Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, September 29, 2011

Takuuvarma turvapaikka -kolumni

Takuuvarma turvapaikka

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista. Haluan vastata Oslon tapahtumien jälkeen: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan ennen.

Suomen, Ruotsin ja Norjan pääministerit laativat yhdessä kannanoton, jossa todettiin Oslon terroriteon olleen hyökkäys pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja arvoja vastaan. Terroritekojen tuomitseminen on hyvin ja oikein, vaikka toki on vaikea asettaa mitään yhteiskuntajärjestelmää toisen yli. Huolestuttavampaa on se, että pääministerit, presidentit ja puoluejohtajat julkistavat kannanottoja, joiden mukaan vihapuheelle ei ole enää annettava tilaa. Totta onkin, että vapauteen kuuluu aina vastuu. Varmasti kansanmurhaan tai tiettyä kansanosaa vastaan kohdistuva propaganda on vihapuhetta. Entä mikä muu?

Sananvapauden rajoituksilla ja kielloilla ei kuitenkaan taistella tehokkaasti terrorismia vastaan, ei silloinkaan kun on kyse sen äärimmäisestä käytöstä: vihapuheesta. Ne, jotka haluavat lausua mielipiteitään, löytävät uudet lausumisen väylät. Äärimmäistä vihapuhetta, joka tuomitsee etniset ja muut ryhmät tai hyökkää tiettyjä arvoja vastaan pidetään yleisesti länsimaisen yhteiskunnan arvojen vastaisena. Jos tuomitsemme vihapuheen, meidän on määriteltävä, mitä sillä tarkoitamme.

Oslon tapahtumat ovat taas yksi osoitus siitä, että olemme palanneet viktoriaaniseen moraalisen närkästyksen aikaan. Uudeksi muodiksi on tullut ”suvaitsevaisuus”, josta on tullut ”sivistyneen eurooppalaisen keskiluokan yleinen moraalinen koodi. (Täsmennettäköön: Oslon terroriteko itsessään on äärimmäinen ja tuomittava isku normaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja tällaisista teoista pitää seurata hyvin tiukka rangaistus.)

”Hyvän”, tiedostavan ja liberaalin länsikansalaisen normatiiviseen rooliin kuuluu toimia moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuvana moraalinvartijana, tai hän poikkeaa ihanneroolistaan ja saa osakseen ”kriittisen massan” vihan ja paheksunnan. ”Moninaisuutta” kannattava, tiedostava eurokansalainen ottaa aktiivisesti kantaa ydinvoimaan, energiaratkaisuihin ja ympäristökysymyksiin yleensä, uskontoihin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, köyhien asemaan, Oslon tapahtumiin. Närkästyminen yhdistää yksilöitä ja valtioita. Minuakin.

Yleisen närkästyneisyyden aalto löi kansakunnan köliin Breivikin manifestista löytyessä viittauksia Jussi Halla-ahon anti-jihadistisiin ajatuksiin ja PerSuihin, joita Breivik ylisti eräänä Euroopan järkevimmistä puolueista, mitä tulee maahanmuuttokantoihin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimukseen Halla-ahon erosta yhtyivät monet poliitikot, tai jos eivät vaatineet eroa, toivoivat tiukkaa yleistä sensuuria vihapuheelle. Eroa olivat vaatimassa myös monet ”suvaitsevaistoon” itsensä mieluusti lukevat älymystön edustajat.

Ennustan, että suvaitsevaisuutta ja länsimaisia perusarvoja viljellään tiheään seuraavalla vuosikymmenellä. Jotta tilanne menisi entistä skitsofreenisemmaksi, sananvapaudesta puhuvat niin suvaitsevaiston kuin suvaitsemattomien edustajat. Kaikki kertovat pyrkivänsä samaan kultaiseen päämäärään: länsimaisen demokratian perusarvojen, sananvapauden ja moniarvoisuuden puolustamiseen.

Tällaisessa tilanteessa vain runous vastaanottaa rajattomasti kaikki. Se on ”suvaitsevaisista suvaitsevaisin”, vaikka ei tunnistakaan koko suvaitsevaisuus-sanaa.

Uusviktoriaanisen ajan turva-paikka

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Ne muuttuvat kieleksi, retoriikaksi.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on lopultakin kaikkien kiistojen aiheuttaja, siihen palautuu myös Breivikin pelonaihe ”Euroopan islamisoitumisesta” eli hallitsemattomista muuttoliikkeistä. Ne liikkuvat sittenkin, mutta eivät vain yhteen suuntaan, vaan kaikkialle.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen asuinpaikka (habitaatti) ja rajaton pakolaisten vastaanottokeskus. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea tai Avenida Paulistaa ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta.

Runous vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltio on tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuoren sivistyneistön – joihin lukeutuivat tuolloin myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa.

Määrittely-yrityksillä pyrittiin rajanvetoon meidän ja muiden välille. Tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta vastaavalle ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Oman identiteetin suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jonka hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton eli stabiilin tilan kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttuvuuden ja siis jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa eettistä vastuuta. Se on aina uutta kotimaata etsivien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta.

Epätoivoiset ihmisten ylittävät kansallisvaltioiden rajoja laillisin ja laittomin keinoin ja riskeeraavat elämänsä. Ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja.

Runoa lukiessa jokainen luo oman kansalaisvaltion, jossa ei ole hallitsijoita eikä hallittuja. Runo on vallasta ja kontrollista vapaa tila. Runon typologisesti villissä tai tarkasti harkitussa, geometrisessä tilassa lukija saa temmeltää vapaasti passitta, viisumitta tai kulkuluvatta. Jokaisen säkeen lupaus on juuri sen verran kuin jokainen siitä saa tulkinnallisesti irti tai on saamatta.

Rita Dahl

on kirjailija, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa, neljä tietokirjaa, viimeisimpänä Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia, ja yhden käännöksen. Hän on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, ja hän ei ole koskaan myötäillyt ”virallisen vallan” näkemyksiä sananvapaudesta.

julkaistu Ydin 3/2011:ssä

Wednesday, September 28, 2011

Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita


Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita
Terça, 27 de Setembro de 2011
por Acabra .Net



A Casa da Escrita abriu as portas para um encontro com a escritora e jornalista finlandesa, Rita Dahl, numa sessão íntima que combinou poesia portuguesa e finlandesa, a obra da autora e interpretações de canto lírico. Por Beatriz Martins


Numa apresentação breve da sua obra, a autora, formada em Ciências Políticas, descreveu um percurso profissional dirigido à poesia, com um trabalho sobre Fernando Pessoa apresentado na Universidade de Helsinquía: O Mito Romantico-Modernista dos Heterónimos. Sobre este autor, a escritora afirma ter sido “uma pessoa bem ambígua: num lugar um pouco só, como as suas personagens, noutro lugar com uma vida bem ativa”.

Rita Dahl tem já 5 obras de poesia originais publicadas, alguns livros sobre as suas viagens por Portugal, Brasil, Nigéria, entre outros países, e várias traduções de autores portugueses, assinadas por si.

Num segundo momento, o encontro enveredou pela leitura de poemas da escritora, na língua original, em português e em inglês: “O Inferno”, “El coracón del tiempo”, “Uma rosa, também uma rosa”, entre outros.

Permitindo um conhecimento mais aprofundado sobre a escritora e jornalista de nacionalidade finlandesa, este encontro contou também uma parte musical, sendo que Rita Dahl brindou os presentes com quatro interpretações de canto lírico, da autoria de Villa-Lobos, Gabriel Fauré e Jean Sibelius.

Friday, September 23, 2011

Encontro na Casa da Escrita em Coimbra no dia 26.9. as 18

Caros membros do “Clube dos Amigos da Casa da Escrita”, é com enorme satisfação que vos informamos que no dia 26 de Setembro, pelas 18h00, irá decorrer na Casa da Escrita um encontro com a poeta Finlandesa Rita Dahl.

Durante a sessão, serão lidos poemas da poeta em Finlandês, Inglês e português. Haverá ainda a possibilidade de Rita Dahl proceder à interpretação de 2 ou 3 canções, nomeadamente de Villa-Lobos, Gabriel Fauré, ou Jean Sibelius.


Rita Dahl (n. 1971) é escritora e jornalista, de nacionalidade finlandesa (Vantaa). Formada em Ciências Políticas, tem ainda uma licenciatura em Literatura Comparada, com uma pesquisa sobre “Um míto romantico-modernistico dos heterónimos de Fernando Pessoa”. Publicou 4 colectâneas de poesia, Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat 2004), Aforismien aika (PoEsia 2007), Elämää Lagoksessa (ntamo 2008), Aiheita van Goghin korvasta (Ankkuri 2009), além de 4 outros livros: um de viagens sobre Portugal, Tuhansien portaiden lumo – kultuurikierroksia Portugalissa (Avain 2007), uma colecção dos artigos sobre legendários artistas visuais finlandeses, poetas e escritores: Kuvanluojat (Kesuura 2009), o livro Liberdade da palavra Finlandizada (Multikustannus 2009) e livro de viagem sobre Brasil (Savukeitaan Brasilia). Rita Dahl foi vice-presidente do PEN CLUB finlandês e presidiu ao Comité de Mulheres Escritoras durante 2005-2009. Organizou também um encontro internacional das escritoras Central-Asiáticos e internacionais em Agosto de 2008, de que resultou a antologia Kyltymätön uuni - The Insatiable Furnace (Like 2008) organizada por Dahl. Posteriormente foi publicada a antologia bilingue (russo e inglês) Nightingale in Cage (Iskender 2009), organizada por Lilia Kalaus. Actualmente trabalha na tradução e edição de uma antologia de poesia contemporânea portuguesa.

Saturday, September 17, 2011

Ristiriitoja idyllin keskellä

Ristiriitoja idyllin keskellä

Ahvenanmaalla asuvat kirjailijat kantavat huolta sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta. Luontoidylli takaa rauhalliset luomispuitteet.

Getabodenin viereisellä pysäkillä seisoo rehevä nainen vieressään pieni tyttö. Stella, 9, on lähdössä ensimmäistä kertaa yksin bussilla Maarianhaminaan.

Kävelemme Getabodeniin hakemaan ruokaa. Haemme Pettasin lähileipomosta tuoretta leipää ja pullaa. Tavallisesti kirjailija Sanna Tahvanainen jäisi suustaan kiinni tuttujen myyjien kanssa. Mutta nyt on kiire: toimittaja on tullut Vantaalta asti haastattelemaan kirjailijaa varta vasten paikan päälle.

- Suosimme paikallista tuotantoa. Ostamme omenatuoremehumme kuusiaidan takana sijaitsevasta omenatarhasta. Meillä on vain yksi auto, vaikka tarvitsisimme joskus kahta. Tämä on ekologinen valinta ja kysymys meille.

Tahvanaisen perhe asuu amerikkalaisessa talossa, jonka edustalla on mahtavankokoinen kirsikkapuu. Talo on 1930-luvun alussa Ahvenanmaalle Amerikasta palanneen kirvesmiehen rakentama ja se on pysynyt kunnossa, koska seuraavakin asukas oli kirvesmies.

- Talo tuli meille lottovoittona. Olimme matkalla, kun sisareni soitti, että nyt on meille sopiva taloa myynnissä. Minä voisin asua missä tahansa New Yorkista Ahvenanmaalle, mutta mieheni Kjell on aina asunut Ahvenanmaalla ja haluaa jäädä tänne. Talossa on nikkarointitila miehen projekteja varten.

Tahvanaisen perhe muutti taloon kolme vuotta sitten. He ehtivät asua kymmenessä vuodessa kymmenessä paikassa. Vihreät ja siniset lattiat on maalattu erivärisiksi, seinät ovat rauhoittavan valkoiset tai tapetit on vaihdettu. Kuistilla on kaksi laiskanlinnaa ja näköala puutarhaan, seinustaa kiertää villiviini. Puutarhassa kasvavat muun muassa jasmiini- ja luumupuu. 4000 neliömetrin pihalle mahtuu kasvimaa, jossa kasvaa perunaa, yrttejä ja emännän ylpeydenaiheita, auringonkukkia.

Talo on tyylien viihdyttävä sekoitus: seinille on ripustettu matkamuistoja Malista ja keräilyä harrastavan Kjellin löytöjä kirpputoreilta ja antiikkiliikkeistä. Vaimo on saanut valita niistä mieleisensä.

Tahvanainen päätti, että tästä talosta ei kirjoiteta. Hän matkusti miehensä kanssa Roomaan kirjoittamaan ja viettämään kuherruskuukautta.

- Seuraavana syksynä lähdin uudestaan Roomaan kuolemaa ja hautausrituaaleja pohtimaan. Unohdin Livian puutarhan. Palasin sinne kolmannen kerran vielä seuraavana vuonna kirjoittamaan realistista proosaa nykysukupolvestamme, jolle lapsetkin ovat ”projekteja”. Olin onneton, rahaton ja riidellyt mieheni kanssa. Proosan kirjoittaminen edellyttää tasapainoa, runot tulevat epätasapainoisempanakin. Ainoa asia, joka Roomassa kiinnosti, oli Livian puutarhafresko. Halu nähdä se jäi tutimaan mielen pohjalle.

Ystävätär tuli auttamaan lompakkoineen ja kysyi, eikö Roomassa ole mitään kiinnostavaa. Tahvanainen vastasi, että vain Livian puutarhafresko. He vierailivat museossa rautatieasemaa vastapäätä. Sieltä se löytyi.

”Aika pysähtyi. Tuntui kuin joku olisi lyönyt vatsaan kauneudella. Puutarhafreskossa oli sitruunoita, granaattiomenoita ja lintuja. Otin tuolin ja palasin katsomaan sitä monta kertaa. Minulle tuli 2000 vuotta vanhassa huoneessa tuttu olo. Löysin sieltä oman henkisen kotini.”

Tunnelma oli sama kuin Lasiverannalla perheen amerikkalaisessa talossa. William Morrisin vihreissä 1800-luvun tapeteissa kukkivat myös omenat ja muu flora.

Erillisyydestä yhteyteen

Tahvanaisen uusimmassa Allting är amerikanskt –runokokoelmassa (Schildts 2010) mies, nainen ja lapsi elävät idyllin keskellä amerikkalaisessa talossa, joka muistuttaa erehdyttävästi heidän omaansa. Rakkauden topografiaa suojelevat järvet: ”huset finns mellan havet och sjön / det går aldrig att hitta oss / det finns för många hav, för många sjöar / och granhäcken står tätt omkring”. (”talo on meren ja järven välissä / meitä ei voi löytää / on liian monia meriä, järviä / ja kuusiaita seisoo tiheänä ympärillä.”)

Allting är amerikanskt on vapauden manifesti ja symbolinen kertomus minän kasvusta hyväksymään elämäntilanteensa ja itsensä yhteisyydessä. Enää ei ole jälkeäkään ulkopuolisuuden tunteesta, joka leimasi Tahvanaisen aiempia kirjoja.

- Kolmio on tärkein symboli geometriassa. Se on ollut minun elämässäni aina läsnä: olen keskimmäinen lapsi, meitä on nyt kolme ja ensimmäinen kirjani käsitteli kolmiodraamaa, viimeisimmässä on lapsi, äiti ja talo. Kolmion huipulla on vaarallista olla, koska se voi kaatua tai sen voi leikata pois niin että vain perusta jää jäljelle.

Allting är amerikanskt –kirjassa on vahvoja yhtymäkohtia Tahvanaisen Blunda, blunda, blunda –runokokoelmaan (Schildts 1998) on kirja kahden sukupuolettomaksi jäävän henkilön välisestä rakkaudesta ja oman identiteetin etsinnästä ihmissuhteessa. Minä nukkuu välillä sinän miehen vieressä; ilmeisesti sinä on avioliitossa oleva nainen, jolla on perhe.

”Jag har klätt av din familj och bett dem stå stilla framför en spegel…” (“Olen riisuutunut perheestäsi ja pyytänyt heitä seisomaan hiljaa peilin edessä…”) Yhteenkasvamisen kokemukset ovat kokoelmassa voimakkaina läsnä; minän ja sinän kiinnittymisestä, rakkaudesta, kiintymyksestä, jossa unelmat ja todellisuus, yö ja päivä vaihtelevat: ”det är jag som är törstig nu. som vill i din mun.” (”se olen minä joka on janoinen nyt. joka haluaa sisään suuhusi.”) Vesi ja peili ovat kokoelmassa (ja runoudessa) käytettyjä elementtejä, joihin kertoja usein heijastaa minuuttaan.

Tahvanainen on tarkastellut identiteetin ja minuuden löytymistä proosassaankin. Silverflicka-romaanin (Schildts 2002) kertoja on kouluikäinen tyttö, jolla on hyvin vilkas ja rehevä mielikuvitus. Sen avulla hän suojelee itseään ulkomaailman aiheuttamilta kolhuilta. Perheensä kotia hän kutsuu hammastikkuaskitaloksi keskellä saarea. Tytön sisar on maajoukkueuimari. Hän itse käy puheterapeutin vastaanotolla.

Kotona kaikki keskittyy paljolti olohuoneen maton ympärille. Sen alle on haudattu muun muassa isoäiti. Ulkopuolisen maailman asettamat ehdot ja varoitukset muuttuvat kertojan mielikuvituksessa toisenlaisiksi varoituksiksi: ”Parkettgolv i vardagsrummet är så blankpolerat att det är lika halt som isen innanför skolans ishockeyrink på vintern. Vi måste alltid ha sockor med halkskydd på oss när vi vistas i vardagsrummet. Annars kan vi slå håll i huvudet och dö.” (”Parkettilattia olohuoneessa on niin kiiltäväksi kiillotettu, että se on yhtä pysähtynyt kuin jää koulun jääkiekkokentän sisällä talvella.”)

Äidilläkin on vakaat käsitykset siitä, millainen on hyvä koti. Tällaisten käsitysten avulla luodaan turvallisuuden tunnetta ja torjutaan ulkoisia uhkakuvia: ”Ett rent och välskött hem är ett tecken på att allt står rätt till, säger Mamma som dammsugger hela tändsticksaskshuset varje dag.” (”Puhdas ja hyvinhoidettu koti on merkki siitä, että kaikki on hyvin, sanoo Äiti, joka imuroi koko hammastikkutalon joka päivä.”)

Äiti on filmitähtimäinen Tamara Ladylike. Isänäiti on kertojalle tärkeä, vaikka nyt jo kuollut ja asuu olohuoneen maton alla.

- Opettelin suomen kielen katsomalla Pikku Kakkosta ja lukemalla, koska halusin puhua pelkästään suomea puhuvan mummoni kanssa.

Kertojalle roolimalleja ovat paitsi mestariuimarisisko, myös tennisammattilaiseksi tähtäävä Rolle.

Tutkimusretkiä historiaan

Historialliset aiheet ja henkilöt ovat alkaneet kiinnostaa Tahvanaista. Hän suunnittelee romaania kuningatar Viktoriasta ja viktoriaanisesta ajasta.

- Ehkä ikä on saanut minut kiinnostumaan enemmän ympäröivästä maailmasta. Irrottaudun ensimmäistä kertaa omaelämäkerrallisuudesta. Teen tutkimusretkiä historiaan lukemalla aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En ole historiallinen tai realistinen kirjailija: löydän lukemastani omia sisäänkäyntejä historialliseen aikaan.

Kirjahylly oli ensimmäinen esine, jonka Kjell teki perheen uuteen kotiin. Siellä on oma Tove Jansson –osasto, Märta Tikkasta, Joyce Carol Oatesia, runoosastossa on Sylvia Plathia, Karin Boyea, Tua Forsströmiä, Eva-Stina Byggmästaria, Pia Tafdrupia.

- Kesäkuussa luin Tolstoin Anna Kareninaa vasen käsi Mitellassa – kirja otti niin kovasti voimille. Oli saavutus, että pääsin loppuun asti.

Mitellaa tarvittiin pihalle syntyvän kivinurkkauksen vuoksi: Sanna ja Stella ovat kantaneet koko kesän kiviä sinne. Kirjoittamisen vastapainona on fyysinen työ - tai leipominen, joka on lyhytjänteistä toimintaa, vastapainoa pitkäjänteiselle proosalle.

- Kirjoittaessani otan lomaa itsestäni. Tykkään näyttää, mitä tein tänään. En aina voi kirjoittaa, joskus näytän kätteni töitä.

Keskusteleva runoilija

Ajelemme Tahvanaisen luokse saapuneen Tomi Kontion kanssa kohti saaren keskiosaa, Finströmiä. Siellä asuu Katarina Gäddnäs perheineen kaksikerroksisessa idyllisessä puutalossa, talossa ”jolla on sielu”. Talossa tehdyn remontin pohjalta on syntynyt tietokirja. Ilmassa leijuu ajan patina. Keittiö on kodin sydän, 1800-luvun virsikirjojen lisäksi siellä on porsliiniastioita menneiltä sukupolvilta.

Puutarhassa lapset ja aikuiset pitävät yhteisiä juhlia. Tilaa riittää runsaasti musta- ja punaherukkapensaiden ja kasvimaan koristamassa luonnonläheisessä maisemassa.

Kulutusyhteiskunnan ja median kritiikki on ollut aina ollut läsnä Gäddnäsin runokokoelmissa. Kirjailijan mielestä uusliberalismin arvoista ja asenteista pitää keskustella erityisesti Oslon tapahtumien jälkeen.

- Meidän on lopetettava uskomasta kasvuun ja etsittävä vaihtoehtoja ihmisen ja luonnon tuhoamiselle. Ollakseen todellinen ihminen tarvitsee yhteyttä tunteisiinsa.

Gäddnäs itse toteuttaa poliittista ihmisyyttään paitsi kirjailijana, myös toimittajana. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa ja kaksi tietokirjaa. Niissä käsitellään tunteita, puhuja on usein rakastunut tai kiintynyt nainen.

Hon. På ludna tassar -kirjassa (Schildts 1999) hallinnon byrokraattinen jargon ei tuo lohdutusta rakkauden kaipuuseen, se ei lohduta sydämen ja tunteiden katastrofeissa. Kaipuun – ja muut tunteet – voi karkoittaa mielialalääkkeillä tai turruttavilla television keskusteluohjelmilla. Projektion kohteena voi olla myös Tamagotchi, jota voi hoitaa samalla lempeydellä kuin ihmiskohdetta. Puhuja kaipaa kasvoja, rakkautta tai vastausta johonkin suurempaan kysymykseen, lähettää pullopostia sinisessä sherrypullossa toiselle vuosisadalle, uskoo ja toivoo jotakin sanomatonta.

Kokoelma alkaa lämpimänä kesäyönä varastetusta punaisesta polkupyörästä. Puhuja ihailee kylmän marmoripatsaan profiilia, iloiten siitä, ettei ole enää yksin. Naapurissa juhlitaan vieraalla kielellä. Viidenkymmenen metrin korkeudesta katsoo joku, joka näkee kaikkialle, ympäriinsä pyöräilevän pojan ja ajatuksiaan poimivan tytön. Yöhevoset juoksevat pitkin Kuunkatua. Realismi, toiveet ja kaipaus sekä kuvitelmat sekoittuvat yhdeksi suureksi vyyhdeksi.

Toisessa osastossa ollaan piknikillä tulivuoren huipulla veren virratessa kuin laava puhujan suonissa. Realismia korostavassa ympäristössä pako tunteisiin on eskapismia.

Häiriötekijä arjessa

Rakkaus on aina häiriötekijä arjessa. Som fiskat maneter –osastossa minä on ilman kiikareita vieraassa kaupungissa, vieraan kielen armoilla. Maneetinmetsästys on puhujan ”uni” tai kuvitelma: ”för att fånga maneten / vissa tror att / djupt i stadens kloaker / finns kanaler ut till havet”. (”tietyt uskovat että / syvällä kaupungin viemäreissä / on väyliä merelle / maneettien vangitsemiseksi”) Mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat taas, kuten niin usein Gäddnäsin runoissa: ”tre kvinnor kom / genom nattens tapeter.” (”kolme naista tuli / yön tapettien läpi.”)

- Ahvenanmaa on vapaamielisempi monissa asioissa, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaaliseen rakkauteen. Lähettäisin silti jokaisen ahvenanmaalaisen näkemään maailmaa saaren ulkopuolelle.

Unelmointi on yhteistä meille kaikille ihmisille; kuvittelemalla kykenemme luomaan itsellemme seuraa silloinkin kun olemme täysin yksin. Kuvittelun kyky tuo suurta lohtua erilaisissa vieraantumista aiheuttavissa tilanteissa.

Jakten på snömannen –osastossa kiivetään Himalajalle ja kiikareille tulee oikeasti tarvetta. Mainokset valehtelevat, sen saa puhuja todeta tavatessaan matkallaan lapsia, beduiineja ja siltoja ja unohtaessaan ilmastonmuutoksen, terrori-iskut, naiskaupan, Afrikan köyhät lapset. Maaginen realismi säilyy silti edelleen; puhuja kuvittelee veden katoavan kuudesta aukosta kylpyhuoneessa ja huutaa ottamaan itsensä mukaan.

Naiseuden pohdinta erilaisten ulkoa tulevien roolimallien keskellä on aina ollut eräs Gäddnäsin mieliaiheista. Minä etsii hyvää olotilaa itsensä ja muiden odotusten keskellä & erilaisten (rooli)mallien ristitulessa. ”man borde begränsa/ användningen av passivform / och vid vackert väder företa / friska promenaden / utanför stadens gränser.” (”pitäisi rajoittaa / passiivimuodon käyttöä / ja kauniilla säällä lähteä / virkistävälle kävelylle / kaupungin rajojen ulkopuolelle.”)

Astronomia ja tieteet inspiraationa

Jungfrutornet –kokoelmassa (Schildts 2002) runoilija inspiroitui astronomiasta ja tieteistä, muun muassa Giordano Brunosta ja insinööri Andrésta, jonka tutkimusretki oli tuhoon tuomittu jo alusta lähtien. Mutta jatkettava oli, koska hän oli jo laittanut likoon tieteellisen arvovaltansa.

- Venuspassagen (Schildts 2005) on lähellä omia näkemyksiäni. Epäily ja kyseenalaistaminen ovat tärkeitä asioita. Jokaisen ahvenanmaalaisen pitäisi joutua muualle, että vältetään patriotismin vaara. Pidän siitä, että meillä on turvallista, sosiaaliset verkostot ja mahdollisuus saada terveyspalveluita omalla kielellä. Mutta jos minun pitäisi valita, laitanko pihalleni Ahvenanmaan lipun vai sateenkaarilipun, valitsisin sateenkaarilipun”, toteaa teologiaa opiskellut feministirunoilija, joka uskoo queer-aatteen tapaan jokaisen rakentavan oman sosiaalisen sukupuolensa.

Vitbok-kirjassaan (Schildts 2007) Gäddnas halusi jatkaa 1960-luvun puherunouden perinteitä. Kieli on niin yksinkertaista kuin mahdollista, eikä runoilija harrastanut kielipelejä.

Gäddnäs haluaakin irtisanoutua ”korkealentoisesta tekstistä” - hän on päivätyössä seurakuntasihteerinä. Ihmisten ilon ja surun asioita kohdatessakaan ei pilvissä liiteleminen auta.

Olemme keskustelleet koko päivän anteliaiden kirjailijoiden kanssa. On aika ajaa ruokakaupan kautta majapaikkaani Eckerössä. Tomi palaa Maarianhaminaan tyttärensä kanssa palauttamaan vuokra-autoa. Koko päivän kirkkaana paistanut aurinko laskeutuu mailleen. Luonto hiljenee yöpuulle ihmisten lailla.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 3/2011:ssä

Wednesday, September 14, 2011

Tao Lin: Kaksi runoa

Tao Lin: Kaksi runoa

lempirunokirjani
juuri tällä hetkellä


haluan jokaisen runon olevan kyllästynyt itseensä ja pelkäävän maailmaa
haluan kaikkien rivijakojen olevan siellä missä luonnostaan pidät tauon
haluan ettei yksikään viimeinen stanza ole siellä
ja en halua yhtään iloisia runoja vaihtelun vuoksi
koska se myy loppuun
en välitä kuinka vähän rahaa ansaitset
koska loppuunmyyminen on kielikuva
enkä usko että sinun pitäisi valehdella minulle yhdelläkään luontorunolla
koska tiedät ettet ajattele hiekan olevan kaunista
ellet ole hyvällä tuulella, jolla et koskaan ole
enkä halua omistussivua koska sinulla ei ole
yhtään ystävää


olen vähällä tappaa kirjallisuusagenttini

jos kirjallisuusagenttini ei soita minulle kymmenen minuutin sisällä kertoen että hän myi
kirjani, luulen voivani tehdä jotakin
mitä tahansa teenkin, se saattaa olla vastoin lakia ja poliisi haluaa
laittaa minut käsirautoihin
jos olisin poliisi, pidättäisin itseni, nähdäkseni mitä tapahtuu
varastaisin jonkun turkin heidän yltään ja sitten löisin omaa kättäni
nuijallani
sitten pidättäisin itseni poliisiviranomaisen loukkaamisesta
sitten menisin kotiin ja söisin pastaa
mutta jos oikea poliisiviranomainen pidättäisi minut, pelkäisin
luulen että olisin niin peloissani että katoaisin
ja se on täydellistä koska voin tappaa kenet tahansa jonka haluan jos olen ninja ja minulla
on katoamisen kyky
voin tappaa kirjallisuusagentin koko perheen
pilailen vain
joku osa sinusta ajatteli juuri, "on väärin tappaa vaimo ja lapset"
mutta todellakin, minä pilailen
vaikka minun ei pitäisi
koska on luultavasti filosofisesti tervettä tappaa ihmisiä
koska elämä on kärsimystä ja kärsimys on ainoa todellinen paha
ja jos haluat merkitystä, kaikki mitä saat on suunnilleen siinä että
teet heräämisestä ja ihmisten tappamisesta päämääräsi
ei vain tiettyjen ihmislajien valitsemisesta, kuten hitler teki, vaan kaikkien ihmisten, kuten maailmankaikkeus teki tulevaisuudessa

käännökset Rita Dahl
julkaistu Lumooja 3/2011:ssä

Sunday, September 11, 2011

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (toim. Teemu Manninen & Maaria Pääjärvi, julk. BTJ-kustannus/Avain)

Rita Dahl

Runoteokset:
Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat 2004)
Aforismien aika (poEsia 2007)
Elämää Lagoksessa (ntamo 2008)
Aiheita van Goghin korvasta (Ankkuri 2009)
Bel canto nieriöille (Kesuura 2010)

Rita Dahl on syntynyt vuonna 1971 Helsingin maalaiskunnassa, kasvanut eri puolilla Vantaata ja asunut Helsingissä ja Lissabonissa. Hän on runous- ja sananvapausaktivisti, joka alkoi kirjoittaa 10–11-vuotiaana ”sisäisestä pakosta”. Hän jatkoi harrastustaan aikuiseksi asti, kunnes 25-vuotiaana ryhtyi runoilijaksi (esikoiskokoelma julkaistiin Dahlin ollessa 32-vuotias). Dahl uskoo kirjoittavansa runoutta niin kauan kuin sanomisen tarvetta ja sisältöä riittää, mutta haluaa kirjoittaa myös muuta, kuten proosaa ja esseitä. Hän kirjoittaa tekstejään yleensä sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, mutta kertoo myös työstäneensä Aforismien aika -kokoelmaa päivittäisellä aikataululla.

Dahlin tavoite on kirjoittaa monipuolisesti. Dahl on pyrkinyt urallaan tekemään toisistaan hyvinkin paljon poikkeavia teoksia. Parhaana runokokoelmanaan hän pitää viimeisintä Bel Canto nieriöille -teosta.

Dahlin esikoiskirjan kuvallisuus nähtiin staattisen perinteisenä (Kiiltomato). Kriitikoiden mielestä teos sisälsi ”lievästi surrealistisiakin tuntoja sisältävää pohdintaa lyyrisesti korrektilla otteella” (Kirjo). Tyylinmuutos hakukonerunoteoksessa Aforismien aika sen sijaan kirvoitti kirjavaa palautetta: ”Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan.” (Kiiltomato). Dahlin mukaan huonon kielen tehtävänä on imitoida internetissä esiintyvää kieltä. Vahvoina piirteinä Dahlin lyriikassa on nähty rekisterinmuutokset ja hakukonemateriaalin itsenäinen ja hallittu työstäminen.

Dahl on itse toiminut toimittajana ja kriitikkona ja pitää kritiikkiä hyvin tärkeänä runoilijalle. Hänen mukaansa kritiikit ”elävät omaa elämäänsä”, vaikka hän toisinaan kommentoikin niitä julkisesti. Dahlia ilahduttaa kirjailijana, jos kriitikko on ymmärtänyt hänen tavoitteitaan, mutta hän ei pidä sitä välttämättömänä kritiikille.

Järjestötoiminnassa Dahl on poikkeuksellisen aktiivinen: ”Osallistumalla ymmärtää paremmin myyttisten piirien dynamiikkaa ja toimintaa, ja tutustuu tietysti ihmisiin. Toisista saa myös tukea omalle kirjoittamiselle.” Merkittävä osa Dahlin järjestötoiminnasta on liittynyt ihmisoikeustyöhön, esimerkiksi Keski-Aasian naiskirjailijoiden kanssa tehty työ ja keväällä 2011 toteutettu kirjeenvaihto suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden välillä, jonka järjesti taiteilijoiden rauhanyhdistys PAND ry. (Kirjeenvaihdon pohjalta ilmestyy Palladium-kirjojen julkaisema antologia).

Dahl on opiskellut Helsingin yliopistossa pääaineinaan yleistä valtio-oppia ja yleistä kirjallisuustiedettä sekä portugalin kieltä valmistuen valtiotieteiden ja filosofian maisteriksi. Dahl on perustanut Neliö-kulttuurilehden ja toiminut myös Tuli&Savu-lehden päätoimittajana (2001–2002). Hän on toiminut Suomen PEN-klubin varapuheenjohtajana vuosina 2006–2009 ja naiskirjailijakomitean vetäjänä 2005–2009. Hän on suomentanut mm. Alberto Pimentan ja muiden portugalinkielisten sekä amerikkalaisten runoilijoiden runoja, julkaissut neljä tietokirjaa ja toimittanut runoantologioita.



Galgberget I

Luonnon suuri valkoinen veistos, kuka hiveli kupeitasi käsillään.
Tuhansia vuosia sitten Ancylusmeri tavoitteli lantioitasi,
pysyit kovana kuin kivi.
Sitähän oletkin.
Nyt veistät pakaroihini kierteisiä kuvioita,
merenpyörteen pinnallesi heittämään fossiiliin.
Ruohontupsut, lehtipuut
taivuttaneet oksansa koukeroiksi:
karumaa. Etsin turhaan
kiviröykkiöistä muistoa rauta-ajalta,
kuljen orjantappuraviidakon keskellä
pohkeet verillä
keltainen Crescent oppaanani.
Getsemane iltapäivän tuntina.
Rintojasi vispannut meri on tehnyt kivistä
pehmeäsärmäisiä, ei lainkaan kovia.
Minua kyllä haluaisit välttämättä muovata.
Kahtia haljennut pähkinä maassa tyhjänä,
henkitoreissaan.
Haukka haukkaa ilmaa, halkoo happea.
Autiomaasta havumetsävyöhykkeelle, toiseen aikaan
sedimenttikerrostumien keskelle:
avaudun hitaasti, punainen metsälilja, pienellä
ruohontilkulla vesipisaran voimalla kasvavat kukat.

Teoksesta Bel canto nieriöille.

Tuesday, September 06, 2011

António Jacinto Rebelo Pascoal: Poética de Rita Dahl

António Jacinto Pascoal
Poética de Rita Dahl



A poesia de Rita Dahl não é de leitura simples. Movida por razões que talvez radiquem do facto de se procurar estabelecer uma ponte com o natural, Dahl usa da natureza como matriz poética de que parte para estabelecer a sua teia discursiva, reflexiva e emocional, como se se quisesse centrar no cosmos, na perspectiva ecológica da boa relação entre o Homem e a Natureza.
Aparentemente singelos, porque o seu ponto de partida assim o sugere, os poemas de Dahl constituem-se como alegorias – ou até fábulas, bestiários – existenciais, dolorosas, por vezes pungentes, mas sobretudo irónicas, sobre a nossa experiência humana. Mesmo nos poemas escritos «a partir de fora», enquanto «eu poético» presente em país estrangeiro, não se vislumbra o olhar superficial do turista, mas a leitura subjectiva de quem olha as coisas como se aquela realidade fosse (e é) primordial. Evitando todos os clichés, Dahl surpreende-nos com a sua imensa ironia e com a capacidade de destituir os momentos da sua tranquilidade castiça ou lírica (no pior sentido do termo). Dahl não expõe: contrapõe. Não apresenta: revolve. É dura a luz a que escreve."

António Jacinto Pascoal, poeta português