Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, March 28, 2011

Onnistunut vastarinta







Onnistunut vastarinta

Nahuaintiaanien taistelu San Juan Tetelcingon patoa vastaan Guerreron Alto Balsasissa on harvoja alkuperäiskansojen voittoon päätyneitä taisteluita keskushallinnon patokaavailuita vastaan. Sixto Cabañas Andrés oli liikkeen johtohahmo.

Oli vain ajan kysymys, koska päätyisin sinne marraskuisesta tukikohdastani San Juan Tetelcingon kylästä San Agustiniin, jossa Cabañas asui. Niinpä vaelsin eräänä viikonloppuna San Agustinin kylän autioituneita kujia siat ja jokunen aasi seuranani suomalaisen antropologian opiskelija Sami Laaksosen kanssa etsimässä Cabañasia.

Vihdoin löysimme Cabañasin San Agustinin kyläkaupasta, jonka omistaja hän edelleen on. Pikkukylän kaupaksi tavaravalikoima oli poikkeuksellisen laaja ja ulottui monien pikkukaramellien valikoimasta maatyöläisten tarvitsemiin työkaluihin ja välineisiin. Välillä puhelin pirisi kuuluvasti, Cabañas nosti vanhanaikaisen luurin ja vastasi soittajalle. Sitten hän kuulutti mikrofoniin kenelle puhelu oli osoitettu ja etsitty henkilö saapui kauppaan vastaamaan puheluunsa.

Cabañas oli keskeinen henkilö 1990-luvun alussa alkaneessa vastarinnassa suurta patoprojektia vastaan. Seitsemään erilliseen kuntaan kuuluvaa nahuankielistä yhteisöä järjestyivät vastarintaliikkeeksi torjuakseen Kansallisen sähkökomission (CFE) kaavaileman San Juan Tetelcingon patoprojektin.

”Suljimme pääkaupungista Acapulcoon kulkevan moottoritien useaan otteeseen, kävelimme Méxicoon, tapasimme presidentin, voitimme medioiden huomion ja kansainvälisen tuen puolelleen sekä osoitimme mieltämme eri tavoin nälkälakosta naivistiseen amate-taiteeseen,” vakavan oloinen Cabañas pohtii menneisyyttä.

Alto Balsasin intiaaniyhteisöt vaativat kuntia, osavaltiota tai liittovaltiota järjestämään terveysklinikoita ja viemärijärjestelmiä. Silti heidän riippumattomuutensa säilyy, eivätkä he maksa vastineeksi esimerkiksi veroja. Sosiaalinen tukiohjelma Oportunidades on hiljattain lisännyt jossakin määrin yhteisöjen riippuvuutta hallituksesta. Alto Balsasin alue on monen muun alkuperäisyhteisön tavoin paljolti riippuvainen Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten lähettämistä tulovirroista. Nahuat elävät omavaraistaloudessa eikä omista vesivaroista ole puutetta, joten nahuat voivat elää suhteellisen turvattua elämää.

Tuntuu siltä, että Cabañas on jatkuvasti hieman varuillaan. Tämä ei ole erikoista; ei ollut taistelun alkaessa 1990-luvulla, eikä ole nytkään. Alkuperäiskansan edustaja, joka on rikkonut hiljaisuuden kehän ja toimii aktiivisesti kansansa oikeuksien puolesta on aina vaarassa Meksikon kaltaisessa entisessä sotilasvaltiossa. Cabañas on saanut kokea järjestelmän yritykset hiljentää toimijat. Tuskin hän haluaa käydä läpi samaa painostusta ja mielivaltaa. Cabañasin kaltaisia omantuntonsa toteuttajia ei voi kuitenkaan kuin ihailla. Olisi niin paljon helpompaa tarttua halpaan mezcal-pulloon ja juoda päänsä täyteen. Tähän imperialismin jäänteeksi kutsuttuun ilmiöön törmää meksikolaisissa intiaanikylissä silloin tällöin.

Ainutlaatuinen saavutus

Akateeminen yhteisö tuki vastarintaliikettä alusta asti. Eräs amerikkalainen antropologi paljasti alun perin patosuunnitelmat kylien asukkaille. Toteutuessaan pato olisi haudannut alleen noin 50 kyläyhteisöä, jotka olisivat menettäneet vähintään esi-isiensä maat, kotinsa ja ehkä jopa kielensä ja kulttuurinsa. Heidän olisi täytynyt siirtyä ylemmäs vuoristoon, jossa ei olisi ollut mahdollisuutta rakentaa kaivoja vedensaannin turvaamiseksi.

Vuosina 1991–1993 nahuat onnistuivat perumaan Maailmanpankin rahoituksen ja saamaan osavaltion kuvernöörin lupaamaan patoprojektin peruuntumisen toistaiseksi. Kyseessä oli alkuperäiskansojen ensimmäinen suuri voitto liittovaltiotason hallituksesta. Voitolla oli huomattava merkitys nahua-kansan itsetunnolle ja –tiedostukselle Alto Balsasin alueella.

Vastarintakomppania lähti Ranskaan.

”Myös minä olin Ranskassa kuukauden verran. Jopa presidentti Carlos Salinas de Cortari laittoi nimensä kuvernöörin kirjeen marginaaliin. Tämä oli suuri voitto alkuperäiskansoille.”

ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva artikla 179 ei ollut enää pelkkä sivumerkintä satojen artiklojen joukossa; se pantiin myös ensimmäistä oikeasti käytäntöön.

”Vastarintamme raportoitiin laajasti kansallisissa medioissa. Marcellinon keksimästä ”Para sacarnos tienen que matarnos” –lauseesta (”Heittääkseen heidät ulos heidän täytyi tappaa heidät”) tuli tunnuksemme, jota käytimme mielenosoituksissa maantietä sulkiessamme. Järjestimme tiedotuskampanjoita, joissa jakelimme flyereita. Alfredo Ramirez hoiti suhteet toimittajiin. Esimerkiksi Marta García kirjoitti liikkeestämme La Jornada –lehteen. Zapatistit tulivat hakemaan oppia meiltä omaan mediastrategiaansa”, Cabañas muistelee.

Aseelliseen vastarintaan ryhtyneitä zapatisteja onkin kehuttu erityisesti hyvin suunnitellusta mediayhteistyöstään, joka lähenee jonkinlaista ammattimaista strategiaa. Zapatistit ovat hiljaa, kun on on hiljaisuuden aika ja äänessä, kun huomiota tarvitaan. Myös San Juan Tetelcingon patoliikkeen aktivistit hallitsivat hyvin tiedottamisen. Alto Balsasissa vastarintaan kuului myös vaatimus alkuperäiskansojen elinolojen parantamisesta ja tasavertaisesta kansalaisuudesta: oikeus terveydenhuoltoon, lääkkeisiin ja koulutukseen ovat olleet autonomian lisäksi patoliikkeen vaatimuslistalla.

Lopulta Agencia Federal de Investigación (AFI) saapui Cabañasin kotioven taakse. He tekivät kotietsinnän ja veivät hänet Igualaan yöksi syytettynä liikennerikkomuksesta (johon hän ei ollut luonnollisesti syyllistynyt). Cabañas sai vuoden ehdonalaisen vankeustuomion. Hän kuitenkin voitti lopulta oikeusjuttunsa Carreosissa viimeisessä oikeusistunnossa poliisit tunnustaessa vihdoin, etteivät he tunteneet koko Cabañasia. San Juan Tetelcingon patoliike kuivui kuitenkin kasaan, eikä ole aktiivinen nykyään.

Alto Balsasin patoliikkeen merkitys alkuperäiskansojen itsetiedostukselle oli suuri Guerreron osavaltiossa. Nahua-kansan jäsenet muistavat onnistuneen vastustuksen tuloksellisuuden edelleen ja se auttaa heitä uskomaan siihen, että heidän oikeuksillaan on merkitystä ja että niiden puolesta pitää taistella. Alto Balsasiin ei rakennettu patoa, mutta supermoottoritie ja massiivinen silta halkovat maiseman silti.

Chiapasissa ja Oaxacassa alkuperäiskansat eivät ole kyenneet voittamaan yhtään monista patotaisteluista. He eivät ole uskaltaneet ehdottaa omaa kehityssuunnitelmaa, joka haastaisi kehitysideologiat tai kyseenalaistaisi nationalismin.

La Parota uutena uhkana

Uusi uhka Guerreron osavaltiossa on viime vuonna valmistunut La Parotan pato, jota uusi kuvernööri Angel Aguirre on ilmoittanut vastustavansa. La Parotan vuoksi joutuu suoraan muuttamaan pois alueiltaan noin 3000 alkuperäiskansojen edustajaa. La Parota on valmistunut arvioajassa vuonna 2010, mutta alkuperäiskansojen edustajat eivät ole vielä joutuneet muuttamaan minnekään padon vuoksi.

La Parotan sijaitsee Papagayo-joen varrella 350 kilometriä etelään México Citystä ja alle 50 kilometrin päässä Acapulcon satamasta. La Parotaa vastustanut CECOP (Comité de Derechos Económicos, Sociales e Culturales de la Organización de las Naciones Unidas) loi oman manifestinsa, jossa puolustetaan ennen muuta alkuperäiskansojen ihmis- ja kansalaisoikeuksia. CECOP puolustaa alkuperäiskansojen oikeuksia omaan maansa ja luonnonvaroihinsa, Papagayo-joen veteen, ja he vaikuttavat myös kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Toukokuussa 2009 CECOP järjesti mielenosoituksen, jossa se vaati La Parotan, Jaliscon Arcedianon ja El Zapotillon, Oaxacan Paso de la Reynan patoprojektien peruuttamista ja El Cajón –padon vuoksi mailtaan karkotetuille kompensaatiota menettämistään maista.

Aguirren odotetaan ratkaisevan 2011–2015 kestävällä kuvernöörikaudellaan myös Guerreron alkuperäiskansojen ekologista kestävyyttä ja tasa-arvoa koskevia ongelmia. Hän lupasi oppositiojohtaja ja ex-presidenttiehdokas Andrés Manuel López Obradorille joulukuussa 2010 järjestetyssä tapaamisessa edistää Obradorin kymmenen kohdan sosiaalista ohjelmaa jos tämä vastineeksi vastustaisi La Parotan patohanketta. Aguirren patokannat kuitenkin tuntuvat muuttuvan kuin tuuliviiri; tammikuun lopulla hän oli toisen lähteen mukaan La Parotan rakentamisen kannalla.

Rita Dahl

Boksi

Pahat padot


Suuret patoprojektit El Cajó Nayaritissa, Benito Juárez Oaxacassa ja useat patoprojektit Chiapasissa käynnistettiin presidentti Vicente Foxin kaudella. Pelkästään Guerreron osavaltiossa on kuusi sähköenergiaa tuottavaa generaattoria, joista neljä toimii vesivoimalla: La Venta, La Villita, Infierniello ja El Caracol. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Brasiliaan on rakennettu 2000 patoa, joiden vuoksi 300 000 ihmistä on joutunut lähtemään pois entisestä asuinpaikastaan. Padot ovat aiheuttaneet väestönsiirtoja ja muita sosiaalisia ongelmia muualla Meksikossa. Useimmiten patoprojektit koskevat nimenomaan alkuperäiskansoja, jotka ne käytännössä katsoen ajavat pois omilta mailtaan.

Padot eivät ole sataprosenttisen turvallisia. Syksyllä 2002 Zacatecasissa San Luis Potosissa veden paineesta aiheutunut padon rikkoutuminen sai aikaan 3000 loukkaantunutta, 13 kuolonuhria ja 15 kadonnutta. Syyskuussa 2003 Nayaritin osavaltiossa evakuoitiin yli 5000 ihmistä Aguamilpan padon rikkoutusmisuhkan vuoksi. Nuevo Leónissa avattu El Cuchillon pato vaikutti yli kymmenen yhteisön elämään. Acámbarossa Michoacánissa Salis-padon porttien avaamisesta valloilleen päässyt vesi saavutti yli 200 tilaa.

Padoilla on paitsi sosiaalisia seurauksia, myös ekologisia vaikutuksia. Padot aiheuttavat merkittäviä haittoja ympäristölle ja luonnolle maailmanlaajuisesti. Patojen rakentaminen on tehnyt maailmanlaajuisesti 50 prosentista kosteikoista ja 20 prosentista kalakannasta uhanalaisia. Kansainvälisen jokiverkoston (International River Network) mukaan maailmassa on rakennettu vuoteen 2003 mennessä 47000 suurta ja 800000 pientä patoa. Maatalous käyttää 67 prosenttia maailman vesivaroista aja 19 prosenttia on myrkyllisen teollisuuden käytössä.


Rita Dahl on VTM, FM, viisi runokokoelmaa ja kolme tietokirjaa julkaissut kirjailija ja toimittaja, jonka Brasilia- ja Etelä-Meksiko-kirjat ilmestyvät Savukeitaan matkaoppaat -sarjassa 2011 ja 2012.





Naiset ulos kaapeista!

Simone de Beauvoir
Toinen sukupuoli 1
Tammi 2009, 445 ss.
Kääntänyt Iina Koskinen, Hanna Lukkari, Erika Ruonakoski

Beauvoirin klassikko on ilmestymässä vihdoin alkuperäisessä laajuudessaan suomeksi. Ensimmäisessä osassa filosofisen perinteen laajasti tunteva Beauvoir väittää muun muassa, että sukupuoliero on perustavanlaatuinen kahtiajako. Immanenssi ja transsendenssi ovat avainkäsitteitä naisen aseman ymmärtämiseen sekä Beauvoirin naisia emansipoivaan, radikaaliin ajatteluun, joka kehottaa astumaan ulos välineellisestä itsemäärittelystä kohti subjektiutta ja omilla ehdoilla määrittymistä. Eksistentialismi ja fenomenaalisuus olivat Beauvoirin feminismin lähtökohtia.

Kunnianhimoista teostaan varten Beauvoir on tehnyt paljon taustatyötä. Hän referoi sukupuolten välistä asemaa alkaen biologian partenogeneesiä eli neitseellistä sikiämistä koskevista faktoista oikeustieteeseen, psykoanalyysiin, historiaan, kirjallisuuteen, teologiaan jne. Biologian tai psykoanalyysin uskomukset sukupuolen tai seksuaalisuuden rajoittavuudesta eivät saa osakseen Beauvoirin hyväksyntää. Eri tieteenalat ovat tuominneet naisen immanenssiin lähtöoletustensa avulla.

Vuonna 1949 Ranskassa ilmestynyt aikanaan radikaali teos sai aikaan myös vastalauseita. Kaikki eivät pitäneet siitä, että miesten asema filosofiakuninkaina olisi ollut mennyttä.

Rita Dahl


julkaistu Ydin 1/2011:ssä

Tuesday, March 22, 2011

Laukko Historicum

Laukon kartanon isäntiä

Laukon kartanoa ovat hallinneet muun muassa Kurjet, Törngrenit ja viimeiseksi Juhani Lagerstam jälkeläisineen.

Tarinan mukaan Laukon kartanon ensimmäinen omistaja oli pirkkalaispäällikkö Matti Kurki, joka sai alueen tilat palkkioksi 1200-luvulla venäläisten karkottamisesta. 1400-luvun alussa kartano siirtyi Kurkien omistukseen. ”Elinan surma” –balladista tunnettu traaginen Klaus Kurki ja viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki olivat Laukon tunnetuimpia isäntiä myöhäiskeskiajalla.

Kurki-suvun neljä vuosisataa kestäneen hallintokauden aikana Laukosta kasvoi eräs Suomen suurimmista ja kansainvälisimmistä kartanoista, jonka tilukset käsittivät 1600-luvun lopulla 37 000 hehtaaria. 1500-luvulla Kurjet rakennuttivat kivilinnan, jossa he pitivät suureellisia juhlia. 1700-luvulla kartanoa koettelivat tulipalot, sodat ja taloudelliset vaikeudet.

Gabriel Kurck tai Kurki (1630–1712) oli tunnetuimpia Laukossa vaikuttaneita Kurkia. Hän syntyi Viipurin linnassa, jossa hänen isänsä Jöns Kurck toimi käskynhaltijana. Varsinaisen uransa Jöns Kurck teki hovioikeuden presidenttinä Turussa, jossa Gabriel vietti lapsuutensa. Presidentti Kurjen kodissa tai hovissa järjestettiin komeita juhlia. Vieraille tarjoiltiin omien tilusten antimia: kalalinetä, jäniksenpaistia, lintupiirakkaa, kirsikkalientä, metsäkaurista. Tarjolla oli myös Rostockin olutta ja Espanjan viiniä.

Gabriel menetti varhain äitinsä Märta Oxenstiernan. Isä ilmoitti hänet Turun akatemian opiskelijaksi jo 11-vuotiaana. Pelit ja leikit olivat osa aatelispoikien lukujärjestystä, koska niiden katsottiin vaikuttavan sosiaalisuuteen. Gabriel opiskeli kirjeiden kirjoittamista ruotsin lisäksi latinaksi, saksaksi ja ranskaksi. Huhtikuussa 1642 Gabriel huomasi asuntonsa muurin alkavan sortua. Hän hyppäsi heti ulos ja näki valkoiseen kaapuun pukeutuneen olennon. Gabriel rukoili apua. Muuri sortui, mutta Gabriel säilyi isänsä ihmetykseksi täysin vahingoittumattomana.

Opintiellä maailmassa

13-vuotiaana isä katsoi poikansa olevan valmis jatkamaan opintojaan Uppsalan yliopistossa. Eno, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna toimi hänen holhoojanaan tästä lähtien. Historiaa, politiikkaa ja etiikkaa täydensivät ritaritaitojen, ratsastuksen, miekkailun ja tanssin opinnot. Päävastuu nuorukaisen opinnoista oli Andreas Benedictillä, joka raportoi edistymisestä eno Axel Oxenstiernalle. Gabriel piti oraationsa eli latinankielisen jäähyväispuheensa toukokuun 2. päivänä 1652 yliopiston suuressa auditoriossa.

Vielä samana vuonna 21-vuotias Gabriel matkusti Tukholmaan vastaanotettuaan suru-uutisen isänsä kuolemasta. Siellä hän alkoi järjestellä raha-asioitaan päästäkseen jokaisen ylhäisaatelisen nuorukaisen tapaan yliopisto-opinnot useiden vuosien Euroopan-kiertomatkaan. Gabrielin 1653-1655 toteutunut matka suuntautui Etelä-Ruotsin ja Tanskan läpi Hampuriin. Hän matkaili Saksassa, Espanjan Alankomaissa (nykyinen Belgia) ja Alankomaiden tasavallassa (nykyinen Hollanti), Haagissa hän sai tilaisuuden päästä lähetystön mukana Lontooseen. Matka päättyi kamariherran virasta irrottautumisen jälkeen Pariisiin.

Korkea-arvoisten suosittelijoiden ansiosta Kurki pääsi sisään Brysselin salonkeihin. Siellä Kurki saattoi koetella käytännössä lukemiensa käytösoppaiden tehokkuutta. Salongeissa hän oppi naisen monista rooleista. Hän totesi oppineensa hienostuneeksi maailmanmieheksi keskustelemalla älykkäiden ja sanavalmiiden naisten kanssa. Seurueita viihdytettiin teatterinäytännöin, tanssiaisin ja seurapelein. Matkailevilla nuorilla miehillä ei silti ollut lupaa matkakassan ylittämiseen. Brysselin huvit eivät jaksaneet innostaa Gabrielia pitkään. Antwerpeniin saapunut kuningatar Kristiina pyysi Gabrielia kamariherrakseen ja tämä suostui tottuen korkean tason vieraiden seuraan ja hyvään kestitykseen. Gabriel käytti hyväksi mahdollisuutta matkustaa tutustumalla uusiin kaupunkeihin ja eri maiden hallinnollisiin, uskonnollisiin, kaupallisiin ja oikeudellisiin järjestelmiin. Hän vieraili myös yliopistoissa. Kurki tutustui monenlaisiin harvinaisuuksiin yliopistojen ylläpitämissä kuriositeettikamareissa. Pyhäinjäännösten lisäksi häntä kiinnostivat Euroopan kirkoissa erikoiset hautajaisrituaalit. 1649 mestatun Kaarle I:n kohtalo kiinnosti Kurkea erityisesti. Hän vieraili St. Jamesin palatsissa, jossa Kaarle oli yöpynyt ennen mestausta. Kurjen matkan eräitä kohokohtia oli lordiprotektori Oliver Cromwellin tapaaminen ja vierailu Richelieun linnassa. Barokin ankaran geometrinen puutarhataide kiinnosti nuorta Laukon herraa. Viimeistään Richelieun linnassa hän sisäisti klassisen katseen, jossa täydellinen kauneus on matemaattisten suhteiden luomaa harmoniaa.

Palattuaan opintomatkaltaan 1655 Gabriel oli menettänyt isänsä ja enonsa. Hän antautuu haaveisiin ritarikunniasta ja ryhtyi upseeriksi. Hän osallistui 1650-luvulla kamariherrana, kapteenina ja lähetystömarsalkkana Kaarle X Kustaan Puolan sotaan. Kamariherroille ei asetettu muita tietotaitovaatimuksia kuin kuninkaan kyydissä pysyminen, kyky leikata lihaa ja seisoa asennossa seremonioiden aikana. Nuoreen mieheen vetosi kuninkaan sotataitojen lisäksi hänen tapansa rentoutua viinin, ruoan ja uhkapelin parissa.

Laukon herran ratsu-upseerin ura jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden pituiseksi. Hänelle tarjottiin paikkaa kuninkaallisen kaartin jalkaväkirykmentissä. Hän saapui Torúniin 1657. Siellä Kurki pelastui kuin ihmeen kaupalla kaupunkia terrorisoineesta paiserutosta. Hän osallistui Varsovaan ulottuneelle ryöstöretkelle ja pääsi palattuaan jälleen tositoimiin Ruotsin ja Itävallan joukkojen saarrettua Torúnin 1657. Pimeänä ja kylmänä marraskuun yönä käyty taistelu päättyi puolustajien voittoon kymmenkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. Puoli vuotta kestänyt piiritys oli raunioittanut Torúnin kaupungin. Sota loppui 1658 304 laihan rääsyläisen marssiessa portista ulos. Viimeisenä sotavuotena 1659 Kurjen rykmentti määrättiin valtaamaan Veikselin rannalla sijaitseva Dirschaun kaupunki. Hänen joukko-osastonsa vetäytyi Elbingeniin, jossa edustava Kurki nimitettiin hovimarsalkaksi.

Paluu kotimaahan

Puolan sotavuosien karaisema Gabriel palasi kotimaahan, jossa hänen onnistui saada niin everstin virka kuin ylhäinen morsian. Kreivitär Christina Stenbockin kanssa hän perusti kodin Laukon kartanoon. Kurkeen vetosi Christinan kauneus, joka hänelle merkitsi ennen kaikkea suhteiden tasapainoisuutta. Tuon ajan ihanneaviomies oli oikeudenmukainen hallitsija ja perheensä hyvä elättäjä. Nuori pari meni naimisiin maaliskuussa 1661. Loppuvuodesta Christina koki vaikean synnytyksen; Erik Gabrieliksi ristitty poika menehtyi heti sen jälkeen. Suru vaihtui iloksi Christinan synnytettyä terveen pojan, joka ristittiin Jöns Kurjeksi. Lapsia syntyi vielä neljä lisää.

Christina sairastui vakavaan masennukseen vuonna 1671. Joulukuussa hän sairastui niin kovaan kuumeeseen, että hänet saateltiin pian haudan lepoon. Ars moriendi eli kuoleman taide –perinteen mukaisesti Gabriel Kurki järjesti vaimolleen hautajaiset Tukholmassa seuraavana syksynä. Tilaisuuteen hankittiin ulkomailta ars moriendi –esineitä. Hautajaisten jälkeen leskimies palasi Skaraborgiin ja kohtasi ongelmia lasten- ja taloudenhoidossa. Hänen seurakseen Marieholmin kuninkaankartanoon jäivät kaksi vanhinta poikaa, Jöns ja Erik. Kolmen vuoden päästä Christinan kuolemasta Kurki kosi vapaaherratar Beata Kaggea. Uusperheessä oli yhteensä kahdeksan lasta. Tyttöjen määrä kasvoi vuosien varrella kahdesta viiteen. Lama ja katovuodet rapauttivat perheen raha-asioita heti häiden jälkeen.

Heikentynyt terveys sai Gabriel Kurjen siirtymään 1660-luvun lopulla siviilihallinnon puolelle. Nimitys Skaraborgin maaherraksi vei monilapsisen perheen Marieholmin kuninkaankartanoon 1669. Maaherran suhde Skaran asukkaisiin oli läheinen, mutta ei aina sydämellinen. Kurki joutui välikädeksi kreivin ja serkkunsa Catharinan pitkälliseen oikeustaisteluun. Ristiriidat kärjistyivät maaherran vastustettua ylipäällikkö De la Gardien suunnitelmaa hyökkäyksestä Norjaan. Rykmentti kuitenkin kotiutettiin ja ylipäällikkö haki eroa virastaan. Kurki koki kunniaansa loukatun ja nosti kunnianloukkaussyytteen entistä ylipäällikköä vastaan. Kurki menetti maineensa ja omaisuutensa Skaraborgin mahtimiehen kreivi De la Gardien takia.

Gabriel Kurki toimi valtiopäivämiehenä vuosina 1660–1680. Hän eteni nopeasti Kauppakollegion presidentiksi. Vapaaherra Kurck menetti virkansa ja suuren osan omaisuudestaan 1680-luvulla itsevaltiuden ja reduktion myötä.

Gabriel Kurki asui Laukossa lähes kolmekymmentä vuotta muokaten miljöötä mielensä mukaiseksi. Kartanosta oli erinomaiset kulkuyhteydet Kokemäenjoelle. Gabriel Kurki asui vaimoineen ja lapsineen päärakennuksessa, josta oli upea näköala yli Laukonselän. Luultavasti hän peri tiili- tai kivirakennuksen. Uusi isäntä teetti pieniä uudistuksia sisällä painottaen kestävyyttä, mukavuutta ja kauneutta.

Sisustuksessa noudatettiin säästeliäisyyttä. Suuri lapsikatras nukkui katosvuoteessa, isännän huoneessa oli arvotapetit ja vierashuoneessa talon hienoin kalusto. Hyvä kartanoherra piti lupauksensa ja kohteli väkeään oikeudenmukaisesti. Laukon kartanon isäntänä Kurjella oli runsaasti epävirallista ja virallista vaikutusvaltaa Vesilahdella. Tottijärven kappelihanke oli ehkä toimivin esimerkki Kurjen ja talonpoikien yhteistyöstä. Viimeisiä vuosia hallitsi muistelmien kirjoittaminen. Ne olivat keino paikata särkynyttä mainetta. Sairauskuvauksista huokuu katkeruus. Kurjen mielestä hänen virkauraansa ei palkittu asianmukaisesti.

Kansan sivistystä

Laukko joutui 1817 Juhana Agapetus Törngrenin haltuun Claes Kurjen myydessä ikivanhan sukutilansa. Hänet oli nimitetty juuri professoriksi Turun yliopistoon. Lääkärinä toiminut Törngren ylennettiin vuonna 1826 aatelissäätyyn ja 1829 hänet nimitettiin Suomen lääkintöhallituksen ensimmäiseksi kenraalitirehtööriksi.

Käytännöllinen emäntä rouva Törngren hoiti kartanoa oikeudenmukaisesti. Suorapuheinen rouva lausui totuuden päin kasvoja niin arkkipiispalle, nimismiehelle kuin kerjäläiselle. Vaikka rouva muuten salli keskustelun, Suomen sodan sotilaita koskevaa arvostelua hän ei sietänyt lainkaan. Rouva Törngren oli vieraanvarainen ja hänellä oli erityinen taito houkutella nuorista vieraista esiin näiden lahjat ja taipumukset.

Köyhästä kodista lähtenyt Elias Lönnrot tapasi Törngrenin ensimmäisen kerran tämän pyrkiessä Turun yliopiston ”kansakunnan” jäseneksi. Myöhemmin Lönnrot pyysi Törngreniä hankkimaan hänelle kotiopettajan paikan. Pyynnön toteuttaminen oli vaikeaa, koska Lönnrotin ylioppilasarvosanat eivät olleet loistavia ruotsin kielen aiheuttamien ongelmien vuoksi. Hänestä tuli kuitenkin Törngrenin perheen Kaarlo-holhokin kotiopettaja ja opinhalun herättäjä. Hän huomasi tämän oppivan parhaiten mielikuvitusta ruokkimalla. Kaarlo suoritti ylioppilastutkinnon 1830 syksyllä 13 ½ vuoden iässä. Lönnrot ei opettanut koskaan Törngrenien omia lapsia Juhanaa ja Eevaa hän ei opettanut silti koskaan.

Lönnrot alkoi kirjoittaa ylös seudun asukkaiden lauluja ja tarinoita. Laukossa Lönnrotille jäi aikaa henkisiin ja ruumiillisiin harrastuksiin. Kesällä hän ui ja souti, talvella hiihti itse tekemillään suksilla. Hän opetti kahta torpan poikaa lukemaan ja rentoutui soittamalla työpäivän jälkeen kannelta työhuoneessaan. Lönnrotin kolme suurta pahetta olivat kahvinjuonti, tupakanpoltto ja paperinhimo. Talvet olivat hiljaisia ja pimeitä, vastakohtia elon ja vieraanvaraisuuden kesille ja kartanossa vieraileville nuorille. Vihdoin Lönnrotkin tunsi löytäneensä kodin. Laukossa hän tutustui Törngrenin yliopistokollegoihin: muun muassa suomen kieliopin tekijä Reinhold von Beckeriin, fyysikko G.G. Hällströmiin ja jumaluusopin tutkija J.A. Gadoliniin.

Kotiopettajuuden lähetessä loppuaan 1827 Lönnrot oli valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon Turussa. Syksyllä paloi Turku ja yliopiston opettajia siirrettiin uuteen pääkaupunkiin. Lönnrot lähti alkukesästä 1828 ensimmäiselle matkalle, jonka päämäärä olivat murretutkimukset ja Suomen kansan muinaisrunojen kokoaminen.

Myöhemmin tuli Laukon perheen läheisimpien ystävien kohtauspäiväksi 18. elokuuta Agapetuksen päivänä. Tämä oli myös 1772 syntyneen Törngrenin syntymäpäivä. 1833 hän erosi professorin virastaan ja asettui Laukkoon tai saapui sinne aina juhlimaan perheen yhteistä muistopäivää. Lönnrot esitti näissä tapaamisissa muistelmia Suomen- ja Venäjän-matkoiltaan. Näitä julkaistiin myös Morgonbladetissa ja Saimassa matkakirjeinä. Laukon-ajan arvellaan edistäneen myös Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä. Kirjeissään Lönnrot kuvailee paikallisia kansanperinteitä häistä hautajaisiin.

Lönnrot palasi edelleen Laukkoon viettämään kesiään, vaikka uudet lääketieteen opiskelut veivät muuten hänen aikansa. 1849 Lönnrot perusti oman kotinsa, mutta oli silti edelleen hyvin kiintynyt Laukkoon, jonne hän palasi usein. Hän vietti joskus Laukossa pidempiäkin aikoja virkavapautta otettuaan. Hänelle pitivät Laukossa seuraa maisteri Kaarlo Törnegren, Adolf Törngren ja farmasian ja farmakologian professori Frans Josef von Becker. Vuosi 1832 oli Törngreneille suuri surun vuosi: ensin menehtyi Juhana Tukholmassa, sitten tytär Eeva vain 21 vuoden iässä. Perhe valitsi Eevan erityiseksi hautapaikaksi Tottjärven. Lönnrot jatkoi Kalevalan-keräysmatkojaan ja kirjoitti arkkiatrinnalle säännöllisesti matkatunnelmistaan ja vaikeuksistaan.

Törngrenien jälkeen Laukon omistajat vaihtuivat: Hallonblad, Standertskiöld ja Haarla-suvut. Rafael Haarla rakennutti nykyisen uusklassisen päärakennuksen 1930-luvulla. Kartano on ollut vuodesta 1968 lähtien Juhani Lagerstamin omistuksessa.


Laukko tänä päivänä

Laukon kartano avattiin syyskuussa 2008 vierailijoille. Laukon kartano on hevostalouskeskus, jossa kasvatetaan kilpahevosia. Houston Laukko on Suomen parhaiten menestynyt kilpaori. Se toi omistajilleen 1,53 miljoonaa euroa. Siitokseen ori siirtyi 1997, ja sen varsat ovat ansainneet kaksi miljoonaa euroa.

Laukko Historicumissa ryhmät, yritykset ja yksityiset vieraat voivat kokea historian omakohtaisesti. Ryhmiä otetaan vastaan 12.4.-30.6. ja 26.7.-10.10. FT Liisa Lagerstamin 45 minuutin pituisten luentojen teemat ovat Laukon historiaa, Barokkikartanossa tai Laukon ja Suomen historiaa. Luennon voi räätälöidä käsittelemään myös tiettyä ammattialaa. 35 euron hintaiseen Laukko-pakettiin sisältyy virvoke- ja leivonnaistarjoilu. Kahvin ja teen kyytipoikana tarjotaan esimerkiksi ruusuntuoksuisia mantelileipiä barokkiajalta, rommitryffeleitä paronin ajalta ja nykykeittiöstä Leena Lagerstamin juustotorttuja. Ennakkovarauksen voi tehdä puhelinnumerosta 050-3403338 tai sähköpostitse: info@laukkohistoricum.fi.

Halutessaan voi matkata entiseen tapaan Laukosta Laukontorille. Linja-auto ajaa Tampereelta Laukon kartanoon 45 minuutissa. Kartanossa on kahvitarjoilu ja tutustuminen Liisa Lagerstamin johdolla kartanon kokoelmiin ja historiaan. Laukosta palataan Hopealinjalla Tampereelle. Retken hinta on 98 euroa henkilöltä. Varaukset: info@hopealinja.fi.

Lähteet:

Lagerstam, Liisa (2008). Laukon herra Gabriel Kurki (1630–1712). Laukko Historicum, Vammala.

Nervander, E. Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa. Viidellä muotokuvalla ja Laukon kartanon muotokuvalla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1893.

julkaistu Meidän Suomi 2/2011:ssä

Wednesday, March 16, 2011

Suomen Kirjailijaliiton uudet kunniajäsenet

Boksi

Kääntäjämentori

Kun Piret Saluri kuuli, että hänet on nimitetty Suomen kirjailijaliiton kunniajäseneksi, hänen ensimmäinen reaktionsa oli: mikä kunnia kuulua samaan joukkoon kuin Lennart Meri ja Jaan Kross.

”Vaikka olen saanut monia palkintoja ja kunniamerkkejä kääntäjänä, kunniajäsenyys tuntuu silti ”henkiseltä kunniamerkiltä”. Se luo myös yhteenkuuluvuuden tunteen suomalaisten kirjailijoiden perheen kanssa”, Saluri pohtii.

Hän oli ensimmäisen kerran Suomessa 1978 Brežnevin aikana harvinaisella Viron kirjailijaliiton ryhmän mukana tutustumassa suomalaiseen kirjallisuuteen. Ryhmä vieraili kustantamoissa ja Saluri sai viemisinä muun muassa suomalaista lastenkirjallisuutta ja Erno Paasilinnaa. Saluri keskusteli jonkun otavalaisen kanssa halustaan kääntää suomalaista kirjallisuutta, mutta kielitaitonsa puutetta, johon tämä: ”Mikset opiskelisi?” Pian Saluri alkoi suomen kielen opiskelun kielioppikirjaa lukemalla ja poimimalla Suomen televisiosta uusia ilmaisuja muistivihkoonsa. 1985 ilmestyi hänen ensimmäinen käännöksensä Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa –kirjasta. Reilun 25 vuoden aikana häneltä on ilmestynyt kymmeniä käännöksiä, muun muassa Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia.

”Jokaisella tekstillä on omat tyylitasonsa ja oma sävelasteikkonsa. Hyry on aivan erilainen käännettävä kuin Saarikoski. Vaikka tavallisesti olen järki-ihminen, kääntäminen tekee minusta mystikon. Tietty peruslahjakkuus tai –taito pitää olla, vaikka kääntämään oppii ainoastaan tekemällä. Kääntäminen on hidasta käsityötä.”

Saluri opettaa kääntäjäseminaareissa tulevia kääntäjiä eli siirtää ammattitaitoaan tuleville sukupolville. Kursseilla tehdään koekäännöksiä ja analysoidaan tekstejä. Välillä Saluri auttaa entisiä oppilaitaan tarkastamalla näiden koekäännöksiä. Kokeneimpana virolaisena suomalaisen kirjallisuuden kääntäjänä Saluri kokee moraaliseksi velvollisuudekseen seurata aktiivisesti suomalaista kirjallisuutta. Hän vierailee useita kertoja vuodessa Suomessa. Hän on vakituinen kävijä Helsingin kirjamessuilla.

Lennart Meren protokollapäällikkönä ja Viron suurlähetystön ensimmäisenä lähetystösihteerinä toiminut Saluri opettaa protokollaa esimerkiksi Viron ulkoministeriössä – ja pitää huolen siitä, että hänelle jää aikaa kääntämiseen. Taitoa on pidettävä aktiivisesti yllä. Se onnistuu kääntämällä päivittäin vähintään neljän-viiden liuskan verran. Päivätavoite ei aina täyty. Kannettava tietokone on silti mukana nytkin.

Saluri voi valita käännettävät kirjansa itse tai virolainen kustantamo ehdottaa käännettäviä kirjoja. Viimeksi ehdotettiin käännettäväksi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta –romaania, jonka kääntämistä Maimu Berg harkitsee. Omasta aloitteesta Saluri on alkanut kääntää esimerkiksi Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun ja Hannu Mäkelän Mestarin.

Boksi

Kulttuurisillan rakentaja

Maimu Berg tunnetaan Suomessa Viron venäläisten kuvaajana – koska hänen aihetta sivuavat ja pääteoksinaan pidetyt romaanit Pois ja Minä rakastin venäläistä on suomennettu. Vaatimattomuus tulee esille Bergin henkilössä: hän kuittaa välillä huumorilla saavutuksensa.

”Virossa ei ole monia kirjailijoita, jotka uskaltavat käsitellä Venäjää. Tammsaare on kuvannut Ma armastin saksalast virolaisopiskelijan ja balttilaisen vapaaherrattaren rakkaustarinaa. Se oli 1930-luvun Virossa arka aihe. Jos minun vastuullani ei olisi ollut perhettä, olisin juossut stipendistä stipendiin. Olen pitkään kaivannut kirjailijan vapautta”, toteaa neljä romaania ja kolme novellikokoelmaa julkaissut Berg, joka kääntää myös ahkerasti.

Hän on ollut kohta jo parikymmentä vuotta kulttuurisihteerinä Suomi-instituutissa Tallinnassa. Epäilemättä Berg on tehnyt parinkymmenen vuoden ajan kulttuurisihteerinä Suomi-instituutissa Tallinnassa työtä, jota rakastaa: järjestänyt tilaisuuksia suomalaisille ja virolaisillekin kirjailijoille ympäri Viroa, esimerkiksi Narvassa, jossa järjestetyssä lastenkirjallisuustapahtumassa venäläiset lapset osasivat ulkoa lähes kaikki Eduard Uspenski-sitaatit. Berg on kääntänyt erityisesti suomalaisia historiakirjoja: Päivi Setälää, Max Jacobsonia ja Martti Turtolaa sekä virontanut näytelmiä (Jouko Turkka, Reko Lundán, Leea Klemola).

Suomen lisäksi Berg pitää yllä suhteita Saksaan. Hän on ollut saksalaisen Freytag-lehden kolumnisti, hänellä on ilmestynyt Saksassa kirjoja, hän on käynyt esiintymässä siellä ja on parhaillaan mukana järjestämässä Herta Müllerin Baltian-kiertuetta.

”Aloitin kirjallisen urani 40-vuotiaana Kirjutajad. Seisab üksi mäe pääl –romaaneilla (1988). Sitä ennen kirjoitin kirjallisuuskritiikkiä. Lähdin Tarton yliopistoon toisen kerran opiskelemaan journalistiikkaa, otin pinon senaikaista virolaista kirjallisuutta, havaitsin sen enimmäkseen huonoksi ja haukuin kirjat Heikinheimon tyyliin. Kun aloin itse kirjoittaa, odotin, että minut varmaan murhataan. Olin ihmeissäni, kun en saanutkaan murskakritiikkiä ensimmäisestä kaksi historiallista romaania sisältäneestä kirjastani. Kirjoitin sitä kesällä Saarenmaalla. Nautin kirjoittamisesta valtavasti ja siitä vielä maksettiin.”

Luomisen edellytys on kotimaasta lähteminen: ettei arki pääsisi liian lähelle. Minä rakastan venäläistä –romaani (alkuteos 1994) syntyi kuukaudessa Wiepersdorfissa vanhanaikaisella kirjoituskoneella yötä päivää naputellen. Naapurit vain kuuntelivat ohikulkiessaan Bergin naputtelua. 40-vuotiaan venäläismiehen ja 13-vuotiaan virolaistytön rakkaustarinassa ei herättänyt närkästystä niinkään ikäero kuin venäläisyys. Aihe löytyi jo lapsena Bergin lukiessa vanhemman miehen pedofilisesta suhteesta nuoreen tyttöön. Vartuttuaan hän alkoi pohtia miksei vilpitön rakkaus voisi myös sellaisessa tapauksessa olla mahdollinen. Berg on työskennellyt myös Visbyssä ja Villa Mazzanossa Rooman lähellä.

Aleksis Kivi on Bergin mielestä kirjailija yli muiden. Myös Arto Paasilinnan huumori – suomalainen huumori ylipäätään – vetoaa häneen.

”SKL:n kunniajäsenyydestä olen iloinen, hämmästynyt ja kiitollinen samaan aikaan. Olen käyttänyt aikaani suomalaisen kirjallisuuden hyväksi: järjestänyt tilaisuuksia ja suositellut kirjoja kustantajille. Mukavaa, että työ palkitaan näin.”

Boksi

Kosmoksen ja Eliten kävijä


Nuori ruotsalainen runoilija Peter Curman kiinnostui suomalaisesta runoudesta luettuaan Gunnar Björlingin, Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen ja Henry Parlandin kaltaisia modernisteja. Curman ihaili Parlandia, joka kykeni tekemään runoja arjen kokemuksistaan.

”Päätin tehdä tutkielman hänestä Tukholman yliopistoon. Siitä alkoi ”Suomen kauteni”. Minusta tuli kerran Helsingissä Kosmoksen ja Eliten vakiovieras; siellä olivat kaikki idolini: Pentti Saarikoski, Arvo Turtiainen ja Pentti Saaritsa (siveyssyistä en mainitse naisia). Suomessa oli myös poliittista teatteria ja poliittisia lehtiä. Suomesta tuli minulle silta Leningradin ja Itä-Berliinin välillä.”

Curman on järjestänyt myös kirjailijaristeilyitä 1992 Itämerellä ja 1994 Mustallamerellä ja Aigeianmerellä. Vuosina 1987-1995 hän toimi Ruotsin kirjailijaliiton puheenjohtajana. Curmanin suomalaiset ystävät ovat olleet aktiivisesti mukana hänen risteilyillään.

”En koskaan unohda Jarkko Laineen spontaania kommenttia ensimmäisellä risteilyllä Hässbelyn linnalle Ruotsissa: ”Elämässä on kiinnostavampiakin asioita kuin mennä venäläiseen laivaan keskellä talvea!” Silti hän tuli mukaan ja lahjoitti tuhat euroa Rhodoksen uudelle kirjailija- ja kääntäjäkeskukselle.”

Ruotsalaisella Peter Curmanilla on takana pitkä ura toimittajana ja kirjailijana. Curman on julkaissut noin parikymmentä runokokoelmaa. Mukaan mahtuu yksi romaani ja käännöskin. Trampa Ord –valikoimaan on koottu hänen tekstejään vuosilta 1965–2009. Mukana on esimerkiksi teksti Rhodoksen kirjailijakeskuksesta, jonka toiminnassa Curman on ollut aktiivisesti mukana viimeiset kolme vuotta keskuksen puheenjohtajana.

”Olen iloinen kunnianosoituksesta. Minusta meistä jokainen on pohjimmiltaan suomalainen.”

Boksi

Järjestöveteraani


Kari Levola oli ehtinyt toimia muun muassa Turun ja Porin kirjallisuuden läänintaiteilijana, Manuscript 63:n, Lounais-Suomen kirjailijoiden ja Littera Baltican puheenjohtajana. Suomen kirjailijaliiton johtotehtäviin hän kertoo tulleensa sattumalta.

”Muistan sen kokouksen. Oli vuorossa johtokunnan jäsenten vaali ja kymmenen metrin päässä istunut Eira Stenberg kääntyi puoleeni ja ilmehti niin, että ymmärsin hänen kysyvän, voiko hän esittää minua. En ollut asiaa miettinyt, mutta nyökkäsin ja tulin valituksi. Samoin kävi viisi vuotta myöhemmin, kun vastasin puhelinsoittoon, jossa minua pyydettiin ehdokkaaksi puheenjohtajavaaliin.”

Seuraavat kuusi vuotta Levola oli puheenjohtajana mukana myös jäsen- ja taloustyöryhmässä sekä Kirjailija-lehden toimituskunnassa. Hän oli myös liiton edustajana Kopiostossa, Sanaston puheenjohtajana ja myöhemmin hallituksen jäsenenä, Kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan puheenjohtajana, Littera Baltican hallituksessa. Lisäksi hän ylläpiti SKL:n nettisivuilla jäsenten keskustelufoorumia.

”En pyrkinyt haalimaan tehtäviä itselleni, vaan etsin pikemminkin keinoja miten niitä järkevästi jakaisi. Puheenjohtajan osallistumista pohjoismaisiin ja Euroopan liittojen vuosikokouksiin edellytettiin, mutta Visbyn ja Rhodoksen kirjailijakeskuksissa kävin pari kertaa näyttäytymässä, sen jälkeen niihin lähetettiin muita johtokunnan jäseniä. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimmat olivat ensin Lennart Meren ja sitten Jaan Krossin hautajaiset Tallinnassa.”

Puheenjohtaja-aika kului junissa, hotelleissa ja lentokoneissa, joissa ehti kuitenkin kirjoittaa kynällä paperille. Palatessa joskus viidenkin kokouksen jälkeen kokousmatkoilta Helsingistä Raisioon iltapimeässä, seuraavana aamuna painoi väsymys ja lukemattomat viestit odottivat sähköpostissa. Mutta Levola ehti silti kirjoittaa, purkaa matkojen muistiinpanoja ja julkaista kirjan, pari vuodessa puheenjohtaja-aikoinaankin.

”Puheenjohtajavuodet olivat kokemuksista rikasta aikaa, mutta olen ehtinyt nauttia kahdesta vuodesta sen jälkeenkin. Olen ehtinyt hoitaa puutarhaa, omaa kuntoa ja palata niihin suurempiin kirjoitussuunnitelmiin, jotka vuosituhannen alussa lykkäsin odottamaan parempia aikoja. Reissaan silti edelleen Helsinkiin Sanaston hallituksen kokouksiin ja Lukukeskuksen puheenjohtajan tehtäviä hoitamaan.”

Levolalla on takanaan myös mittava kirjailijan ura: kymmeniä romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, nuortenkirjoja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoitusta ja toimitustöitä sekä useita tunnustuksia ja palkintoja.

Boksi

Ensimmäinen maallikkokunniajäsen


Päivi Liedekselle kunniajäsenyys tuli yllätyksenä.

”Aluksi järkytyin, sitten olen pelkästään nauttinut ja ollut ylpeä. Minähän olen liiton ensimmäinen maallikkokunniajäsen! Yksin en ole 30-vuotista taivalta kulkenut, vaan rinnalla on ollut monenlaisia johtokuntia ja puheenjohtajia. Kaikki kolme vuosikymmentä ovat olleet erilaisiin asioihin painottuvia. 1980-luvulla Antti Tuurin ja Jorma Kannilan puheenjohtajakaudella vallitsi konsensushenki yhteiskunnassa ja se vaikutti myös yhteistyöhön kustantajien kanssa. Silloin vielä pystyimme saamaan aikaan jotain todella uutta.”

1980-luvulla pakollinen, mutta hedelmällinen kansainvälisyys kukoisti opetusministeriön vaihto-ohjelmien ansiosta. Seuraavalla vuosikymmenellä Jarkko Laineen aikana liiton kansainvälisyys oli itsenäistä ja taloudellisesti vaikeaa. Liitto pyrki tuolloin saamaan aikaan residenssiohjelmia ja joitakin omia perustettiin kuten Ateena, Pariisi ja Meksiko. Muutoin liitto yritti jarruttaa ja pitää kiinni saavutetuista eduista. Taistelu kirjailijoiden aseman säilyttämisestä oli alkanut.

”2000-luvulla Levolan ja Tuula-Liina Variksen puheenjohtajakausien aikana energia on mennyt taisteluun kirjailijan asemasta. Työkenttänä ovat kustantamot ja muut teosten käyttäjät, kuten Yleisradio. Kirjailijan asemaa ei ymmärretä tai haluta ymmärtää ja teosten käyttäjien ahneus on uusien käyttömuotojen kehittyessä lisääntynyt. Raamikustannussopimuksista luopuminen ja kirjailijoiden kiihtyvä kustantamoiden vaihto ovat merkkejä tästä, kuten apurahajärjestelmien julkinen kyseenalaistaminen lehdistössä. Missä on kirjailijan ja kustantamon luottamussuhde, joka oli voimassa vielä 1990-luvulla?”

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 1/2011:ssä

Sunday, March 13, 2011

Uma entrevista com Adriano Lobão Aragão

Feita para DesEnrEdos 10-11/2009 e republicada no blog de Adriano.

Thursday, March 10, 2011

Runous pakenemisen aikakaudella

Runous pakenemisen aikakaudella

Väitän, että sosiaalisesti tiedostavassa tai aikaansa muuten seuraavassa runoudessa ja sen muuttuvissa poetiikoissa näkyvät 2010-luvun kuumat ongelmat: maahanmuutto, yritys liikkua periferioista kohti keskustoja, kulttuureista ja kielistä toiseen. Tiedostava runous ei vain välttämättä itse tiedosta käsittelevänsä näitä teemoja. Miten niin? Miten runouden tehtävä on muuttunut? Yritän perustella hieman väitettäni.

Luodaan pikakatsaus 2000-luvun alkuun ja siellä vallitseviin polttaviin kysymyksiin. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on 2010-luvun keskeinen kysymys ilmastonmuutoksen, politisoituneiden sotien ja suurten muuttovirtojen liikuttelemalla maapallolla. Suuret muuttoaallot aiheutuvat ennen kaikkea juuri sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puutteesta. Globalisoituvan maailman olennainen jakolinja on pohjoinen-etelä - muuttovirta käy lähes poikkeuksetta etelästä pohjoiseen. Afrikkalaiset pyrkivät Eurooppaan, meksikolaiset Yhdysvaltoihin, aasialaiset Eurooppaan. Lisäksi poliitikkojen riesana mantereensisäiset pakolaiset, Euroopassa useimmiten parjatut ja lainsäädännöllisesti lähes täysin vailla kulttuurisia ja kielellisiä oikeuksia olevat romanit.

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Keskiluokkainen väki hakeutuu muurien ja vartioitujen kerrostaloyksikköjen, condominioiden suojaan, piiloon kaikelta liian erilaisena pidetyltä. Nationalistiset ja kansallismieliset puolueet lisäävät kannatustaan. Mielensisäisten uhkakuvien lisääntyessä puolueiden retoriikka muuttuu rankemmaksi ja lienee vain vuosien kysymys, koska ideologiat etenevät kansallissosialistisista sisarideologioistaan entistä pahempaan suuntaan. Onko mitään pahempaa olemassakaan?

Negatiivisen, nostalgiaan ja vääränlaiseen kansallistunteeseen takertuva kansallisuusaate on aina rajoittava ja vaarallinen. Se pyrkii määrittämään, mitä on esimerkiksi oikeanlainen suomalaisuus, josta ei ole toivottavaa poiketa. Tämä ”suomalaisuuden prototyyppi” sijaitsee usein kaukana historiassa ja nojaa muutamaan kansallisena pidettyyn kipsipatsaaseen näkemättä kauemmas näköpiirinsä ulkopuolelle.

Poliittisesta korrektiudesta tulee uhkakuvien maailmassa ihmisen mielensisäisen mapin koossapitäjä. On olemassa sallitut ja kielletyt puheenaiheet, sallitut ja kielletyt äänensävyt. Poliittiseen korrektiuteen kasvetaan ja sosialisoidutaan tehokkaasti jo pienestä pitäen. Toivotut puheenaiheet syötetään lapsille ja nuorille jo päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja lopulta eri medioissa. Sallittuja puheenaiheita ja puhetapoja koskeva yksimielisyys rakennetaan varhain ja perustaa lujennetaan myöhemmin median vankan syöttöletkun avulla. Riippuvuus ja yksimielisyys on taattu. Perus-suomalainen vastustaa automaattisesti kaikkea, mitä ei ole kasvatettu joko välittömässä läheisyydessä tai hänelle nimeltä tutussa Etelä-Euroopan maassa. Perussuomalaisen maahan ei haluta Suomen ulkopuolisia vaikutteita. Rikkoisivatko ne kenties yksimielisen yhtenäispuhunnan? Sen kyseenalaistaa ainoastaan runous, tuo olemassa-olon, yksilöllisten kielten, idiolektien, moninaisuutta juhliva paikka.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen habitaatti ja rajattomasti kaikkien pakolaisten vastaanottaja. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta. Runous ei kysy passia, rotua, etnistä taustaa, luokkaa tai mitään muutakaan. Se vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Runous on sidoksissa aina käytettyyn kieleen. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut myös runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltiosta on tullut tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuori sivistyneistön – joihin lukeutuivat myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa. Kielen ja kulttuurin määrittely-yritykset olivat suoraan sidoksissa tarve määrittää nuori kansakunta. Määrittely-yrityksillä pyrittiin myös kansalaisuuden rajojen luomiseen: rajanvetoon meidän ja muiden välille. Jokainen ymmärtää, että nuoressa kansakunnassa on tarvetta sulkea uhkaavana pidetty toinen ”meidän” kategorian ulkopuolelle, mutta tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Rajattomaksi koetussa maailmassa omaksi integriteetiksi ja identiteetiksi koetun suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jossa ei tarvita henkilöllisyystodistusta tai minkäänlaista muutakaan dokumenttia tai todistusta. Runouden hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamis- ja erikoistumisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttumattomuuden ja siis pikemminkin maastamuuton eli jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa myös pakolaisuuden aikakaudella eettistä vastuuta. Se on aina maasta pakenevien, uutta kotimaata etsivien, sitä koskaan tahtomattaan tai tahtoen löytämättömien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden, mutta todellisuudessa toteutumattomien perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti pikemminkin persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän integriteettinsä ja identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta. Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista, minä vastaan: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan. Runouden on tultava poliittiseksi siinä mielessä, että se tarjoaa koti-paikan kodittomalle ja edistä passitonta, välitöntä sisäänpääsyä.

Rajojen ylläpitäminen hallitsevat parhaiten edelleen poliittiset ja taloudelliset konglomeraatit sekä niiden intressejä palvelevat poliitikot ja virkamiehet. Protektionismista ei puhu enää kukaan, mutta mistä sitten olisi kysymys kun laaditaan ”työperäistä maahanmuuttoa” ym. maahanmuuttopolitiikan peruslinjauksia?

Friday, March 04, 2011

Kriittistä feminismiä alkuperäiskansoille

Kriittistä feminismiä alkuperäiskansoille

Meksikolaisen antropologiseen tutkimukseen erikoistuneen CIESAS-yliopiston antropologian professori Aída Hernández Castillo on erikoistunut naisten aseman edistämiseen aktivistina ja tutkijana alkuperäiskansojen keskuudessa Chiapasissa.

1986–1989 hän asui 22-vuotiaana antropologian opiskelijana pakolaisleirissä tutkien guatemalalaispakolaisia monitieteisessä tutkimusryhmässä, jossa oli antropologien lisäksi kasvatustieteilijöitä. He käyttivät apunaan Paulo Freiren tietoisuussanoja kriittisen tietoisuuden luomiseksi

”Pidin feminismiä vielä tuolloin porvarillisena ideologiana, mutta kun paras ystävättäreni raiskattiin, minusta tuli yhdessä yössä feministi.”

Hernández Castillo ystävineen laittoi radioon kuulutuksen, jolla etsittiin väkivaltaa kohdanneita naisia odottaen, että paikalle ilmaantuisi korkeintaan viitisen kiinnostunutta henkilöä. Yhteydenottoja tuli 70–80 kappaletta ja kokoontumispaikkaa piti vaihtaa.

Alkuperäiskansojen edustajia ja mestitsejä sisältäneessä ryhmässä jotkut olivat kokeneet seksuaalista tai perheväkivaltaa, koska olivat kääntyneet protestanteiksi, joitakin kotiapulaisia oli raiskattu bussissa heidän alhaisen luokkastatuksensa vuoksi, coleto-naiset olivat kokeneet insestiä.

Tapaamisesta käynnistyi Grupo de las Mujeres de las San Cristobal de las Casas eli San Cristobal de las Casasin naisjärjestö. Kansalaisjärjestö avasi naisille suunnatun turvakodin ja sieltä sai myös oikeus- ja lääketieteellistä neuvontaa. Järjestö toimi kahdentoista vuoden ajan. Samaan aikaan Hernández Castillo työskenteli CIESASissa tutkimusassistenttina.

Osallistava tutkimus yhteisön hyödyksi

Aída Hernández Castillo saapui Chiapasiin ensimmäisen kerran 1998 keskiamerikkalaisen lehtiyhtymän lähettämänä. Nämä halusivat reportaasin guatemalalaisista pakolaisista. Hernández Castillo rakastui Chiapasiin ja halusi palata sinne uudestaan.

”Päätin tehdä tutkimusta, joka hyödyttää yhteisöä – halusin tutkia kotiväkivaltaa tuomalla yhteen lain, lakimiehet ja alkuperäiskansojen naiset. Veimme oikeusministeriöön joidenkin naisten tapauksia ratkaistavaksi. Vaikka jotkut voitettiin, naiset palasivat silti yhteisöihinsä.”

Osallistuvasta tutkimuksesta innostunut Hernández Castillo tutki kaksikielisten alkuperäiskansojen edustajien avulla miten perinnelait toimivat; yleiset syyttäjät oppivat kuinka heidän pitäisi muotoilla syyte mahdollisimman tehokkaaksi.

Hernández Castillon tutkimusprojekteihin on aina liittynyt myös kansantajuinen osuus. Guatemalalaisten naisten osalta hän laati opaskirjan ja lakimiehille dokumenttielokuvan kotiväkivallasta. Ongelmat ovat tietysti rakenteellisia ja liittyvät epäoikeudenmukaisuuteen ja köyhyyteen.

Chiapasin vähemmistöt

Nyt Hernández Castillo vetää Chiapasissa workshopeja, joissa opetettu kriittinen feministinen näkökulma on noussut hänen omista kokemuksistaan. Hän on tutkinut kentällä paitsi Chiapasin syrjittyjä alkuperäiskansoja, myös erityisesti naisten osuutta zapatistiliikkeessä ja muissa kansalaisjärjestöissä. Komentaja Ramonan 1996 perustama naisten kansallinen koordinaattori toimi lähinnä Etelä- ja Keski-Meksikossa alkuperäiskansojen oikeuksien autonomian ja naisten oikeuksien puolesta. Koordinaattori on edelleen olemassa, mutta ei toimi aktiivisesti.

”Chiapaslaiset nunnat ovat tehneet vaikuttavaa työtä Coordenador de las Mujeres -järjestössä, joka käyttää Raamattua kirkon patriarkalismin kritisoimiseen. He kutsuivat workshopiin parikymmentä katekismuksen levittäjää, jotka lähtivät yhteisöihin ja saivat mukaan saman verran lisää levittäjiä. Lopulta heillä oli 450 katekismuksen levittäjää.”

Hernández Castillo on tutkinut alkuperäiskansojen lisäksi myös etnisen taustansa vuoksi Meksikossa syrjittyjä väestöryhmiä. Hän on tutkinut ennen zapatistivallankumousta San Cristobal de las Casasissa asuvaa syrjittyä MAM-yhteisöä, jossa on noin 8000 jäsentä. Mameja on Guatemalassa noin 20000–25000 kappaletta. Mameja kohdellaan Meksikossa hyvin väkivaltaisesti; muun muassa heidän perinneasuihinsa pukeutuminen on kielletty. Hernández Castillon Histories and Stories from Chiapas sisältää Mamien tarinoita.

Chiapasilaiset nunnat suhtautuvat kriittisesti rakenteelliseen epäoikeudenmukaisuuteen, totalitaristiseen Meksikon valtioon ja kotiväkivaltaan. Heidän aloittamansa työ loi Hernández Castillon mielestä edellytykset zapatistien 1994 ja 1996 voimaantulleille naisten vallankumouksellisille laeille. Zapatistiliike puolestaan kyseenalaisti yhtenäisen puhunnan ja vaati tarmokkaasti erityisesti alkuperäiskansojen oikeutta maahansa ja toimeentuloonsa.

Valtiorasismin kyseenalaistaja

”Zapatistiliike kyseenalaisti ensimmäistä kertaa valtion harjoittaman rasismin eli yli 50 vuoden ajan harjoitetun kansallisen mestitzo-puhunnan, joka nosti mestitzo-rodun yli muun muassa alkuperäis- ja esihispaanisen identiteetin. Zapatistiliike merkitsi ensimmäistä askelta kohti muutosta: se tunnusti tosiasiat ja korosti rakenteellisten tekijöiden merkitystä identiteetille. Akkulturaatio ja kulttuuristen oikeuksien vaaliminen ei sovi hyvin yhteen.”

Hernández Castillo oli mukana elokuussa 1994 tapahtuneessa legendaarisessa zapatistien ja muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisessä tapaamisessa, jonka tarkoituksena oli luoda yhteinen poliittinen liittouma. Tämä ei kuitenkaan toiminut, historiallisistakaan syistä ja ennakkoluuloista: alkuperäiskansojen edustajat olivat homofobisia ja toisia ryhmiä (ympäristöjärjestöt, globalisaation vastainen liike) vaivasivat muut ennakkoluulot.

Perustavanlaatuinen ristiriita Chiapasissa on, että kyseessä on eräs Meksikon rikkaimmista osavaltioista, jossa silti yli 70 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Chiapasin luonnonrikkauksia ovat öljy, luonnonkaasu, vesivoima, kupari, kahvipavut, banaanit, melonit, avokadot ja kookospähkinät – ja kaikki on suunnattu vientiin. Chiapas on ollut alistettuna jo 1500-luvulta lähtien. 1930-luvulta alkaen intiaanit ja mestitzo-viljelijät ovat järjestäytyneet militantin poliittisesti vaatien maan uudelleenjakamista, poliittisia ja kulttuurisia oikeuksiaan, oikeutta luottoon ja ennen kaikkea vapautumista alistuksen ja väkivallan noidankehästä.

Zapatistiliikkeen menestys on kuitenkin ollut tärkeä esimerkki muille alkuperäiskansoille ja heidän liikehdinnälleen. Erityisesti Oaxacassa järjestöt ovat olleet hyvin aktiivisia ja saaneet aikaan myös konkreettisia tuloksia. Kansalaisliikehdintä Oaxacassa alkoi erityisesti huonona pidetyn Ruízin hallinnon aikana.

Uskonto on ollut myös merkittävässä roolissa taistelussa alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta ja niitä vastaan. Protestanttinen uskonto auttoi lukutaidon levittämisessä alkuperäiskansojen keskuudessa. Alkuperäiskansojen edustajat suhtautuvat yleensä epäilyksellä ja torjuvasti kaikkiin ulkopuolelta tarjottuihin ratkaisuihin kohentaa yhteisön ja yksilöiden asemaa sekä sosiaalista statusta. Ennakkoluulot johtuvat myös repressiivisistä laeista ja ladino-hallituksen politiikoista. Myös politiikasta on tullut yhä hyväksytympi osa alkuperäiskansojen toimintaa.

Vuonna 1994 Tsotzil-nainen Susanna vieraili paikallisyhteisöissä kertoen esimerkiksi naisten oikeuksista, sananvapaudesta, oikeudesta opiskeluun ja itsenäiseen ammatin valintaan, vapaasta avioliitosta, uskonnollisista asemista (cargos) yhteisöissä. Zapatistijohtajiin kuulunut Ramona kehotti naisia osallistumaan zapatistiliikkeeseen vedoten siihen, ettei heillä ole ollut yli 500 vuoden aikana sananvapautta, oikeutta koulutukseen, julkiseen puhumiseen, uskonnollisiin virkoihin tai yhteisöneuvoston tapahtumiin osallistumiseen. Naisten kohtalona on herätä kolmelta aamulla keittämään viljaa ja jos tortilloja ei ole tarpeeksi lapsille tai aviomiehelle naiset luopuvat ensimmäisinä omistaan.

Chiapasin kansanliikehdinnän juuret ovat vuodessa 1974 jolloin piispa Samuel Ruíz järjesti alkuperäiskansojen kongressin Fray Bartolomeo de las Casasin syntymäpäivän kunniaksi. Katolinen kirkko halusi antaa äänen intiaanien kärsimyksille ja Meksikon hallitus halusi kohentaa mainettaan 1960-luvun mellakoiden verisen kukistamisen jälkeen. Kohtalokkaana vuonna 1974 katolinen kirkko aloitti evankelioimisen Itä-Chiapasissa. Raamattu käännettiin alkuperäiskansojen kielille ja sitä jaettiin kongressissa puhuneille. Näin pyrittiin samaan ihmisiä puhumaan toiveistaan ja haluistaan. Samaan aikaan marxilaiset kutsuivat etnistä identiteettiä ”vääräksi tietoisuudeksi”.

Kongressissa alkuperäiskansojen edustajat puhuivat maasta, ruoasta, koulutuksesta, terveydestä – heidän vaatimuksensa eivät ole edelleen muuttuneet lainkaan. Zapatistit vaativat oikeutta maahan, sairaaloihin, talojen rakentamiseen, lukutaidon levittämiseen, oikeudenmukaiseen palkkaan ja oikeudenmukaisiin hintoihin maanviljelystuotteista. Meksikolaiset älymystön edustajat seurasivat tarkasti kongressin tuloksia. 1970-luvulla suosiossa olleet marxilaiset uskoivat työväenluokan nousuun ja väheksyivät intiaanien merkitystä.

Myöhemmin Meksikon hallitus järjesti alkuperäiskansoille kongressin Pátzcuartossa ja Michoacánissa. Tuolloin Chiapasin alkuperäiskansat pääsivät ensimmäisen kerran kansalliselle agendalle – alkuperäiskansojen ja maatyöläisten asiaa alettiin ajatella ensimmäistä kertaa toisistaan erillisinä teemoina.

1970-80-luvuilla Chiapasissa nousi kolme erillistä kansalaisliikettä yli muiden: maareformia kannattanut zapatistilaisten maanviljelijöiden OCEZ (Emiliano Zapata Pesant Organization), CIOAC (Independent Confederation of Agricultural Workers and Indians) joka ajoi alipalkattujen ja kaltoinkohdeltujen työläisten asemaa, sekä pientuottajien lainoja puolustanut ja Zapatan tyylistä maanviljelysuudistusta kannattanut CNPA (Ayala Plan National Coordinating Committee).

1970-luvulla sosiaalista sektoria tuettiin ja järjestöt alkoivat ajaa tiettyjen ryhmien asioita. Maanviljelijöillä oli oma CNC, työläisillä CTM ja intiaaneilla Kansallisen intiaani-instituutin yhteinen oma, erillinen PRI:n sponsoroima järjestönsä. Älyköistä André Gunder ja Frank sekä Rodolfo Stavenhagen analysoivat ensimmäistä kertaa yhdessä maanviljelijöiden ja intiaanien kysymyksiä.

Viimeksi Hernández Castillo on toiminut antropologisena asiantuntijana Limassa raiskatun intiaaninaisen Inés Hernándesin tapauksessa YK:n korkean komissaarin pyynnöstä. Iloinen uutinen on se, että Meksikon valtio on voitettu ensimmäistä kertaa naiseen kohdistuneessa väkivaltatapauksessa.

Boksi

Arvokasta osallistumista


Sarri Vuorisalo-Tiitisen tammikuun 2011 lopulla tarkastetussa väitöskirjassa ”Intiaanifeminismiä? Kriittinen diskurssianalyysi zapatistinaisia käsittelevistä teksteistä 1994–2009” tarkasteltiin kuinka naiset rakensivat asemaansa EZLN:n kirjallisissa tiedotteissa ja puheissaan. Vastaväittäjänä toimi Hernández Castillo.

Vuorisalo-Tiitisen mukaan naisten osallistuminen zapatistiliikkeeseen ja keskustelun herättäminen feministisen liikkeen rajoista on arvokasta sinänsä. Vallattomien kielenkäyttöä tutkimalla kyseenalaistetaan valtasuhteita. Naisia syrjittiin sukupuolen, etnisyyden ja yhteiskuntaluokan vuoksi. Vuorisalo-Tiitisen tutkimuksessa käytettiin myös feminististä intersektionaalisuus-käsitettä, jonka mukaan syrjintään vaikuttavat myös etninen ja kulttuurinen tausta, yhteiskuntaluokka, ikä ja koulutus.

Hernández Castillo kritisoi Vuorisalo-Tiitisen väitöskirjaa muun muassa etnisyyden käsitteen käyttämisestä Meksikon kontekstissa yleisemmän rasismi-käsitteen sijasta. Lisäksi hän kysyi, miksi väittelijä ei ollut tutkinut erään keskeisen naisjohtaja Ramonan puheita väitöskirjassaan. Valtaapitävien zapatistien puheiden tutkimisessa piilee lisäksi omanlainen etnosentrismin vaara.

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 4.3.2011