Nepin bussipysäkki

Nepin bussipysäkki

Piazza del comunen tupakkakaupasta saan lipun bussiin, vaikka periaatteessa en sitä tarvitsisikaan: kuljettajia ei kiinnosta, kenellä on lippu ja kenellä ei. Tämän olen ymmärtänyt matkustettuani ensin Mazzano Romanosta ylellisellä suoralla yhteydellä Civittà Castellanan läpi Nepiin. Seitsemän aamubussissa seurana ovat vain koululaiset, joiden huuto täyttää auton. Lähes jokaisen penkin selkänojan taakse on jätetty huonolla käsialalla tuherrettu puumerkki: monen kenties suurin kirjallinen kontribuutio koskaan. Oikeastaan lippu ei hirveästi kiinnosta minuakaan tässä tilanteessa.

Huoahdan helpotuksesta viimeiselle pysäkille päästyäni. Sieltä on viiden minuutin palkitseva kävelymatka: näen akveduktin, keskustaan johtavan sillan alla virtaavan pienen vesiputouksen. Keskustaan vievät kaikki tiet, jopa Nepin kokoisessa maalaiskylässä Rooman lähellä.

Kahdeksalta piazzalla ei ole vielä kovin monta istujaa, mutta keskuskahvila, tupakkakauppa ja toinen kahvila ovat jo auki. Koululaiset virtaavat kouluun ja vanha mies silittää erästä pientä poikaa päälaelle ennen kuin tämä jättää äitinsä ja astuu koulun portista sisään. Näin hän menettää neitsyytensä, tulee pikku hiljaa vihityksi yhteisön (juhla)menoihin ja sukupuoleensa opettajien ja luokkatoveriensa ansiosta.

Myöhemmin lapsokaiset menettävät viattomuutensa tovereiden aloittamissa ”leikeissä”. Ja joskus lapset alkavat leikkiä itse aivan omia leikkejään, joita ei oikeastaan kukaan ole heille varsinaisesti opettanut, ei ainakaan koulussa, tai jättävät leikit kokonaan väliin. Lapsuus on tarkasti suojeltu aikakausi ihmistaimen elämässä, suojattu ja vaikeuksista vapaa, vaikka ei tietenkään mitenkään vapaa.

Istun Piazza del comunella, käytyäni tupakkakaupassa ostamassa bussilipun. Katselen penkeille kokoontuneita miehiä, jotka juttelevat toisilleen tai vain istuvat yksin tekemättä mitään sen kummempaa. Katseleminen käy työstä, siinä kuluvat katsojan silmät, jotka saavat tai joutuvat vastaanottamaan kaikenlaisia näkyjä, kuulemaan kaikenlaisia ääniä ja niin edelleen. Mieleeni juolahtaa, että kaikki on täällä mahdollista ja astun takaisin tupakkakauppaan kysyäkseni, mistä bussi lähtee. Se ei lähdekään keskusaukiolta, ei tietenkään, vaan läheltä linnaa.

Lähden kävelemään rivakkaa vauhtia kohti linnaa. Minulla on aikataulun mukaan 10-15 minuuttia aikaa bussin lähtöön Civittà Castellanaan. Pistän juoksuksi, onneksi matkaa ei ole paljon, mutta silti minulle ei ole valjennut pysäkin tarkka paikka.

”Scuse, dove paraggio di PULLMAN al Civittà Castellana”, kysyn persoonallisella italiallani, jossa on vaikutteita oikeastaan kaikista Välimeren kielistä.

Saan suhteellisen selkeän vastauksen, jota tarkennan vielä toiselta henkilöltä, ja kolmannelta, neljänneltä. Koskaan ei voi kysyä liian monta kertaa tiettyä faktaa missään, sen oppii matkustaessa. Tietyissä maissa kysyminen on lähes välttämätöntä, koska oikeastaan kenestäkään ei voi olla varma.

Pysäkki on linnan muurin vieressä. Oikeastaan pysäkkejä on useitakin ja vain yksi niistä on kohdettani varten. Olen paikalla kellon mukaan täsmälleen bussin tulohetkellä: en minuuttiakaan ennen, en minuuttia liian myöhässä. Odotan kärsivällisesti. Minuutit kuluvat, kello vierii vakaasti eteenpäin ja alkaa lähestyä uhkaavasti yhtätoista.

Kävelen kymmenisen metriä kurviin, josta näen tulevat autot ja etsin linja-auton näköistä. Ei yhtään bussia, vain kuorma-autoja, paljon kuorma-autoja, minusta tuntuu juuri nyt siltä kuin maailmassa ei muita ajoneuvoja olekaan kuin kuorma-autoja. Äkkiä viereeni on ilmestynyt mies, joka kysyy: ”Aspetti PULLMAN?”.

”Si, aspetto PULLMAN, má non lo ho visto.”

”Anche io aspetto PULLMAN al Civittà” tokaisee mies.

Hänen kätensä on kummasti hieman housujen alla. Käännän katseeni kadun toiselle puolen, pysäköintipaikalla norkoilevaan mieheen, joka on vaihtanut pari sanaa myös puhekumppanini kanssa.

”Ma deve arrivare al undici”, hihkaisee mies ja käsi on jo syvemmällä. Mies pyrkii asettumaan niin, että näen varmasti hänet.

“No lo sei.”

“Io voi al Civittá con la moto. Vuole venire con me?”

Käsi on syvällä ja liikkuu nyt aivan näkyvästi, kuin mies kalastaisi suuria kaloja omista housuistaan.

”Non voglio. Voi aspettar aqui per PULLMAN.” Vastaan hyvin päättäväisesti, en anna hymynväreenkään tulla muuten niin auliisti hymyileville kasvoilleni.

Katseeni on tiukasti toisessa suunnassa. Ateisti minussa yltyy rukoilemaan, kenties olen saanut sentään joitakin vaikutteita tästä maasta. Silmissäni näen Mazzano Romanon lähibaarissa istuvat nuoret ja vanhat ukot, jotka vain tuijottavat kahvilla käväiseviä vaaleita ihmisiä, haluten kenties vaihtaa sanan tai pari kanssamme. Sanat eivät satuta, sanat eivät tuhri ketään muuta kuin lausujansa. On pahempia asioita, joita ihmiset tekevät, eivätkä niitä tehdessään tuhri pelkästään itseään, vaan kenties myös tekonsa kohteen.

Mies ymmärtää. ”Scuse, e grazie.”

Vielä luo katseen minuun, nostaa käden housujen vyötärön alta ja käyttäytyy jälleen moitteettomasti kuin katolinen, joka käy messussa ahkerasti joka sunnuntai palaten sieltä ajoissa kapakan kautta takaisin kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Se, mitä hän on hetki sitten tehnyt, on unohdettu nopeasti, tehokkaasti ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia.

Vihdoin oranssi bussi tulee ja heilautan kättäni sen pysäyttääkseni, vaikka se ei muistuta lainkaan sitä PULLMANIA, jolla olen Nepiin saapunut. Kenties juuri tällä hetkellä osa pienistä koululaisista astuu ulos koulusta ja lähtee kävelemään kotiin, tai kaveriensa kanssa pysäkille, josta he pääsevät eteenpäin kotiinsa. Toivon, että he ovat turvassa pysäkillä tai siellä, minne ikinä menevätkin. Ettei heidän eteensä ilmesty nuorta, miellyttävän tuntuista miestä, joka kohta nostaa heidät polvilleen ja… Tai vanhempaa sukulaista, joka samalla tavalla yrittää tehdä sukulaisuutensa varjolla tuttavuutta tavalla, jolla sukulaiset eivät saisi lapsia lähestyä.

Olen astunut kiireessä ympäristössä kiertävään paikallisbussiin. Hyvin informoitu kuljettaja neuvoo minua astumaan ulos pysäkillä, josta näen avoimesta ovesta sisään pieneen kotiompelimoon. Vain muutamien minuuttien päästä Mazzano Romanoon saapuva bussi pysähtyy ja jatkan hyvin turvallisessa kyydissä takaisin sieltä mistä olen tullutkin. Kiitän mielessäni, että busseja tulee sentään kerran tunnissa. Paratiisilliset näkymät Trejan laaksoon sekä leppoisasti kotipiazzalla norkoilevat äijänkäppänät tuntuvat kotoisemmilta kuin koskaan. Arki jatkaa häiriintymättä juoksuaan.

Kuvankaunis Nepi linnanjäänteineen, akvedukteineen, katedraaleineen ja leppoisine piazzoineen jää mieleeni hatarasti kuin miellyttävä muisto, johon sekoittuu jotakin epämääräisen tahraista – kuin käytetty nenäliina, joka on pudonnut Nepin linnan bussipysäkillä seisoneen miehen taskusta. Se on täynnä keltaisia läiskiä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale