Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, October 31, 2011

Kaksi runoa Vastakaanonista

Stora Torget

Kuka kiekui yksin keskellä Stora Torgetia marraskuun alkupäivinä havaitessaan rajuilman salaman iskusta puhjenneen? Pyhän Katarinan kirkon fransiskaanimunkit jakelivat almuja jonottaville köyhille, eivätkä edes jalkapuun suunnalta kantautuneet huudot tahtia hiljentäneet. Raipaniskuja jaeltiin, soppakulhon kauha nousi, pappi saarnasi, kukon kaula katkaistiin, vihdoin talo hiljentyi. Edes tanskalainen kääntäjänainen ei tullut nauttimaan jokapäiväistä makkara-olut-annostaan. Menin hiljaiseen keittiöön vain lumihiutaleiden tömähtäessä ikkunan takana maahan. Laitoin kahvin tulemaan. Päivä oli ollut jännittävä ja jännittävänä se jatkuisi. Otin voileivät esille ja levitin niille voita ja juustoa. Koskaan aiemmin leivän sively ei ollut tuottanut näin paljon nautintoa kuin nyt. Tiesin, että tästä leivästä sain pitää kiinni, horisontissa lipuva laivakaan ei sen todellisuutta miksikään muuttaisi, vaikka minä toivoisinkin olevani sen kannella matkustamassa kohti määränpäätä, joka on tuntematon aina, vaikka sillä on joka kerta kaupungin nimi.


Sekatavaraliike

Asiakkaat vaativat tiskille niin viimeisen päälle valmistettua fasaania, että kauppias tiedusteli, saisiko tilalle olla tällainen tuote, tummien käsien koskettamatta tehty. Mutta asiakkaat kutistuivat kattoon asti ja karjuivat tulitikun kokoiselle kauppiaalle, kuinka tärkeää on pitää huolta tavaroiden eksoottisuudesta. Eksoottisuus merkitsi asiakkaille varmuutta alkuperämaasta ja tekijäryhmistä. Reiluutta oli se, että ostettiin oikealta farmilta, annettiin sioille oikeanlaista piiskaa ja lukittiin aasit päiväksi ainoastaan rautalanka-aitaan. Siinä ne makasivat keskellä omia jätöksiään. Vaatimuksista ei tingitty tuumaakaan. Vaativimmat asiakasryhmät olivat valmiita maksamaan vaikka karvaisesta aasinpäästä suoraan olohuoneeseen kuljetettuna.

(P.S. En itse pidä näitä runoja sen kummemmin kokeilevina, ainoastaan absurdeina ja tietysti leikkisinä (runoilija on terve, kun se leikkii). Nämä on sijoitettu osastoon kaksi, jossa on pakoitteella tuotettuja tai leikkiin ja peliin perustuvia runoja. Leikkisyydellä ja absurdilla ei ole minusta juurikaan tekemistä pakotteiden kanssa, pikemminkin aivan päinvastoin. Leikkivä runo nimenomaan pyrkii IRTAANTUMAAN pakotteista. VAPAUTUMAAN. Näin runolla voi olla myös jopa elämänpoliittista merkitystä foucault´laisessa mielessä.)


julkaistu Vastakaanonissa

Friday, October 28, 2011

Kirjamessuilla su 30.10. Takauma-standilla klo 11.30 & 13

11.30 Teemamaa Viro. Sillanrakentaja Maimu Berg. Rita Dahl. Kirjailija ja Suomen Viron instituutin kulttuurisihteeri Maimu Berg on tehnyt tinkimätöntä työtä maiden kulttuurisuhteiden hyväksi. Omassa tuotannossaan hän on käsitellyt mm. virolaisten ja venäläisten suhdetta.

13.00 Teemamaa Viro. Piret Saluri. Rita Dahl. Saluri on kääntänyt suomalaista proosaa viroksi, mm. Olavi Paavolaista, Mika Waltaria, Antti Hyryä, Paavo Haavikko ja Elina Hirvosta. ”Kääntämään oppii ainoastaan tekemällä. Kääntäminen on hidasta käsityötä”, sanoo Saluri.

Thursday, October 27, 2011

Aiheena ihmisluonto

Aiheena ihmisluonto

Kirjailija Anni Sumari pohtii kuinka ihmisyys voisi toteutua mahdollisimman täydesti positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. Hänen laaja-alainen lukeneisuutensa ulottuu Raamatusta elämäkertoihin, maailmankirjallisuuden klassikoihin ja pornolehtiin. Varhaistuotantoaan varten kirjailija tutustui myös sadomasokismia käsittelevään kirjallisuuteen.

Rumuuden estetiikka näkyy sekä Sumarin proosassa että runoissa. Pari ensimmäistä kirjaa koostuivat makaabereja ja groteskeja aiheita käsittelevistä proosarunoista. Näissä teoksissa inhimillinen väkivalta sai fyysisiä ja henkisiä ilmaisumuotoja: minäkertoja roikkuu keskiaikaisissa teilirattaassa ja toisessa runossa paroni Siniparta tarkkailee viimeisintä uhriaan. ”Matala otsa” -runossa käsitellään rotuhierarkioita ja sitä, miten kätevästi ne sopivat ylempien rotujen aseman legitimoimiseen.

Henkisen ja fyysisen terrorin ja väkivallan kuvat eivät ole vähentyneet Sumarin runoista. Ihmisluonto ei ole kaunis, haavoittumiseen pitää olla aina valmis rakkaussuhteessa, mutta ihminen harrastaa terroria mikrosuhteiden lisäksi myös laajemmalla tasolla.

Sumarin runoudelle ja proosa koostuvat hybriditeksteistä, jotka liikkuvat runouden, proosan, esseen ja aforistiikan rajamaalla. Runoilija toteaa, että hybridimuoto on hänelle hyvin läheinen. Puhdas essee ei ole koskaan miellyttänyt Sumaria, koska sen muoto ei salli ironian toteuttamista.

Sumarin runoilmaisu on löytänyt oman uomansa erityisesti Tanssiva karhu –palkinnon voittaneessa Mitta ja määrä -kokoelmassa (Like 1998) ja sen jälkeen ilmestyneissä runokokoelmissa Sineriaani (Like 2001), Vuodet vetten päällä (Johnny Kniga 2003), Läpinäkyvä punainen (Johnny Kniga 2005) ja Valkoinen – arroganssi (Sanasato 2010).

Hänen Valitut runonsa ilmestyvät syksyllä. Ilmaisu on pistävän ironista, provosoivaa ja moniäänistä sekä vahvan omaelämäkerrallista. Runoilijalle kelpaavat materiaaliksi eletyn elämän lisäksi luettu kirjallisuus, koettu taide, filosofia, uskonnot, myytit ja tarvittaessa kaikki ylevästä alhaiseen.

Runojen puhujat vaihtelevat metafiktiivisestä kirjailijasta moralistiseen länsi-ihmiseen, hulluun ja melkein kaikkeen inhimilliseen näiden väliltä. Metafiktiivinen puhuja voi todeta materiaalistaan seuraavaa: ”ihmiset keksin / käytän apuna myös kasvi- ja eläintiedettä / ja sellaisten kielten sanakirjoja / joita en osaa.”

Kohti omaa ilmaisua

”Sarkofagissa (Like 1994) aloin pyrkiä pois proosarunosta kohti omaa runoilmaisuani, jonka olin tuolloin lakaissut maton alle."

1990-luvun kriitikkojen etsimiä modernismivaikutteita enemmän Sumariin on vaikuttanut eurooppalainen surrealismi ja esimerkiksi Samuel Beckettin tekstit ja näytelmät, joita hän on suomentanutkin. Sumari pitää myös Oscar Wilden ironiasta, Gustave Flaubert´istä ja Voltairen ja Diderot´n kaltaisista klassikoista.

”Suomi ei ole viktoriaaninen Englanti, vaikka toisinaan siltä tuntuukin. Ylenpalttinen viihdekulttuuri ja ihmisten kääriminen viihdemössöön. Kaikki on Kotikokkia, ja ihmiset juttelevat arkipäiväisesti kaikenlaisista asioista. Voltaire oli aikanaan hyvin pisteliäs, oikea skorpioni, joka kritisoi Candidessa kehitysaktivismin nimellä kulkevaa filosofista ajattelusuuntaa. Sen mukaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Myös Bertrand Russell teki Länsimaisen filosofian historiassaan selvää edeltävien filosofien virhepäätelmistä.”

Suurinta osaa Sumarin sympatisoimista ajattelijoista on omana aikanaan pidetty kerettiläisinä poikkeusajattelijoina, koska heillä oli keskivertoajattelun ylittäviä ajatuksia.”Esimerkiksi kirkkoisä Origenes päätyi uskomattomaan armo-oppiin, jossa pelastuvat minä, sinä ja saatana. Franciscus Assisilaisen köyhyyden veljeskuntaa pidettiin hullulaumana.”

Normatiivisuuden vastustaminen

Tekeillä olevaan uusimpaan kokoelmaansa, jonka työnimi on Kaikkein pyhin, Sumari on imenyt vaikutteita suomentamastaan Don Patersonin Varjojen kirjasta. Tuossa teoksessa häntä viehätti suvereeni aforismin ja proosarunon välisten raja-aitojen ylittäminen.

Uudessa kirjassaan Sumari käsitteleekin toistuvasti kysymystä plagiaateista:

”Kirjan ensimmäisessä versiossa oli minäkertoja, joka oli hyvin lähellä rajanylitystä. Varsinaisessa kokoelmassa käsitellään kipupisteitä eli mitä saa käyttää ja mitä ei, mikä on plagiaatti ja mikä ei-plagiaatti. Onko esimerkiksi suullisesti sanotun siteeraamisessa kyse tekijänoikeusrikkomuksesta? Tämä on tavallaan myös koe. Mielestäni voin perustella lainauksen käyttöä oikeudellani käyttää mottoa.”

Sumarin runot provosoivat usein kohti subjektiivisuutta, normatiivisuuden vastustamista ja oman yksilöllisyyden löytämistä. ”Normaalin säästän eläkepäiviksi”, toteaa runoilija, joka on antanut runoissaan puheenvuoron hulluille ja muille friikeille. Ihmisyyden täyteys edellyttää pikkuporvarillisista stereotypioista ja turvallisuutta luovista mielikuvista eroon pääsemistä. Elämän ottamista sellaisena kuin se sattuu vastaan tulemaan.

Ei ole yhtä rakkautta

”Euroopan läpi matkustavien kirjailijoiden yhteistä junamatkaa käsittelevästä Junanäytelmästä (Like 2001) lähtien totuin asenteeseen, että elämä on kirjallisuutta. Romaani alkaa realistisena, mutta muuttuu koko ajan unenomaisemmaksi subjektiivisen todellisuuden – rakkauden - vallatessa alaa. Romaanin taustalla on puolitoista kuukautta kestänyt suhde, jonka aikana unelmat, haaveet, väärinkäsitykset – ihmisen sisäiset illuusiot vahvistuivat. Varovainen ihminen pysyy maan pinnalla, eikä anna itsensä tempautua liiaksi subjektiiviseen maailmaansa.”

Rakkauden tarve on runoilijan mielestä yhtä syvällä ihmisessä kuin uskonnollisuuden ja henkisyyden tarve. Hän erottaa rakastumisen ja rakkauden tunteen toisistaan. Rakkaus on viisas tila, joka ulottuu rakkauden kohteen ulkopuolellekin. Jo Mitta ja määrä -kirjassaan (Like 1998) runoilija kehottaa minän ja sinän jatkuvaan vuoropuheluun, koska sinä eli esimerkiksi rakkauden kohde on aina uusi, katsojan vaihtuessa uusi.

”Jos autan yhtä ihmistä kehitysmaissa, voisin samalla myötätunnon määrällä auttaa sataa. Rakkaus tarjoaa väylän, jossa kaksi yksilöä voivat luoda maailman, joka on kaukana terrorin ja väkivallan maailmasta."

Sumarin runoissa kuvattu rakkaus on usein onnetonta, ja sidoksissa konkreettisiin paikkoihin. Rakkaus on erityisen vaikeaa erilaisilla turvalukoilla tai valvovalla yliminällä itsensä suojanneelle ihmiselle:

Noudatan ankaria sääntöjä.
Vanginvartija, ristikko otsaan uurtuneena
estää minua rakastamasta.
Yksittäiset persoonat ovat minulta kiellettyjä,
mutta Yhtä voin rakastaa, kaikkien muodostamaa Yhtä.
Rakkauden lopulla menen erämaahan, tavalla tai toisella;
ei mikään ongelma, aina seissyt toinen jalka erämaassa,
kuilun partaalla.

Miksi rakastaa ja kirjoittaa

Rakkauden syiden pohtiminen kiinnostaa myös inhimillisestä heikkoudesta ja haavoittuvaisuudesta kiinnostunutta Sumaria. Runoilija provosoi menemään toista kohti haavoittumisen uhallakin, koska toiset ihmiset tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin tunteisiin: ”ihmisiin oli uskottava tai muuten / ei tule rakkautta, ei ole toivoa. / Onneksi meitä liikuttavat / toisten osoittama myötätunto, omatunto, sääli, / jopa heidän itsesäälinsäkin.” Tai: ”Miten ihmisiin voisi uskoa? / Heitä pitää koskettaa, vaikka / liha onkin mätää, pettävää.” Tai rakastajan näkökulmasta: ”Rakastajat makaavat kyvyttöminä, sanattomina, / sarvet jauheena, luut murskana.”

”On olemassa ainakin mystisiä, maallisia tai animaalisia syitä rakkaudelle. Mystiset syyt palautuvat kohtalouskoon, joka on vähintään yhtä vanha kuin vanhimmat tunnustetut uskontomme sekä tuli- ja esi-isäkultit. Rakastuminen ei silti ole mahdollista vain uskonnoista ja myyteistä kiinnostuneille; myös sivistynyt ateisti on yhtä altis rakastumiselle hullun lailla.”

Muusat ovat antaneet Sumarille yllykkeen kirjoittamiseen. Kirjailija ei ole kuitenkaan lainannut muusiensa repliikkejä, vaan käynyt ikään kuin dialogia heidän kanssaan. ”Dialogin henkilöt syntyvät rooleihinsa, nousevat kulisseista, kun tarvitaan”, on runoilija itsekin todennut.Mitta ja määrä -kokoelman runossa
”Kiteytyminen” todetaan, että ”rakkaus on aina feminiininen, myös silloin kun kohteena on mies.”

”Jos feminiininen mielletään herkäksi ja ainutlaatuiseksi, jos se viittaa naisen vaistoon, yiniin ja yangiin sekä hämärään, yöhön: johonkin, jota on suojeltava ulkomaailmalta, niin minusta monet ihmiset etsivät rakkauden kohteesta juuri tällaisia asioita.”

Runoilija provosoi kuitenkin unohtamaan romanttisen ajatuksen rakkauden ainutlaatuisuudesta ja hyväksymään reilusti sen, että rakkaus on altis muutoksille ja sen kohteet ovat monet. Näin säilyy hengissä varmemmin.

Rita Dahl on viisi runokokoelmaa ja kolme tietokirjaa julkaissut kirjailija, VTM, FM. Hänen viimeisin runokokoelmansa on Bel canto nieriöille (Kesuura 2010).

julkaistu Hiidenkivi 5/2011:ssä

Tuesday, October 18, 2011

Kohtalokas Kanadan-matka

Kohtalokas Kanadan-matka
Teksti Rita Dahl


Idea kustantamon perustamisesta syntyi kohtalokkaalla Kanadan-matkalla, jossa Uudenmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtaja Eija Tuomela-Lehti osallistui Artsperience-taidekesän luovan kirjoittamisen kursseille. Kesuura viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa.

Kustannusmaailma Yhdysvalloissa ja Kanadassa on toisenlainen; suuremmille kustantamoille pyrkivät kirjailijat tarvitsevat agentin kustantajalle pääsemiseksi. Meille Suomeen agentit ovat rantautumassa hyvin pienessä mittakaavassa vasta 2010-luvulla. Erityisesti suurten kustantamoiden kirjailijat käyttävät agentteja etsiessään kirjoilleen kustantajia ulkomailla.

Kahdenkymmenen vuoden aikana Kesuura Oy on julkaissut lähes 200 kirjaa yli 50 kirjoittajalta. Monet ovat useamman kuin yhden kirjan luojia. Joillekin on siunaantunut paikallista julkisuutta, toisista on kuultu myös valtakunnallisen median kautta.

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään. Niitä alkoi syntyä, kun musiikintekijät halusivat itse valvoa tuotantoprosessia ja pitää kaikki langat omissa käsissään. Kustannusmaailmaan ne tulivat vasta 1990-luvun alussa, jotkut pelkkinä kirjapainoina, toiset täyden palvelun kustantamoina, jotka tarjoavat kaikkea toimitustyöstä painamiseen ja ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen asti», sanoo Eija Tuomela.

Kesuura tekee yhteistyötä myös muiden kustantamoiden ja yhdistysten kanssa, tuottaa kirjoja muille ja tarvittaessa toimii agenttina ja kykyjenmetsästäjänä sekä ideasampona. Kesuuran julkaisema kirja voi olla myös työnäyte. Kesuuran kirjat eivät ole aina välttämättä automaattisesti kirjakaupan hyllyssä, kuten eivät muidenkaan pienkustantamoiden kirjat. Mutta tilaamalla niitä saa takuuvarmasti. Kirjoja voi kysyä myös kirjailijoilta ja kustantajalta.

Riskit jaetaan

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja. Kirjailija lunastaa sovitun määrän kirjoja, jotka hän myy ja jakelee parhaaksi katsomallaan tavalla; Kesuura vastaa kirjojen tukkumyynnistä, jotta kirjat ovat kirjakauppojen tilattavissa ja tiedot tiedostoissa. Osa kirjoista on täysin omakustanteita, mutta jokainen kirja toimitetaan; Eija Tuomela korjaa kielioppivirheet, tarjoaa kielenhuoltoa ja keskustelee sisällöstä tekijän kanssa ystävällisesti kunnioittaen kirjoittajan omaa ääntä. Puhtaat omakustanteet ovat usein esimerkiksi omalle suvulle kirjoitettuja sukutarinoita tai muita suppealle kohderyhmälle tarkoitettuja erikoisteoksia.

»Minä olen sellainen idealistinen hullu, että julkaisen kirjan, vaikka tiedän sen myyvän vain 15 kappaletta, jos teksti on hyvä. Vain sillä on merkitystä. Uskon, että sellainen teksti kertoo meidän ajastamme aikanaan esimerkiksi tutkijoille jotain sellaista, mitä ei näe bestsellereistä. On sietämätön ajatus, että tulevaisuudessa tutkijoilla olisi käytettävissään vain suurten kustantajien myyntimenestyksiä. Osa tämän ajan pienten ihmisten pienistä ajatuksista jäisi piiloon ikuisiksi ajoiksi, ellei niitä kirjattaisi johonkin muotoon. Kuka pystyy sanomaan, mikä kirja tulee olemaan meidän aikamme tärkein tulkki? Eihän Aleksis Kiveäkään aikanaan painettu kuin 75 kappaletta. Jos nuo harvalevikkiset näytelmät olisi jätetty julkaisematta, miltä kirjallisuutemme tänään näyttäisi?»

Tuomela kertoo esimerkiksi Muupe Horton proosarunokokoelman Köyhä-Matti myyneen vähän, mutta tarkkasilmäisen valtion kirjallisuustoimikunnan nostaneen sen valtion laatutuettavien kirjojen listalle.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja! Köyhä-Matti ilmestyi vain vähän koulusurmien jälkeen ja kuvaili koulukiusatun ampujan mielenliikkeitä kuin tuo kamala tapahtuma olisi jo ollut totta kirjoitusaikana. Horton teksti on niin eriskummallista, etten mitenkään voi kuvitella suurten kustantajien ryhtyvän niin omituiseen ja työlääseen toimitustyöhön vain muutaman kirjankappaleen tähden. Siihen vaaditaan mustan huumorin tajua, nöyryyttä ja uskoa johonkin, mitä muut eivät näe. Vielä.»

Laatu ennen kaikkea

Kesuuralla on tavallinen julkaisukynnys: Eija Tuomela valitsee julkaistavat kirjat nimenomaan laatua silmällä pitäen. Kesuuran tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluu muun muassa proosaa, runoja, aforismeja, esseitä ja novelleja julkaissut Olli Hyvärinen. Suomen aforismiyhdistys valitsi Hyvärisen kirjan Vielä kerran tulee toisenlainen aika vuoden 2007 aforismikokoelmaksi.

»Käsikirjoituksia tulee Kesuurallekin enemmän kuin yksi ihminen ehtii lukea. Ei ole mitään mahdollisuuksia julkaista läheskään kaikkea. Julkaisemme seitsemästä kahteentoista kirjaa vuodessa, emmekä pysty enempään, vaikka käytämmekin myös ulkopuolisia lukijoita.»

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintojen lisäksi Pekka Halosen akatemiassa kuvataiteen syventävät opinnot suorittaneen ja Seurakuntaopiston kuvallisen viestinnän linjan käyneen Tuomelan uusin aluevaltaus on kuvataidegallerian perustaminen Käpylään entisen jalkinekorjaamon tiloihin yhdessä galleristina toimivan poikansa Esko-Jaakko Lehden kanssa. Galleria Suutarissa nähdään vaihtuvia näyttelyitä ja tila soveltuu myös runo- ja musiikki-iltojen pitämiseen. Kesuuran omat kirjailijat ja muut kirjoittajat voivat hyödyntää tilaa runoutensa tai proosansa levittämiseen.

kesuura@hotmail.com

/// NOSTOJA

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään.»

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja!»



/// BOKSI

Ensimmäinen rauhanturvaajapataljoona
Teksti Rita Dahl

Roope Alftan on keskittynyt romaaneissaan erityisesti kokemuksiinsa ensimmäisessä Kyprokselle lähetetyssä rauhanturvapataljoonassa.

Roope Alftan on käsitellyt aihetta muun muassa kirjoissaan Våra gossar på Cypern (Rauhan soturit), Sinisen baretin tango, tarinakokoelmassa Ensimmäinen pataljoona. Kyproksella rauhaa turvaamassa 1964 (Kesuura 2006) sekä kuunnelmassaan Sopimaton käyttäytyminen. Tekeillä on Alftanin päiväkirjoihin, pakinoihin ja muun muassa viranomaisille kirjoitettuihin kirjeisiin perustuva Sopeutumaton sotilas, joka ilmestynee Kesuuran julkaisemana vielä tänä vuonna. Alftan on käsitellyt erityisesti jääkäri Matikaisen tapausta. Tämä sai surmansa yöllisessä hyökkäyksessä turkkilaisten kylän puolustajien luodeista. Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

»Suomalaista partiota ammuttiin sen palatessa pelloilta, missä se oli valvonut sadonkorjuuta. Bensatankkiin tuli reikä. Pataljoonan komentaja käski mukaansa taisteluosaston ja panssariautot, koska hän halusi rankaista ampujia. Tuli yö ja suomalaiset harhailivat tasangolla autojen valot välillä sammutettuina. Lopuksi heitä ammuttiin turkkilaisesta kylästä, jotka näkivät heidän lähestyvän kreikkalaisen kylän suunnasta. Matikainen sai surmansa. Hyökkäys oli vastoin YK-ohjeita, jotka kieltävät hyökkäyksen ilman lupaa. Hyökkäysluvan pitää tulla esikunnan ja yhteysupseerien kautta.»

Alftan löysi tapahtuneesta niin monia epäkohtia, että se on inspiroinut hänet kirjoittamaan monta kymmentä romaania, kuunnelmaa tai tarinakokoelmaa.
»Muun muassa auton valoja ei saa sammuttaa. Tapahtuneesta laati raportin pataljoonanupseeri, joka oli mukana suomalaisten hyökkäyksessä. Lautakunta totesi: mitään laitonta ei ollut tapahtunut. Suomalaiselle medialle asiasta tiedotettiin suorastaan valehtelemalla. Meitä asiasta tietäviä velvoitettiin pitämään suumme kiinni. Minä en pitänyt.»

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton, eikä pystynyt toimimaan välittäjänä ristiriitatilanteissa puutteellisen kulttuurintuntemuksen vuoksi. Alftan oli ainoa, joka kykeni komppaniassaan tulkkaamiseen. Miehistön menettäessä luottamuksen päällystöönsä syntyi henkilöristiriitoja ja muita ongelmia. Kansallisarkistossa on laaja arkisto rauhanturvaajien sukupuolitaudeista, alkoholismista, sekoamisista, varkauksista, vartiorikoksista ja tappeluista.

»Kohtasin vain yhden majurin, jonka osaaminen ja taidot hoitaa vaikeaa välitystehtävää osapuolten välillä oli kunnioitusta herättävää. Hänkin jätti eropaperit kahden kuukauden jälkeen. Muut olivat heikkoja ja tarrautuivat kiinni armeijan ohjesääntöihin ja sotilashierarkiaan.»

Alftan on toki käsitellyt muitakin aiheita kuin epäonnista ensimmäistä komppaniaa. Muistelmaromaani Toista luokkaa (Kesuura 2009) keskittyi Alftanin yläluokkaiseen lapsuuteen Tampereella. Helmi-maaliskuussa Alftanilta ilmestyi luonnonsuojeluaiheinen Keinupuu, jolla hän voitti Unicefin kirjoituskilpailun Japanissa. Kirjan kuvittaa hyvinkääläinen media-alan opiskelija Katri Järvenpää.


/// NOSTOJA

Roope Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton.



///// BOKSI

Murteesta marginaaliin
Teksti Rita Dahl


Seija Mustaneva tuli Kajaaniin opiskeltuaan ensin Hämeenlinnassa Wettwroffilla. Sairauden vietyä työkyvyn hän löysi uuden elämän kirjailijana.


»En ole junan tuoma, vaan tulin Pohjanmaalta Kankaan linja-autolla viivasuoraa Kokkola-Kajaani-tietä pitkin ja muutuin Kärsämäen ja Pyhännän välillä pöhölöstä pölijäksi.»

Seija Mustaneva ehti työskennella viisitoista vuotta käsityönopettajana ennen kuin sairaus vei hienomotoriikan käsistä ja vaikeutti myös puhumista, näkemistä ja kävelemistä. Hän jäi eläkkeelle 38-vuotiaana. Ystävä houkutteli Mustanevan kirjoittajapiiriin. Aluksi hän oli siellä kuunteluoppilaana, koska kynnys kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen oli korkea. Vihdoin joidenkin dramaattisten tapahtumien jälkeen runosuoni alkoi pulputa ja Mustaneva vei ensimmäiset tekstinsä ruodittaviksi.

»Äitini jäämistöstä löytyi päiväkirjoja ja sotilasmuistivihkoja 1930-40-luvuilta. Tämä johti sukukirjan kirjoittamiseen: aloitin mummojeni ja pappojeni elämistä ja jatkoin vuosituhanteen vaihteeseen. Mukaan tuli neljä-viisi sukupolvea. Halusin tallentaa kirjaan myös lapsuuteni ajan tunnelman ja kielen omien muistojeni pohjalta. Anja Vähäahon ja Liisa Enwaldin asiantunteva ohjaus auttoi minua kirjoittajana paljon eteenpäin. Oman sukuni tarina on myös sukupolvitarina; 1900-luvun historia koskettaa jokaista sukua.»

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä, joiden Mustaneva oletti olevansa vain itseään varten. Hän tunnisti kuitenkin runoilmaisun omaksi lajikseen ja hakeutui Oriveden opiston kirjoittajakursseille saadakseen vahvistuksen asialle.

»Heti alussa sain kannustusta, mutta hulluja murteella kirjoitettuja pöytälaatikkotekstejä en uskaltanut näyttää. Kerran otin niitä mukaan, opettaja nappasi niihin kiinni ja sanoi: Näistä teet ensimmäisen kokoelmasi. Läpireikätalo (Myllylahti 2005) kertoo 2-12-vuotiaan tytön elämästä 1950-60-luvuilla. Aloin nähdä tekstin myös monologina näyttämöllä. Sinä vuonna täytin loppuvuodesta 50. Päätin pitää Linnan juhlat Sissilinnassa, jossa on nykyään Kajaanin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Otin yhteyttä silloiseen teatterinjohtaja Ilkka Laasoseen, joka tutustui teksteihini, innostui ja auttoi minut esiintyjän tielleni. Esiintyminen jatkuu edelleen.»

Runoista syntyi kirjatrilogia, johon kuuluvat myös Tamburiinin tahisa (Myllylahti 2006) ja Äitin kiintiät silmukat (Myllylahti 2007). Esityksiä on nähnyt lähinnä Kainuussa ja Pohjanmaalla. Eräs kohokohdista oli 2008 talomuseoissa kiertänyt Samanlaine ku muukki –esitys, jonka oli ohjannut Aila Lavaste. Suurin kiitos oli, kun 90-vuotias mummo tuli esityksen jälkeen kommentoimaan: »Kiitos! Tässä on kaikki, mitä olen elämäni aikana kokenut.»

Mustanevan neljännessä runokokoelmassa Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura 2010) ääneen pääsevät otsikon mukaisesti normaalisti syrjään sysätyt ihmiset: työkyvyttömät, mielenterveyspotilaat, taiteilijat ja muut kylähulluiksi leimatut.

»Lähtökohta näille runoille on ollut oma sairastuminen ja sen myötä tulleet kokemukset. Olen ollut mukana vammaisjärjestötoiminnassa, kulkenut kuntoutuksissa, tutustunut moniin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, joutunut taistelemaan paikastani ja oikeuksistani yhteiskunnassa, etsinyt ja löytänyt oman tapani selvitä ja elää edelleen. Kirjan sivuilla ovat esillä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivat, mutta kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta? Kirjassa mennään silti valoa kohti pää edellä ja taide taittaa elämän ja antaa sille uuden suunnan.»

Raimo Leinosen kuvat maan haavasta ja Hyrynsalmen Hiidenkirkosta, jonka pohjalla on ikuinen jää, sitovat teoksen Kainuuseen ja Hyrynsalmelle – peräänantamattomuus tulee tekijän pohjalaisista juurista.

»Kuvat puhuvat samaa kieltä runojeni haavoitettujen ihmisten ja vammaisen yhteiskunnan kanssa. Runot ovat hautuneet 1990-luvulta saakka ja käyneet läpi monta muokkauskierrosta. Mietin pitkään julkaisenko näitä ollenkaan. Mitään valitusvirttä en ainakaan halunnut tehdä. Tutustuin Eija Tuomelaan, näytin runojani hänelle ja kirja alkoi muotoutua. Hän näki minua selvemmin teoksen rungon – taide joka on säilynyt elämässä mukana, vaikka fysiikka on välillä pettänyt.»

Paula Tapionmäki on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta kirkkoesityksen Odotit polkuni puolivälissä – sanoja ja säveliä kolhiintuneille. Ensiesitys oli tammikuussa 2010 Kajaanissa ja teos nähtiin viime vuonna myös Runoviikko Off´issa Kajaanin kirkossa.

/// NOSTOJA

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä.

Kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta?

Julkaistu Kulttuurivihkot 3-4:ssa

Friday, October 14, 2011

Runoja

Eteinen

Vähintään taidemuseon johtaja piilottelee takataskuissaan varastettuja kinkkuja, koska ne on tarkoitettu seuraavan päivän näyttelyyn. Ulkomainen konsultti käy kilistelemässä raha-arkun lukkoa pohtien kuinka saisi liikutettua osan kilinästä mantereen yli Guggenheimin johtajille: he kärkkyvät kieli himosta vetisenä valtionkassasta vedeltyjä lihasiivuja, mahdollisuutta jatkaa omien taidekokoelmiensa laajentamista. Illan isäntä, harvahampainen kalju mies, kilisyttelee valtion kassan avaimia virkamiesten silmien edessä. Tie kohti valtavia elimiä on auki. Ovi sulkeutuu kaikkien nenän edessä.



Oikeussali

Tuomarit jakavat ruumiinosia tammisen pöydän ääressä.
Paksulta lakikirjalta puuttuu nenä, toiselta silmä,
tuomareiden ruumiinosat yltävät kattoon asti.
Kun he nostavat hikisiä hattujaan,
kesälomat alkavat.
Paksu lakikirja lojuu pöydällä käyttämättömänä,
kesälomat eivät ole alkaneet.
Asiakkailta puuttuu usein nenä.
Tuomareiden ruumiinosat ovat tallella,
oikeudenkäynnin aikana he nostavat hattujaan.
Kunnianarvoisuus on taattu kun hiki valuu.





Juhlasali

Juhlasalissa tumma kaviaari kiiltää, lakeerikengät
näkevät naisen helman heilahduksen.
Kameran silmä avautuu ja sulkee sisäänsä
laulajattaren, linnunluut & klassikot
epäilemättä. Kirkollinen hiippa häivähtää.




Promootiosali

Jykevällä karttakepillä tohtori osoittaa merkkihenkilöitä.
Nämä avaavat suunsa, alkavat loksuttaa.
Professorien kilpajuoksu kuluttaa portaita.
Yleisö on jähmettynyt kivisiin penkkeihin.
Lehteriltä lausutut sanat ovat vasikan suusta
pudonneita kultarahoja, katoavat
äärimmäisellä nopeudella.





Makuuhuone

Sängyllä istuvat rahamiehet etsivät liivejä. Naisten pyrstöjä ei kukaan pysty sammuttamaan. Mesenaatti anastaa makuuhuoneen avaimen, korvaansa rapsuttamalla taikoo esiin ihmeellisiä seteleitä. Naisen paljasta selkää metsästetään kaiken aikaa kaikkialla. Liivit hakeutuvat kohti dollareita; tämä liike pitää maailmaa yllä. Liivit avautuvat automaattisesti, käsi hakeutuu kohti pehmeää kumpua, joka muistuttaa ajasta jolloin vaunuista näki vielä koko maailman.




Huvipursi

Auringon värjätessä meren siniseksi huvipursi lipuu rantaan. Pukuasuinen mies ja hänen vaimonsa nielevät rasvaisia makkaroita, huuhtelevat samppanjalla, pyyhkivät suun pöytäliinaan. Hiljaisuuden rikkovat purtta ympäröivillä kivillä maleksivat lokit. Avioparin silmän välttäessä ne nousevat siivilleen, sieppaavat pöydässä tirisevän makkaran. Saadakseen sen takaisin aviopari on valmis mihin tahansa rikollisiin tekoihin.


julkaistu Kulttuurivihkot 4/5:ssa

Tuesday, October 11, 2011

Etruskiruumis

Etruskin ruumis

Etruskin ruumis on joustava, se on sopusuhtainen ja fyysisesti hyvin kehittynyt runsaiden ruumiinharjoitusten ja luonnollisen metsässä käynnin ansiosta. Kuvassa etruski keihästää jalon metsäneläimen, olkoon vaikka kauris, ja jakaa saaliinsa demokraattisesti kaikkien perheenjäsentensä ja jopa tuttaviensa kesken. Etruskien jalomielisyys on jotakin ennenkuulumatonta, luontaista hengen syvyyttä ja halua välittää aivan lähimmistään, joskus jopa hieman kaukaisemmistakin henkilöistä. Kunpa etruskien aikaiset ihanteet olisivat edelleen voimassa!

Etruski on ihanteellinen alkuihminen, joka tuotti ruokaa riittävästi omiin tarpeisiinsa, eikä koskaan harrastanut ylenmääräistä mässäilyä rajoitetuilla luonnonvaroilla. Etruski ei varastanut toisilta, koska hänellä itsellään oli riittävästi. Hän ei tuntenut vetoa naapurinsa omaisuuteen, puolisoon eikä muuhunkaan maalliseen, ellei ollut kyse aistinautinnoista. Niitä etruskit osasivat tosiaan arvostaa. Sata suudelmaa, tuhat suudelmaa etruskin antamana.

Etruskinainen oli ruumiinrakenteeltaan vanttera, hieman karhumainen, mutta aistillisessa mielessä viehättävä ja aina halukas sukupuolten väliseen telmintään. Hän on varsinainen Vestan neitsyt, joka on tosin jo neitsytlupauksensa unohtanut. Solidaarinen jakaminen on lähimpänä hänen sydäntään, joka on tosi iso, ellei suorastaan avara. Etruskinaista pidetään modernin naisen esikuvana: hän hallitsi koko kotitaloutta feminiinisen järkevin ottein. Etruskinainen oli perheenpää, ja usein oli juuri hänen ansiotaan, että perheen elämä pysyi kohtuuden ja säädyllisyyden rajoissa. Etruskinaisen luoma laintaulu keittiön seinällä sopi koko perheen lakikokoelmaksi. Joustoakin siitä löytyi: ihminen on tehty syömään, juomaan, ja nauttimaan luonnon antimista.

Etruski ei tuntenut vielä myöhempien aikojen ihmisten kehittämää tuhovimmaa, jonka nimissä kaatuvat rakennukset, ja pahimmassa tapauksessa luonto sekä ihminen itse. Etruski ei ole kaikesta huolimatta patsasmainen, kuollut pysti muinaisten raunioiden kupeella, vaan elävä, hengittävä ja poukkoileva lihasta, luista ja ytimistä koostuva inhimillinen kokonaisuus, joka elää harmonisessa suhteessa yhteisöönsä ja ympäristöönsä. Hän on juuri sellainen ihminen, jollaisia kaikki ihmiset olisivat, jos he ymmärtäisivät hyvin omat etunsa.














Kenelle kellot soivat

Kenelle kellot soivat sunnuntaina puolenpäivän aikaan
Mazzano Romanossa, noin 40 kilometrin päässä Roomasta?
Ne soivat sinulle, juuri sinulle, mutta
sinä et vastaa. Olet liian ajatuksissasi,

aivojesi poimuihin on kaatunut hiekkaa ja pikkukiviä, mahasi
on täynnä pasta al pomodoria ja vahvaa espressoa,
kuinka voisitkaan vastata kellon kutsuun?

Sydän keskipäivällä kirkonkellon halkaisemana, Quasimodoa uudelleen
muotoiltuna, me olemme heikkoja kuin tinasta valettu kello, panssaroituja
ja moitteettomasti käveleviä muotinukkeja vailla sisäistä hehkua
joka on joenvarren liaaneille ja vesistökasveille niin luonnollista.

Tuuli murisee nurkissa, ensimmäinen todellinen myrskypäivä koettelee
kattoa ja rakenteita, heittelee ikkunaluukkuja
miten
sattuu

elimiä se ei liikuta sentään mihinkään, ne
ovat hyvin paikoillaan ja paikannetuja, sisäelämä ulkoisesta
tarkasti erotettuna.

Päivä kuluu leppoisasti television katselun, lukemisen ja kirjoittamisen kesken
jaettuna. Myrsky ulvoaa, mutta aina ulkona, ei koskaan sisällä.
Kenpä tietäisi, koska tulee lopullinen myrsky? Myrsky, joka kaataa puut
erotuksetta, räjähdys voimalassa, viimeinen sulanut napajäätikkö

Mitä tarvitaan heräämiseen? Paljon enemmän kuin yksi erinomainen aamukahvi.
Ukkosen halkaisema kattohirsi?

Äkkiä on ilta. Se on sysipimeä ja äänetön, kuin hyvin suuren ja lopullisen
myrskyn jäljiltä. Sydän kohtalokkaasti kahtia halkaistuna. Viimeinen huuto




kaukaiseen avaruuteen