Kohtalokas Kanadan-matka

Kohtalokas Kanadan-matka
Teksti Rita Dahl


Idea kustantamon perustamisesta syntyi kohtalokkaalla Kanadan-matkalla, jossa Uudenmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtaja Eija Tuomela-Lehti osallistui Artsperience-taidekesän luovan kirjoittamisen kursseille. Kesuura viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa.

Kustannusmaailma Yhdysvalloissa ja Kanadassa on toisenlainen; suuremmille kustantamoille pyrkivät kirjailijat tarvitsevat agentin kustantajalle pääsemiseksi. Meille Suomeen agentit ovat rantautumassa hyvin pienessä mittakaavassa vasta 2010-luvulla. Erityisesti suurten kustantamoiden kirjailijat käyttävät agentteja etsiessään kirjoilleen kustantajia ulkomailla.

Kahdenkymmenen vuoden aikana Kesuura Oy on julkaissut lähes 200 kirjaa yli 50 kirjoittajalta. Monet ovat useamman kuin yhden kirjan luojia. Joillekin on siunaantunut paikallista julkisuutta, toisista on kuultu myös valtakunnallisen median kautta.

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään. Niitä alkoi syntyä, kun musiikintekijät halusivat itse valvoa tuotantoprosessia ja pitää kaikki langat omissa käsissään. Kustannusmaailmaan ne tulivat vasta 1990-luvun alussa, jotkut pelkkinä kirjapainoina, toiset täyden palvelun kustantamoina, jotka tarjoavat kaikkea toimitustyöstä painamiseen ja ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen asti», sanoo Eija Tuomela.

Kesuura tekee yhteistyötä myös muiden kustantamoiden ja yhdistysten kanssa, tuottaa kirjoja muille ja tarvittaessa toimii agenttina ja kykyjenmetsästäjänä sekä ideasampona. Kesuuran julkaisema kirja voi olla myös työnäyte. Kesuuran kirjat eivät ole aina välttämättä automaattisesti kirjakaupan hyllyssä, kuten eivät muidenkaan pienkustantamoiden kirjat. Mutta tilaamalla niitä saa takuuvarmasti. Kirjoja voi kysyä myös kirjailijoilta ja kustantajalta.

Riskit jaetaan

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja. Kirjailija lunastaa sovitun määrän kirjoja, jotka hän myy ja jakelee parhaaksi katsomallaan tavalla; Kesuura vastaa kirjojen tukkumyynnistä, jotta kirjat ovat kirjakauppojen tilattavissa ja tiedot tiedostoissa. Osa kirjoista on täysin omakustanteita, mutta jokainen kirja toimitetaan; Eija Tuomela korjaa kielioppivirheet, tarjoaa kielenhuoltoa ja keskustelee sisällöstä tekijän kanssa ystävällisesti kunnioittaen kirjoittajan omaa ääntä. Puhtaat omakustanteet ovat usein esimerkiksi omalle suvulle kirjoitettuja sukutarinoita tai muita suppealle kohderyhmälle tarkoitettuja erikoisteoksia.

»Minä olen sellainen idealistinen hullu, että julkaisen kirjan, vaikka tiedän sen myyvän vain 15 kappaletta, jos teksti on hyvä. Vain sillä on merkitystä. Uskon, että sellainen teksti kertoo meidän ajastamme aikanaan esimerkiksi tutkijoille jotain sellaista, mitä ei näe bestsellereistä. On sietämätön ajatus, että tulevaisuudessa tutkijoilla olisi käytettävissään vain suurten kustantajien myyntimenestyksiä. Osa tämän ajan pienten ihmisten pienistä ajatuksista jäisi piiloon ikuisiksi ajoiksi, ellei niitä kirjattaisi johonkin muotoon. Kuka pystyy sanomaan, mikä kirja tulee olemaan meidän aikamme tärkein tulkki? Eihän Aleksis Kiveäkään aikanaan painettu kuin 75 kappaletta. Jos nuo harvalevikkiset näytelmät olisi jätetty julkaisematta, miltä kirjallisuutemme tänään näyttäisi?»

Tuomela kertoo esimerkiksi Muupe Horton proosarunokokoelman Köyhä-Matti myyneen vähän, mutta tarkkasilmäisen valtion kirjallisuustoimikunnan nostaneen sen valtion laatutuettavien kirjojen listalle.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja! Köyhä-Matti ilmestyi vain vähän koulusurmien jälkeen ja kuvaili koulukiusatun ampujan mielenliikkeitä kuin tuo kamala tapahtuma olisi jo ollut totta kirjoitusaikana. Horton teksti on niin eriskummallista, etten mitenkään voi kuvitella suurten kustantajien ryhtyvän niin omituiseen ja työlääseen toimitustyöhön vain muutaman kirjankappaleen tähden. Siihen vaaditaan mustan huumorin tajua, nöyryyttä ja uskoa johonkin, mitä muut eivät näe. Vielä.»

Laatu ennen kaikkea

Kesuuralla on tavallinen julkaisukynnys: Eija Tuomela valitsee julkaistavat kirjat nimenomaan laatua silmällä pitäen. Kesuuran tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluu muun muassa proosaa, runoja, aforismeja, esseitä ja novelleja julkaissut Olli Hyvärinen. Suomen aforismiyhdistys valitsi Hyvärisen kirjan Vielä kerran tulee toisenlainen aika vuoden 2007 aforismikokoelmaksi.

»Käsikirjoituksia tulee Kesuurallekin enemmän kuin yksi ihminen ehtii lukea. Ei ole mitään mahdollisuuksia julkaista läheskään kaikkea. Julkaisemme seitsemästä kahteentoista kirjaa vuodessa, emmekä pysty enempään, vaikka käytämmekin myös ulkopuolisia lukijoita.»

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintojen lisäksi Pekka Halosen akatemiassa kuvataiteen syventävät opinnot suorittaneen ja Seurakuntaopiston kuvallisen viestinnän linjan käyneen Tuomelan uusin aluevaltaus on kuvataidegallerian perustaminen Käpylään entisen jalkinekorjaamon tiloihin yhdessä galleristina toimivan poikansa Esko-Jaakko Lehden kanssa. Galleria Suutarissa nähdään vaihtuvia näyttelyitä ja tila soveltuu myös runo- ja musiikki-iltojen pitämiseen. Kesuuran omat kirjailijat ja muut kirjoittajat voivat hyödyntää tilaa runoutensa tai proosansa levittämiseen.

kesuura@hotmail.com

/// NOSTOJA

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään.»

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja!»



/// BOKSI

Ensimmäinen rauhanturvaajapataljoona
Teksti Rita Dahl

Roope Alftan on keskittynyt romaaneissaan erityisesti kokemuksiinsa ensimmäisessä Kyprokselle lähetetyssä rauhanturvapataljoonassa.

Roope Alftan on käsitellyt aihetta muun muassa kirjoissaan Våra gossar på Cypern (Rauhan soturit), Sinisen baretin tango, tarinakokoelmassa Ensimmäinen pataljoona. Kyproksella rauhaa turvaamassa 1964 (Kesuura 2006) sekä kuunnelmassaan Sopimaton käyttäytyminen. Tekeillä on Alftanin päiväkirjoihin, pakinoihin ja muun muassa viranomaisille kirjoitettuihin kirjeisiin perustuva Sopeutumaton sotilas, joka ilmestynee Kesuuran julkaisemana vielä tänä vuonna. Alftan on käsitellyt erityisesti jääkäri Matikaisen tapausta. Tämä sai surmansa yöllisessä hyökkäyksessä turkkilaisten kylän puolustajien luodeista. Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

»Suomalaista partiota ammuttiin sen palatessa pelloilta, missä se oli valvonut sadonkorjuuta. Bensatankkiin tuli reikä. Pataljoonan komentaja käski mukaansa taisteluosaston ja panssariautot, koska hän halusi rankaista ampujia. Tuli yö ja suomalaiset harhailivat tasangolla autojen valot välillä sammutettuina. Lopuksi heitä ammuttiin turkkilaisesta kylästä, jotka näkivät heidän lähestyvän kreikkalaisen kylän suunnasta. Matikainen sai surmansa. Hyökkäys oli vastoin YK-ohjeita, jotka kieltävät hyökkäyksen ilman lupaa. Hyökkäysluvan pitää tulla esikunnan ja yhteysupseerien kautta.»

Alftan löysi tapahtuneesta niin monia epäkohtia, että se on inspiroinut hänet kirjoittamaan monta kymmentä romaania, kuunnelmaa tai tarinakokoelmaa.
»Muun muassa auton valoja ei saa sammuttaa. Tapahtuneesta laati raportin pataljoonanupseeri, joka oli mukana suomalaisten hyökkäyksessä. Lautakunta totesi: mitään laitonta ei ollut tapahtunut. Suomalaiselle medialle asiasta tiedotettiin suorastaan valehtelemalla. Meitä asiasta tietäviä velvoitettiin pitämään suumme kiinni. Minä en pitänyt.»

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton, eikä pystynyt toimimaan välittäjänä ristiriitatilanteissa puutteellisen kulttuurintuntemuksen vuoksi. Alftan oli ainoa, joka kykeni komppaniassaan tulkkaamiseen. Miehistön menettäessä luottamuksen päällystöönsä syntyi henkilöristiriitoja ja muita ongelmia. Kansallisarkistossa on laaja arkisto rauhanturvaajien sukupuolitaudeista, alkoholismista, sekoamisista, varkauksista, vartiorikoksista ja tappeluista.

»Kohtasin vain yhden majurin, jonka osaaminen ja taidot hoitaa vaikeaa välitystehtävää osapuolten välillä oli kunnioitusta herättävää. Hänkin jätti eropaperit kahden kuukauden jälkeen. Muut olivat heikkoja ja tarrautuivat kiinni armeijan ohjesääntöihin ja sotilashierarkiaan.»

Alftan on toki käsitellyt muitakin aiheita kuin epäonnista ensimmäistä komppaniaa. Muistelmaromaani Toista luokkaa (Kesuura 2009) keskittyi Alftanin yläluokkaiseen lapsuuteen Tampereella. Helmi-maaliskuussa Alftanilta ilmestyi luonnonsuojeluaiheinen Keinupuu, jolla hän voitti Unicefin kirjoituskilpailun Japanissa. Kirjan kuvittaa hyvinkääläinen media-alan opiskelija Katri Järvenpää.


/// NOSTOJA

Roope Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton.



///// BOKSI

Murteesta marginaaliin
Teksti Rita Dahl


Seija Mustaneva tuli Kajaaniin opiskeltuaan ensin Hämeenlinnassa Wettwroffilla. Sairauden vietyä työkyvyn hän löysi uuden elämän kirjailijana.


»En ole junan tuoma, vaan tulin Pohjanmaalta Kankaan linja-autolla viivasuoraa Kokkola-Kajaani-tietä pitkin ja muutuin Kärsämäen ja Pyhännän välillä pöhölöstä pölijäksi.»

Seija Mustaneva ehti työskennella viisitoista vuotta käsityönopettajana ennen kuin sairaus vei hienomotoriikan käsistä ja vaikeutti myös puhumista, näkemistä ja kävelemistä. Hän jäi eläkkeelle 38-vuotiaana. Ystävä houkutteli Mustanevan kirjoittajapiiriin. Aluksi hän oli siellä kuunteluoppilaana, koska kynnys kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen oli korkea. Vihdoin joidenkin dramaattisten tapahtumien jälkeen runosuoni alkoi pulputa ja Mustaneva vei ensimmäiset tekstinsä ruodittaviksi.

»Äitini jäämistöstä löytyi päiväkirjoja ja sotilasmuistivihkoja 1930-40-luvuilta. Tämä johti sukukirjan kirjoittamiseen: aloitin mummojeni ja pappojeni elämistä ja jatkoin vuosituhanteen vaihteeseen. Mukaan tuli neljä-viisi sukupolvea. Halusin tallentaa kirjaan myös lapsuuteni ajan tunnelman ja kielen omien muistojeni pohjalta. Anja Vähäahon ja Liisa Enwaldin asiantunteva ohjaus auttoi minua kirjoittajana paljon eteenpäin. Oman sukuni tarina on myös sukupolvitarina; 1900-luvun historia koskettaa jokaista sukua.»

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä, joiden Mustaneva oletti olevansa vain itseään varten. Hän tunnisti kuitenkin runoilmaisun omaksi lajikseen ja hakeutui Oriveden opiston kirjoittajakursseille saadakseen vahvistuksen asialle.

»Heti alussa sain kannustusta, mutta hulluja murteella kirjoitettuja pöytälaatikkotekstejä en uskaltanut näyttää. Kerran otin niitä mukaan, opettaja nappasi niihin kiinni ja sanoi: Näistä teet ensimmäisen kokoelmasi. Läpireikätalo (Myllylahti 2005) kertoo 2-12-vuotiaan tytön elämästä 1950-60-luvuilla. Aloin nähdä tekstin myös monologina näyttämöllä. Sinä vuonna täytin loppuvuodesta 50. Päätin pitää Linnan juhlat Sissilinnassa, jossa on nykyään Kajaanin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Otin yhteyttä silloiseen teatterinjohtaja Ilkka Laasoseen, joka tutustui teksteihini, innostui ja auttoi minut esiintyjän tielleni. Esiintyminen jatkuu edelleen.»

Runoista syntyi kirjatrilogia, johon kuuluvat myös Tamburiinin tahisa (Myllylahti 2006) ja Äitin kiintiät silmukat (Myllylahti 2007). Esityksiä on nähnyt lähinnä Kainuussa ja Pohjanmaalla. Eräs kohokohdista oli 2008 talomuseoissa kiertänyt Samanlaine ku muukki –esitys, jonka oli ohjannut Aila Lavaste. Suurin kiitos oli, kun 90-vuotias mummo tuli esityksen jälkeen kommentoimaan: »Kiitos! Tässä on kaikki, mitä olen elämäni aikana kokenut.»

Mustanevan neljännessä runokokoelmassa Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura 2010) ääneen pääsevät otsikon mukaisesti normaalisti syrjään sysätyt ihmiset: työkyvyttömät, mielenterveyspotilaat, taiteilijat ja muut kylähulluiksi leimatut.

»Lähtökohta näille runoille on ollut oma sairastuminen ja sen myötä tulleet kokemukset. Olen ollut mukana vammaisjärjestötoiminnassa, kulkenut kuntoutuksissa, tutustunut moniin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, joutunut taistelemaan paikastani ja oikeuksistani yhteiskunnassa, etsinyt ja löytänyt oman tapani selvitä ja elää edelleen. Kirjan sivuilla ovat esillä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivat, mutta kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta? Kirjassa mennään silti valoa kohti pää edellä ja taide taittaa elämän ja antaa sille uuden suunnan.»

Raimo Leinosen kuvat maan haavasta ja Hyrynsalmen Hiidenkirkosta, jonka pohjalla on ikuinen jää, sitovat teoksen Kainuuseen ja Hyrynsalmelle – peräänantamattomuus tulee tekijän pohjalaisista juurista.

»Kuvat puhuvat samaa kieltä runojeni haavoitettujen ihmisten ja vammaisen yhteiskunnan kanssa. Runot ovat hautuneet 1990-luvulta saakka ja käyneet läpi monta muokkauskierrosta. Mietin pitkään julkaisenko näitä ollenkaan. Mitään valitusvirttä en ainakaan halunnut tehdä. Tutustuin Eija Tuomelaan, näytin runojani hänelle ja kirja alkoi muotoutua. Hän näki minua selvemmin teoksen rungon – taide joka on säilynyt elämässä mukana, vaikka fysiikka on välillä pettänyt.»

Paula Tapionmäki on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta kirkkoesityksen Odotit polkuni puolivälissä – sanoja ja säveliä kolhiintuneille. Ensiesitys oli tammikuussa 2010 Kajaanissa ja teos nähtiin viime vuonna myös Runoviikko Off´issa Kajaanin kirkossa.

/// NOSTOJA

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä.

Kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta?

Julkaistu Kulttuurivihkot 3-4:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan