Etruskiruumis

Etruskin ruumis

Etruskin ruumis on joustava, se on sopusuhtainen ja fyysisesti hyvin kehittynyt runsaiden ruumiinharjoitusten ja luonnollisen metsässä käynnin ansiosta. Kuvassa etruski keihästää jalon metsäneläimen, olkoon vaikka kauris, ja jakaa saaliinsa demokraattisesti kaikkien perheenjäsentensä ja jopa tuttaviensa kesken. Etruskien jalomielisyys on jotakin ennenkuulumatonta, luontaista hengen syvyyttä ja halua välittää aivan lähimmistään, joskus jopa hieman kaukaisemmistakin henkilöistä. Kunpa etruskien aikaiset ihanteet olisivat edelleen voimassa!

Etruski on ihanteellinen alkuihminen, joka tuotti ruokaa riittävästi omiin tarpeisiinsa, eikä koskaan harrastanut ylenmääräistä mässäilyä rajoitetuilla luonnonvaroilla. Etruski ei varastanut toisilta, koska hänellä itsellään oli riittävästi. Hän ei tuntenut vetoa naapurinsa omaisuuteen, puolisoon eikä muuhunkaan maalliseen, ellei ollut kyse aistinautinnoista. Niitä etruskit osasivat tosiaan arvostaa. Sata suudelmaa, tuhat suudelmaa etruskin antamana.

Etruskinainen oli ruumiinrakenteeltaan vanttera, hieman karhumainen, mutta aistillisessa mielessä viehättävä ja aina halukas sukupuolten väliseen telmintään. Hän on varsinainen Vestan neitsyt, joka on tosin jo neitsytlupauksensa unohtanut. Solidaarinen jakaminen on lähimpänä hänen sydäntään, joka on tosi iso, ellei suorastaan avara. Etruskinaista pidetään modernin naisen esikuvana: hän hallitsi koko kotitaloutta feminiinisen järkevin ottein. Etruskinainen oli perheenpää, ja usein oli juuri hänen ansiotaan, että perheen elämä pysyi kohtuuden ja säädyllisyyden rajoissa. Etruskinaisen luoma laintaulu keittiön seinällä sopi koko perheen lakikokoelmaksi. Joustoakin siitä löytyi: ihminen on tehty syömään, juomaan, ja nauttimaan luonnon antimista.

Etruski ei tuntenut vielä myöhempien aikojen ihmisten kehittämää tuhovimmaa, jonka nimissä kaatuvat rakennukset, ja pahimmassa tapauksessa luonto sekä ihminen itse. Etruski ei ole kaikesta huolimatta patsasmainen, kuollut pysti muinaisten raunioiden kupeella, vaan elävä, hengittävä ja poukkoileva lihasta, luista ja ytimistä koostuva inhimillinen kokonaisuus, joka elää harmonisessa suhteessa yhteisöönsä ja ympäristöönsä. Hän on juuri sellainen ihminen, jollaisia kaikki ihmiset olisivat, jos he ymmärtäisivät hyvin omat etunsa.














Kenelle kellot soivat

Kenelle kellot soivat sunnuntaina puolenpäivän aikaan
Mazzano Romanossa, noin 40 kilometrin päässä Roomasta?
Ne soivat sinulle, juuri sinulle, mutta
sinä et vastaa. Olet liian ajatuksissasi,

aivojesi poimuihin on kaatunut hiekkaa ja pikkukiviä, mahasi
on täynnä pasta al pomodoria ja vahvaa espressoa,
kuinka voisitkaan vastata kellon kutsuun?

Sydän keskipäivällä kirkonkellon halkaisemana, Quasimodoa uudelleen
muotoiltuna, me olemme heikkoja kuin tinasta valettu kello, panssaroituja
ja moitteettomasti käveleviä muotinukkeja vailla sisäistä hehkua
joka on joenvarren liaaneille ja vesistökasveille niin luonnollista.

Tuuli murisee nurkissa, ensimmäinen todellinen myrskypäivä koettelee
kattoa ja rakenteita, heittelee ikkunaluukkuja
miten
sattuu

elimiä se ei liikuta sentään mihinkään, ne
ovat hyvin paikoillaan ja paikannetuja, sisäelämä ulkoisesta
tarkasti erotettuna.

Päivä kuluu leppoisasti television katselun, lukemisen ja kirjoittamisen kesken
jaettuna. Myrsky ulvoaa, mutta aina ulkona, ei koskaan sisällä.
Kenpä tietäisi, koska tulee lopullinen myrsky? Myrsky, joka kaataa puut
erotuksetta, räjähdys voimalassa, viimeinen sulanut napajäätikkö

Mitä tarvitaan heräämiseen? Paljon enemmän kuin yksi erinomainen aamukahvi.
Ukkosen halkaisema kattohirsi?

Äkkiä on ilta. Se on sysipimeä ja äänetön, kuin hyvin suuren ja lopullisen
myrskyn jäljiltä. Sydän kohtalokkaasti kahtia halkaistuna. Viimeinen huuto




kaukaiseen avaruuteen

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari