Ristiriitoja idyllin keskellä

Ristiriitoja idyllin keskellä

Ahvenanmaalla asuvat kirjailijat kantavat huolta sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta. Luontoidylli takaa rauhalliset luomispuitteet.

Getabodenin viereisellä pysäkillä seisoo rehevä nainen vieressään pieni tyttö. Stella, 9, on lähdössä ensimmäistä kertaa yksin bussilla Maarianhaminaan.

Kävelemme Getabodeniin hakemaan ruokaa. Haemme Pettasin lähileipomosta tuoretta leipää ja pullaa. Tavallisesti kirjailija Sanna Tahvanainen jäisi suustaan kiinni tuttujen myyjien kanssa. Mutta nyt on kiire: toimittaja on tullut Vantaalta asti haastattelemaan kirjailijaa varta vasten paikan päälle.

- Suosimme paikallista tuotantoa. Ostamme omenatuoremehumme kuusiaidan takana sijaitsevasta omenatarhasta. Meillä on vain yksi auto, vaikka tarvitsisimme joskus kahta. Tämä on ekologinen valinta ja kysymys meille.

Tahvanaisen perhe asuu amerikkalaisessa talossa, jonka edustalla on mahtavankokoinen kirsikkapuu. Talo on 1930-luvun alussa Ahvenanmaalle Amerikasta palanneen kirvesmiehen rakentama ja se on pysynyt kunnossa, koska seuraavakin asukas oli kirvesmies.

- Talo tuli meille lottovoittona. Olimme matkalla, kun sisareni soitti, että nyt on meille sopiva taloa myynnissä. Minä voisin asua missä tahansa New Yorkista Ahvenanmaalle, mutta mieheni Kjell on aina asunut Ahvenanmaalla ja haluaa jäädä tänne. Talossa on nikkarointitila miehen projekteja varten.

Tahvanaisen perhe muutti taloon kolme vuotta sitten. He ehtivät asua kymmenessä vuodessa kymmenessä paikassa. Vihreät ja siniset lattiat on maalattu erivärisiksi, seinät ovat rauhoittavan valkoiset tai tapetit on vaihdettu. Kuistilla on kaksi laiskanlinnaa ja näköala puutarhaan, seinustaa kiertää villiviini. Puutarhassa kasvavat muun muassa jasmiini- ja luumupuu. 4000 neliömetrin pihalle mahtuu kasvimaa, jossa kasvaa perunaa, yrttejä ja emännän ylpeydenaiheita, auringonkukkia.

Talo on tyylien viihdyttävä sekoitus: seinille on ripustettu matkamuistoja Malista ja keräilyä harrastavan Kjellin löytöjä kirpputoreilta ja antiikkiliikkeistä. Vaimo on saanut valita niistä mieleisensä.

Tahvanainen päätti, että tästä talosta ei kirjoiteta. Hän matkusti miehensä kanssa Roomaan kirjoittamaan ja viettämään kuherruskuukautta.

- Seuraavana syksynä lähdin uudestaan Roomaan kuolemaa ja hautausrituaaleja pohtimaan. Unohdin Livian puutarhan. Palasin sinne kolmannen kerran vielä seuraavana vuonna kirjoittamaan realistista proosaa nykysukupolvestamme, jolle lapsetkin ovat ”projekteja”. Olin onneton, rahaton ja riidellyt mieheni kanssa. Proosan kirjoittaminen edellyttää tasapainoa, runot tulevat epätasapainoisempanakin. Ainoa asia, joka Roomassa kiinnosti, oli Livian puutarhafresko. Halu nähdä se jäi tutimaan mielen pohjalle.

Ystävätär tuli auttamaan lompakkoineen ja kysyi, eikö Roomassa ole mitään kiinnostavaa. Tahvanainen vastasi, että vain Livian puutarhafresko. He vierailivat museossa rautatieasemaa vastapäätä. Sieltä se löytyi.

”Aika pysähtyi. Tuntui kuin joku olisi lyönyt vatsaan kauneudella. Puutarhafreskossa oli sitruunoita, granaattiomenoita ja lintuja. Otin tuolin ja palasin katsomaan sitä monta kertaa. Minulle tuli 2000 vuotta vanhassa huoneessa tuttu olo. Löysin sieltä oman henkisen kotini.”

Tunnelma oli sama kuin Lasiverannalla perheen amerikkalaisessa talossa. William Morrisin vihreissä 1800-luvun tapeteissa kukkivat myös omenat ja muu flora.

Erillisyydestä yhteyteen

Tahvanaisen uusimmassa Allting är amerikanskt –runokokoelmassa (Schildts 2010) mies, nainen ja lapsi elävät idyllin keskellä amerikkalaisessa talossa, joka muistuttaa erehdyttävästi heidän omaansa. Rakkauden topografiaa suojelevat järvet: ”huset finns mellan havet och sjön / det går aldrig att hitta oss / det finns för många hav, för många sjöar / och granhäcken står tätt omkring”. (”talo on meren ja järven välissä / meitä ei voi löytää / on liian monia meriä, järviä / ja kuusiaita seisoo tiheänä ympärillä.”)

Allting är amerikanskt on vapauden manifesti ja symbolinen kertomus minän kasvusta hyväksymään elämäntilanteensa ja itsensä yhteisyydessä. Enää ei ole jälkeäkään ulkopuolisuuden tunteesta, joka leimasi Tahvanaisen aiempia kirjoja.

- Kolmio on tärkein symboli geometriassa. Se on ollut minun elämässäni aina läsnä: olen keskimmäinen lapsi, meitä on nyt kolme ja ensimmäinen kirjani käsitteli kolmiodraamaa, viimeisimmässä on lapsi, äiti ja talo. Kolmion huipulla on vaarallista olla, koska se voi kaatua tai sen voi leikata pois niin että vain perusta jää jäljelle.

Allting är amerikanskt –kirjassa on vahvoja yhtymäkohtia Tahvanaisen Blunda, blunda, blunda –runokokoelmaan (Schildts 1998) on kirja kahden sukupuolettomaksi jäävän henkilön välisestä rakkaudesta ja oman identiteetin etsinnästä ihmissuhteessa. Minä nukkuu välillä sinän miehen vieressä; ilmeisesti sinä on avioliitossa oleva nainen, jolla on perhe.

”Jag har klätt av din familj och bett dem stå stilla framför en spegel…” (“Olen riisuutunut perheestäsi ja pyytänyt heitä seisomaan hiljaa peilin edessä…”) Yhteenkasvamisen kokemukset ovat kokoelmassa voimakkaina läsnä; minän ja sinän kiinnittymisestä, rakkaudesta, kiintymyksestä, jossa unelmat ja todellisuus, yö ja päivä vaihtelevat: ”det är jag som är törstig nu. som vill i din mun.” (”se olen minä joka on janoinen nyt. joka haluaa sisään suuhusi.”) Vesi ja peili ovat kokoelmassa (ja runoudessa) käytettyjä elementtejä, joihin kertoja usein heijastaa minuuttaan.

Tahvanainen on tarkastellut identiteetin ja minuuden löytymistä proosassaankin. Silverflicka-romaanin (Schildts 2002) kertoja on kouluikäinen tyttö, jolla on hyvin vilkas ja rehevä mielikuvitus. Sen avulla hän suojelee itseään ulkomaailman aiheuttamilta kolhuilta. Perheensä kotia hän kutsuu hammastikkuaskitaloksi keskellä saarea. Tytön sisar on maajoukkueuimari. Hän itse käy puheterapeutin vastaanotolla.

Kotona kaikki keskittyy paljolti olohuoneen maton ympärille. Sen alle on haudattu muun muassa isoäiti. Ulkopuolisen maailman asettamat ehdot ja varoitukset muuttuvat kertojan mielikuvituksessa toisenlaisiksi varoituksiksi: ”Parkettgolv i vardagsrummet är så blankpolerat att det är lika halt som isen innanför skolans ishockeyrink på vintern. Vi måste alltid ha sockor med halkskydd på oss när vi vistas i vardagsrummet. Annars kan vi slå håll i huvudet och dö.” (”Parkettilattia olohuoneessa on niin kiiltäväksi kiillotettu, että se on yhtä pysähtynyt kuin jää koulun jääkiekkokentän sisällä talvella.”)

Äidilläkin on vakaat käsitykset siitä, millainen on hyvä koti. Tällaisten käsitysten avulla luodaan turvallisuuden tunnetta ja torjutaan ulkoisia uhkakuvia: ”Ett rent och välskött hem är ett tecken på att allt står rätt till, säger Mamma som dammsugger hela tändsticksaskshuset varje dag.” (”Puhdas ja hyvinhoidettu koti on merkki siitä, että kaikki on hyvin, sanoo Äiti, joka imuroi koko hammastikkutalon joka päivä.”)

Äiti on filmitähtimäinen Tamara Ladylike. Isänäiti on kertojalle tärkeä, vaikka nyt jo kuollut ja asuu olohuoneen maton alla.

- Opettelin suomen kielen katsomalla Pikku Kakkosta ja lukemalla, koska halusin puhua pelkästään suomea puhuvan mummoni kanssa.

Kertojalle roolimalleja ovat paitsi mestariuimarisisko, myös tennisammattilaiseksi tähtäävä Rolle.

Tutkimusretkiä historiaan

Historialliset aiheet ja henkilöt ovat alkaneet kiinnostaa Tahvanaista. Hän suunnittelee romaania kuningatar Viktoriasta ja viktoriaanisesta ajasta.

- Ehkä ikä on saanut minut kiinnostumaan enemmän ympäröivästä maailmasta. Irrottaudun ensimmäistä kertaa omaelämäkerrallisuudesta. Teen tutkimusretkiä historiaan lukemalla aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En ole historiallinen tai realistinen kirjailija: löydän lukemastani omia sisäänkäyntejä historialliseen aikaan.

Kirjahylly oli ensimmäinen esine, jonka Kjell teki perheen uuteen kotiin. Siellä on oma Tove Jansson –osasto, Märta Tikkasta, Joyce Carol Oatesia, runoosastossa on Sylvia Plathia, Karin Boyea, Tua Forsströmiä, Eva-Stina Byggmästaria, Pia Tafdrupia.

- Kesäkuussa luin Tolstoin Anna Kareninaa vasen käsi Mitellassa – kirja otti niin kovasti voimille. Oli saavutus, että pääsin loppuun asti.

Mitellaa tarvittiin pihalle syntyvän kivinurkkauksen vuoksi: Sanna ja Stella ovat kantaneet koko kesän kiviä sinne. Kirjoittamisen vastapainona on fyysinen työ - tai leipominen, joka on lyhytjänteistä toimintaa, vastapainoa pitkäjänteiselle proosalle.

- Kirjoittaessani otan lomaa itsestäni. Tykkään näyttää, mitä tein tänään. En aina voi kirjoittaa, joskus näytän kätteni töitä.

Keskusteleva runoilija

Ajelemme Tahvanaisen luokse saapuneen Tomi Kontion kanssa kohti saaren keskiosaa, Finströmiä. Siellä asuu Katarina Gäddnäs perheineen kaksikerroksisessa idyllisessä puutalossa, talossa ”jolla on sielu”. Talossa tehdyn remontin pohjalta on syntynyt tietokirja. Ilmassa leijuu ajan patina. Keittiö on kodin sydän, 1800-luvun virsikirjojen lisäksi siellä on porsliiniastioita menneiltä sukupolvilta.

Puutarhassa lapset ja aikuiset pitävät yhteisiä juhlia. Tilaa riittää runsaasti musta- ja punaherukkapensaiden ja kasvimaan koristamassa luonnonläheisessä maisemassa.

Kulutusyhteiskunnan ja median kritiikki on ollut aina ollut läsnä Gäddnäsin runokokoelmissa. Kirjailijan mielestä uusliberalismin arvoista ja asenteista pitää keskustella erityisesti Oslon tapahtumien jälkeen.

- Meidän on lopetettava uskomasta kasvuun ja etsittävä vaihtoehtoja ihmisen ja luonnon tuhoamiselle. Ollakseen todellinen ihminen tarvitsee yhteyttä tunteisiinsa.

Gäddnäs itse toteuttaa poliittista ihmisyyttään paitsi kirjailijana, myös toimittajana. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa ja kaksi tietokirjaa. Niissä käsitellään tunteita, puhuja on usein rakastunut tai kiintynyt nainen.

Hon. På ludna tassar -kirjassa (Schildts 1999) hallinnon byrokraattinen jargon ei tuo lohdutusta rakkauden kaipuuseen, se ei lohduta sydämen ja tunteiden katastrofeissa. Kaipuun – ja muut tunteet – voi karkoittaa mielialalääkkeillä tai turruttavilla television keskusteluohjelmilla. Projektion kohteena voi olla myös Tamagotchi, jota voi hoitaa samalla lempeydellä kuin ihmiskohdetta. Puhuja kaipaa kasvoja, rakkautta tai vastausta johonkin suurempaan kysymykseen, lähettää pullopostia sinisessä sherrypullossa toiselle vuosisadalle, uskoo ja toivoo jotakin sanomatonta.

Kokoelma alkaa lämpimänä kesäyönä varastetusta punaisesta polkupyörästä. Puhuja ihailee kylmän marmoripatsaan profiilia, iloiten siitä, ettei ole enää yksin. Naapurissa juhlitaan vieraalla kielellä. Viidenkymmenen metrin korkeudesta katsoo joku, joka näkee kaikkialle, ympäriinsä pyöräilevän pojan ja ajatuksiaan poimivan tytön. Yöhevoset juoksevat pitkin Kuunkatua. Realismi, toiveet ja kaipaus sekä kuvitelmat sekoittuvat yhdeksi suureksi vyyhdeksi.

Toisessa osastossa ollaan piknikillä tulivuoren huipulla veren virratessa kuin laava puhujan suonissa. Realismia korostavassa ympäristössä pako tunteisiin on eskapismia.

Häiriötekijä arjessa

Rakkaus on aina häiriötekijä arjessa. Som fiskat maneter –osastossa minä on ilman kiikareita vieraassa kaupungissa, vieraan kielen armoilla. Maneetinmetsästys on puhujan ”uni” tai kuvitelma: ”för att fånga maneten / vissa tror att / djupt i stadens kloaker / finns kanaler ut till havet”. (”tietyt uskovat että / syvällä kaupungin viemäreissä / on väyliä merelle / maneettien vangitsemiseksi”) Mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat taas, kuten niin usein Gäddnäsin runoissa: ”tre kvinnor kom / genom nattens tapeter.” (”kolme naista tuli / yön tapettien läpi.”)

- Ahvenanmaa on vapaamielisempi monissa asioissa, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaaliseen rakkauteen. Lähettäisin silti jokaisen ahvenanmaalaisen näkemään maailmaa saaren ulkopuolelle.

Unelmointi on yhteistä meille kaikille ihmisille; kuvittelemalla kykenemme luomaan itsellemme seuraa silloinkin kun olemme täysin yksin. Kuvittelun kyky tuo suurta lohtua erilaisissa vieraantumista aiheuttavissa tilanteissa.

Jakten på snömannen –osastossa kiivetään Himalajalle ja kiikareille tulee oikeasti tarvetta. Mainokset valehtelevat, sen saa puhuja todeta tavatessaan matkallaan lapsia, beduiineja ja siltoja ja unohtaessaan ilmastonmuutoksen, terrori-iskut, naiskaupan, Afrikan köyhät lapset. Maaginen realismi säilyy silti edelleen; puhuja kuvittelee veden katoavan kuudesta aukosta kylpyhuoneessa ja huutaa ottamaan itsensä mukaan.

Naiseuden pohdinta erilaisten ulkoa tulevien roolimallien keskellä on aina ollut eräs Gäddnäsin mieliaiheista. Minä etsii hyvää olotilaa itsensä ja muiden odotusten keskellä & erilaisten (rooli)mallien ristitulessa. ”man borde begränsa/ användningen av passivform / och vid vackert väder företa / friska promenaden / utanför stadens gränser.” (”pitäisi rajoittaa / passiivimuodon käyttöä / ja kauniilla säällä lähteä / virkistävälle kävelylle / kaupungin rajojen ulkopuolelle.”)

Astronomia ja tieteet inspiraationa

Jungfrutornet –kokoelmassa (Schildts 2002) runoilija inspiroitui astronomiasta ja tieteistä, muun muassa Giordano Brunosta ja insinööri Andrésta, jonka tutkimusretki oli tuhoon tuomittu jo alusta lähtien. Mutta jatkettava oli, koska hän oli jo laittanut likoon tieteellisen arvovaltansa.

- Venuspassagen (Schildts 2005) on lähellä omia näkemyksiäni. Epäily ja kyseenalaistaminen ovat tärkeitä asioita. Jokaisen ahvenanmaalaisen pitäisi joutua muualle, että vältetään patriotismin vaara. Pidän siitä, että meillä on turvallista, sosiaaliset verkostot ja mahdollisuus saada terveyspalveluita omalla kielellä. Mutta jos minun pitäisi valita, laitanko pihalleni Ahvenanmaan lipun vai sateenkaarilipun, valitsisin sateenkaarilipun”, toteaa teologiaa opiskellut feministirunoilija, joka uskoo queer-aatteen tapaan jokaisen rakentavan oman sosiaalisen sukupuolensa.

Vitbok-kirjassaan (Schildts 2007) Gäddnas halusi jatkaa 1960-luvun puherunouden perinteitä. Kieli on niin yksinkertaista kuin mahdollista, eikä runoilija harrastanut kielipelejä.

Gäddnäs haluaakin irtisanoutua ”korkealentoisesta tekstistä” - hän on päivätyössä seurakuntasihteerinä. Ihmisten ilon ja surun asioita kohdatessakaan ei pilvissä liiteleminen auta.

Olemme keskustelleet koko päivän anteliaiden kirjailijoiden kanssa. On aika ajaa ruokakaupan kautta majapaikkaani Eckerössä. Tomi palaa Maarianhaminaan tyttärensä kanssa palauttamaan vuokra-autoa. Koko päivän kirkkaana paistanut aurinko laskeutuu mailleen. Luonto hiljenee yöpuulle ihmisten lailla.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 3/2011:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan