Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, August 18, 2011

Runoilijan yksityinen huoneentaulu

Käynnistän kappaleen tarkastelemalla hieman nykyrunoilijan myyttistä roolia 2010-luvulla. Silvia Hosseinin Särö-blogissa julkaisema Runoilijan huoneentaulu on antanut siihen aiheen ja innoituksen. Hosseinin nykyrunoilijan roolia käsittelevä satiirinen, ellei suorastaan vittumainen kirjoitus perustuu monenlaisiin itse runouspiireissä että niiden ulkopuolella liikkuviin ennakkoluuloihin, stereotypioihin, kliseisiin ja myytteihin ja se perustuu enimmäkseen ”olkiukkoperusteluihin” eli ilman nimeä esitettyihin ja siten täsmentymättömiin kärjistyksiin. Käytänkin tässä runoilijan vapauttani ja vedän huotrastani esiin runoilijankalpani, joka tarvittaessa sivaltaa kipeästi tahoa, joka on minua verisesti loukannut! Olenhan sentään kiivasluonteinen runoilija, tuo nykyajan vimmainen ratsu, joka ritarimaisesti puolustaa kunniaansa kun sitä on loukattu. Näin Hosseini muun muassa ajattelee: runoilija on mimosamainen olento, jonka suututtamiseen ei tarvita kuin ikävä maininta hänen teksteistään. Ehkä mainitsematta jättäminenkin kiristää Hosseinin mielestä runoilijan hermoja.

Omalta osaltani totean, että tilanteessa, jossa kirjoista on odotettavissa nollasta yhteen kritiikkiä, ei paljon millään ole enää väliäkään. Sehän on kamalaa, epäinhimillistä PR:ää, jos tällaisessa tilanteessa runoilijaraasu kehtaa vielä anella lisää palstatilaa oudolle, kaikki ennakko-odotukset kumoavalle hengentekelelleen. Pysyisi nyt vikisemässä siellä kammiossaan, kuten tähänkin asti, ja antaisi ”kunnon väen” hoitaa jokapäiväiset velvollisuutensa. ”Kunnon väki” hoitakoon edelleen yhteiskuntamme pystyssä pysymisestä

Jotenkin olen lukevinani Hosseinin kirjoituksen rivien väleistä tällaisenkin kahtiajaottelun. Voin olla väärässäkin, koska me runoilijatkin teemme tulkintaerehdyksiä, aivan kuten ammattilaislukijoina pidetyt kriitikotkin joskus. Ja jos näin käy, Hosseinin mielestä runoilija ei saa ryhtyä vuoropuheluun tai kommentointiin, koska vihaisena ja äreänä kukaan muu ei halua hänen kanssaan kommunikoida.

Hosseini väittää, että oman äänen löytäminen on nykyrunoudessakin toivottavaa, mutta sen pitää olla luonteeltaan abstrakti ja vailla puhujaa. Näin kapinoitaisiin hänen mielestään kiusallista keskeislyyrisyyttä vastaan, joka muistuttaa ikävästi 1950-luvusta, kuvarunon mahtivuosikymmenestä. Hosseini ruoskii väittämänsä perusteella muodissa olevaa avantgardismia teemojen hyljeksinnästä, muodon ja sisällön pirstaleisuudesta ja hajanaisuudesta ja kokoelmamuodon vastustamisesta.

Sen perusteella, mitä olen seurannut ja kuunnellut muiden runoilijoiden keskusteluja ja kannanottoja, voi hyvin ollakin näin. Ainakin jotkut aivan nuorimmat jonkinasteisiksi avantgardisteiksi itsensä luokittelevat runoilijat ovat hurjasti vastustaneet kokoelmamuotoa ja hajanaisuutta, mutta tämän kapinan voi kenties laskea nuoruuden piikkiin. Olen itsekin soveltanut hajanaisuutta parissa kokoelmassani, mutta viimeisessä Bel canto nieriöille -kokoelmassa (Kesuura 2019) on palannut yhtenäisen ja romanttisen runouden äärelle. Mielipiteet ja maut muuttuvat, runoilijoillakin, ja ikä tuo - ei kliseisesti viisautta - mutta vaihtoehtoisia näkökulmia entisten rinnalle. Tämän kypsyvän ikääntymisen Hosseini sallinee nuorille runoilijoillekin?

Entä kriitiikkiin tyytymätön runoilija? Hosseinin - ja monen esimerkiksi Parnasson internetfoorumille kirjoittavan - mielestä on tuskin mitään nolompaa kuin omia teoksiaan selittelevä runoilija. Hänestä selittäminen on aina ja kaikissa tilanteissa pakonomainen puolustusmekanismi. Hosseinin mielestä runoilijat kiukustuvat erityisesti ”kokeellinen” ja ”nykyrunous” -käsitteiden alle niputtamisesta. Hosseinin näköhorisonttiin ei ilmeisesti missään tilanteessa mahdu ajatus, että runoilijan teosta olisi saatettu räikeästi väärintulkita/lukea tai vastaanottaa. Tällaisessakin tilanteessa runoilijan olisi ilmeisesti paras pitää ”turpansa kiinni”, koska kommentoinnista pidättäytymällä hän aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa sekä itselleen että niille parille kaverilleen.

Mksi runoilija ylipäätään tarvitsisi jonkin syyn palautteen kirjoittamiselle? Eikö hänelle suoda samaa ilmaisun- ja sananvapauden kuin monien muiden elämänalojen edustajalle? Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on elokuussa 2011 tekemässään ennakkopäätöksessä luovuttanut sananvapauden jopa suomalaisille työpaikoille. Työnantajan kritisoiminen on siis uuden päätöksen mukaan sallittua, vaikka tuskin kovin järkevää.

Hosseinin uskomuksen runoilijat ovat vain enimmäkseen ”vihaisia ja aina puolustuskannalla”. Ilmeisesti Hosseini pitää puolustuskannalla olona myös tätä hänen kirjoituksensa kirvoittamaa kommenttia. Itse asiassa kaikista keskustelun- tai dialoginyrityksistä tulee täysin mahdottomia, kun ”manifestoijalla” on asenne, jonka mukaan mikä tahansa, mitä runoilija lausahtaa on kategorisesti puolustelua. Ja Sandemosen Janten lain ollessa voimassa tätä perustelua saavat kuulla monen muunkin ammatin edustajat kuin runoilijat.

Onko aina pakko nähdä selittämisen tai kommentoimisen halu puolustusmekanismina? Minusta kommentti - oli se miten parodiseen tai satiiriseen yhteyteen sijoitettu - kertoo kaiken kaikkiaan enemmän kommentoijasta kuin kommentoinnin kohteesta: suomalaisten kollektiivisesta psyykestä? Protestanttinen etiikka on luonut hedelmällisen maaperän Entä onko tosiaan olemassa runoilijoita, joille teemat ovat kategorisesti kauhistus ja joiden mielestä runouden pitää olla hajanaista, pirstoutunutta muodoltaan ja sisällöltään?

Olen itse kirjoittanut yhden tällaisen kokoelman (Aforismien aika), mutta sitten palannut perinteisiin teemoihin, vaikka muotoratkaisut ovat edelleen osittain "kokeilevia". Tosin kriitikoiden (toisin)luentoja on mahdoton estää ja näihin toisinluentoihin kuuluu näkemys minun mielestäni teemoitetusta kokoelmasta epäteemoitettuna. Näin on käynyt Salla Paakkaselle, joka kirjoitti ainoan kritiikin Aiheita van Goghin korvasta -kokoelmastani (Ankkuri 2009). Hosseini esittää liudan muitakin ohjeita runoilijoille, kuten:

Esitä vain oikeita mielipiteitä (kannattanee kyllä, jos haluaa pysyä runopiirien keskiössä ja apurahoissa sekä palkinnoissa)
Perää keskustelua niin kiukkuisena ja katkerana, etteivät edes kaverit viitsi keskustella kanssasi (rakas Hosseini, millainen on oma asenteesi?)
Osallistu yhteisölliseen runoblogiin (jaa, ei kokemusta, koska en ole koskaan osallistunut enkä seurannut sellaisia - nämä blogit ovat monesti rajoitetun osallistujakunnan katseltavissa ja näin kyllä voivat edistää näkemystä runoudesta pienen, suljetun piirin harrasteluna)
Ihastele ”marginaalissa olevan” runouden siistiyttä (myyntilukujen mukaan runous on ja tulee aina olemaan marginaalissa, sen sijaan sen merkitys turva-paikan antajana ja maa-ilman pystyttäjänä on mittaamaton)

Hosseinin viittaus piirien pienuuteen ja sisäsiittoisuuteen on tietenkin totta. On oikea ongelma, että samat ihmiset istuvat raadeissa ja muilla "avainpaikoilla" pahimmillaan vuosikymmenestä toiseen valiten tuettavat runoilijat ja nostettavat teokset. Varmasti tutkan ulkopuolelle jää tutkittavaa ja koettavaa. Inhimillinen kokemushorisontti on aina rajallinen ja meillä jokaisella on omat kirjalliset mieltymyksemme, joista ei voi kiistellä. Poliittinen realistimme ja kansakuntamme itään luotsaaja J.K. Paasikivi totesi aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”. Paasikiven näkemykset pätevät hyvin runoudessakin. Makumieltymykset kuuluvat näihin kiistämättömiin tosiasioihin piirien pienuuden ohella. Makujen laaja-alaisuuden ja monipuolisuuden takaamiseksi olisi saatava aikaan joku kierrätysjärjestelmä erilaisten palkintojen ja muiden valtiollisten ja yksityisten säätiöiden lautakuntiin.

Piirien pienuus voi olla voimavara(kin), mikäli ei jumiuduta sen negatiivisiin vaikutuksiin. Miksei tuttu runoilija saisi tehdä kritiikkiä kokoelmasta(ni), koska parin viimeisen kirja(ni) kohdalla yhteenlaskettu kritiikkisaldo on ollut 0-1? Olenko hyvin pahasti korruptoitunut, jos joku nyt sattuu haluamaan kirjoittamaan kokoelmastani, jota pidän tähänastisista parhaimpani ja jonka toivoisin saavan ansaitun huomion?

Tosin kollektiivinen protestanttinen psyyke huutaisi varmaan tähän(kin) väliin hätähuudon: ”olet liian varma itsestäsi, kätke egosi ja ole hiljaa, kuten mekin olemme. Nöyryys ja vaatimattomuus ovat menestyksen äiti ja isä. Kätke itsesi vähintään yhden, ellei kahdenkin vakan kannen alle. Näin takaat parhaan menestyksen.”

Huomautan, että kaikki tähänasti kirjoittamani saattaa sisältää myös (itse)ironisia ja satiirisia pohjavireitä. Toivottavaa onkin, että lukija tekstiäni lukiessaan pystyisi olemaan samaan aikaan sekä haudanvakava että ratkiriemukas.

Käyn runotilaisuuksissa harvakseltaan, enkä ole halunnut kuulua liian likeisesti "runosisäpiireihin". Tämä on (mielen)terveyteni ja työvireeni kannalta olennaisen tärkeää. Ongelmallisia ovat jumittuneet ja sulkeutuneet runoilijoita koskevat tyypittelyt, tyyliin ”vaarallinen vastarannankiiski", ”reilu jätkä”, ”mun kaveri”. Harvoin tällaiset käsitykset ovat totta. Ihmiset huomaisivat väärinkäsityksensä, jos malttaisivat tutustua toisiin ihmisiin. Aika harvinaista herkkua sekin on näinä päivinä - kukapa sitä nyt edes kerta kaikkiaan jaksaisi tutustua kaikkiin ihmisiin. Ihan liian aikaa ja energiaa syövää.

Asiat pysyvät(kin) kyllä vuosikymmenestä toiseen samanlaisina jos ilmapiiri on sellainen, ettei edes keskustelu ole suotavaa. Ilmaisee lähinnä keskustelukulttuurin kehittymättömyyttä, että henkilöt alkavat samanmielisesti taputella toisiaan olalleen ja irtaantumaan erimielisyyksistään. Taputtaminen on tietysti mukavampaa kuin mottaaminen. Asian havainnollistamiseksi kerron esimerkin, joka liittyy jälleen ”ärhentelevän runoilijan” epätoivoisiin vuorovaikutusyrityksiin itsensä ja ulkomaailman kanssa.

Olen keskusteleva luonne, mutta lopetin virallisilla keskustelufoorumeilla käymisen vuosia sitten mielenterveyteni ja työvireeni säilyttääkseni. ”Keskustelu” oli toistuvasti nimimerkkien takaa tapahtuvaa puskista huutelua, henkilökohtaisuuksia, tekemisteni mollausta, asiattomuuksia ja kamalaa simputusta, josta tuli vain todella huono olo. Käytöstavattomat kirjallisuuspoliitikot minua syytettiin säännönmukaisesti "selittelystä ja puolustamisesta". On täysin turhaa ja turhauttavaa edes sanoa mitään ilmapiirissä, jossa tunnelma on aina yksi ja sama: epätoivoinen.

Miksi Parnasson foorumilla keskustelun sävy perustuu aina vahvaan ironiaan, provokaatioon ja minun kohdallani loukkauksiin, henkilökohtaisuuksiin ja solvaukseen? Onko kyse pelkästään internetin kasvottomuuden mukanaan tuomasta uudesta vapaudesta, jonka hurmaan nämä kommentaattorit ovat jääneet, vai vain puuttuvasta keskustelukulttuurista, jonka piirteitä kommentoijat yrittävät epätoivoisilla ? Joka tapauksessa kavahdan tällaista asennetta jatkuvasti keskustelussa käytettynä, enkä osaa muutenkaan suhtautua internetajan mukanaan tuomiin ilmiöihin, esimerkiksi edesvastuuttomiin ja enimmäkseen huonosti käyttäytyviin trolleihin.

Keskustellessa haluan kuulla vilpittömiä mielipiteitä, mutta en luonnollisesti henkilöön meneviä asiattomuuksia ja loukkauksia. Ne kuulukoot edelleen mielellään katujätkien puherekisteriin, ei runoilijoiden ja lukijoiden tai muiden ”asiantuntijoiden” väliseen mielipiteenvaihtoon.

Ironiankin käytöllä on rajansa - äärimmäisellä ironialla karkotetaan äänensävystä helposti kaikenlainen empatia ja myötäelävyys. Ironian taakse voi verhota oman ilkeytensä. Parnasson nettifoorumille kirjoitetut kirjoitukset koostuivat lähes kategorisesta henkilöön menevästä ilkeydestä ja tekemisten mollauksesta, joka veisi kenen tahansa yöunet. Nämä ovat patologisen keskustelukulttuurin piirteitä. Tuollaisella asenteella ei ole lainkaan olemassa normaalin keskustelun ja vuorovaikutuksen lähtökohtia. Luonnollisesti hyökkääjät eivät halunneet sellaisia olevankaan.

Koska käytöstavat netin puolelta jostakin (poliittisesta?) syystä puuttuvat, työskentelen edelleen omassa kammiossani. Siellä minulla on rauha, ja autuaallinen hiljaisuus. Vain kedon kukat ovat seuranani ja tarvittaessa loihdin meksikolaisten kolibrien siipien läpinän korviini.

Jälkeen päin katsottuna tulkitsen, että kyse oli nimimerkkien takana harjoitetusta (kirjallisuus)politiikasta: olin Suomen PENin varapuheenjohtaja, ahkerasti kansainvälisiä kirjallisuusprojekteja vetävä (nais)kirjailija ja kaikesta huolimatta jopa keskustelin. (Ja taas tätä ylitsemenevää oman hännän nostoa: kunnon protestantti ei edes nimeään hihkaise. Hengittäminen on sentään vielä sallittua, kunhan se ei osu naapurin tontille.)

Alan muutenkin uskoa virolaisen kollegani Elo Viidingin väitteeseen shovinismista kirjallisuudessa ja sen kantapään kautta kokeneena. Vastaava asenne hallitsee varmasti muillakin taiteenaloilla. Elo Viidingin mielestä vahvat ja tekevät naiset herättävät kirjallisuuskentällä vastustusta - Elo on havainnut asian seuratessaan hyvin läheltä vaiheitani Suomen PENissä. Elo on itsekin aktiivinen toimija virolaisessa kirjallisuusmaailmassa, eikä hänenkään tekemisiinsä ole aina suhtauduttu kritiikittä.

Mitä tulee rakkauteen ja kuolemaan, en voi sanoa tosiaan kuin omalta osaltani; en tunne nykyisiä "avantgardisteja" tarpeeksi hyvin. Olen kyllä itsekin erittäin toivonut tunnetta takaisin runoon, vaikka olen käyttänyt ajoittain runsaastikin ironian ja satiirin eri sävyjä aiemmissa kokoelmissani. Tunne on palannut omaan runouteeni ainakin Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) -kokoelmassa.

Hosseinin kirjoitusta kommentoiva Maaria Pääjärvi keksi jaottelun pahis- ja hyvisrunoilijoihin. Kahtiajaon olemattomuuteen; kyllähän sen näkee olennaisissa asioissa, apurahapäätöksissä ja kilpailuissakin.

Yleensäkin Hosseinin mielestä teematon, kokoelmarakenteen kyseenalaistava avantgardisti, joka on vielä kiukkuinen ja alituisella puolustuskannalla, mitä tulee hänen omaan runouteensa, on aikamoinen kärjistys. Tunnustan olevani ainakin varmaan osa-avantgardisti, keskustelunherättäjä sekä hyvisrunoilija Maaria Pääjärven jaotteluissa, mutta Hosseinin ”avantgardisteilta” peräänkuuluttamaan yhteisöllisen runoblogiin en ole koskaan osallistunut. (Ai niin, mutta miten se olisi mahdollistakaan, minähän edustan hyvisrunoilijaa, joka on katkaissut kaikki siteensä (ulko)maailmaan ja lilluu siis ilmeisesti omassa tekstuaalisessa avaruudessaan päivät pitkät piuhat muihin katkaisseena.) Lisäksi viimeisin runokokoelmani käsittelee rakkautta, jota Hosseinin mukaan tällainen "runoilijatyyppi" hylkii kuoleman ohella. Lienen siis varsin huono tämän "tyypin" edustaja. Meitä runoilijoita kun on niin kovin vaikea sijoittaa pelkästään yhteen muottiin yleensäkään. Hosseinille kiitos jälleen yrityksestä! Onneksi ne eivät tunnu loppuvan kesken.

Hosseinille haluaisin vielä kertoa, että vaikka ei ihan aina siltä vaikuta, me runoilijatkin olemme yksilöitä, joilla on omat mieltymyksemme ja toimintatapamme. Kaikki eivät ole välttämättä aina ja jatkuvasti seurallisia ja haluavat vetäytyä omiin (luomis)oloihinsa. Toiset taas pitävät julkistamistilaisuuksissa ja kekkereissä roikkumisesta ja hengailusta kavereiden kanssa. Kärjistäen kyse on itsenäisestä ja epäitsenäisestä runoilijatyypistä. Runoilijatkin ovat vain ihmisiä. Meitä on joka asemalle ja asemien välillekin.

Monday, August 15, 2011

Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia ilmestyy!

Rita Dahl
Savukeitaan matkaoppaat: Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia
450 sivua, ISBN 978-952-268-015-0, pehmeäkantinen, 26,90€

Rio de Janeiroon voi tutustua kirjaimellisesti pohjalta huipulle käymällä paikallisessa slummissa ja turistien kansoittamalla Leipätoppavuorella tai Kristus-patsaalla. Väliin mahtuu kulttuuria kaduilta museoihin ja kulttuurikeskuksiin.

Salvadorin kaduilla harrastetaan capoeiraa, myydään kuolleita rottia, otetaan kontaktia, hymyillään, eletään, huijataankin. Ei ole kauneutta ilman kauheutta; Brasiliassa tämän todella ymmärtää.

Foz de Iguassun vesiputouksilla tai Chapáda Diamantinan luonnonpuiston hikeen vetävillä vaelluksilla pakahtuu luonnonkauneuteen, joka kukkii kurjuuden keskellä. Vihreiden kukkuloiden ja sademetsien Brasilia on vastakohtaisuuksien ihmemaa.

Rita Dahl (s. 1971) on julkaissut viisi runokokoelmaa, joista Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) on viimeisin. Savukeitaan Rio, Salvador ja muu Brasilia on hänen neljäs tietokirjansa. Lisäksi hän on kääntänyt Alberto Pimentan 1970-luvun runovalikoiman Kivenheittopeli (Palladium-kirjat 2009) ja toimittanut keskiaasialaisten ja muualta kotoisin olevien naiskirjailijoiden Kyltymätön uuni -antologian (Like 2007).

Dahl on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri ja portugalinkielisen runouden tuntija ja kääntäjä. Hän on toiminut Tuli & Savu -lehden päätoimittajana, Suomen PENin varapuheenjohtajana (2006-2009) ja erilaisten kansainvälisten kirjallisten projektien koordinaattorina. Suomalais-afrikkalainen kirjeenvaihto on näistä viimeisimpiä. Kirjeenvaihdon tulokset ilmestyvät Dahlin toimittamana antologiana, jonka julkaisee Palladium-kirjat.

Sunday, August 14, 2011

Glorian yö 26.7. klo 18 ja Poetiikkakonferenssi 27.8. klo 14

Olen lukemassa runojani kulttuuriareena Gloriassa pe 26.8. klo 18. Alustan Poetiikkakonferenssissa Tieteiden talolla Vironkadulla la 27.8. klo 14 teemalla "Takuuvarma turvapaikka".

Thursday, August 11, 2011

Tuulimyllyjen kääntäjä

Tuulimyllyjen kääntäjä

Runouden kääntäminen on aina hermeneuttista tulkintaa. Kääntäjän tehtävänä on välittää toisesta kulttuurikontekstista lähtöisin olevan poeettisen tekstin merkitykset uudella tulokielellä noudattaen samalla sen perinteitä ja merkityksiä. Kääntämistä voisi kutsua muuntamiseksi. Runon kääntäjä työskentelee joko kielikuvien tai ajatusten parissa ja näitä hän voi tarvittaessa välittää tulokielelle luonteenomaisemmin kuvin tai käsittein, mikäli tähän on tarvetta. Muuten hän käyttää tavallisia, universaaleja kielikuvia, joita ymmärtävät lukijat yli kielirajojen.

Kirjailijat ovat kautta aikojen muuttaneet konkreettisesti omasta kulttuuripiiristään toiseen monista syistä: vaikutteita etsiäkseen, alkulähteille palatakseen, raikkaampia ja tuoreempia tuulia haistellakseen, ahtaista oloista avoimempiin siirtyäkseen. Samuel Beckett ja James Joyce ovat pari esimerkkiä kuuluisista kirjallisista pakolaisista, jotka ovat löytäneet turvasataman entisen kotimaansa ulkopuolelta. Beckett jopa kirjoitti joitakin tekstejä ranskaksi, josta tuli melkein hänen toinen äidinkielensä. Triestessä asunut Joyce oli myös esimerkki monikielisestä ihmisestä. Muuttajien joukosta löytyy kotoisempiakin esimerkkejä, mutta en muista yhtään suomalaista runoilijaa, joka olisi käyttänyt toista kieltä kirjoituskielenään.

Kääntämistä voisi ajatella samoin monentasoisena kirjallisena pakolaisuutena ja kodissa pysymisenä. Kääntäessään kääntäjä irrottautuu hetkellisesti omastaan ollen silti kiinni kulttuurilleen keskeisissä merkityksissä samalla lähtökielen kulttuuria kunnioittaen. Kääntäjä on haasteellisessa välitilassa, jossa hänen pitäisi pystyä välittämään merkityksiä kahden kulttuurin välimaastossa kumpaakin kunnioittaen. Hän joutuu välillä tekemään ratkaisuja jommankumman kulttuurin hyväksi.

Vain ani harvat runouden kääntäjät ovat käännöskielensä äidinkielisiä puhujia. Useimmat ovat tutkimusmatkailijoita kielessä. Tämä tosiasia tekee heistä aina väistämättä ulkopuolisia kielen ja kulttuurin tarkkailijoita ja tutkijoita; endogeeniset runouden kääntäjät ovat harvinaisempi ilmiö. He eivät ole enää tarkkailijoita, vaan kielen ja kulttuurin sisällä olevia tutkijoita.

Aniharva runoilija on uskaltautunut kirjoittamaan toisella kielellään luultavasti runouden onnistuneesti mystifioidun aseman vuoksi. Koska runous on lähes ”täydellinen” ja vaativin kirjallisuudenlaji, sen kielen on oltava puunattua kuin marmoripatsaan viimeistelty torso. Tämä estää käyttämästä muita kieliä kuin äidinkieliään etenkin epäavantgardistiset (perinteiset?) runoilijat, jotka eivät ole tottuneet ”epäonnistumiseen” ja leikkimiseen. Eivätkä he halua tottua siihen vieläkään. He pidättäytyvät kirjoittamasta, koska näin he suojelevat itseään epäonnistumisen kokemuksilta vastaisuudessakin.

Runouden kääntäjän identiteetti vaikuttaa itse käännöstyöhön. Useimmat runouden kääntäjät ovat itse runoilijoita tai aktiivisia tietyn kulttuuripiirin ja kirjallisuuden harrastajia ja seuraajia. Paras tulos yleensä saadaan tekijyyden ja kääntäjyyden yhdistymisestä. Kääntäjän ammattia arvostetaan ja arvostus tuo mukanaan reviirinrajaus- ja suojeluyrityksiä.

Ärhäkkäät kääntäjät suojelevat ”ammatti”identiteettiään kaikenlaisilta puuhastelijoilta yhtä vihaisesti kuin kirjailijat konsanaan. Kääntämisessä, kuten muussa kirjallisessa toiminnassa, lopullinen ammattilaisuuden tae on ammattiliittoon kuuluminen ja tällä tavoin siis vihoviimeisen laatusertifikaatin hankkiminen. (Olen osoittautunut sertifikaatin arvoiseksi poikkeuksellisesti yhdellä julkaistulla käännöksellä, lukuisilla lehdissä ilmestyneillä runokäännöksillä ja lähes kymmenen vuotta teossa olleella kymmenen runoilijan antologiatoimitustyölläni.)

Runouden kääntäjillä on tärkeä rooli eräänlaisina kaupparatsuina: he välittävät eri maiden runouksia kotimaansa yleisölle. Ilman heitä runouden ”kuluttajilla” eli lukijoilla ei olisi ”kulutettavaa” eli runoutta. Runon lukemisesta he saavat kulttuurista lisäarvoa, joka ei valitettavasti toimi valuuttana taloudellisella (peli)kentällä. Kääntäjän roolin vertikaalisuuden vuoksi he tulevat tietoisiksi eri aikakausina kirjoitetusta runoudesta. Runouden kääntäjät voivat osallistua pystysuoran ulottuvuuden edistämiseen eli juuri työskentelyhetkenä kirjoitettavien runouksien tunnetuksi tekemiseen. Mikäli he siis kääntävät nykyrunoutta.

Keskusta-periferia-kahtiajako kuuluu ongelmalliseen vallankäyttäjien termistöön, jonka tehtävänä on vakiintuneen maailmankuvan ja olosuhteiden uusintaminen. Vastarinta edellyttäisi uutta, kuvaavampaa termistöä, joka huomioi sen, että jokainen kieli ja sillä kirjoitettu runous on puhuja- ja lukijamääristään riippumatta yhtä arvokas ja merkittävä. Keskusta tarkoittanee keskeistä paikkaa, jossa oletetaan tapahtuvan kaikkien tärkeiden ja huomionarvoisten tapahtumien ja josta leviäisivät vaikutteet muualle ”periferiaan” eli kaukana vaikutteiden säteilypiiristä sijaitsevaan ”metsälään”. Metsälässä -kuten Suomessa - nautitaan uusimmista vaikutteista aina vähintään vuosikymmeniä, ellei vuosisadan jäljessä. Menneessä maailmassa keskustaa on edustanut ehdottomasti anglosaksisissa maissa tuotettu runous. Englanti on ollut lingua francoista merkittävin, vaikka espanja, ranska ja portugali seuraavat perässä.

Jos silti hyödyntäisin asetelmaa ja väittäisin, että keskusta-periferia-asetelma liittyy runouden kääntämiseen käännettävän runouden kautta: jos käännöskielellä on vähän puhujia ja kulttuuripiiri on tuntematon, voisi ajatella sen edustavan näin ”periferiaa” (vaikka on toki kyseenalaista ajatella, että runsaan viiden miljoonan puhujan suomen kieli sijaitsisi yhtään enemmän keskustassa).

Kääntäjien tärkeään kulttuuritehtävään liittyy erityisesti pienillä kielillä kirjoitettujen runouksien tunnetuksi tekeminen. Näin he osallistuvat keskeiseen kielen ja kulttuurin säilytystehtävään globalisoituneen, yhdenmukaistuneen viihteen ja taiteen vallatessa erotuksetta kaikkia maita. Maapallolle on syntynyt uudenlainen maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri, jonka torjuminen on kulttuuritehtävästään tietoisen kääntäjän tehtävä.

Tällainen kääntäjä olisi snellmanilainen uussuomalaisuuden puolustaja; donquijotelainen tuulimyllyjä vastaan taisteleva soturi, joka kynällään yrittää torjua ylikansallisia vaikutteita ja tallentaa, säilyttää ja parhaimmassa tapauksessa uusintaa kansallisia runouksia. Kääntäjät ovat näin lönnrotilaisia perinteenkerääjiä ja -tallentajia, jotka jatkavat Kantin valistuksen periaatteita sillä erotuksella, että he tuovat lukevalle yleisölle aarteita harrastamatta tuputusta. Kuka tahansa voi poimia aarteet hyllyynsä halutessaan. Adam Smithin ”näkymätön käsi” ei ole ohjaamassa kuluttajien arvo- ja ostovalintoja kirjakauppojen runohyllyillä. Heidän kätensä eksyy suvereenisti osastolle poimien haluamansa.

Paikalliset runoudet edustavat tässä mielessä lokaalia, pahimmassa tapauksessa uhanalaisia. Ainoastaan kääntäjien ”levitystehtävän” ansiosta ne pääsevät levittäytymään maailmalle kuin sitruunaperhoset kauniina kesäpäivänä. Kääntäjät ovat siis eräänlaisia ekologeja; vain heidän ansiostaan biodiversiteetti säilyy vähintään ennallaan tai jopa monipuolistuu ja laajenee. Kulttuurityönsä ansiosta runouden kääntäjiä voidaan pitää eräänlaisina vuodenaikojen säilyttäjinä. Heistä riippuu normaalin vuodenkierron ennallaan pysyminen.

Entä käännettävien runouksien luonne? Onko olemassa ”ylikansallisia poetiikkoja”? Eräänlaisina ylikansallisina poetiikkoina voidaan mielestäni pitää kulloinkin suosiossa ja muodissa olevia runouden suuntauksia. Jokin aika sitten Flarf ja hakukonerunous kuuluivat näihin Yhdysvalloista Suomeen tulleisiin runouden suuntauksiin, jotka keräsivät ympärilleen paljon harrastajia ja tekijöitä. Nyt puhaltavat taas uudet tuulet.

Runokaanonin muokkaajia ja luojia ovat kritiikin ja vastaanoton sekä palkintojen lisäksi antologiat. Esimerkiksi amerikkalaiset antologiat ovat olleet hyvin Amerikka-voittoisia. Donald Allenin The New American Poetry -antologiaan (Grove Press 1960) ei ole sisällytetty yhtään runoilijaa muista anglosaksisista maista. Kyseessä on tärkeä amerikkalaisen nykyrunouden kaanonia rakentava teos.

Joka maassa vaikuttavat omat sisäiset voimassa olevat ja keskenään taistelevat poetiikat. Suomalaisen runouden vallitsevia poetiikkoja 1960-luvulla olivat ainakin puhe- ja kuvarunouden perinteet sekä surrealismi. Suomalaista runokaanonia on esitelty usein antologioin. Eino Santasen ja Saila Susiluodon Uusi ääni (Otava 2006) on viimeisimpiä kaanoninrakennusyrityksiä. Antologioiden merkitystä muun instituution kannalta kuvannee se, että suuri osa ko. antologiaan valituista runoilijoista on kruunattu palkinnoin tai taiteilija-apurahoin. He ovat siis tulleet ”virallisesti hyväksytyiksi” runoilijasertifikaatin kantajiksi.

Suomalaisen yhtenäisrunouden kaanon alkoi hajota hedelmällisesti 1990-luvulla, jolloin perinteisen 1950-luvun kuvarunouden tilalle alkoi ilmestyä pienkustantamoidenkin ansiosta laajemmin muita vaihtoehtoja. Nykytilanne vertautuu kenties amerikkalaisen runouden 1950-lukuun, jolloin rinnakkain elivät esimerkiksi 1970-luvun kielirunoilijoille mallina toimineet Black Mountain -runoilijat (projektivistit), beat-runoilijat, Ainoa ero on, että Suomessa tekijät eivät ole yhdistyneet koulukunniksi, vaan kantavat yksinäisiä viittoja omilla harteillaan.

Sunday, August 07, 2011

A bus crawls...

I

A bus crawls through a silent city with darkened lanterns.
With plastered fingers we touch a great fireball.
Something goes down inside.
Silence stands upon like an impenetrable roof.
Embers, smoldering still.
Reflecting images of mirrors, in the back, from a distance.
The mouths of the passengers cross-stitched together.
They do not fill for nothing.
Could silence be made more visible still?
The game is over when the inspector arrives.
You can crawl in twice, but the third time you will be fined.
The order of the domino pieces is predetermined.
When we are told to dress off our shoes from our feet.
The bus glides to the depot, a haven which cannot be seen.

II

Quickly buildings rise, whole generations die, while the parts of a sentence are stretching out their limbs.
A stretcher was being prepared already.
For whom do the bells ring on this beginning of a Sunday?
The jar was already filled with tears, when the porter broke it.
Paths burst in front of the lost ones.
But they are so far away.
Manna went by as an express delivery to the sky.
Slow elephants, sank into thoughts, marched quicker than the busy ones.
The Zoo was closed, in a buried graveyard the keys of the guard were lost.
A cage caught another meaning when it was loaded with eyeless chickens.
A journey is a logical game, where words have their place.
In language it was all lost.
Even the last passenger.

III

The department of roads ruined my day on purpose.
I made an issue of this matter too.
A small stick caused a deep wound.
The sticks were all around, on the bed too.
I pushed stick by stick through the skin as I searched for the syllables. Phrases were kept on as evidence. Nothing could stop them from appearing.
A fat one, some skinny and medium-sized ones competed with each other as having the greatest form.
Was the channel wrong after all.
Antennas tuned in every direction, but recipients cannot be connected.
It felt like I was in the middle of the events, but I did not know, where.
Clouds drag clouds behind them, nothing cannot be made for them.
Clouds cover the clouds inside them. There is no other secret.
Who would like to pull a trigger on one’s own forehead, even if the purpose
was another: to end the torture or to reach for the deeper images.
In some cases the one who pulls is another.
Someone wastes a whole life in learning to aim himself better:
giving up convenience food, and move on to raw nourishment.
This person would find a machine, a yard.
On rainless days that person might see better, because clouds are invisible or absent.

published in Metamorphoses

Wednesday, August 03, 2011

Sysmä on luonnonläheinen paikkakunta

Sysmä on luonnonläheinen paikkakunta, ollut kivikaudelta lähtien. Täältä on löydetty rautakautisia kalmistoja erityisesti asutuksen lähistöltä. Uhrikiviä eli kuppikiviä saattoi olla samassa kalliossa tai kivessä joskus yksi, toisinaan kymmeniä, välillä jopa satoja. Jyviä ja maitoa laitettiin niihin hyvän sadon tai karjan terveyden takaamiseksi. Useimmat Sysmän lapinraunioista sijaitsevat saarissa. Niiden valmistumisajankohdasta ei ole saatu varmuutta.

Varmuus on sen sijaan saatu historian olemassaolosta kaiken tämän faktan keskellä; viimeistään tässä kohdassa taju menee, jos se ei ole kadonnut jo aiemmin uutisten katkeamattomaan Lethenvirtaan. Kansalaisuus on ominaisuus, joka koetellaan kyvyssä sanoa asioista mielipiteitään: tässä tiivistetysti elämämme kohokohdat. On tyynnyttävää kuunnella omaa ääntään, kun historian ääni on jo vaiennut tai vaiennettu.

Perjantaina Sysmässä alkaa Kirkko soi -festivaali ja sinne menen, jos onnistun saamaan lehdistölipun. Keskiviikkona ja sunnuntaina teatteritalolla näytettävät elokuvat Voin luterilaisesti hiljentyä tarkastelemaan sisuksiani introspektiivisellä suurennuslasilla Tyyne Saastamoisen tapaan tässä suuressa, hiljaisessa talossa, jossa hiljaisuuden katkaisee vain oma kantava lauluääneni.

Suuntaan lasin kynsiini ja ne välähtävät ilvesmäisesti, mutta ehdottomasti eivät haavoittaakseen kuin itseään. Kynttilä valaisee pimeän pöydän, tarina syntyy itsekseen mielessäa hankautuvista kivensiruista, joista on kaikki pyhä karsiutunut pois matkalla. Introspektiivinen suurennuslasini kohdistuu silmiini, koska ne ovat oikeastaan sokeat näin monien vuosien historiattomasta metelistä. Haluaisin palata niiden yhteyteen, mutta palaaminen ottaa voimille, kuten vuosien ero vedestä tai maasta, juurista. Olen tarkastellut liian kauan samaa pysäköintialuetta ikkunani takana. Se on tehnyt minusta kyvyttömän kitkemään rikkaruohoja kotipuutarhassani ja varjelemaan tuikkua omalla ikkunalaudallani.

Voisinpa sanoa, kuten Wagner Mathilde Wesendockille: ”Ota sieluni vastaan tällaisena aamutervehdyksenä!” Olisipa minulla sieluja, joita voisin lahjoittaa päivittäin niitä tarvitseville. Metsän lähellä alan aavistaa sielun olemassaolon. Muualla se peittyy ympäriltä kantautuvaan meteliin. Älä käsitä väärin: autot kulkevat talon ohitse täälläkin joka hetki ja muu asutus alkaa aivan nurkan takaa, mutta pelkällä vaahterapuulla varjossa kukoistavine lehtineen on ihmeellinen vaikutus varjossa kauan vaeltaneeseen. Elvyn siitä kuin Ringin mahtipontisesta alkusoitosta, jolle aiheen antoi läkkisepän itsepintainen katonkolkutus. Olen aiheiden ympäröimä, olen aihe itse heti kun löydän taas juureni, oman lempiflorani ja juuri sen mineraalin, joka minua ravitsee. Olkoon se vaikka sininen kuin safiiri, jonka avulla voin tavoitella omia korkeimpia rajojani.

Pienessä elämässä on suuren ainekset. Kahvi loppuu pian: on jälleen haettava tummaa ja voimakasta paahtoa tyynnyttämään janon tarpeeni. Mikään ei ole nimittäin tarpeeksi koskaan. Juon loputtomia, pohjattomia kuppeja yksinäisyyttä karkoittaakseni, hankkiakseni jotakin puuhaa kirjoittamisen ohella ja pysyäkseni hereillä.

Uhrikiville heittäisin vettä jotta ihmissielut alkaisivat viheriöidä jälleen, kuten viheriöi vaahterapuu ikkunani takana. Ja voi tuota aurinkoa! Valoisaa riemuaan rajoittamatta se luo säteitään kaikkialle lainkaan säännöstelemättä. Valoterapia on maksutonta täällä, riittää, kun astun pihamaalle ja avaan eväni. Ahven lentää taivaalla avaimenhaltija selässään: tämä voisi olla näky Boschin maalauksesta ellemme olisi niinkin maagisella paikkakunnalla keskellä kauneinta Suomea kuin nyt olemme.



SINIRISTILOPPUMME

Lapset laulavat yhteen ääneen kirkkaasti, kovaa ja nuotin vierestä - voi, nuo lapsukaiset, ne nyt
ovat vain lapsia - Taivas on sininen ja valkoinen… Koulun juhlasalissa sammuvat valot, ukkonen
jyrähtää, mahtavabassoinen isän ääni, jota on toteltava kun se kutsuu. Lipussa ne värit vielä erottuvat haaleina kuin rankkasateen jäljiltä. Ilmasto on nykyään niin odottamaton, rankkasade
saattoi yllättää kesken kevätjuhlan ja

pyyhkäistä

mennessään lasten kevätmielen, asut sentään jäävät päälle vielä. On opettavaa kun ääri-ilmiöt tunkeutuvat olohuoneeseemme tai kaikkein herkimpien, vastaanottavaisimpien luokse. Se on melkein kuin tulisi kotiin, jonka myrsky on sekoittanut pommiattentaatin, murhayrityksen, vallankaappauksen tai pelkän pyörremyrskyn tai muun ilmastollisen ääri-ilmiön jälkeen. Lasten on hyvä tottua siihen, että todistuksen saamiseen ei riitä kiltteys, kyky olla sanomatta liikaa, tai tiedolliset valmiudet, joiden avulla he saapuvat kevätjuhliin ajoissa ja myös poistuva, jos myrsky ottaa laantuakseen. Tämä on riittävästi läpäisemiseen ja jos haluaa ekstrabonuspisteitä, niitä saa opettajan tervehtimisen lisäksi kansallislaulujemme osaamisesta. Laulun sanojen muistaminen ei ole enää itsestäänselvyys, elämmehän sentään 2010-luvulla, hyvä että ylipäätään laulamme. Siniristilippumme

liehuu tuulen heittelemänä, on sentään

normaalia, että maillamme on vielä kansallinen lippu, vaikka yhtä hyvin se voisi olla rakkaus, tai jokin muu täyttä vilpittömyyttä edellyttävä tunne. Mutta hyvä on, lipuilla, saloilla, rahalla ja muilla kansallisilla symboleilla elämä pysyy helpommin hallittavana, kaiken kaikkiaan selkeämpänä. Oma perunamaa säästyy varkailta, ja jos niitä käykin, varkaille on oma rangaistusasteikkonsa, sen tietää jokainen lapsikin, puhumattakaan aikuisista. Hyvin opetetut yksilöt tietävät paikkansa niin tyynen kuin myrskyn keskellä, oli kyse sitten koulusta, kodista, armeijasta tai kirkosta; puhumattakaan yliopistosta. Siksi pelastusvalmiutta on alennettu, koska nykyinen kouluvalmennus ajaa jo muidenkin instituutioiden asiaa. Kansalaiset tietävät tarpeeksi, aivan liian vähän tuohtuakseen mistään muusta kuin kouluampumisista, lasten, nuorten turhista ja ennenaikaisista kuolemista tai viattomien luontokappaleiden surmista.

Lapset laulavat niin kirkkaasi yhteen ääneen, nuotin vierestä - voi, nuo lapsukaiset, vielä viatttomat ihmisidut, jotka kasvavat tämän turmeluksen keskellä. Kunpa ne saisivat riittävästi tietoa erilaisista ilmastoista ja pääsisivät täältä pohjoisesta karuudesta tropiikin lämpöön. Näin saataisiin pelastusvalmiutta etukäteen lisättyä, kun ihmiset tietäisivät jo ennalta, mihin pitää varautua: tsunamiin, pyörremyrskyyn tai muihin arkipäiväisiin ilmastoihin. Siniristilippu lasketaan alas korkeuksistaan. On uusien symbolien aika. Lapset lopettavat laulamisen. Oli jo aikakin.





NEITSYTKUNINGAS

Neitsytkuningas promeneeraisi kylän raittia pitkin ja istuisi Matkabaariin oluelle ja makkaralle; tämä ei eroa mitenkään baijerilaisesta ruokavaliosta. Ainoa ero Baijeriin olisi maastossa, josta puuttuvat alppimaiset vuoristot kokonaan. Niiden tilalla on reheviä sekametsiä, joihin neitsytkuningas voi halutessaan eksyä vaikka kuinka syvälle. Metsissä meillä asuu nk. ”metsien miehiä” - tai ainakin heistä puhutaan paljon, asui siis vähintäänkin menneisyydessä. Heiltä mahdollisesti uudelleen janoinen kuninkaamme voi hyvin pyytää uutta juomatilkkaa. Kannattaa muistaa, että metsiemme miehet ovat samalla metsiemme apteekkariammattilaisia, eli juomien sisällöistä ja vaikutuksista minulla ei ole sen kummempaa tietoa. Metsien miehistä neitsytkuningas saa kenties halutessaan muunkinlaista seuraa, tiedä häntä, metsissä miehet ovat ennenkin tottuneet monenlaisiin vaihtoehtoihin naarassukupuolen puuttuessa. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy luonnollisesti ilman että ihmisen tarvitsee siihen mitenkään puuttua.

Järvistä en tiedä, meillä on yleensä paljon järviä maaseudulla, mutta Sysmän alue ei ole minulle entuudestaan tuttua. (Selvitän asian ensi tilassa; voisin virkistäytyä itsekin uimalla.) Sitten kun neitsytkuningas olisi istunut tarpeeksi kauan Café Paahtimon terassilla muutamia ohikulkevia autoja ja ohikulkijoita ihmetellen, hän olisikin nähnyt suunnilleen kaiken, mikä näkemisen arvoista on katoavassa maaseudussamme. Lopulta hän voisi vetäytyä teatteritalolle katsomaan uusinta Harry Potteria suojattinsa Wagnerin kanssa, mikäli tällainen uudenlainen kulttuurielämys sattuisi häntä miellyttämään. Sysmän-viikonloppunsa päätteeksi neitsytkuningas voisi vierailla sysmäläisellä maatilalla ja ostaa kotiinviemisiksi virikkeillä ruokittujen kanojen munia, vapaina lentävien mehiläisten valmistamaa hunajaa ja oman maan viljasta tehtyä leipää. Näin neitsytkuningas tukisi samalla pyrkimyksiämme pitää Sysmä elävänä kuntana ja sysmäläiset kaupunkimaisessa ympäristössä, joka silti sijaitsee maalla, luonnonläheisessä ympäristössä.

Uusviktoriaanisuuden paluu

Oslon tapahtumat heinäkuussa 2011 osoittivat, että ”suvaitsemattomat” ovat valmiita oikeisiin tekoihin, jopa ihmishenkien riistämiseen. ”Suvaitsevien” puolella on äärimmäisiä asenteita ja mielipiteitä, joiden perusteella vaaditaan jopa suvaitsemattomien eroa (eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho) tai vähintään suvaitsemattomuuteen yllyttävien puheiden - eli sananvapauden -lopettamista kokonaan tärkeiden poliitikkojen suista. Mutta sananvapauden kaventaminen ja tiettyjen ajatusten sensuroiminen ei tee niitä näkymättömiksi, eikä poista niiden vaikutusta. Alkoholin kohdalla suomalaiset saivat jo kokea, että nimenomaan kielletty alkoi kiinnostaa heitä; mitä tapahtuisi kiellettyjen listalle laitetuille ajatuksille tai mielipiteille?

En usko totaalikieltoihin. Totaalikieltojen vaatimus sen sijaan kertoo hyvin paljon ajastamme ja sen luonteesta. On pelottavaa, että ajastamme on tullut lähes kaikilla elämänalueilla uusviktoriaaninen moralismiin ja moralisoivuuteen perustuva yleisen hyväksynnän tai paheksunnan aikakausi. Näin kantaaottavuutta arvostetaan lähes kategorisena imperatiivina; jokaisella - edustaa hän mitä tahansa yhteiskuntaluokkaa tai ammattiryhmää tahansa - pitäisi olla mielipide ainakin ”yhteiskunnallisesti merkittävinä” pidetyistä asioista. Näihin epäilemättä kuuluu Breivikin islam- ja maahanmuuttokriittinen maailmankuva, jonka on havaittu useissa kohdin muistuttavan Hommafoorumin aktiivien arvoja ja asenteita ja kyseisen foorumin henkisen johtohahmon, ”Mestarin”, ajatuksia.

Mistä kumpuaa tämä jatkuva moralisoimisen tarve? Suomen tapauksessa vastausta voinee etsiä myös lähihistoriastamme ja pitkistä vaikenemisen kausista. Ensin meillä oli yhteisenä taakkanamme kansalaissodan kymmenien vuosien ajaksi kahtiajakava vaikutus; sitten tuli talvisota ja sen nostattama henki, joka ainakin hetkeksi yhdisti meidät jälleen entisistä jakolinjoista huolimatta. 1960- ja 1970-luvuilla maassamme elettiin merkittäviä rakennemuutoksen aikoja. Väkeä lappoi maaseudulta kaupunkeihin, ”sivistymään”, saamaan oppia ja omaksumaan uudenlaisia elämäntapoja ja asenteita. Seuraavalla vuosikymmenellä ihmiset pakenivat yli rajojen vähintään meren toiselle puolelle, ellei kauemmaksikin, koska he havaitsivat, että teollinen työ ei pystynyt elättämään kaikkia. Kaikesta huolimatta suomalaiset olivat vielä varsin yhtenäistä, oikeastaan varsin työväenluokkaisia kaikki tyynni. 2000-luvulla yhtenäisyyttä on enää vaikea hakea: on vain ne, jotka lähtevät aamuisin töihin ja palaavat iltamyöhään rättiväsyneinä odottamaan seuraavaa päivää. Toisaalta ovat he, joiden ei tarvitse moisesta miettiä, koska siniset tai punaiset tabletit estävät tällaiset ajatukset, koska heillä ei vain yksinkertaisesti ole asiaa yhtään mihinkään työpaikkaan tai koska he ovat yrittäjiä, joiden pitää luovia karikoiden kuin karikoiden ohitse ilman että laiva kärsii lainkaan kolhuja. On olemassa vielä neljäskin ryhmä: he poikkeavat ihonväritykseltään meistä muista, koska heidän värityksensä ovat meitä kirjavammat. Usein heilläkään ei ole juuri asiaa kotinsa ulkopuolelle. Meidän maassamme on sentään virastoja, jotka tekevät mahdolliseksi tällaisen elämän. Muualla nämä samat ihmiset olisivat joutuneet kadulle kuin romanikerjäläiset pyytämään jokapäiväisiä muutamia eurojaan.

Moralisoimisesta on tullut ainoa yhteinen ja kaikkia yhdistävä huvitus maailmassa, jossa mitään muuta yhteistä ei ole enää kenties olemassa kuin päivitteleminen ja närkästys. Meillä on silti vielä jäljellä yhteiset huolenaiheemme, vaikka kaikki muu harrastuksista muihin elämänalueisiin on mennyttä. Kykymme närkästyä pitää vielä viimeisellä löyhällä (elämän)langalla kiinni kuvitelmaa yhteisyydestämme. Tämä kuvitelma on ainoa, mikä muistuttaa vielä muutaman vuosikymmenen takaisesta ajasta, jolloin asuimme kaikki samalla alueella, käytimme samoja vaatemerkkejä, kuuntelimme samoja yhtyeitä ja laulajia, ostimme samoja tuotteita ja olimme kaiken kaikkiaan aika vaikeita erottaa toisistamme.

Nyt toki on toisin: kiistanaiheita on tullut lukuisia lisää, samoin kiistelijöitä. Iltojemme iloksi laitamme pystyyn adrenaliinitasoa kohottavan kiistan kestääksemme seuraavan päivän simputuksen tai nalkutuksen. Yhden asian maailmasta olemme saapuneet monien mieltä kuohuttavien, ellei suorastaan närkästyttävien asioiden maailmaan, jossa meistä jokainen haluaa olla tekijä, sanoja. Kiistaa käydään määrittelyvallasta kielessä, sallituista ja hyväksytyistä sanoista tai kielletyistä. Meissä kaikissa asuu potentiaalinen tuomari, joka närkästyessään haluaisi lopettaa kokonaan jonkin ihmisryhmän pilkkaamisen. Tällaista se kauan piilotettu turhautuneisuus saattaa teettää?

(No, minä en toki ole tuomari, ne ovat nuo kaikki muut, joista koko ajan tässä puhun. Minähän vain vaadin tiettyjen sanontatapojen käyttökieltoa ja toisenlaisia vaihtoehtoja: minä olen monenlaisia asioita salliva liberaali, vaikka juuri nyt närkästynkin tuosta jatkuvasta kiusauksesta, joka esimerkiksi meidän maahamme muuttaviin kohdistuu, kohdistetaan.)

Mutta ei näitä asioita kielloilla ratkaista. Ne ratkaistaan neuvottelulla tai dialogilla, yrityksillä ymmärtää toisen osapuolen näkökantoja, olkoon se kuinka vaikeaa tahansa. Aikamme henki on jotakin, jota voisi kutsua kategoriseksi moraaliseksi imperatiiviksi. Kunnon kansalainen seuraa uutisvirtaa jatkuvasti. Kunnon kansalainen täyttää kansalaisvelvollisuutensa hoitamalla vähän poliitikonkin tonttia, eli esittämällä kannanottoja tai jakamalla niitä Facebook-seinällään. Kunnon kansalainen huolehtii, ei vain omasta, vaan vähän muidenkin tontista. Jos kansalainen on hiljaa, hän on varmaan jollakin tavalla sairas tai hän ei tiedosta velvollisuuksiaan. (No, me muut tiedostamme. Me pidämme ääntä hänenkin edestään. Meillä on kova ääni, me olemme melkein voimasopraanoita, olematta niitä tietenkään.)

Haluamme olla tuomareita. Haluamme muidenkin tietävän, että seuraamme maailmaa ympärillämme. Jos muuten yhteiset vaatemerkit ja melkein kaikki muukin varmuus on kadonnut ympäriltämme, tämä sentään yhdistää meitä kaikkein terävimmästä kaikkein tylsimpään asti. Kyky närkästyä luihin ja ytimiin asti. Saako sinut tuntemaan olevasi elossa mahdollisuus tuntea seisovasi hieman ylemmällä korokkeella kuin vaikka se höyrypäinen tappaja, joka sai innoituksensa vääräuskoisten ja väärää poliittista kantaa edustavien henkilöiden vihaamisesta? Miten sinä eroat tästä nuoresta omassa vihassasi? Pidätkö kenties omaa vihasi oikeutetumpana? Ainoana oikeana, keskiluokkaisen ja valkoisen miehen vihana, jota kutsut närkästykseksi? Tätä närkästystä tuntevat tosin kaikki sukupuoleen ja mihinkään muuhun ominaisuuteen katsomatta.