Takuuvarma turvapaikka -kolumni

Takuuvarma turvapaikka

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista. Haluan vastata Oslon tapahtumien jälkeen: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan ennen.

Suomen, Ruotsin ja Norjan pääministerit laativat yhdessä kannanoton, jossa todettiin Oslon terroriteon olleen hyökkäys pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja arvoja vastaan. Terroritekojen tuomitseminen on hyvin ja oikein, vaikka toki on vaikea asettaa mitään yhteiskuntajärjestelmää toisen yli. Huolestuttavampaa on se, että pääministerit, presidentit ja puoluejohtajat julkistavat kannanottoja, joiden mukaan vihapuheelle ei ole enää annettava tilaa. Totta onkin, että vapauteen kuuluu aina vastuu. Varmasti kansanmurhaan tai tiettyä kansanosaa vastaan kohdistuva propaganda on vihapuhetta. Entä mikä muu?

Sananvapauden rajoituksilla ja kielloilla ei kuitenkaan taistella tehokkaasti terrorismia vastaan, ei silloinkaan kun on kyse sen äärimmäisestä käytöstä: vihapuheesta. Ne, jotka haluavat lausua mielipiteitään, löytävät uudet lausumisen väylät. Äärimmäistä vihapuhetta, joka tuomitsee etniset ja muut ryhmät tai hyökkää tiettyjä arvoja vastaan pidetään yleisesti länsimaisen yhteiskunnan arvojen vastaisena. Jos tuomitsemme vihapuheen, meidän on määriteltävä, mitä sillä tarkoitamme.

Oslon tapahtumat ovat taas yksi osoitus siitä, että olemme palanneet viktoriaaniseen moraalisen närkästyksen aikaan. Uudeksi muodiksi on tullut ”suvaitsevaisuus”, josta on tullut ”sivistyneen eurooppalaisen keskiluokan yleinen moraalinen koodi. (Täsmennettäköön: Oslon terroriteko itsessään on äärimmäinen ja tuomittava isku normaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja tällaisista teoista pitää seurata hyvin tiukka rangaistus.)

”Hyvän”, tiedostavan ja liberaalin länsikansalaisen normatiiviseen rooliin kuuluu toimia moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuvana moraalinvartijana, tai hän poikkeaa ihanneroolistaan ja saa osakseen ”kriittisen massan” vihan ja paheksunnan. ”Moninaisuutta” kannattava, tiedostava eurokansalainen ottaa aktiivisesti kantaa ydinvoimaan, energiaratkaisuihin ja ympäristökysymyksiin yleensä, uskontoihin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, köyhien asemaan, Oslon tapahtumiin. Närkästyminen yhdistää yksilöitä ja valtioita. Minuakin.

Yleisen närkästyneisyyden aalto löi kansakunnan köliin Breivikin manifestista löytyessä viittauksia Jussi Halla-ahon anti-jihadistisiin ajatuksiin ja PerSuihin, joita Breivik ylisti eräänä Euroopan järkevimmistä puolueista, mitä tulee maahanmuuttokantoihin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimukseen Halla-ahon erosta yhtyivät monet poliitikot, tai jos eivät vaatineet eroa, toivoivat tiukkaa yleistä sensuuria vihapuheelle. Eroa olivat vaatimassa myös monet ”suvaitsevaistoon” itsensä mieluusti lukevat älymystön edustajat.

Ennustan, että suvaitsevaisuutta ja länsimaisia perusarvoja viljellään tiheään seuraavalla vuosikymmenellä. Jotta tilanne menisi entistä skitsofreenisemmaksi, sananvapaudesta puhuvat niin suvaitsevaiston kuin suvaitsemattomien edustajat. Kaikki kertovat pyrkivänsä samaan kultaiseen päämäärään: länsimaisen demokratian perusarvojen, sananvapauden ja moniarvoisuuden puolustamiseen.

Tällaisessa tilanteessa vain runous vastaanottaa rajattomasti kaikki. Se on ”suvaitsevaisista suvaitsevaisin”, vaikka ei tunnistakaan koko suvaitsevaisuus-sanaa.

Uusviktoriaanisen ajan turva-paikka

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Ne muuttuvat kieleksi, retoriikaksi.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on lopultakin kaikkien kiistojen aiheuttaja, siihen palautuu myös Breivikin pelonaihe ”Euroopan islamisoitumisesta” eli hallitsemattomista muuttoliikkeistä. Ne liikkuvat sittenkin, mutta eivät vain yhteen suuntaan, vaan kaikkialle.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen asuinpaikka (habitaatti) ja rajaton pakolaisten vastaanottokeskus. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea tai Avenida Paulistaa ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta.

Runous vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltio on tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuoren sivistyneistön – joihin lukeutuivat tuolloin myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa.

Määrittely-yrityksillä pyrittiin rajanvetoon meidän ja muiden välille. Tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta vastaavalle ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Oman identiteetin suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jonka hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton eli stabiilin tilan kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttuvuuden ja siis jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa eettistä vastuuta. Se on aina uutta kotimaata etsivien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta.

Epätoivoiset ihmisten ylittävät kansallisvaltioiden rajoja laillisin ja laittomin keinoin ja riskeeraavat elämänsä. Ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja.

Runoa lukiessa jokainen luo oman kansalaisvaltion, jossa ei ole hallitsijoita eikä hallittuja. Runo on vallasta ja kontrollista vapaa tila. Runon typologisesti villissä tai tarkasti harkitussa, geometrisessä tilassa lukija saa temmeltää vapaasti passitta, viisumitta tai kulkuluvatta. Jokaisen säkeen lupaus on juuri sen verran kuin jokainen siitä saa tulkinnallisesti irti tai on saamatta.

Rita Dahl

on kirjailija, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa, neljä tietokirjaa, viimeisimpänä Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia, ja yhden käännöksen. Hän on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, ja hän ei ole koskaan myötäillyt ”virallisen vallan” näkemyksiä sananvapaudesta.

julkaistu Ydin 3/2011:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan