Uusviktoriaanisuuden paluu

Oslon tapahtumat heinäkuussa 2011 osoittivat, että ”suvaitsemattomat” ovat valmiita oikeisiin tekoihin, jopa ihmishenkien riistämiseen. ”Suvaitsevien” puolella on äärimmäisiä asenteita ja mielipiteitä, joiden perusteella vaaditaan jopa suvaitsemattomien eroa (eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho) tai vähintään suvaitsemattomuuteen yllyttävien puheiden - eli sananvapauden -lopettamista kokonaan tärkeiden poliitikkojen suista. Mutta sananvapauden kaventaminen ja tiettyjen ajatusten sensuroiminen ei tee niitä näkymättömiksi, eikä poista niiden vaikutusta. Alkoholin kohdalla suomalaiset saivat jo kokea, että nimenomaan kielletty alkoi kiinnostaa heitä; mitä tapahtuisi kiellettyjen listalle laitetuille ajatuksille tai mielipiteille?

En usko totaalikieltoihin. Totaalikieltojen vaatimus sen sijaan kertoo hyvin paljon ajastamme ja sen luonteesta. On pelottavaa, että ajastamme on tullut lähes kaikilla elämänalueilla uusviktoriaaninen moralismiin ja moralisoivuuteen perustuva yleisen hyväksynnän tai paheksunnan aikakausi. Näin kantaaottavuutta arvostetaan lähes kategorisena imperatiivina; jokaisella - edustaa hän mitä tahansa yhteiskuntaluokkaa tai ammattiryhmää tahansa - pitäisi olla mielipide ainakin ”yhteiskunnallisesti merkittävinä” pidetyistä asioista. Näihin epäilemättä kuuluu Breivikin islam- ja maahanmuuttokriittinen maailmankuva, jonka on havaittu useissa kohdin muistuttavan Hommafoorumin aktiivien arvoja ja asenteita ja kyseisen foorumin henkisen johtohahmon, ”Mestarin”, ajatuksia.

Mistä kumpuaa tämä jatkuva moralisoimisen tarve? Suomen tapauksessa vastausta voinee etsiä myös lähihistoriastamme ja pitkistä vaikenemisen kausista. Ensin meillä oli yhteisenä taakkanamme kansalaissodan kymmenien vuosien ajaksi kahtiajakava vaikutus; sitten tuli talvisota ja sen nostattama henki, joka ainakin hetkeksi yhdisti meidät jälleen entisistä jakolinjoista huolimatta. 1960- ja 1970-luvuilla maassamme elettiin merkittäviä rakennemuutoksen aikoja. Väkeä lappoi maaseudulta kaupunkeihin, ”sivistymään”, saamaan oppia ja omaksumaan uudenlaisia elämäntapoja ja asenteita. Seuraavalla vuosikymmenellä ihmiset pakenivat yli rajojen vähintään meren toiselle puolelle, ellei kauemmaksikin, koska he havaitsivat, että teollinen työ ei pystynyt elättämään kaikkia. Kaikesta huolimatta suomalaiset olivat vielä varsin yhtenäistä, oikeastaan varsin työväenluokkaisia kaikki tyynni. 2000-luvulla yhtenäisyyttä on enää vaikea hakea: on vain ne, jotka lähtevät aamuisin töihin ja palaavat iltamyöhään rättiväsyneinä odottamaan seuraavaa päivää. Toisaalta ovat he, joiden ei tarvitse moisesta miettiä, koska siniset tai punaiset tabletit estävät tällaiset ajatukset, koska heillä ei vain yksinkertaisesti ole asiaa yhtään mihinkään työpaikkaan tai koska he ovat yrittäjiä, joiden pitää luovia karikoiden kuin karikoiden ohitse ilman että laiva kärsii lainkaan kolhuja. On olemassa vielä neljäskin ryhmä: he poikkeavat ihonväritykseltään meistä muista, koska heidän värityksensä ovat meitä kirjavammat. Usein heilläkään ei ole juuri asiaa kotinsa ulkopuolelle. Meidän maassamme on sentään virastoja, jotka tekevät mahdolliseksi tällaisen elämän. Muualla nämä samat ihmiset olisivat joutuneet kadulle kuin romanikerjäläiset pyytämään jokapäiväisiä muutamia eurojaan.

Moralisoimisesta on tullut ainoa yhteinen ja kaikkia yhdistävä huvitus maailmassa, jossa mitään muuta yhteistä ei ole enää kenties olemassa kuin päivitteleminen ja närkästys. Meillä on silti vielä jäljellä yhteiset huolenaiheemme, vaikka kaikki muu harrastuksista muihin elämänalueisiin on mennyttä. Kykymme närkästyä pitää vielä viimeisellä löyhällä (elämän)langalla kiinni kuvitelmaa yhteisyydestämme. Tämä kuvitelma on ainoa, mikä muistuttaa vielä muutaman vuosikymmenen takaisesta ajasta, jolloin asuimme kaikki samalla alueella, käytimme samoja vaatemerkkejä, kuuntelimme samoja yhtyeitä ja laulajia, ostimme samoja tuotteita ja olimme kaiken kaikkiaan aika vaikeita erottaa toisistamme.

Nyt toki on toisin: kiistanaiheita on tullut lukuisia lisää, samoin kiistelijöitä. Iltojemme iloksi laitamme pystyyn adrenaliinitasoa kohottavan kiistan kestääksemme seuraavan päivän simputuksen tai nalkutuksen. Yhden asian maailmasta olemme saapuneet monien mieltä kuohuttavien, ellei suorastaan närkästyttävien asioiden maailmaan, jossa meistä jokainen haluaa olla tekijä, sanoja. Kiistaa käydään määrittelyvallasta kielessä, sallituista ja hyväksytyistä sanoista tai kielletyistä. Meissä kaikissa asuu potentiaalinen tuomari, joka närkästyessään haluaisi lopettaa kokonaan jonkin ihmisryhmän pilkkaamisen. Tällaista se kauan piilotettu turhautuneisuus saattaa teettää?

(No, minä en toki ole tuomari, ne ovat nuo kaikki muut, joista koko ajan tässä puhun. Minähän vain vaadin tiettyjen sanontatapojen käyttökieltoa ja toisenlaisia vaihtoehtoja: minä olen monenlaisia asioita salliva liberaali, vaikka juuri nyt närkästynkin tuosta jatkuvasta kiusauksesta, joka esimerkiksi meidän maahamme muuttaviin kohdistuu, kohdistetaan.)

Mutta ei näitä asioita kielloilla ratkaista. Ne ratkaistaan neuvottelulla tai dialogilla, yrityksillä ymmärtää toisen osapuolen näkökantoja, olkoon se kuinka vaikeaa tahansa. Aikamme henki on jotakin, jota voisi kutsua kategoriseksi moraaliseksi imperatiiviksi. Kunnon kansalainen seuraa uutisvirtaa jatkuvasti. Kunnon kansalainen täyttää kansalaisvelvollisuutensa hoitamalla vähän poliitikonkin tonttia, eli esittämällä kannanottoja tai jakamalla niitä Facebook-seinällään. Kunnon kansalainen huolehtii, ei vain omasta, vaan vähän muidenkin tontista. Jos kansalainen on hiljaa, hän on varmaan jollakin tavalla sairas tai hän ei tiedosta velvollisuuksiaan. (No, me muut tiedostamme. Me pidämme ääntä hänenkin edestään. Meillä on kova ääni, me olemme melkein voimasopraanoita, olematta niitä tietenkään.)

Haluamme olla tuomareita. Haluamme muidenkin tietävän, että seuraamme maailmaa ympärillämme. Jos muuten yhteiset vaatemerkit ja melkein kaikki muukin varmuus on kadonnut ympäriltämme, tämä sentään yhdistää meitä kaikkein terävimmästä kaikkein tylsimpään asti. Kyky närkästyä luihin ja ytimiin asti. Saako sinut tuntemaan olevasi elossa mahdollisuus tuntea seisovasi hieman ylemmällä korokkeella kuin vaikka se höyrypäinen tappaja, joka sai innoituksensa vääräuskoisten ja väärää poliittista kantaa edustavien henkilöiden vihaamisesta? Miten sinä eroat tästä nuoresta omassa vihassasi? Pidätkö kenties omaa vihasi oikeutetumpana? Ainoana oikeana, keskiluokkaisen ja valkoisen miehen vihana, jota kutsut närkästykseksi? Tätä närkästystä tuntevat tosin kaikki sukupuoleen ja mihinkään muuhun ominaisuuteen katsomatta.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale