Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, April 28, 2011

Puhelin yhdistää ja erottaa

Puhelin yhdistää ja erottaa

Italiassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa vaikuttaneen Gian-Carlo Menottin (1901-2007) Puhelin (The Telephone) on mehevä 20-minuuttinen opera buffa puhelimen inhimillistä vuorovaikutusta ehkäisevästä vaikutuksesta. Puhelimen pirinä keskeyttää aina baritoni Benin yritykset kertoa jotakin erittäin tärkeää koloratuurisopraano Lucylle. Niinpä Lucy puhuu ja puhuu puhelimessa, ja häneltä jää kuulematta Benin kosinta.

Uuden oopperaseurue Opera Articon (sopraano Laura Pyrrö, baritoni Jouni Kokora) ja Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta oopperaohjaajaksi valmistuneen Anselmi Hirvosen versio luotti näyttämötoteutuksessa askeettisuuteen ja varsin tuttuun ja perinteiseen mimiikkaan. Lavasteeksi riitti tällä kertaa sohva. Kokoran mahtavasti resonoiva baritoni ja Pyrrön puhelimessa sirkuttava koloratuuri olivat ihan uskottavia. Erityisesti Lucyn huomiota turhaan pyydystävä Jouni Kokora Beninä jäi mieleen varmasta tulkinnastaan.

Menotti tunnetaan erityisesti oopperasäveltäjänä, vaikka hänen tuotantoonsa kuuluu myös baletteja, viulu- ja pianokonsertto, sinfonioita sekä näytelmä The Leper. Ensimmäisen oopperansa Menotti sävelsi jo 11-vuotiaana ja kirjoitti siihen saman tien libretonkin. Kaiken kaikkiaan hänen oopperatuotantonsa käsittää parikymmentä oopperaa.

Hän alkoi opiskella musiikkia Milanon konservatoriossa, ja myöhemmin Philadelphiassa, jossa tutustui Leonard Bernsteiniin ja Samuel Barberiin, josta tuli hänen elämän- ja työkumppaninsa. Menotti tunnetaan myös Spoletton Festival of Two Worldsin perustajana.

Ihmisääni

Francis Poulencin Ihmisääni (La voix humaine) sai Hirvosen käsissä mehevämmän uudelleentulkinnan. Ihmisäänessä sopraano Pyrrö pääsi emotionaalisesti valloilleen eläytyen osuvasti entiseen rakastettuunsa epätoivoisesti kiintyneeseen naiseen.

Francis Poulenc (1899-1963) on eräs tunnetuimmista nykymusiikin säveltäjistä, jonka tuotantoon kuuluu pianomusiikkia, oratorioita ja oopperoita, kamari- ja balettimusiikkia sekä orkesterimusiikkia. Ihmisääni perustuu Jean Cocteaun surrealistiseen librettoon ja ooppera ensi-esitettiin vuonna 1959.

Oopperan säveltämisen aikoihin Poulenc oli menettänyt rakastajansa ja kävi läpi pitkittynyttä eroprosessia toisen kanssa. Poulenc ja hänen emotionaalista kriisiä elänyt lempisopraanonsa Denise Duval kävivät molemmat teoksessa mahdollisesti läpi myös omaa turhautumistaan sivu sivulta. Ihmisäänen juoni on yksinkertainen: nainen soittaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa seuraavana päivänä naimisiin ja yrittää kaikin keinoin saada miehen takaisin. Valehtelu, teeskentely, lirkuttelu, uhkailu: kaikki naiselliset vetoamiskeinot ovat 40-minuuttisen monologin aikana käytössä. Pyrrö teki erinomaista työtä toivonsa menettäneenä naisena muuntuen tunteesta toiseen aktiivisesti lavalla työskennellen. Myös linjakkaasti etenevä melodia sopi hyvin hänen suuhunsa.

Rita Dahl

Friday, April 22, 2011

Two reconstructed centos

I have played tennis with so many animals, wired minefield in a carousel-sweet dress sleepily indifferent. How fibrous and incidental it seems. A hundred times consider what you've said: the pungent oranges and bright, green wings, something offensive: a revolver, in our hearts, learn to petrify it so, you have lived and lived on every kind of shortage paper, sacks stuffed full of orange. Sharks are people too.

(reconstructed from verses of Dorothea Lasky, Ciaran Carson, Simone Muench, William Carlos Williams, Sarah Gambito, Nicolas Boileau, Kwame Daves, Wallace Stevens, Tina Chang, Ada Limon) tweeted by Danielle Pafunda on Poets.org)



The places cats won't go. The climbing out onto the banks. The naked man. Then the terrible thing happened. The pilot alone knows, that I, just ten, became the mystery of sad beds wide enough for planting not April and the magnolias, the chill of closed eyelids, the whole cathedral crash at your back, just jars of buttons spilled, recurring. Were the scissors impulsive or inevitable? Appear to the Americans upon the cloudy night. When my eye nearly failed because the continent was clothed in trees. Old brain inside the new brain, inside the skull. Because I killed a snake the day she was born. The trick is to make it personal.

(Reconstructed from verses of Catie Rosemurgy, Red Hawk, Andrew Joron, Mike Carson, Gabrielle Calvocoressi, James Schuyler, Marina Tsvetaeva, Kamau Brathwaite, Dean Young, Sherman Alexie, William Carlos Williams, Mark Doty, Phillip Levine, Anne Tardos, Ai, Khaled Mattawa, tweeted by Danielle Pafunda on Poets.org)

Saturday, April 16, 2011

Minikonsertti ja kokoelman julkistajaiset 29.4. klo 19

Perjantaina 29.4. klo 19 Bel canto nieriöille -runokokoelmani julkistajaiset Galerie Suutarissa Käpylässä osoitteessa Koskelantie 46. Luvassa on minikonsertti: sopraano Rita Dahl, pianisti Kimmo Ruotsala. Ohjelmisto on vähintään seuraava:

V. Bellini: Dolente immagine
W.A. Mozart: Als Luise die Briefe ihren ungetreuen Liebhabers verbrannte
E. Granados: El Majo discreto
Toivo Kuula: Sinikan laulu
Oskar Merikanto: Pai pai paitaressu
Heitor Villa-Lobos: O Anjo da Guarda
J. Offenbach: Elle a fui, la tourturelle

Tervetuloa!

The serpent that swam into the news

The Serpent That Swam Into the News

A young woman sits in a prayer position, muttering a mantra that sounds like a prayer. I pass her quickly, at a distance, just so I don’t end up bending down in front of her. But the woman is not alone. On the same street, an old man sits in a prayerful attitude - perhaps the woman's father? Some blocks away, at the Stockmann delicatessen entrance an old woman coughs, dressed in rags – the family's grandmother?

The Satamarakennus (Harbor Building) was closed a few weeks ago. "The beggar problem" has become an increasingly prominent part of the downtown cityscape. Everyone is forced take a position on it, and many are voting with their feet. The mayor has already expressed a position on the matter. The Roma are talked about as a problematic minority. During the Second World War there were other minorities that were considered problematic in Europe, and were elimi-nated - with the moral approval of many - by the millions.

It’s in the news, too. Most often described as "a problem to be solved." Not just our problem, but a common problem throughout Europe. Roma culture has a resistance to the modern - or perhaps just the globalized? - rules of the game. They are suspicious of education as a means of learning the rules of the game of a foreign culture. Like many other indigenous people, they want to continue to live honorably within their own traditions. But mostly they are driven to the northern and southern cities to seek a living in the streets, by begging or by illegal means.

This is how we know "them". But too often we forget that even "they" have mothers and fa-thers and want to live as dignified a life as possible. This is true for anyone, whether your re-frigerator is full and a lamp burns in every cozy room, or you’re sunk in the depths of the bread line, whether you feel safe, or so unsafe that all your spare time is spent hunting for a sense of security or in a deep torpor.

In addition to the Roma, there are many others arriving, almost always from the south. We re-ceive each arrival in the shape of a form to fill out for asylum or immigration. Believe me, I think they should have to fill out these forms – I am, after all, an overeducated Finnish citizen. And they fill them out obediently without understanding any of the officialese, because they really believe that this is about the closest place to paradise that they can imagine on earth.

What they don’t know is that here, too, there are people without homes, friends, help, support. That, in fact, particularly here there are such people, but they are silent! People who move from one bread line to the next and can’t fill out a single form. In fact, they don’t even know about the forms, don’t even know they exist. Their problems won’t be solved by their own efforts.

"Violence overshadows the Nigerian elections' declares the national television and radio news. Violence which has killed ten people. Corresponding headlines from South Africa and Ivory Coast read: "South Africa - Land of Hope," "World Cup Football 2010" and "Ivory Coast Troops fire on UN Weapons Inspectors", "Côte d'Ivoire's Cocoa Supply Still in Sufficient," "Violence Threatens to Escalate on Ivory Coast."



We watch news from the whole African continent, all the Africas, with blinders on, one-eyed and deaf. And that one eye always singles out the election surprises, the wars, the sporting events we all collectively cheer. That’s when we can scream our throats hoarse for our national team. Or - if it’s not looking too good for our team - cheer for our neighbor, or more radical still, another team that represents our continent.

Meanwhile an internet search tells us that in the upcoming parliamentary elections, "only a few Finland Swedish intend to vote."

The first results of a search for “True Finns” are "Coalition Party and True Finns Have the Least in Common" and “Popularity of True Finns At a Record High". The True Finns, who have climbed to a level of support of nearly 20 percent at a record pace, would like to close our bor-ders and enact an unprecedentedly tough immigration policy (or perhaps end immigration alto-gether) and a cultural policy that yearns for the “National Romantic” art of over a hundred years ago. The “patriotic” art of Jean Sibelius and Albert Edelfelt, who spoke Swedish as their mother tongue, represent the values of the supporters of the the “traditionalist” True Finns.

Our borders have been opened, legally or illegally, to all kinds of phenomena – currencies, com-panies and individuals – citizens, those without citizenship, an endless cycle of people and goods, those who are playing with their lives and those looking for a different kind of security. There are many interests using the prop of patriotism or liberalism in an effort to establish sup-port for a wide range of ideas, whether these relate to immigration, Russia, Africa, emerging and developed countries, sexual minorities, different ethnicities, Islam, freedom of speech, Latin America, democracy, or gender inequality.

This one-eyed culture of silence is emerging together with a complex crisis that will either force us to take a stand or drive some interested parties to find opportunistic uses for large-scale cri-ses. When a muzzle is taken off after a long silence, the noise is usually terrible, downright deafening, and the ensuing fuss forces us to take a stand. Formerly unwanted and undesirable positions appear. A wide range of opinion makers, governmental bodies, NGOs, businesses and political actors and institutions will try to take advantage of the situation. Even more meaningful and far-reaching than the short attention span of opportunism are the large-scale structural changes in the state, in the values and attitudes of individuals and political institutions and ac-tors. A still more important issue for our common future is whether our words match our deeds.

Nationalism in its various forms usually raises its ugly head when something somewhere is al-ready on fire. Our House of Parliament has been lit on fire and the Bank of Finland will follow suit, not to mention businesses, which will be foremost among the truly trans- and counter-illuminating forces of our society to be destroyed. Even the public sector can no longer rest in peace. I’m not talking about Nigeria, the Ivory Coast, or South Africa. I’m talking about this paradise of peace which has been infiltrated by a serpent. That serpent is so loud, and so silent, that the noise it makes penetrates our ears. We are forced to take a stand. It is an unpleasant reminder that we, too, may some day drop into an attitude of prayer on a street corner. And when that happens, who will drop ten cents into our coffee cup?

Sunday, April 10, 2011

Uutisiin uinut käärme

G-maailmassa työskentelemme kaikki samassa kultakaivoksessa

Pojat lepäävät mökeissään toinen jalka maassa, toinen ojennettuna. Abakwethat ovat miehuuden oppipoikia, joita valvovat amakhankathat. joiden ensimmäinen tehtävä on maalata oppipoikien ruumiit valkoisella okralla. Yön aikana oppipoikien täytyy lähteä mökistään hautaamaan esinahkansa maahan. Hautaaminen perustuu uskomukseen, jonka mukaan esinahkat täytyy haudata, jotta taikurit eivät varastaisi niitä ja käyttäisi vääriin tarkoituksiin. Samaan aikaan pojat hautaavat symbolisesti nuoruutensa. He pysyvät mökeissään kunnes haavat parantuvat ja he ovat henkisesti valmiita tulevaisuuden taistoihin miehuuden tiellään. Jälkeen päin mökit ja niiden sisällöt tuhotaan. Tällä tavalla mustat ja valkoiset pojat oppivat valkoisen merkityksen; se symboloi hyvyyttä, puhtautta, kaikkea hyvää ja korkeassa arvossa olevaa.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin paljon pohjoisemmassa maassa, jonka peittää vuosikausiin pahin metrien lumikerros, noin 15-vuotiaat teini-ikäiset ovat pukeutuneet valkoisiin kaapuihin ja valmistautuvat astumalla kirkkosaliin. Pääseinällä roikkuu suuri risti, joka muistuttaa jokaista katsojaa siitä, missä kirkossa olemme. He kumartuvat papin eteen ja hän (normaalisti pappi on miespuolinen, koska tässä maassa ei ole yksimielisyyttä naispapeista – jotkut ovat heidän puolellaan ja vielä suurempi joukko vastustaa naispappeja) aloittaa litanian, joka aina sanotaan näissä tilaisuuksissa. Tietyissä kohdissa teini-ikäiset toistavat mitä heidän kerrotaan toistavan ja sen jälkeen vanhemmat ja sukulaiset saavat tilaisuuden ilmaista uskoaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Sitten pappi tulee nuorten lampaittensa luo, kumartuu hiukan heidän edessään ja antaa kätensä levätä hetken jokaisen nuoren otsalla. Heitä ei ole maalattu millään värillä; heidät väritettiin valkoisilla kaavuilla, puhtauden symboleilla.

Arthur Wellington tunsi aina paikkansa erityisen hyvin. Hän väitti olevansa Wellingtonin herttuan seuraaja, käveli lavalle ja sanoi erittäin selvällä äänellä: “I am the descendant of the great Duke of Wellington, aristocrat, statesman, and general, who crushed the Frenchman Napoleon at Waterloo and thereby saved the civilization for Europe – and for you, the natives.” Tämä tapahtui 1937. Eräs pieni tumma poika muiden joukossa taputti tälle mielelle, joka puhui yleisölle ylhäältä käsin. Kuitenkin tämä englantilaismies oli monien näiden teini-ikäisten poikien malli, ja heidän näkemystensa mukaan paras hallinto ja ajatukset tulivat vain Englannista. Samaan aikaan tämä pieni poika söi leipänsä ilman voita ja noudatti tarkkaa aikataulua, kuten arvostetuissa sisäoppilaitoksissa oli tapana.

Noin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin samassa pohjoisessa maassa, jossa joulupukki jakaa lahjoja joka joulu talossaan napapiirillä, on hieman muista luokkahuoneessa eroava, vaaleampi-ihoinen mies. Nigeriassa he kutsuivat häntä kerran Uluku pepeksi – valkoiseksi mieheksi. Miksiköhän he kutsuisivat häntä täällä? Viime vuosisadalla häntä ja hänenlaisiaan ihmisiä kutsuttiin keltaisiksi ihmisiksi. Joka tapauksessa tämän miehen pitää osallistua suomen kielen kursseille, koska muuten hän ei koskaan ”integroidu” tähän yhteiskuntaan, joka suosii niin paljon ”työperäistä maahanmuuttoa”.

Mutta työperäinen maahanmuutto on mahdotonta sellaiselle, joka ei puhu kieltä, jota monet ei-puhujat kutsuvat soinnilliseksi ja kauniiksi, kieltä, joka on täynnä kaksoiskonsonantteja ja hauskoja loppuja, koska tässä kielessä propositiot korvataan sijamuodoilla. Keltaiset miehet käyvät suomen tunneilla luultavasti koko loppuelämänsä ajan unelmoiden pysyvästä työpaikasta joka päivä.

Oli aika, jolloin sähköt olivat ylellisyyshyödyke Johannesburgissa, aivan kuten voi leivällä oli. Ensimmäisen kultakaivoksen jälkeen Witwatergroundissa 1886 taika katosi täydellisesti: ” all dirt and no trees, fenced in on all sides, a gold mine resembles a war-torn battle-field…Everywhere I looked I saw black men in dusty overalls looking tired and bent.” Kullankaivuu oli kallista ja ainoaa halpaa työvoimaa käytettiin sen hankkimiseen. Tuhannet afrikkalaiset tulivat työskentelemään kultakaivoksissa naurettavan alhaisilla palkoilla. Nuori Nelson tutustui mustan ja valkoisen merkitykseen kotimaassaan vierailemalla Crownin kaivoksilla, joka oli suurin kultakaivos Etelä-Afrikassa 1900-luvulla. Nelsonin työ on loppunut, mutta musta on yhä mustaa, ja ne istuvat edelleen niille tarkoitetuilla paikoilla julkisilla paikoilla. Valkoinen on edelleen valkoista ja he ovat edelleen luultavasti vallanneet ylemmät paikat kuin tummemmat kollegansa.

Monikansalliset yritykset rakentavat ainakin kymmenen uraanikaivosta ja kolme ydintukikohtaa tulevina vuosikymmeninä Suomeen, ja joulupukin koti vastaanottaa lisäksi paljon ydinsaastetta toivomattomana lahjana. Näiden kaivosten työntekijät rekrytoidaan enimmäkseen lähialueilta ja nämä miehet – ja joskus naiset – tulevat työskentelemään näihin valtaviin energiantuotantokeskuksiin, koska he haluavat tuoda leipää perheidensä pöytiin. Kaikki muut Euroopan maat ovat kieltäneet nämä uraanikaivokset enimmäkseen ympäristösyistä ja ydinjäte viedään sellaisiin paikkoihin, kuten Australiaan, aboriginaalien kotiseuduille, missä sen ei uskota aiheuttavan harmia kantaväestölle. Koska työpaikoista yleensä on tullut todellinen harvinaisuus tässä maassa, joka oli todeksi tullut unelma monelle etelästä tulevalle, siitä on nyt tullut hyvinkoulutettujen ja ”sivistyneiden” taistelukenttä. Ihmiset taistelevat saadakseen työtä, joka on kiven takana nykyään.

Musta on yhä mustaa, ja valkoinen edelleen valkoista, ja näiden värien merkitykset ovat pysyneet samoina, vaikka myös muuttuneet, mutta valkoiset ovat nykyään saman kultakaivoksen edessä kuin tummaihoiset sata vuotta sitten. Me kaikki kaivamme samassa kultakaivoksessa ja sillä on yhteinen nimi. En sano ääneen tuota nimeä, koska te kaikki tiedätte sen, kuten pienet etelä-afrikkalaiset kerran tiesivät kuka heidän isäntänsä oli. Tämä nimi alkaa G:llä ja se symboloi jotakin, joka on yhtä epäystävällinen kaikille. Kaikki ihmiset ovat yhtä merkityksellisiä sille jatkuvasti käynnissä olevan koneen tai moottorin osina. Meillä ei ole nimiä eikä henkilöllisyysnumeroa, koska ne eivät lisää tuottavuutta. Meillä on vain kädet ja jalat, koska näillä työkaluilla kultaa kaivetaan kaivoksessa. Ajoittain jalkamme ja kätemme pitää tuplata, koska tämä G-juttu pitää siitä. G-juttu ei välitä uskonnostamme, muista arvoistamme tai asenteistamme niin kauan kuin ne eivät ole haitallisia sille, mutta samaan aikaan meitä seurataan sähköisellä valtatiellä ja joskus jopa koteihimme asti – jos G-jutun mielestä on välttämätöntä ehkäistä potentiaalista harmia Yritykselle.

G-maailmassa olemme pukeutuneet yhteiseen univormuun. Se on dollarin setelin värinen.


Uutisiin uinut käärme

Nuori nainen istuu rukousasennossa mutisten rukouksen kuuloista mantraa. Ohitan hänet nopeasti hieman etäältä, etten vain joutuisi kumartumaan henkisesti naisen edessä. Mutta nainen ei ole yksin. Saman kadun varrella rukousasennossa istuu vanha mies – kenties naisen isä? Joidenkin korttelien päässä, Stockmannin herkkuosaston sisäänkäynnin edessä yskii vanha ryysyihin puettu nainen, perheen isoäiti?

Satamarakennus suljettiin joitakin viikkoja sitten. ”Kerjäläisongelmasta” on tullut entistä näkyvämpi osa keskustan kaupunkikuvaa. Jokaisen on otettava siihen kantaa – kengillään. Kaupunginjohtajakin on jo ilmaissut kantansa asiaan. Romaneista puhutaan ongelmallisena vähemmistönä. Toisen maailmansodan aikaan Euroopassa oli toinen ongelmallisena pidetty vähemmistö, jota eliminoitiin – monen moraalisella suostumuksella – miljoonapäittäin.

He ovat uutisissakin. Useimmiten puhutaan heistä ”ongelmana, joka on ratkaistava”. Heitä ei pidetä pelkästään meidän, vaan koko Euroopan yhteisenä ongelmana. Romanien kulttuuriin kuuluu vastahakoisuus modernin – globalisoituneenko vain? – maailman pelisääntöjä kohtaan. He suhtautuvat epäluuloisesti koulutukseen, vieraana pitämänsä kulttuurin pelisääntöjen opettelemiseen. Monien muiden alkuperäiskansojen lailla he haluaisivat elää edelleen omia perinteitään arvostaen. Mutta useimmiten he ovat ajautuneet Euroopan pohjoisten ja eteläisten kaupunkien kaduille etsimään elantoaan joko kerjäämällä tai laittomin keinoin.

Tästä me ”heidät” tunnemme. Mutta turhan usein unohdamme, että myös ”heillä” on äiti ja isä ja että myös he haluavat elää mahdollisimman arvokasta elämää. Kun oma jääkaappi on täynnä ja jokaisessa kodikkaassa huoneessa palaa lamppu tai kun on vaipunut tarpeeksi syvälle leipäjonon uumeniin, olo on turvallinen tai niin turvaton, että kaikki liikenevä aika menee joko turvallisuuden tunteen metsästämiseen tai syvässä turtumuksessa pysyttelyyn.

Heidän lisäkseen meille pyrkivät monet muut, lähes aina etelästä. Jokaiseen tulijaan otamme kantaa heidän täyttämiensä turvapaikanhakija- ja maahanmuuttolomakkeiden muodossa. Usko minua, olenhan sentään ylikoulutettu Suomen kansalainen, näitä lomakkeita heidän pitää todella täyttää. Ja he tekevät sen kuuliaisesti ymmärtämättä mitään tästä säksättävästä kielestä, sillä he todella uskovat, että tämä on paikka suunnilleen lähimpänä paratiisia, jonka he voivat maan päälle kuvitella.

Mutta he eivät tiedä, että täälläkin on ihmisiä vailla asuntoa, ystäviä, auttajia, tukijoita. Tai että erityisesti täällä näitä ihmisiä on, mutta he ovat äänettömiä! Ihmisiä, jotka liikkuvat piikki- tai leipäjonosta toiseen ja jotka eivät osaa täyttää yhtäkään lomaketta. Itse asiassa he eivät edes tiedä näistä lomakkeista. Niiden olemassaolosta. Heidän voimansa eivät riitä asian selvittämiseen.


”Väkivaltaisuudet varjostavat Nigerian vaaleja” julistaa kansallinen televisio- ja radioyhtiö uutisissaan. Väkivaltaisuuksissa on kuollut kymmenen ihmistä. Etelä-Afrikasta ja Norsunluurannikosta vastaavat otsikot ovat: ”Etelä-Afrikka – toivon maa”, ”MM-jalkapallo 2010” sekä ”Norsunluurannikon joukot tulittivat YK:n asetarkastajia”, ”Norsunluurannikon kaakaovarastot säilyneet käyttökunnossa”, ”Väkivalta uhkaa kärjistyä Norsunluurannikolla”.

Katsomme uutisten poimijoiden silmien läpi koko laajaa Afrikan mannerta, Afrikkoja, yksisilmäisenä kuurona. Tuo silmä poimii erityisesti aina yllätykselliset vaalit ja sodat sekä meitä kaikkia yhteisesti ilahduttavat urheilutapahtumat. Siellä saamme huutaa kurkkumme käheäksi kansallisen edustusjoukkueemme puolesta. Tai – jos oma alkaa käydä ahtaaksi – naapurimaamme, tai vielä radikaalimmin, toisen mantereen edustusjoukkuetta.

Hakukone sanoo samaan aikaan käytävistä Suomen eduskuntavaaleista, että ”vain harva ruotsinsuomalainen äänestää Suomen eduskuntavaaleissa”.

”Kokoomuksella ja perussuomalaisilla vähiten yhteistä” ja ”Perussuomalaisten suosio ennätyskorkealla” ovat ensimmäisiä hakutuloksia perussuomalaiset-puolueen nimellä. Lähes 20 prosentin kannatukseen ennätysvauhdissa kivunneet Perussuomalaiset haluaisivat sulkea maamme rajat, harrastaa ennätystiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa (tai kenties lopettaa sen kokonaan) ja kulttuuripolitiikkaa, jossa haikaillaan yli sadan vuoden takaiseen ”kansallisromanttiseen” taiteeseen. Ruotsia äidinkielenään puhuneet Jean Sibelius ja Albert Edelfelt edustavat Persuille tukemisen arvoista, ”isänmaallista” taidetta.

Rajojen avauduttua laillisesti tai laittomasti kaikenlaisille ilmiöille, valuuttojen, yritysten, yksilöiden: kansalaisten, kansalaisuutta vailla olevien, hengellään leikkivien ja toisenlaista turvaa etsivien henkilöiden, tavaroiden, jatkuvalle kiertokululle. Isänmaallisuudesta tai liberaaliudesta tukea hakevat monenlaiset tahot pyrkivät vakiinnuttamaan kannatuksen monenlaisille aatteille, koskevat ne sitten maahanmuuttoa, Venäjää, Afrikkaa, kehittyviä ja kehittyneitä maita, seksuaalivähemmistöjä, eri etnisyyksiä, islamia, sananvapautta, Latinalaista Amerikkaa, demokratian tai sukupuolen ylemmyyttä. Vaitonaisuuden ja yksisilmäisyyden kulttuuri on puhkeamassa monitahoisen kriisin myötä, se joko pakottaa ottamaan kantaa tai ajaa jotkut tahot hakemaan opportunistista hyötyä laajamittaisesta kriisistä. Kun suulappu irtoaa suun edestä pitkän vaitonaisuuden jälkeen, melu on yleensä kauhea, suorastaan korviahuumaava. Häly pakottaa ottamaan kantaa. On olemassa etukäteen toivottuina ja epätoivottuina pidetyt kannat. Tilanteesta voivat yrittää hyötyä monenlaiset tahot valtioista mielipidevaikuttajiin, kansalaisjärjestöihin, yrityksiin.

Nationalismi eri muodoissaan nostaa yleensä karvaista päätään, kun jossakin palaa jo jokin. Eduskuntatalomme on syttynyt tuleen, Suomen Pankki seuraa perässä, puhumattakaan yrityksistä, jotka olisivat todellisen yhteiskunnallisen läpi- ja vastuuvalaisun ollessa voimassa kärkipäässä. Julkinenkaan sektori ei voi enää lepäillä rauhassa. Enkä puhu nyt Nigeriasta, Norsunluurannikosta tai Etelä-Afrikasta. Puhun tästä paratiisista, jonka rauhaan on tunkeutunut käärme. Tuo käärme on niin äänekäs ja äänetön, että sen melu läpäisee korvat. Siihen on pakko ottaa kantaa. Se muistuttaa ikävästi siitä, että mekin voimme pudota kadunkulmaan rukousasentoon. Kuka silloin pudottaa kymmensenttisen kahvikuppiimme?

Wednesday, April 06, 2011

Metarunoutta ties mistä

Metarunoutta ties mistä
Rita Dahl: Aiheita van Goghin korvasta. Ankkuri 2009.

Runsaudensarvi, vai pitäisikö sanoa runsaudenkorva, tulee mieleen Rita Dahlin tuoreimmasta runokokoelmasta. Aiheita van Goghin korvasta viittaa nimellään paitsi kirjaimellisesti taidehistoriaan myös tietynlaiseen sattumanvaraisuuteen – tässä on nyt käytössä jokin mystinen lähde, josta runon aiheita voi onkia loputtomiin.”Haluamme kaupan hyllyltä mieleistämme/ runoa, joka laittaa sykkimään ajatuksemme!” Dahl tulkitsee uudelleen Eeva-Liisa Manneria ja Edith Södergrania, leikkaa ja liimaa mediaperäistä materiaalia, inspiroituu William Blakesta ja hakee runouden ydintä aina Portugalista asti.

Kokonaisuus on joka tapauksessa hallittu ja eri tyylien ja muotokokeiluiden rinnastukset tuottavat lausetasolla riemastuttavia lukuelämyksiä. Toisaalta vaikuttaa siltä, että teos hakee omaa ilmaisuaan lainaamalla muilta ja viittaamalla kaikkiin mahdollisiin suuntiin ilman, että ydin lopultakaan selviää. Toisaalta tällä tavoin vyöryttämällä Dahl myös kritisoi siistin ja hallitun runouden ideaa ja antaa ymmärtää, että ydin on juuri tässä runsaudessa. ”Mistä tulevat aiheet, ne/ leijuvat sisään postiluukusta, / kun vähiten kutsutaan - - et voi sanoa niille kuin morsiamellesi: korjaa luusi.” ”Juomatyylejä on tuhansia, ei lähde niillä tyhjene, vain/ halu rikkoa harmonia.”

Aiheita van Goghin korvasta rakentuu paljolti vastakkainasettelujen varaan. Metakirjallinen, korkeakulttuurinen aines asettuu vasten populaaria kuvastoa, romantiikka vasten arkista. Dahl rinnastaa elämän ja runon, sisällöt ja tavaran, ja kysyy samalla, mikä on rajanvetojen mielekkyys. Taiteen ja kirjallisuuden historia näyttäytyy nimenomaan miehen historiana ja taiteen keinot välittää todellisuutta ovat vähintään kyseenalaiset: ”Luonto muuttui, kun kynä astui sinne: jäi vain mustelmat, ihmiset heitetty ties minne.” Lopulta kirjoittamisen arvo tiivistyy juuri tämän ties minkä ympärille. ”Siitä, jota ei tunne, kirjoittaa. / Kirjoitus on yksinkertaista. Elämä ei. Siksi jätän / elämän teille.”

SALLA PAKKALA

julkaistu Lumoojassa