Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, February 26, 2011

Bettina-Gedichte

Bettina-Gedichte


Wann ist es?
Wenn es
ohne
dich ist
durchfliegen unruhige Winde
die Luft, launisch
stürzen Pistille
herab, die Quellen
vertrocknen, Eichhörnchen
sterben die Zweige
halten sich an niemandem fest,
der Philosoph – ein Felsen – blättert in der
Menschenseel.

Wohin drehn sich
die Träume, wohin
er?
Bin ich nur im Luft? Werde ich herausfallen




Lieber Johann Wolfgang von Goethe!


Meta. Zumeist. Ich sehe Dich so wie mich. Ohne Dich gibt es mich nicht, und der Gedanke an unsere Verbundenheit und Ähnlichkeit beruhigt mich in meinem leblosen Zimmer. Ich möchte so gern das leere Schachbrettmuster an Deiner Wange ausfüllen. Ich spiele am Tage Klavier und stelle mir vor, dass Du mein Publico bist. So spiele ich besser. Du bist mein idealer Zuhörer. Wenn es Dich nicht gibt, gibt es auch mich nicht, schon deshalb brauche ich eine Idee für die leeren Schachbrettmuster an Deiner Wange. Ich schaue sie an, und in diesem Augenblick komme ich. Die Flugkraft des Falken ist in den Schwingen, gehalten von einem zarten Kornblumenstiel. Deine Mühe mit den erbitterten Gegnern, die Alchemie unserer sich entwickelnden Kulturen, alle Anstrengungen haben immer eine Richtung. Für uns könnte es die gleiche sein. Wenn wir wirklich aus demselben Land wären, wäre es so. Wir würden uns ohne Schachbrettmuster fühlen. Ich hoffe, Du bekommst diesen Brief, ich schickte ihn gestern mit dem Kurier. Meine Mutter ist wie immer in Sorge wegen Dir, sie wird bald nach Karlsbad kommen. Glaub mir, ich bin kein Dummerchen, Du musst mir das glauben, weil ich Dich nie belügen würde. Wenn mein Mann nicht da ist, bist Du mein Erwählter. Wenn das Pedal meines Klaviers schläft, ist es erfüllt mit den Gedanken an Dich. Selbstverständlich denke ich ganz besonders bei den Allegretto-Stücken an Dich. Dann erwacht die Komposition, ganz bei sich, zum Leben, im Rhythmus des Atmens.




An Achim von Arnim

Dass wir etwas zu essen haben abends. Ich fühl mich nicht gut, aber die Knoblauchmilch hält meine Krankheiten klein. Wie geht es Dir? Ich habe Geld und Sorgen mit der Gesundheit, aber der Ruhm meines Salons vermehrt sich in der Stadt, es besuchen mich dort viele junge Schreiber und Philosophen. Freust Du Dich für mich? Ich bin als Sängerin schon ein wenig berühmt, unter den Linden von Wiepersdorf aber würde ich bald ersticken, wenn ich an meinen Salon in Berlin denke. Versteh’ mich nicht falsch: ich liebe die Linden in unserem Dorf, es gibt nichts Schöneres als die Linden von Wiepersdorf; aber ohne die Stadt, auch wenn mir dort nur wenige Leute wichtig sind, kann ich nicht leben. Über die Kinder weiß ich nichts Genaues, aber sie haben wie ich einige Freunde in der Stadt, die gut zu ihnen sind. Ich könnte, wenn mir denn die Auswahl nicht so schwer fiele, jeden Abend in ein Konzert gehn.



Im Verlorenen Garten

Urnen entflohene Jungen
die leere Schale
der unerreichbare Garten

„Ich küsste zum ersten Mal ihren Mund“
Bettina
und der junge Werther

sie tranken zu tief aus derselben Quelle
verließen sich trinkend, alles
für die Kunst

„Am liebsten von allen Kindern“
Vater unser, der du uns suchend machst
und niemals fand er unter seinen Männern

die 27 Rosenknospen

Übersetzung, Konkordanz und Nachdichtung von Finnisch nach Deutsch Rita Dahl und André Schinkel



veröffentlicht im Matrix 4/2010

Tuesday, February 15, 2011

A poética dos lugares; poética de resistência



Venham no dia 22 em São Paulo. Tambem escrevi o meu outro meistrado em literatura comparada sobre heterónimos de Pessoa.

PALESTRA: A POESIA DE LUGARES por Rita Dahl

A obra de Rita Dahl reflete suas viagens pelo mundo: Portugal, Nigéria, Suécia e outros lugares, como no título "O encantador de Milles Escadas" (Avain, 2007), um livro de viagem sobre Portugal. Além de poeta e escritora, é divulgadora da poesia finlandesa em países lusófonos e também da poesia escrita em português publicada na Finlândia. Como vice-presidente do PEN Clube da Finlândia, realizou um importante trabalho com escritoras da Ásia Central. Tem publicados cinco livros de poesia e três livros de narrativa, como "A liberdade da palavra finlandizada"

A poética dos lugares

Observo espantada a rapidez com a qual os veículos passam na rua. Alguns rapazes que estão consertando suas motos na calçada me gritam em tom amigável: “Uluku Pepe!”. Depois de algumas semanas, observo a velocidade nas ruas de Helsinki, agora dentro dessa realidade dita “civilizada”. Será que os veículos passam nas ruas mais lentamente que em Lagos onde o tempo também é dinheiro – nunca tinha visto ambulantes passando tão rápidos pelos carros, para vender seus artigos.

Sujeito aos lugares, o poeta chega ao êxtase, pois estar fora de seu país não é só estar fora de sua terra, mas é também estar mais próximo de si mesmo. O poeta é si próprio, mas é, ao mesmo tempo, um outro. É ambos; alguém que espelha e é espelhado concomitantemente. Para mim, este sentimento leva ao êxtase. Sair da casa e ir a lugares estranhos é para mim a única possibilidade de agarrar-me a mim mesma, a minha identidade, mesmo que seja temporariamente. Na viajem, encontro o outro, que é o meu especulo, ainda que sempre um pouco diferente. Estou sempre à espera desse encontro. Talvez eu esteja também um pouco dependente deste encontro. Isso levanta a questão de saber porque nunca estou bem em casa. Se eu pudesse responder a essa pergunta, a minha vontade de viajar talvez acabasse. Mas não quero isso. Estou em um círculo do qual não posso sair, e talvez não queira. É um dos únicos círculos no qual estou firmemente assentada; os outros são a liberdade e a arte. Ser no ar.

Os lugares fertilizam a minha poesia. Sempre fertilizaram. Tanto nos países no norte, quanto nos países no sul (essa é uma diferenciação genérica, conhecida como polarização entre os países ricos e pobres – o Norte e o Sul). Quanto mais viajo pelos países do Norte e do Sul, mais fico convencida de que só temos um tema em comum. Esse tema é a globalização. Muitas vezes, parece-me que a globalização nos faz ser e se comportar de determinada maneira. Claro que existem os países “colonizadores” e os “colonizados”, os que compram e os que vendem, sempre com o preço sob-valorizado. Às vezes, gostaria de saber como seria o nosso comportamento sem essa palavra com G? Mas essa é uma pergunta impossível de responder – a palavra com G será a ideologia dominante por m muito tempo ainda.

O que seria a poética dos lugares nesse mundo com e sem as fronteiras ao mesmo tempo? (As fronteiras verdadeiramente existem, especialmente entre lugares estrategicamente importantes, como Europa e Norte de África, México, América Latina e os Estados Unidos. Estas são fronteiras entre a realidade e a irrealidade; os mundos chamados real e imaginário. Certos passageiros, inclusive, são colocadas em barcos bem frágeis para poder chegar aos limites da sua própria existência, ou mesmo para poder transcendê-los. Mas, no outro lado, podem se deparar com uma grande surpresa – a polícia, em seu primeiro e ultimo encontro. Essa gente é chamada de “ilegais”.) A nós nos sobra somente um mundo verdadeiramente desejado: o mundo dos compradores, dos neo-colonizadores.

Isso é uma tentativa de ilustrar os poemas em prosa do meu livro “A Vida em Lagos” (ntamo 2008). Nesses poemas reflete/m-se o/s mundo/s similar/es do Norte e do Sul; o mundo assentado na rapidez e na afetividade, entre a razão e a loucura.

No livro “O Tempo dos Aforismos” (PoEsia 2007), comecei a utilizar os “discursos coletivos”, que selecionava através de motores de pesquisa na Internet. Esta poética é feita a partir de pesquisas diárias na internet, e vão de declarações angustiadas, cheias de gírias e palavrões, até os discursos mais burocráticos e acadêmicos.

A poética dos lugares nem sempre tem a ver com os lugares mais irreais, lugares cheios de imaginação ou sentimentos ligados a eles (???). O Brasil, por exemplo, é para mim um país, antes de tudo, romântico, que se realiza especialmente nas montanhas e nas praias do Rio, mas também nas ruas. Há vida real nas ruas do Rio com seus mendigos pedindo esmola, algo bem distante da vida esterilizada e limpa nas ruas dos países do Norte Europa.

Transe e poesia: a poética de resistência

A transcendência da poesia pode vir de outra forma também. A poesia é um meio clássico de transcender os limites da realidade, utilizada já desde a antiguidade. No princípio a poesia era cantada por gente especializada. Era a forma oral de divulgar a poesia para os membros das comunidades servia, com fins comunicativos. A poesia, nessa altura, servia para divulgar notícias importantes. Era um meio antigo que substituía o jornal, hoje em dia. Mas a transcendência pode ser obtida através de outros caminhos também; no meu caso com o canto lírico.

O canto lírico e a poesia são uma combinação perfeita para transcender os limites do mundo real em direção ao imaginário – porque um dos objetivos da poesia deve estar na resistência em só descrever a realidade em que vivemos. Para mim, a simples verossimilhança não é suficiente para se fazer poesia. No livro que estou escrevendo agora, quero que a poesia proponha algumas coisas para o humano e que seja algo político. A realidade em que vivemos (de agora e de sempre) é profundamente artificial. A nós nos são empurradas diversas necessidades, como o consumo e o sexo desenfreados, como formas errôneas de se chegar a uma “verdade”. Esse mundo com G já não respeita nenhuma lei. Não respeita a criatividade, o pensamento e nenhuma das tantas outras coisas que necessitam gerar-se de forma lenta, obscura e no campo da indefinição. Por isso, o mundo chamado “real” é para mim irreal, e, nesse mundo monótono, a poesia e as outras artes podem vir a ser um refugio distante. E é por isso que eu procuro refúgio nos outros mundos através da poesia e do canto combinados. Dessa maneira posso chegar ao limites do mundo real: um outro mundo, mais belo, mais justo, mais perto dos meus próprios valores e pensamentos. Alguns chamam isso de escapismo, que seja! Para mim não é isso. Para mim é a verdadeira realização de mim mesma.

E, com certeza, é também uma forma de resistência contra um mundo homogêneo. Uma resistência que tem o poder de criar mundos paralelos ao lado dessa realidade reduzida. Essa resistência só deseja libertar o mundo, esse que é, na verdade, uma prisão livremente escolhida, no qual lutamos para sobreviver um dia após o outro. Essa fuga voluntária e artística não só é libertadora para mim, mas para muitos outros também. Essa resistência quer dar a real importância ao mapa do imaginário, isso que, no mundo chamado “real”, é desprezado. Mas é o mundo mais belo dos todos. Por isso prefiro sempre chegar nele.

Monday, February 14, 2011

Etelä-Meksikon patohankkeet

Kerron Guerreron ja Etelä-Meksikon patohankkeista Jari Suomisen haastattelussa Radio Robin Hoodissa.

Estarei bastante logo na Portuguesia-festival de Wilmar Silva. Participarei na discussão no dia 18. às 17.30 e vou cantar algumas pecas finlandesas no dia 19. às 21 horas no Palácio das Artes em Belo Horizonte. Séjam todo/as Bemvindo/as!

Friday, February 11, 2011

Onnistunutta parinvaihtoa

Onnistunutta parinvaihtoa

Viron kansallisoopperan Estonian taso on vakiintunut tasaisen korkeaksi, ja laatuerot aikaan yli viisi vuotta sitten ovat huimat. Esitykset on lähes säännöstään miehitetty varmoilla huippusolisteilla, joilla on myös näyttämöllisiä taitoja.


Niin myös Mozartin lemmenhulluttelussa Cosi fan tuttessa. Opera buffa eli koominen ooppera saadaan aikaan kahdesta upseerista Guglielmosta (Rauno Elp) ja Ferrandosta (Oliver Kuusik), jotka ovat lähdössä matkalle ja vanhan filosofi Don Alfonson (Mart Laur) ehdotuksesta testata haluavat jollakin keinolla rakastajattariensa Fiordiglin (Aile Asszonyi) ja Dorabellan (Helen Lokuta) uskollisuuden. Miehet punovat alkukohtauksessa juoniaan kekseliään lavastuksen suojissa fleemiläisten mestareiden maisemamaalauksia muistuttavissa kulisseissa. Kamarineito Despinalla (Janne Ševtšenko) on myös kyntensä pelissä juonitteluissa.

Kekseliään kuvataideviitteitä sisältävän lavastuksen suunnittelija oli Walter Sutcliffe. Sutcliffen luovuus kukoisti koko oopperan ajan – taulun kehysten sisälle sijoitetut kuvataiteelliset taustat vaihtelivat puutarhasta esimerkiksi rokokooajan huoneisiin ja muihin aikalaislavastuksiin. Myös 1700--luvun englantilaisia ja ranskalaisia mestareita kunnioitettiin omilla viitteillään. Sutcliffe oli perehtynyt vakuuttavasti aikalaissisustuksiin ja maalaustaiteeseen.

Miehet koettelivat rakastajattarien uskollisuutta pukeutumalla albaaneiksi ja saapumalla Laulajista Laur jaksoi vakuuttaa lähes jokaikisessä osuudessaan, ja muut solistit olivat myös tasaisen varmoja. Erityisesti väliajan jälkeen solistit olivat erinomaisia. Fiordiliginä esiintynyt Asszonyi aivan loisti suurissa ylä-äänissään ja nopeissa juoksutuksissa. Cosi fan tutten aariat ja ensemblekohtaukset ovat vaativaa esitettävää, mutta laulajakaarti suoriutui niistä pääsääntöisesti hyvin.

Imre Kalmanin Mustalaisruhtinatar oli melodisena operettina varma yleisöhitti: Estonian permannon lähes jokainen penkki oli täynnä. Mustalaisruhtinattaren runsaat tanssikohtaukset ja suunnitelmallinen mustalaiseksotiikka tekevät Kalmanin teoksesta yleisöystävällisen.

Juoni on yksinkertainen: nuori Edwin Lippert-Weylersheim (Andres Köster) on onnettomasti rakastunut kabareelaulajatar Silva Varescuun (Helen Lokuta), mutta epäsäätyinen avioliitto aatelittoman kanssa ei ole prinssi Leopold-Maria von und zu Lippert-Weylersheimin (Raivo E. Tamm) ja Wienin ylhäisön mieleen. Perhe haluaisi Edwinin avioituvan Stasin (Maris Liloson) kanssa. Huikentelevaisen yläeunukki Bonin roolissa oli René Soom, jonka näyttämölliset taidot olivat luontaisen karisman ja vahvan soivan äänen lisäksi omaa luokkaansa.

Pienellä juonittelulla Amerikkaan-lähtöä suunnitteleva Varescu ja Boni saavat prinssin kutsuilla avioliittosuunnitelmat ja Edwinin pään sekaisin. Hotelli Metropolin aulassa karannutta poikaansa hakemaan tullut prinssi muistaa vampyyrioravan ja kabareelaulajattaren, joka on aikoinaan hullaannuttanut monen Wienin aatelisen - hänetkin. Rakkaus voittaa lopussa. Aikalaiskritiikki vaikenee.

Rita Dahl

Estonian kevään ohjelmisto, http://www.opera.ee/2420

julkaistu Kultuturivihkot 1/2011:ssä

Wednesday, February 09, 2011

Maasta maahan

Maasta maahan

Vihannekset olivat painavia. Ne murskasivat selän kevyesti. Paulo kohensi asentoaan, vaikka se oli huono muutenkin. Auton takaosassa oli pimeää. Välillä ilmeisen huonokuntoinen auto heittelehti puolelta toiselle ja Paulo lensi siinä samassa.

Kun auto saapui vihdoin Salvadoriin, se oli kulkenut useita satoja kilometrejä sisämaasta Bahian pääkaupunkiin. Kuljettajan pysäköityä autonsa ja mentyä kahville, Paulo ryömi hitaasti esille pressun alta katsoen varovaisesti oikealle ja vasemmalle. He olivat ison puiston vieressä. Lapset leikkivät ja juoksivat villisti keskellä puistoaukiota. Paulo ryömi ulos ja räpytteli silmiään auringonpaisteessa. Oli kummallista astua pimeydestä kirkkauteen, vaikka Paulo ei tainnut ollut kirkkautta koskaan nähnytkään.

Paulo nojasi kivimuuriin ja toisteli sinnikkäästi ”Um real” jokaisen ohikulkevan suuntaan. Paulo oli kyykkyasennossa ja välillä hän hipelöi tukkaansa, jossa roikkui pari kivenmurusta. Jos sattui ohittamaan likaisissa farkuissa istuvan miehen liian läheltä, haistoi, että hän oli nojannut kivimuuriin kauan aikaa, niin kauan, että hänen housunsa olivat kastuneet ja tuon märän kohdan haistoi. Paulo ei ollut yksin tälläkään kadulla, vaikka kysyttäessä hän tuskin olisi tunnustautunut kenenkään ystäväksi. Toisella puolella tietä nukkui tumma mies sikiöasentoon käpertyneenä. Ohikulkijat väistelivät häntä, korkeintaan loivat katseen jonnekin jalkoihinsa, jonne he eivät normaalisti edes muistaneet vilkaista.

------------


Vene ei ollut saapunut rantaan asti, vaan jäänyt keskelle mustaa merta. Yö oli jo niin pitkällä, että veneen silhuetti oli sulautunut yhteen toisen, sille vieraan elementin, tumman veden kanssa. He olivat hypänneet veneestä heti merkin saatuaan ja alkaneet kauhoa henkensä edestä, koska nyt ei oltu keskellä kirkastetuinta yötä. Pimeä muodosti mahtavan esteen, jonka ylittämiseen jokainen pyrki omalla hengästyneellä uimasuorituksellaan. Jotkut karahtivat rantaan asti, mutta koska heitä oli kymmeniä, eikä kukaan ollut pitämässä kirjaa kaikkien saapumisesta, osa saattoi jäädä ikuisesti tumman veden poimujen syvyyksiin parempaa tulevaisuutta etsimään.

Abdul kuului onnekkaimpiin. Pelkästään kovan maan tunteminen jalkoja vasten, perustan kuvitelma, vei hänet aikaan ennen tätä pitkää matkaa, ihmisläjiä haisevissa kuorma-autoissa, vankilankaltaisissa tiloissa vietettyjä loputtoman pitkiä minuutteja, jotka muuttuivat soikeiksi tunneiksi ja muodottomiksi päiviksi. Muodottomat viikot seurasivat toisiaan: herääminen laatikkopahvin alta, tuntia kestävä hidas kävely luhistuneessa kaupunginosassa, pysähtyminen ja istuminen ruokakaupan eteen, pahvimukin ojentaminen kohti ohikulkijoita, muutaman kolikon napsahdus kupin pohjaa vasten, palaaminen autiolle kadulle ravintolan ovien sulkeuduttua ja asiakkaiden palattua pehmeisiin sänkyihinsä ja mukaviin huoneistoihinsa. Abdul painautui vasten likaista pyyhettä, jonka hän oli löytänyt joskus roskakasasta ja putosi mustaan kuiluun, unohdukseen. Samalla laskeutui

Ranta oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Abdul kauhoi tietämättä minne, kädet tekivät mekaanista edestakaisliikettä, johon ihminen vaistomaisesti turvautuu tietäessään joutuneensa pahaan kiipeliin.


------------------------


Kaikki he ovat nimettömiä, tuntemattomia, näkymättömiä muukalaisia ja matkustajia – he toivovat pääsevänsä jonkin ilmansuunnan avulla lopulliseen päämääräänsä, parempiin olosuhteisiin, jopa oman elämänsä hinnalla. Mutta pohjoinen, itä, etelä, eikä länsikään huoli heitä. Joko he jäävät rajalle pääsemättä etenemään, pysyvään välitilaan, tai pääsevät päämääräänsä osittain, tavoittamatta kuitenkaan koskaan lopullista toivettaan paremmasta elämästä. He jäävät ikuisesti nimettömiksi ja tuntemattomiksi – me näemme heidät vain kadulla ojentamassa kättä kohti meitä, tai television ruudun takana anomassa nöyrin silmin inhimillistä turvapaikkaa edes yhdestä tai parista sydämestä.

Istuessani jossakin Välimeren maassa keskitasoisen hotellin hyvin puhdistetussa huoneessa siemaillen piña coladaani, he istuvat melkein poikkeuksetta maan tasalla, kaukana katseeni ulottumattomissa yrittäen saada itsensä esille edes hetkeksi, vain siksi ajaksi, että heidän päivänsä edistyy realilla tai jollakin käytetyllä, poisheitettävällä esineellä. Mitä he kahvipaketilla tekisivät? Eiväthän he koskaan tulisi omistamaan kahvinkeitintä tai keittämään kahvia.

”He” ovat tuntemattomia meille, koska heidät an sich on kehystetty ulos tajunnastamme. Tajuntaamme muovaava media esittää heidät jo lähtökohtaisesti kuolleina, henkilöinä, jotka epätoivoisesti pyrkivät jatkuvasti kohti toista (toive)todellisuutta, jota me jo asutamme. Tuossa ”todellisuudessa” yhdestäkään tavarasta ei ole puutetta. ”Meillä” on asunto, auto, perhe niin halutessamme. Sen, mitä meillä ei vielä ole, voimme ostaa, koska tulomme ovat reilusti yli dollarin päivässä. Tavallisilla päiväansioillamme voisi elättää sata ”heitä” tavalla, jota emme osaa edes ajatella.

”Meille” on jo syntymästä lähtien taattu kansalaisuus, jota he ikuisesti tavoittelevat. He ovat muukalaisia, vieraita, toisia, syntymästä lähtien passittomia. He tulevat ikuisesti jäämään etelään, koska kaikki eivät pohjoiseen mahdu. Heidän eliniänennusteensa: syntymä sisämaassa, kuolema rannikolla tai jonkin saarivaltion valaisemattomalla sivukadulla vailla surijoita, muistajia, nimettöminä ja passittomina, juuri sellaisina kuin he ovat maailmaan kerran saapuneetkin.


--------------------------

Amerikkalainen filosofi ja queerteoreetikko Judith Butler puhuu uusimmassa kirjassaan Frames of War Abu Ghrabin uhreihin ja Israelin ja Palestiinan välisiin ristiriitoihin liittyvästä kehystämisestä. Kehystävä media määrää jo ennalta, ketkä ovat elävien ja ketkä kuolleiden kirjoissa. Kuten julkaistut sotakuvat määrittävät, kenen kärsimyksellä on merkitystä, maahanmuuttopolitiikka rajaa sen, keitä kohdellaan elävinä ihmisinä ja keiltä tämä status jatkuvasti evätään. Sodankäynnistä tulee myös helpompaa, kun rajataan ja kehystetään tietyt ihmiset sen ulkopuolelle.

Abu Ghrabin kidutuskuvien julkaiseminen oli Butlerin mielestä jo itsessään väkivaltainen teko. Kansainvälinen oikeus määrittää, että sodan uhrien kärsimystä ei pidä entuudestaan lisätä. Yksityisyyden suojan vuoksi uhrien kasvoja ja nimiä ei julkaistu. Kaikki henkilöllisyyteen, identiteettiin ja nimeen viittaava oli häivytetty julkaisuyhteydestä. Butler olisi toivonut, että tässä tapauksessa olisi luovuttu yleisistä oikeudellisista ja journalistisista periaatteista ja annettu uhreille nimi ja kasvot. Näin heidät olisi samalla tehty näkyviksi, eikä jätetty anonyymeiksi, näkymättömiksi äärimmäisen väkivallan kohteiksi.

Nimeämättä jättäminen - jota länsimainen journalistinen etiikka nimittää yksityisyyden suojeluksi - voi siis olla äärimmäisen väkivaltainen teko. Saman ulkopuolelle sulkevan rajauksen kohteeksi joutuvat laittomat pakolaiset, jotka myös esitetään kasvottomina rajoille tulijoina, uhkana tavallista järjestystä kohtaan. Kun vihollinen on kasvoton, sitä ei voi edes tunnistaa. Kasvoton vihollinen on helpompi torjua itselle jo lähtökohtaisesti vieraana ja tuntemattomana. Kehystämisen ja rajaamisen logiikka tekee torjumisen helpommaksi. Kun kaikki on jo alusta pitäen ”luonnollista”, mitään ratkaisuja ei tarvitse turhaan ihmetellä. Rauha maassa ja kaikilla hyvä tahto - itseään kohtaan, kuten ennenkin. Rajat pysyvät kiinni, kansalliset ja kansainväliset maahanmuuttopolitiikat suojelevat suljettuja yhteisöjämme liioilta vierailta uskonnollisilta ja kulttuurisilta vaikutteilta sekä taloudellisilta ja poliittisilta invaasioyrityksiltä.

Maahan muuttaja jää ikuiseksi maahan pyrkijäksi. Hänellä on toki selkeä päämäärä, mutta sitä ei näe kukaan muu häntä itseään lukuun ottamatta. Jos hän ei pysähdy luotiin, pohjattomaan syvään veteen, ruoan tai juoman puutteeseen, piikkilankaan, niin viimeistään lainsäädäntöön, joka vaatii häneltä kielitaitoa, papereita ja monia muita asioita, joihin hän ei ole tottunut. Kuolema tulee hitaasti, mutta varmasti. Siihen ei tarvita luotia, ei pistoolia. Siihen riittävät rajat meidän ja heidän välillä, maittemme väliset mittaamattomat etäisyydet. Heillä on toive, meillä on toive. Niiden välillä on suuri railo.

Sunday, February 06, 2011

Oodi nuorelle runoilijalle

Oodi nuorelle runoilijalle

Tämänvuotisen Musica Novan teema oli Rainer Maria Rilken nuori itsemurhaa hautova runoilija. Ohjelmisto oli laajentunut ilahduttavasti myös kevyempänä pidettyyn musiikkiin. Jimi Tenor on maailmalla kulttimaineeseen kohonnut lahtelainen elektronisen musiikin artisti, joka on levyttänyt muun muassa legendaarisille Sähkö- ja Puu-levymerkeille. Tenorin yhteiskeikka UMO-orkesterin kanssa ei voinut olla kuin menestys: Tenorin exotica- ja afrojazz-henkiseen jazz-funkiin sopi UMOn tiukka torvisektio. Tenor oli sovittanut osan konsertin kappaleista elektronisilla soittimilla UMOa varten ja afrojazzosuus oli mukana illan toisen vieraan Tony Allenin takia. Kantaesityksistä Sähköinen laji, Flora and Fauna ja Starstuff säväyttivät eniten. Tenor paljastui myös taitavaksi huilun ja saksofonin soittajaksi.

Suomalaisia säveltäjiä innoittanutta Bernd Alois Zimmermannia kunnioitettiin usealla konsertilla. Tombeau de Zimmermann –konsertin lyhyitä teoksia yhdisti erittäin klassisina pidettyjen teosten pyhäinhäpäisy. Jukka Tiensuun Tombeau de Beethovenissa nauhalta soitetut tunnetut Beethoven-pätkät vuorottelivat elävien soittajien sitaattien ja ei-sitaattien kanssa. Kollaasitekniikkaa hyödynnettiin konsertin muissakin teoksissa: Paavo Heinisen Runoilijan soitteista Kimmo Hakolan Rilke-kappaleisiin.

Zimmermannin vakavaa puolta esiteltiin illan Mauermusik-konsertissa. Photoptosis ja Stille und Umkehr esittelivät karkeasti säveltäjän ekstroverttiä, sinfonista puolta ja meditatiivisen D-sävelen, ja puhallinsoitinten pohjan ympärille kehkeytyy meditatiivinen teos, jossa vetopasuunat yhtyvät kuviointiin. Pienen kamarimusiikkikokoonpanon soittama teos hävisi lopulta kokonaan meditoinnin tyhjyyteen.

Wolfgang Rihmin Saksojen ristiriitaa kuvaava Das Gehege nousi illan vaikuttavimmaksi elämykseksi, eikä vähiten sopraano Rayanne Dupuisin ansiosta. Dupuis´n ääni taipui laaja-alaisesti huudosta perinteisempään klassisen laulun äänenkäyttöön. Naisen lähennellessä yössä aggressiivisesti kaksoiskotkaa meno yltyi jopa suorastaan ekstaattiseksi. Hanspeter Kyburzin Noesis-teoksessa lyömäsoittimet aloittivat jousten pizzicatoa vasten pizzicaton muuttuessa sahaamiseksi.

Jos Perttu Haapasen Nothing to Declare oli basso-baritonin vingahdusten, huudahdusten ja äännähdysten täyttämä onton, hyperaktiivisen ihmisen kuva, Lotta Wennäkosken dynamiikkojen hienovaraiseen vaihteluun perustuva LELELE oli uutta kamarimusiikkia sosiaalipornahtavin vivahtein – teoksen taustana oli nimittäin muun muassa eurooppalaisten ihmiskauppajärjestöjen raportteja yhdistelevä libretto. Taustalle heijastetut Elina Brotheruksen ahdistavat, alastomat minäkuvat olivat välillä jo liikaa, vaikka veteenmeno ja -paluukuvat toimivat hyvin Italiaan seksiorjaksi kuljetetun henkilön tarinan taustana. Sopraano Pia Freund tulkitsi vivahteikkaasti vakavan roolin.

Haapasen teoksen päämäärä oli siis esittää marcuselainen vieraantunut ihminen, jonka onttous aiheutuu muun muassa rahan ja seksin tavoittelusta. Tämän onttouden basso-baritoni Nicholas Isherwood tavoitti erinomaisesti näyttelijäntaidoillaan ja ilmaisuvoimaisella ja taipuvalla äänellään. Tyhjät pahvilaatikot lavastuksena, sanomalehtipaperista tehtyihin takkeihin pukeutuneet soittajat ja laulaja sekä toisteiset toiminnot: paperin leikkaaminen, puhelimeen (pomolle?) vastaaminen, kapellimestarina toimiminen amerikkalaista yritysmaailman voittaja- ja tehokkuusjargonia ja internetin treffipalstan ilmoituksia yhdistelevän tekstin taustalla – kaikki lavan toiminnot kuvittivat ihmisen tyhjyyttä. Ohjaaja Tomi Paasoselle erityistunnustus näyttämöllisten ulottuvuuksien huomioimisesta ja teoksen poikkeuksellisesta energisoimisesta.

Libretot olivat säveltäjien tekemiä. Haapasen paperilla huonolta hakukonerunoudelta, välillä nonsenseltä ja lähes nollatekstiltä näyttävä libretto alkoi sykkiä Isherwoodin ansiosta. Wennäkosken eurooppalaisten ihmiskauppajärjestöjen raporteista koostetussa tekstissä ei ollut kovin paljon enemmän hurraamista. Molemmat teokset todistivat, ettei pienoisoopperan libreton tarvitse olla suurta runoutta – vaikka voi se parhaimmillaan sitäkin olla.

Rita Dahl

julkaistu Kulttuurivihkoissa