúgio nos outros mundos através da poesia e do canto combinados. Dessa maneira posso chegar ao limites do mundo real: um outro mundo, mais belo, mais justo, mais perto dos meus próprios valores e pensamentos. Alguns chamam isso de escapismo, que seja! Para mim não é isso. Para mim é a verdadeira realização de mim mesma.

E, com certeza, é também uma forma de resistência contra um mundo homogêneo. Uma resistência que tem o poder de criar mundos paralelos ao lado dessa realidade reduzida. Essa resistência só deseja libertar o mundo, esse que é, na verdade, uma prisão livremente escolhida, no qual lutamos para sobreviver um dia após o outro. Essa fuga voluntária e artística não só é libertadora para mim, mas para muitos outros também. Essa resistência quer dar a real importância ao mapa do imaginário, isso que, no mundo chamado “real”, é desprezado. Mas é o mundo mais belo dos todos. Por isso prefiro sempre chegar nele.




___________________
Rita Dahl é poeta finlandesa, autora de diversos livros de poemas, organizadora de antologias, atua de maneira constante na divulgação da poesia finlandesa em Portugal e no Brasil, através de coletâneas. Também realiza o caminho inverso, divulgando poesia portuguesa na Finlândia. Para nós, ficou a sensação de que a verdadeira pátria de Rita Dahl é, acima de tudo, a Poesia. Sem fronteiras.

Publicado por dEsEnrEdos, ano III, nro 11