Euroopanlaajuinen moraalikriisi

Suuret mantereenlaajuiset poliittiset toimijat, kuten Euroopan Unioni, käyttävät ”tiedottamiseensa” miljoonia euroja vuodessa. Tavoitteena on luoda kansalaisten keskuuteen yhteinen tahtotila merkittäviä eurooppalaisia asioita koskien. Viimeiseksi tällainen asia on ollut Kreikan velkatakuu, jonka tiimoilta talouskomissaari Olli Rehn kävi vakuuttamassa kotimaisia päättäjiä ”yhteisen poliittisen rintaman” tärkeydestä.

Suomi saa esittää Kreikan velkatakuisiin omia ”pieniä vaatimuksiaan”, mutta se ei saa lipsua eurooppalaisesta rintamasta ja ottaa asiaan täysin negatiivista kantaa. Euroopan Unioniin ja EMU:un liittyneet maat ovat vannoneet toisilleen taloudellista uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Jos yhdelle käy köpelösti, sitä on autettava erotuksetta kaikkien, muuten myöhemmin onnettomaan tilanteeseen joutunut maa ei saa itse tukea ongelmissaan.

Rehn lähestyi (entisen) kotimaansa keskeisiä poliitikkoja saadakseen viestinsä läpi EU-virkamiehen tapaan nopeasti ja tehokkaasti. En ole varma siitä, miten hänen sävynsä erosi esimerkiksi Venäjän turvallisuuspalvelun väitetystä sävystä: tukekaa nyt, tai muuten… Tai Yhdysvaltain CIA:n työntekijöiden toisella tavalla avoimesta painostuksesta ja sanktioista omia liittolaisvaltioita ja muita keskeisiä maailmanpoliittisia toimijoita kohtaan.

Eurolle ei ole vaihtoehtoa, vakuuttaa samaisessa Prima-lehdessä suuryritysten etuja ammatikseen ajava BusinessEuropen puheenjohtaja Jürgen R. Thumann. Vahva ja vakaa yhteisvaluutta onkin välttämätön maailman markkinoilla kilpaileville valtaville yrityksille ja monien kansantalouksien muodostamille poliittisille yhteenliittymille. Thumannin soveltaman suuryritysnäkökulman mukaan euro on ”välttämätön niin maailmankaupan valuuttana kuin sisämarkkinoillakin”.

Mutta kuten monet talouspolitiikan asiantuntijat ovat todenneet, tällaiset heitot ovat vain spekulointia. Kukaan ei voi oikeasti tietää, mitä tapahtuisi, jos eläisimme vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa kansalliset valuutat olisivat edelleen voimassa. Thumannin mielestä suuret maat eivät halua ottaa taloudellista vastuuta unionin pelastamisesta. Euroopan unionille on määritettävä uusi finanssipolitiikka, jota pitää valvoa tarkasti ja jonka rikkomisesta seuraa rangaistus.

Tässä kohdin täytyy muistuttaa, että Euroopan teräs- ja hiiliyhteisö syntyi aikoinaan Jean Monnet´n aloitteesta ja sen alkuperäisenä tarkoituksena oli vakauttaa toisen maailmansodan jälkeinen kaoottiseen tilaan joutunut Eurooppa. Vuosikymmenten aikana maailma on siirtynyt kylmän sodan asetelmista kohti yhtä maailmankulttuuria: Euroopan turvallisuus- ja talousyhteisönä toimii nyt ainoastaan Euroopan Unioni, jonka varaan rakentuu sekä eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka että talouspolitiikka.

Unioniin liittymisen aikoihin vuonna 1995 poliitikot ja politiikan tutkijat esittivät Euroopan Unionin liittymisen lähes ainoana vaihtoehtona lamasta toipuneelle Euroopalle. Sama vaihtoehdottomuus leimasi myöhemmin EMUun liittymistä. Ekonomistit, taloustoimittajat ja politiikan tutkijat alkoivat kyseenalaistaa Euroopan Unionin ja Euroopan rahaliiton merkityksen vasta 2011, Etelä-Euroopan ja Irlannin velkaongelmien pidettyä Euroopan päättäjät visusti kiinni neuvottelupöydissä. Konsensus rikkoontui vasta hyvin vakavien ongelmien myötä.

Euro on ennen muuta korporatistinen, suuryritysten kasvua ja tulevaisuutta hyödyntävä projekti, joka ei välttämättä tuo aina ”hyvinvointia” tavalliselle eurokansalaiselle. ”Eurojärjestelmän purkaminen lisäisi epävakautta” on yritysjohtajien suusta kuulunut tuttu mantra. Tällaisella retoriikalla (jonka yhteyttä propagandaan voisi pohtia) on tarkoitus pitää mielipiderintama yhtenäisenä: Eurooppa- ja euromyönteisenä.

Tähän asti eurooppalaiset pankit ovat voineet mellastaa vapaasti finanssipoliittisilla instrumenteillaan miten haluavat, kuten kansallisten pankkien tämänhetkinen kriisi osoittaa. Euroopan keskuspankki EKP joutui ostamaan maiden joukkolainoja huomattavilla rahasummilla. Tätä onkin ”Euroopanlaajuinen solidaarisuus” – valmiutta rahoittaa joidenkin yksilöiden, instituutioiden, valtioiden tai yritysten äärimmäinen ahneus ja keinottelu.

Edelliset vakavat taantumat aiheutuivat mahtavien investointipankkien, kuten Goldman & Sachsin maailmanlaajuisesta finanssipoliittisesta keinottelusta, eikä tästä ole vieläkään opittu. Tai kenties on opittu, mutta joidenkin suuryritysten tai yksilöiden ahneutta ei voi kahlita kuin oikeilla kahleilla.

Kotimaan yritysten tahtotila

Kotimaassa yhteistä tahtotilaa talouspoliittisessa mielessä rakentavat poliitikot ja elinkeinoelämän keskeiset puolestapuhujat Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK. EK:n toimitusjohtaja Pulkkinen uskoo, että eurooppalainen velkakriisi ja taantuma voitetaan "toimivalla teollisuudella, viennin ja yrittäjyyden määrätietoisella vahvistamisella sekä uusien sukupolvien yritysten (start-upien) synnyttämisellä." Pulkkinen uskoo, että myös kannusteiden, eli verotuksen ja työelämän pelisääntöjen on oltava kunnossa, jotta "menestyksen edellytykset" täyttyvät.

Myös EK:n varapuheenjohtaja, Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki jakaa kollegansa huolenaiheet ja tiivistää EK:n ja EVA:n toivoman talous- ja finanssipoliittisen linjan: ‎"Veropohjan heiketessä julkinen sektori ei suoriudu lisääntyvistä tehtävistään, ellei sen tuottavuus kasva olennaisesti. Merkittävä parannus syntyisi, jos suuri osa julkisista palveluista ostettaisiin yrityksiltä ja ammatinharjoittajilta. Vastuullista politiikkaa olisi karsia nykyisistä palveluista ja velvoitteista, jotta välttämättömimmät pystytään turvaamaan."

Mitä on tämä EK:n ja EVA:n juhlapuheenvuoroissaan kaavailema menestys? Kasvuun, tehokkuuteen ja eteenpäinmenoon perustuva maailma, jossa on mahdollisimman monia työikäisiä ja -kuntoisia tekijöitä, jotka valmistuvat yliopistoistaan tehokkaasti ja mahdollisimman lyhyessä ajassa ehtien silti samalla kokea ja nähdä maailmaa oman maansa ulkopuolellakin. Nämä "yhden alan fakki-idiootit" uskovat heille syötettyyn maailmankuvaan ja uusintavat sitä määrätietoisesti muillekin. Heidän maailmaansa tuskin mahtuu esimerkiksi sellainen perinteisesti täysin harmittomana, tuottamattomana ja boheemina puuhasteluna tunnettu taiteenala kuin runous.

Näiden fakki-idioottien aivot on ohjelmoitu tottelemaan Milton Friedmanin kehittämän monetaristisen talous- ja finanssipolitiikan mantroja, kuten julkisen sektorin yksityistäminen, tarjonnan lisääminen ja matala inflaatio. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ovat surullisenkuuluisia esimerkkejä lähihistoriamme "merkittävistä" monetaristeista. Thatcher sai jo ennestään heikossa asemassa olevat kansalaiset entistä heikompaan jamaan, yksityisti terveydenhoito- ja sosiaalisektorin ja vahvisti korporatismin voittokulkua Iso-Britanniassa. Reagan kunnostautui lisäämällä Yhdysvaltain sotilasmenoja ja näin vahvistamalla USA:n pakotettua asemaa (kuvitteellisena?) "maailmanhallitsijana". Veronalennukset ja kasvavat sotilasmenot johtivat valtionvelan huomattavaan lisääntymiseen. Reagan vastusti byrokratisoitumista, mutta ristiriitaisesti juuri hänen kaudellaan byrokratia(kin) lisääntyi vahvasti. Reaganin kauden päätyttyä USA ajautui pahaan taantumaan.

Tätä ”maailmankuvaa” kutsutaan monetarismiksi. Monetarismi maailmankuvana rinnastuu lähinnä korporatismiin, eli keskeisten suuryritysten vallan lisääntymiseen päätöksenteossa. Viimeisen vuosikymmenen ajan Suomessa on alettu määrätietoisesti harjoittaa monetaristista talouspolitiikkaa niin valtio- kuin kuntatasolla. Politiikan ja talouselämän kytkökset ovat aina olleet suhteellisen vahvoja myös ”lintukodossamme”, mutta monetaristisena aikana niistä on alkanut muodostua lähinnä kategorinen imperatiivi. Pikkuhiljaa se tulee merkitsemään julkisen sektorin vähittäistä yksityistämistä, tuloerojen kasvamista ja Suomen "amerikanisoitumista". Lahjonnan kirjaaminen Suomen rikoslakiin vasta lokakuussa 2011 on vain pieni edistysaskel. Esimerkiksi taloudellisten ja muiden sidonnaisuuksien ilmoittaminen on edelleen vapaaehtoista ja jokaisen oman oikeudentajun ja moraalin varassa. Mutta mitä korkeammasta viranomaisesta tai poliitikosta on kysymys, sitä suhteellisempaa tuntuu olevan tämä henkilökohtainen "oikeudentaju".

Poliittiset korupuheet ja jargon eivät peitä sitä tosiasiaa, että meidän ”demokratiamme” perustuu monesti ylemmällä taholla saneltuihin päätöksiin, joista poliitikot voivat tehdä muodollisen äänestyksen. Miten tällainen poliittinen järjestelmä käytännössä eroaa diktatuureista? Onko meillä mitään syytä ylpeillä ykkösasemillamme ja eri kolmansiin maihin tehdyillä valtiovierailuilla? Meidän tapauksessammehan lahjonta on ollut pitkään laillistettua eikä rikollisia ole rangaistu. Kolmannet maat sentään rankaisevat rikollisiaan, mikäli saavat heidät kiinni rysän päältä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari